Opadelen peliarvostelu no. 6: Dragon Age – Inquisition
Ja trilogia-arvostelun viimeinen osuus, olkaat hyvät.
Dragon Age: Inquisition
”It’s dangerous when too many men in the same armor think they’re right.” – Cole
Dragon Age trilogian viimeinen installaatio näki päivänvalon viimein 2014 vuoden loppupuolella ja peliyhteisössä se otettiin avosylin vastaan eikä suotta. Vuosi on kulunut Dragon Age II:n tapahtumista ja levottomuudet, kitkat ja kapinat ovat eskaloituneet avoimiksi sodiksi. Fereldenin kuningaskunnan naapurissa Orlaissa on puhjennut sisällissota kyseenalaisen vallan vaihtumisen takia samalla, kun maagit ja temppeliritarit käyvät avointa sotaa Kirkwallista lähteneiden tapahtumien johdosta. Thedas on kaaoksessa ja viimeisenä yrityksenään suuri uskonnollinen johtaja Justinia järjestää konklaavin neuvottelut joihin saapuu suurlähettiläitä ja johtoedustajia jokaisen sotivan osapuolen riveistä, tarkoituksenaan saavuttaa kompromissien kautta rauha ja järjestys koko Thedasiin. Jokin aiheuttaa kuitenkin konklaavissa valtavan räjähdyksen, mikä tappaa kaikki edustajat pyhää Justiniaa myöden. Taivas repeää ja demonit pääsevät fyysiseen maailmaan Fadesta tarkastamatta. Raunioiden keskeltä löytyy kuitenkin yksi selviytyjä, jolla on yhtäkkisesti omituiset voimat sulkea näitä demonisia repeämiä. Vain hänen avullaan demonit voidaan taltuttaa mutta mistä todellisuudessa tässä kaikessa on kyse? Mikä aiheutti räjähdyksen ja miksi maailmojen väliset muurit ovat murtumassa? Mikään ei lopulta ole, luonnollisestikaan, sitä miltä näyttää.
Dragon Age Inquisitionin juoni palauttaa sarjan ensimmäisen osan tyylisiin maailmanlopun tunnelmiin mutta tällä kertaa uhkana ei ole Blight, vaan lopulta jotain paljon vakavampaa ja suurempaa. Inquisitionilla alkavat tapahtumat ovat suoraa seurausta Dragon Age II:lla alkaneisiin lumipalloefekteihin ja juoni viedään selvästi aivan uusille asteille vaikka kaikissa trilogian osissa juonikulut ovat pelien suurimpia vahvuuksia. Inquisitionin tarina on kuitenkin täynnä mysteerin verhomia tapahtumia, suurta draamaa, eeppistä toimintaa ja yllättäviä juonenkäänteitä, mitkä nostavat erinomaisen toteutuksen kanssa sen kirkkaasti trilogian laadukkaimmaksi tarinan osaksi. Jopa pelin antagonisti on kaikessa pahuudessaan upeasti toteutettu ja pelaaja pystyy ymmärtämään tämän motiiveja hyvin.
Pelin hyvät puolet eivät silti lopu tähän. Siinä missä DA Origins ja II esittelivät muutamia hienoja ja läjän vähän tylsempiä hahmoja, niin Inquisitionilla lähes kaikki pelattavat henkilöhahmot ovat enemmän tai vähemmän loistavia. Entuudestaan tutut Varric ja Cassandra viedään yhä syvällisemmille tasoille mutta näiden lisäksi mm. snobbaileva Vivienne, energisen ylimielinen Dorian ja ryyppäilevä huumoriköntys Iron Bull ovat kaikki mukavan erilaisia ja virkistäviä hahmoja. Suosikeikseni nousevat kuitenkin vielä mystinen elf-mage Solas ja etenkin puoliksi henkiolento/puoliksi ihminen Cole, joka on pelin kiehtovin ja hauskin hahmo samaan aikaan. Myös pelin muut hahmot ovat varsin onnistuneita, mistä suuri kunnia kuuluu loistaville ääninäyttelijöille. Hahmokehitys on myös upeaa pelissä, jokainen yksilö kasvaa persoonana pelin edetessä hienosti, asia mikä videopeleissä tuntuu välillä olevan kovin vaikea toteuttaa.
Seikkailuihin mukaan valittavia hahmoja on edelleen 4 mutta tällä kertaa variaatiota ja eroavaisuuksia luokkien ja hahmojen välillä on paljon enemmän edeltäjäänsä verrattuna. Taistelusysteemi on myös toteutettu trilogian peleistä kaikista parhaiten; systeemi on sekoitus kahden ensimmäisen osan tyylejä, ottaen näiden parhaat puolet haltuun upeasti. Taistelut ovat myös todella tyylikkäästi toteutettu visuaalisesti, liikkeiden näyttäessä sulavilta ja hienoilta, toisin kuin Originsin vielä hiukan tönkömmässä tyylissä, DA II:n ”anime mätöstä” nyt puhumattakaan. Nämä seikat tekevät Inquisitionin pelaamisesta todella monipuolista, mielekästä ja tyydyttävää eikä kyllästyminen pääse missään vaiheessa iskemään. Erikoismainintana suuria lohikäärmeitä vastaan käytävistä taisteluista (10 kpl); en ole koskaan missään videopelissä törmännyt niin eeppisiin ja nautinnollisiin taisteluihin kuin näiden jättiliskojen kanssa, upeaa työtä BioWarelta.
Pelattavat alueet ovat myös selkeästi edeltäjiää suurempia sillä nyt pelaaja pystyy liikkumaan sekä Fereldenissä, että Orlaisissa. Tämän lisäksi Inquisition tarjoaa ns. ”semi-open-world” pelattavuuden, eli suurelta kartalta useat pelattavat alueet ovat jättimäisiä open world paikkoja, joissa riittää pääjuonien lisäksi myös paljon erilaista pienempää tekemistä objektien keräämisistä ”riftien” sulkemiseen (ne demoniset aukot maailmojen välissä) ja linnojen haltuun ottamiseen. Sekä tietenkin lohikäärmeiden tappamiseen. Ylimääräistä pelaamista onkin todella paljon ja se on erittäin mielekästä, minkä takia pääjuoni mukaanlukien (joka sekin on varsin mittava) pelattavaa riittää helposti 100 tunniksi.
Aseiden ja haarniskojen kanssa on menty myös selkeä harppaus eteenpäin, nyt ostamisen lisäksi pystyt myös itse rakentamaan eri kankaista, nahoista, mineraaleista ja runeista erilaisia varustuksia ja paikoitellen näiden kanssa väsääminen on tyydyttävämpää ja monipuolisempaa kuin Skyrimissa. Myöskin haarniskojen ulkoasun muokkaaminen värien kanssa on erittäin mukava visuaalinen lisä. Muutoin hahmojen voimat ja niiden kehitys ovat pitkälti samaa kuin ennenkin, joillakin uudistuksilla. Jos johonkin olisin tässä pelissä panostanut vielä runsailla uudistuksilla, se olisi ollut tämä.
Dragon Age Inquisitionista on vaikea keksiä mitään huonoa sanottavaa, se on yksinkertaisesti äärimmäisen laadukkaasti toteutettu RPG, jossa on paljon liikkuvia osia mutta jossa kaikki on loppuun asti mietittyä. Juoni on erittäin hyvä, hahmot ovat mielenkiintoisia, pelaaminen on hauskaa ja tyydyttävää mutta tämän lisäksi pelissä on paljon kypsää syvyyttä ja draamaa, jota harvoin näkee videopeleissä. Grafiikat ovat kerrassaan upeat ja open world maisemat ovat vaihtelevuuksistaan huolimatta kaikki kaunista katseltavaa. Elokuvamainen ohjaus on viety myös ihan uudelle tasolle ja välillä meinaa henki salpaantua eeppisten kohtausten edessä. Dragon Age: Origins on pelinä todella laadukas ja DA II on ongelmistaan huolimatta hyvä peli mutta Inquisitionilla lähes kaikki palaset loksahtavat upeasti paikalleen ja se onkin tämän takia yksi parhaista peleistä mitä olen koskaan pelannut. Fantasian faneille pakkohankinta, 100 tuntia lentää siivillä ja sen loputtua toivoisi sen kestävän vielä pitempään.
Arvosana: 9,6/10
Näin on Dragon Age trilogia saatu arvosteltua kokonaan. Varmasti lisää BioWarea on jatkossakin luvassa mutta tältä erää peliarvostelut hiljenevät ja on aika siirtyä enemmän sarjojen, kirjojen ja elokuvien pariin.
