Opadelen sarja-arvostelu no. 13: Breaking Bad (kaudet 1-6)
Breaking Bad katsastettu nyt toiseen kertaan ja kun tuoreessa muistissa on, niin helpompi kirjoitella. Kausien määrä on sarjassa vähän hämmentävä, kun ei ota selvää onko siinä nyt 5 vai 6 kautta mutta virallisen blu-ray julkaisun mukaan kausia on 6, joten sillä mennään.
Breaking Bad (kaudet 1-6)
”You clearly don’t know who you’re talking to, so let me clue you in. I am not in danger, Skyler. I am the danger. A guy opens his door and gets shot, and you think that of me? No! I am the one who knocks!”
– Walter White/Heisenberg
Vince Gilliganin luoman Breaking Bad -sarjan idea vaikuttaa paperilla mielenkiintoiselta mutta samalla kliseiseltä jenkkihuuhaalta; 50-vuotias keskiluokkainen yläasteen kemianopettaja sairastuu äkillisesti syöpään ja alkaa kokkaamaan amfetamiinia, aikomuksenaan jättää perheelleen merkittävän summan rahaa perinnöksi. Idea on kuin kaksiteräinen miekka, joka huonolla toteutuksella vaikuttaisi lähinnä omituiselta erikoisuuden tavoittelulta, ja hyvällä toteutuksella siitä saisi irti kelpoa TV-viihdettä. Vince Gilligan ja hänen tuotantotiiminsä ovat kuitenkin luoneet tällä 62 jakson sarjalla jotain hyvin ainutlaatuista, eikä sarjan alussa luultavasti kukaan, katsojat tai tekijät, pystyneet kuvittelemaan millaiseksi mestariteokseksi sarja lopulta kasvaisi. Eikä tämä ole ihme, sillä todella harvoin klassikot ja mestariteokset ovat suunniteltuja, kukaan ei koskaan onnistu tekemään kuolemattomia taideteoksia, jos he alusta lähtien päättävät, että tästä tulee jotain suurenmoista. Klassikot syntyvät kuten klassikot syntyvät, ilman ennakkoluuloja ja odotuksia, kuin puolivahingossa. Ja juuri näin on käynyt Breaking Badin kohdalla.
Breaking Badia on vaikea verrata suoranaisesti mihinkään muuhun sarjaan, sillä kyseessä on lopulta hyvin omalaatuinen teos. Sarja on kuin kameleontti; se on toisaalta koskettavaa, realistista ja hyvinkin arkista draamaa, mutta hetkessä sen luonne voi muuttua Hollywood tyyliseksi jännitykseksi, kutkuttavaksi poliisisarjaksi, rikosseikkailuksi tai vaikka kevyeksi komediaksi. Muutokset voivat olla hetkellisiä mutta pääsääntöisesti sarjan luonne muuttuu koko ajan sen edetessä, sarjan alkupuolen ollessa tunnelmallisesti hyvin erilainen loppupäähän verrattuna. Breaking Bad pysyy kuitenkin koko ajan uskollisena ydinajatukselleen, minkä takia muutokset ja kehitykset ovat lopulta hyvin luontevia ja erinomaisesti toteutettuja.
Tämän takia jokainen kausi on omalla tavallaan yksilöllinen osa kokonaisuutta, ja yhdessä ne muodostavat kliseisesti sanottuna enemmän kuin osiensa summan. Ensimmäinen kausi petaa tarinan loisteliaasti, ollen tyyliltään ennenkaikkea koskettavaa perhedraamaa, jossa on ripaus toimintaa ja komediaa mukana värittämässä tarinaa. Tietyllä tapaa ensimmäinen kausi on tunnelmallisesti koko sarjan kepein ja viattomin; päähenkilöt vasta leikittelevät pahuuden kanssa yrittäessään ujuttautua vaaralliseen huumebisnekseen ja kaikki on päällisin puolin vielä ”suhteellisen” harmitonta (verrattaen sarjan päätökseen). Hyvin nopeasti tunnelma kuitenkin muuttuu, kun Walter White ja Jesse Pinkman ajautuvat yhä syvemmälle rikolliseen maailmaan. Heidän kunnianhimonsa ja ahneutensa kulkevat käsi kädessä heidän turmeltuneisuutensa ja vääjäämättömän tuhonsa kanssa, kunnes tulella leikkiminen riistäytyy täysin heidän käsistään. Erityisesti kolmannen ja neljännen kauden aikana tapahtuvat muutokset ovat kriittisiä, niin hahmojen kuin tapahtumienkin osalta, ja viimeisissä kausissa ei komedialla ole enää mitään osaa tunnelman luomisessa, tapahtumien muuttuessa yhä synkemmiksi, dramaattisemmiksi ja vakavammiksi.
Hahmokehitys on siksi sarjassa täysin omaa luokkaansa ja näyttelijät tekevät rooleissaan fantastista työtä. Bryan Cranston tekee elämänsä roolisuorituksen Walter Whitena, keski-ikäisenä opettajana vailla minkäänlaista auktoriteettia, joka syövän myötä ajautuu huumebisneksen syövereihin kaikkine mahdollisuuksineen ja kauhuineen. Mitä enemmän hän näkee ihmisen pahimpia piirteitä, mitä enemmän hän joutuu itse tekemään kauheuksia, sitä enemmän hänen sinäinen hirviönsä ottaa hänestä otetta. Lopulta perheensä parasta ajattelevasta isästä ja aviomiehestä tulee häikäilemätön huumekuningas, jonka alkuperäiset ideat rahan hankkimisesta muuttuvat radikaalisti, kun hän huomaakin pitävänsä suuresti huumebisneksen tuomasta jännityksestä kaikkine varjopuolineen, eikä siksi malta lopettaa toimiaan vaikka siihen tarjotaan lukuisia mahdollisuuksia. Hänen maineensa huumelordi Heisenbergina saavuttaa legendaariset mittasuhteet, vaikka todellisuudessa hänen tukiverkostonsa on ainut asia, mikä on mahdollistanut hänen tekonsa ja maineen kasvunsa, yksinään hän ei olisi mitään. Mutta kuten todellisuudessakin, mielikuvan luominen on usein tärkeämpää kuin sen taustalla oleva todellisuus. Waltin muuttuminen sarjan aikana on toteutettu erittäin hienosti, ja harvoinpa katsoja pääsee todistamaan, miten sympaattisesta protagonistista muovautuu häikäilemätön antagonisti, tai vähintään antisankari.
Toinen päähenkilö, Aaron Paulin näyttelemä Jesse Pinkman, on Walterin rikoskumppani ja kaksikko muodostaa hyvin erikoisen dueton; Jesse on Waltin vanha oppilas, narkkari, joka on tehnyt elämässään täysin vääriä valintoja, arvaamaton ja huonokäytöksinen ongelmanuori. Juuri tämän kaksikon välinen kemia on sarjan suurimpia viehätyksiä, he ovat kuin yö ja päivä mutta kulkevat silti yhdessä lähes kaiken paskan läpi, mitä heidän eteensä lyödään. He ovat kaikinpuolin erittäin räjähdysherkkä kaksikko, joiden teot ovat sekä äärimmäisen typeriä että äärimmäisen fiksuja, tilanteesta riippuen. Heidän karmansa tuntuisi rankaisevan heitä kuitenkin aina silloin, kun kaikki näyttää menevän hyvin, mikä luo sarjaan paljon jännitystä. Erityisen hienon kaksikosta tekee se, miten heidän roolinsa sarjan aikana muuttuvat; siinä missä Walt muuttuu päivä päivältä manipuloivammaksi ja häikäilemättömämmäksi, muuttuu Jesse vastuulliseksi, empaattiseksi ja älykkääksi, joskin yhä enemmän ja enemmän myös arvaamattomammaksi. Lopulta näistä kahdesta Jesse on se hahmo, jonka sielu on vähemmän turmeltunut. Juuri näiden kahden hahmon tekemiset luovat sarjaan runsaasti yllättäviä tilanteita, koska koskaan katsoja ei oikein kykene arvaamaan mitä he keksivät seuraavaksi. TV-historian mielenkiintoisimpia duoja, ehdottomasti.
Sarjan muut tärkeät hahmot ovat kaikki myös ikimuistettavia, joista parhaimmat ovat ehdottomasti huumeimperiumin kuningas Gustavo Fring (Giancarlo Esposito), hänen turvallisuuspäällikkönsä Mike Ehrmantraut (Jonathan Banks) sekä korruptoitunut suupaltti asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk, jonka spin-off sarja Better Call Saul on kerrassaan loistava myös). Näyttelijät tekevät erittäin laadukasta työtä, erityisesti Espositon suoritus on hyytävä. Ilman loistavaa käsikirjoitusta näyttelijöiden olisi kuitenkin vaikea saada mitään aikaan ja tästä on annettava erityismaininta sarjalle; käsikirjoitus on kauttaaltaan koko sarjan ajan erinomaista, mistä todisteena onnistuneet hahmokehitykset ja kuolemattomat siteeraukset, joita sarja on kehittänyt useita. Gilliganin omaperäinen ohjaustyö antaa vielä viimeisen silauksen sarjalle, kuvakulmien ollessa mielenkiintoisia, kohtauksien hyvin ajoitettuja ja mietittyjä, ja kokonaisuuksien ollessa tyylikkäästi loppuun asti suunniteltuja ja toteutettuja. Kaikki nämä elementit muodostavat erinomaiset puitteet sarjan upean tarinan toteuttamiselle, eikä heikkoja hetkiä ole juurikaan mainittavaksi.
Jokainen tuotantokausi on omalla tavallaan sarjan paras (tyylin ja tunnelman vaihdellessa) mutta siitä ei pääse yli, että sarja muuttuu vakuuttavammaksi mitä pidemmälle se etenee. Pienistä tapahtumista kasvaa mammuttimaisia konflikteja ja kataklysmejä, minkä takia dramaattisuus ja jännitys kasvavat koko ajan sarjan edetessä. Erityisesti sarjan viimeinen tuotantokausi on suorastaan täydellinen, katsoja käy läpi kaikki mahdolliset tunteet tämän aikana; jännitystä, hyvin väkevää dramatiikkaa, sydäntä särkevää koskettavuutta, kaikkea mahdollista. Sarjan päättävät jaksot, To’Hajiilee – Ozymandias – Granite State – Felina on sen luokan neljän suora, etten usko minkään TV-sarjan kykenevän yhtä vahvaan sarjan lopetukseen. Katsoja jätetään melankoliseen ja turmeltuneeseen tunnetilaan, onnelliseksi siitä että kaikki se kurimus on lopulta ohi mutta haikeaksi siitä, että kaikki todella on nyt ohi. Kaikki hyvä (ja paha) loppuu kuitenkin aikanaan ja Breaking Bad tekee sen äärimmäisen vakuuttavasti.
Breaking Bad on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista TV-sarjoista, minkä omaperäinen tyyli tunnelmassa, tarinankehityksessä ja toteutuksessa on vertaansa vailla. Sarjan toimivuus on kuitenkin erikoista sorttia; se ei vedä mukaansa ensisekunneilta kuten True Detective (1. kausi), se ei heti herätä mielenkiintoa kuten Game of Thrones, eikä se viihdytä yhtä nopeasti kuin Fargo. Breaking Badin koukuttavuus on kuin Waltin kasvain; se kasvaa hitaasti mutta varmasti katsojan sisällä, eikä uhri edes huomaa tilannettaan ennenkuin on liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Se on kuin Jessen huumeriippuvuus; vaikka se aiheuttaa ikäviä tuntemuksia ja suoranaista pahaa oloa, ei siitä tietyn pisteen jälkeen enää pysty olemaan erossa ja sitä aina odottaa vain uutta annosta. Sarjan hienouden ymmärtää vasta kun hahmottaa sen monimutkaisen kokonaisuuden, vasta silloin katsoja löytää kaikki syyt moniulotteisten hahmojen päätöksien takaa, vasta silloin huomaa pienempiä taiteellisia nyansseja ohjaustyössä ja toteutuksessa. Monella osa-alueella Breaking Bad on parhaimmillaan niin vakuuttava, että klassikon leima on tulevaisuudessa (ellei jo nyt) ehdottoman ansaittu.
Arvosanat:
1. kausi: 8,7/10
2. kausi: 8,8/10
3. kausi: 9,0/10
4. kausi: 9,4/10
5. kausi: 9,3/10
6. kausi: 9,8/10
Kokonaisarvosana: 9,5/10
