Opadelen levyarvostelu no. 2: Muse – Drones

Ennen rannalle ampaisua pientä blogijulkaisua taas esiin. On ollut kovassa kuuntelussa viime aikoina Musen uutukainen lätty, pari sanaa siitä.

Drones

MuseDrones
Kesto: 52:40
Julkaisu: 8.6.2015

Muse on kulkenut yhtyeenä jo suhteellisen pitkän taipaleen 90-luvulta tähän päivään ja mainetta on niitetty 18 miljoonan myydyn albumin verran. Vaikka musiikillisesti Muse ei juurikaan muistuta omaa suosikkiani Faith No Morea, niin samantyylisesti yhtye on onnistunut yhdistämään genrerajat rikkovan otteen, laadun ja menestyksen originaaliin soundiin ja tunnistettavuuteen. Ajattelenkin Musea usein 2000-luvun Faith No Morena, samalla tavalla kun ajattelen Toolia 2000-luvun Pink Floydina. Musen albumit ovat olleet suhteellisen laadukkaita aina, vaikka itse en 2009 vuoden The Resistance -levystä kovin piitannutkaan, minkä takia myös tätä seurannut The 2nd Law on jäänyt pimentoon. Päätin kuitenkin tauon jälkeen antaa Muselle jälleen mahdollisuuden ja testata, kuinka tämä uusi Drones toimii ja täytyy sanoa, että usko bändiin on palautunut.

Levyn aloittava Dead Inside pureutuu samantien härskiyden ytimeen keskitempo biitillään, sähäköillä koskettimillaan ja glissandoiksi venyvillä stemmalauluillaan. Loppua kohden muodostuva kasvatus ja kitaravallit pistävät kappaleen vielä uuteen lentoon, toimii mainiosti levyn alkajaisina. Drill Sergeant intro ja sinkkubiisiksi valittu Psycho pistävät perään lisää groovea myllyyn ja on suorastaan ilahduttavaa miten suoraviivaisen rullaavan sinkkubiisin Muse on valinnut. Kunnon boogierockia tarttuvilla laulumelodioilla, ilman ylimääräisiä kikkailuja. Fiilis nousee. Mercy onkin sitten selkeästi sitä perinteisempää Musea ja menee levyllä ehkä enemmän täytekappaleen puolelle, mutta tästä huolimatta kyseessä on menevä ja iloinen rallatus ilman ärsytystekijöitä. Hyvä biisi parempien välissä.

Reapers on yksi levyn ehdottomia suosikkejani, kappaleessa mennään poukkoillen tyylistä toiseen alternativen syvissä vesissä ilman varman päälle pelaamisia. Lopputulos on vauhdilla eteenpäin puksuttava juna, jonka yhdessä vaunussa on heavy metallia, yhdessä falsettilaulua, yhdessä psykedeelistä avaruuskitarasooloa ja yhdessä tarttuvaa poprockia. Päätepysäkille päästään kuitenkin kunnialla ilman ongelmia ja onnettomuuksia. The Handler jatkaa hiukan raskaampaa linjaa keskitempoisen tasaisella vauhdillaan. Loppua kohden kasvatellaan Dead Insiden tapaan mukavasti tunnelmaa. Erityismaininta bassokuvioille ja lauluosuuksille.

[JFK] samplea seuraava Defector jatkaa edelleen samankaltaisissa tunnelmissa semi raskaan vyörytyksen lailla, ”stop n’ go” rytmityksen antaessa mukavan grooven kappaleelle. Kitarasoolottelu tuo mieleen System of a Downin, mikä toimii tietenkin tässä kohden mainiosti. Muutaman vyörytyksen jälkeen Revolt tuo jälleen mukavan kepeän tuulahduksen levyn balanssiin. Tämä energinen ja iloinen kappale on jälleen yksi levyn suosikkejani, säkeistöjen ja kertosäkeiden temponvaihteluiden toimiessa erinomaisesti. Väriä tuovat myös jälleen kitarasoolot ja taustalla jylläävä kosketinpulputus.

Aftermath on levyn ainut slovari ja se toimii yllättävän hyvin (vrt. Von Hertzen Brothers ja mitä puhuin slovareista). Vaikka kappale ei ole hienoimpia slovareita mitä on kuultu, niin siinä on silti vahvan seesteinen ja surumielinen tunnelma, minkä ansiosta se toimii mallikkaasti tunnelman rauhoittajana ja levyn lopetuksen enteilijänä. Samoissa tunnelmissa jatkaa myös albumin kunnianhimoisin kappale The Globalist, jonka 10 minuuttiin mahtuu paljon eri fiiliksiä. Alun kosketinmatto, kitaranäppäily ja melodian viheltely tuovat hyvin vahvasti mieleen Tarantinon elokuvat, mikä on aina plussaa. Kappaleen edetessä tunnelmointi muuttuu hyvin railakkaaksi heavy rockiksi, josta groovaillaan vielä viulutaustojen saattelemana piano/laulu tunnelmointiin ja kevyeen kasvatukseen. Eeppinen teos, jonka paikka viimeisenä kappaleena ennen outroa on luonteva ja ansaittu. Levyn päättää lopulta nimikkokappale Drones, joka yllättää renessanssi tyylisellä polyfonisella kuorolaulullaan. Kappale on kuitenkin oikein kaunis ja päättää albumin rauhoittavalla tunnelmallaan komeasti.

Drones on albumina vahva kokonaisuus, jossa ei notkahduksia ja heikkouksia pääse esiintymään. Draaman kaari on toteutettu hyvin ja kappaleet on selkeästi aseteltu levylle tarkkaan harkitussa järjestyksessä. Todellisia valopilkkujakin esiintyy, vaikka on vaikea sanoa vielä tässä vaiheessa muodostuuko mistään kappaleesta suoranaista klassikkoa, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuisi ettei Knights of Cydonian kaltaiseen loistoon ihan ylletä. Tästä huolimatta Drones tuntuisi olevan Musen parhaita albumikokonaisuuksia sen 7 levyn diskografiassa, ellei jopa paras (vaikka se yksi levy Madness -kappaletta lukuunottamatta onkin kuulematta). Levy on musiikillisesti jälleen monien tyylilajien juhlaa ja tämän takia hyvin monimuotoinen ja värikäs, eikä ylilyöntejä tai väkinäisiä sovituksia tästä huoimatta esiinny. Muse kuulostaa myös edelleen täysin itseltään, mikä tekee tästä levystä raikkaan ja omaperäisen. Näistä seikoista huolimatta Drones ei ole jostain syystä tajunnanräjäyttävä kokemus, minkä takia se ei nouse täydelliseksi levyksi. Joka tapauksessa kyseessä on erittäin vahva albumi, jota tulee jatkossakin kuunneltua luultavasti ahkerasti.

Kohokohdat: Reapers, Revolt, The Globalist
Arvosana: 8,7/10

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi