Opadelen peliarvostelu no. 10: The Witcher 3 – Wild Hunt
Näin joulun laskeumassa on aikaa ottaa rennosti ja kirjoitella vaikkapa blogiin. 3 kuukautta minulta meni läpäistä paljon hehkutettu The Witcher 3 – Wild Hunt PS4:lla mutta nyt se on tehty, vaikka pelattavaa sinänsä jäi vielä paljon jäljelle. Pääjuonen päätyttyä ei enää ollut kuitenkaan motivaatiota lähteä hieromaan pienempiä tehtäviä, joten oli aika siirtyä seuraavan pelin kimppuun. Lisäksi 3 kuukautta on riittävän pitkä aika yhdelle pelille. Koska en ole vielä pelannut aiempia Witcher pelejä, jää minulta tietty tarinallinen historian katsaus auttamatta tekemättä mutta en anna sen häiritä. Tekstiä tulee jälleen todella paljon, sillä sanottavaa on taas tolkuton määrä.
The Witcher 3 – Wild Hunt
”Geralt of Rivia: This fog is as thick as curdled milk.
Lambert: Never took you for a poet.
Geralt of Rivia: Oh, but I am one. Wanna hear a limerick?
Lambert: Sure.
Geralt of Rivia: Lambert, Lambert – what a prick.
Lambert: Not bad.”
Andrzej Sapkowskin fantasiaromaaneihin perustuva The Witcher pelisarja on noussut vuosien varrella erittäin suureen suosioon pelaajien keskuudessa. Erityisesti tämä kolmas installaatio nostatti niin suuren hypen ilmestyessään, että fantasian ystävänä oli pakko viimein tähän tuntemattomaan itsekin hypätä. Elder Scrolls sarjan ja Dragon Age: Inquisitionin jälkeen olikin vielä ilo huomata, että genreä on lähestytty jälleen täysin omanlaisesta näkökulmasta, mikä tekee tästä pelistä hyvin ainutlaatuisen. Vertailukohtia tuli kuitenkin pitkin peliä haettua nimenomaan Skyrimista ja Inquisitionista, mitkä ovat peleinä itselleni open world fantasioiden moderneja klassikoita ja kulmakiviä. Samaa vertailua teen siksi tässäkin kirjoituksessa.
Witchers, sukupuuttoon kuoleva ammattiryhmä, lapsina julmiin mutaatioihin pakotettuja valioyksilöitä, joiden elanto perustuu hirviöiden tappamiseen rahaa vastaan. Pelin päähenkilö Geralt of Rivia on yksi muutamasta jäljellä olevasta witcheristä pohjoisissa kuningaskunnissa, jonne pelin tarina myös sijoittuu. Maat ovat sodan runtelemia, kun Nilfgaardin imperiumi yrittää valloittaa pohjoista Redanian kuningaskuntaa. Sota on lopulta murheista pienin, sillä vaarallinen ja voimakas Wild Huntin legioona yrittää oman maailmansa pelastamiseksi tuhota Geraltin maailman etsimällä valittua elder bloodin kantajaa, jolla on voima estää tai toteuttaa profesioiden maailmanloppu. Geralt joutuu mahdottomalta tuntuvan etsintäoperaation arkkitehdiksi, kun hänen on määrä löytää tämä elder bloodin kantaja ennen kuin on liian myöhäistä. Geralt tekee tämän kuitenkin enemmän henkilökohtaisista syistä kuin maailmaa pelastaakseen; valittu sattuu olemaan hänelle kuin oma tytär ja yksi niistä harvoista henkilöistä, jotka ovat Geraltille hänen omaa elämää tärkeämpiä.
Pelin tarina ei ole ehkä idealtaan maailman omaperäisin, sillä profesioihin ja valittuihin perustuvia tarinoita on maailma pullollaan. Tästä huolimatta The Witcher 3:n maailma on hyvin omalaatuinen, ja tarinankerronta ja tyyli ovat hyvin omaperäisesti toteutettuja, mikä nostaa pelin selvästi geneerisen fantasiakerronnan yläpuolelle uniikiksi yksilöksi. On myös virkistävä ajatus laittaa ns. ”valittu” henkilö sivuhahmoksi eikä päähenkilöksi, kuten yleensä tällaisilla on tapana. Tarinankuljetus on myös poikkeuksellisen hyvin tempotettu näin massiiviseen peliin; The Witcher 3 onnistuu yhdistämään open world peleille tutun runsaiden tehtävien määrän intensiiviseen ja laajaan pääjuoneen hämmästyttävän toimivasti. Vaikka välillä pelaaja ajautuu sivuraiteille, on pääjuonen vaikutus ja vetovoima kuitenkin koko ajan läsnä, eikä pelaaminen tämän takia missään vaiheessa mene täysin päämäärättömäksi vaelteluksi. Tässä ei esimerkiksi Skyrim onnistunut ollenkaan.
Tähän asiaan vaikuttaa luultavasti laajalti se, että The Witcher 3:n pääjuoni on selkeästi laajempi kuin sivujuonet, pääjuonen ollessa muutenkin koko ajan pelin keskiössä. Skyrimissa pääjuonet olivat periaatteessa vain yksi pieni osa lukuisia juonikuljetuksia, minkä takia päätarina ei pelissä ole mitenkään erityisen merkittävä. The Witcher 3:n päätarina on kuitenkin massiivinen, koskettava, eeppinen, moniulotteinen ja draamankaarellisesti erittäin onnistuneesti toteutettu. Pelaaja pääsee vaikuttamaan tarinaan etsivänä, sotakomentajana, rakastajana, tappajana, pelastajana ja ystävänä, riippuen aina tarinan vaiheesta. Välillä jahtaat pikkuotuksia suossa ja välillä puolustat linnaketta mahtipontisissa taisteluissa; intensiteetin taso vaihtelee laajalla skaalalla ja sen takia tarina ei käy missään vaiheessa tylsäksi.
Ainoastaan sivujuonien runsas määrä käy pelissä välillä puuduttavaksi, sillä usein niihin liittyy samantyylinen hirviöiden metsästäminen tai etsivänä toimiminen, eikä niitä jaksa tietyn pisteen jälkeen enää suorittaa paljoa. Jokaisessa sivujuonessa on kuitenkin toimiva tarina, minkä ansiosta ne ovat mielekkäitä mutta tehtävien älyttömän määrän takia tuskin kukaan jaksaa niitä kaikkia koluta läpi. Tämä ei ole kuitenkaan ongelma; pääjuoni on pelin tärkein elementti ja on hyvä, että peliin on laitettu runsas määrä sivutehtäviä hardcore pelaajia varten. Samalla tavalla ne eivät kuitenkaan koukuta kuin esim. Dragon Age: Inquisitionin sivutehtävät, joissa pelaaja pääsee näpertämään ja tekemään hyvin erilaisia asioita kaiken aikaa.
The Witcher 3:n suurin viehätys on kuitenkin siinä, että se on aivan älyttömän kypsä peli. Vaikka peliteollisuus tähtää nykyisellään paljon aikuisille suunnattuun tarjontaan, vie tämä peli homman aivan uudelle tasolle; pelissä ei ole mitään sellaista, minkä takia sitä voisi suositella lapsille pelattavaksi. The Witcher 3 on suunnattu yksinomaan aikuisille pelaajille, sillä se esittelee väkivallan ja seksin lisäksi aitoa ihmissuhde draamaa ja oikeasta elämästä kumpuavaa karua todellisuutta. Jos Dragon Age pelien sankarit ovat vielä pitkälti fantasialle tyypillisiä kuolemattomia ritareita kiiltävissä haarniskoissa, on The Witcher 3:n maailma enemmän Game of Thronesin tyylistä realismia, jossa todellisia sankareita ei oikeasti ole edes olemassa. Tämän kaltainen lähestyminen on poikkeuksellista peleissä ja tämä nostaa siksi The Witcher 3:n monien pelien yläpuolelle.
Pelin hahmot vaikuttavat karuun realismiin ja tunnelmaan myös paljon. Päähenkilöt ja tärkeät sivuhenkilöt ovat hyvin mielenkiintoisia persoonia (erityisesti Bloody Baron) mutta jälleen niiden toteutustapa nostaa ne isommalle jalustalle; en tiedä toista peliä missä hahmot olisivat yhtä todentuntuisia, aitoja ja inhimillisiä kuin The Witcher 3:ssa. Tähän vaikuttaa paitsi erinomaiset suoritukset ääninäyttelijöiltä, mutta ennenkaikkea arkipuheesta vaikutteensa ammentava käsikirjoitus ja hahmojen loistava animointi. On erittäin mielekäs seurata pelin runsaita ja erinomaisia dialogeja, kun niitä ei olla sensuroitu ja muokattu mitenkään kenellekään sopiviksi. Kirosanat tulevat hahmojen suusta kuin tosielämässä, eikä dialogeissa muutenkaan kaunistella yhtään mitään. Tähän vielä mainitsemani animointi; hahmojen eleet vartaloissa ja etenkin kasvoissa ovat ensiluokkaisen hyvin toteutettuja ja ne on saatu näyttämään niin aidoilta kuin vain mahdollista. Esimerkiksi hahmojen silmät eivät ole vain tyhjyyteen tuijottavia pupilleja (kuten niin monissa peleissä), vaan ne on luotu hyvin eläväisiksi ja pelaaja pystyy lukemaan jo pelkistä ilmeistä hahmojen tunnetiloja surusta iloon ja kivusta järkytykseen. Kaikki nämä seikat tekevät The Witcher 3:n henkilöhahmoista hyvin todentuntuisia.
Jos jotain huonoa pelistä pitää sanoa, niin ainakin PS4:lla pelattavuus aiheuttaa välillä harmaita hiuksia. Itse taistelukohtaukset ovat erittäin koukuttavia ja hyvin toteutettuja mutta liikkuminen muuten on välillä hyvin työlästä, sillä hahmo reagoi ohjaimen komentoihin pienellä viiveellä. Tämä aiheuttaa sen, että ahtaammissa paikoissa pelaaja joutuu välillä kuluttamaan hiukan liikaa energiaa pelkkään navigointiin, eikä esimerkiksi portaisiin meneminen ole läheskään aina mitenkään helppo homma. Tämä on täysin tekninen vika ja siksi niin harmillinen, sillä se muodostuu jatkuvaksi pieneksi ärsykkeeksi, jolta ei voi välttyä. Myös ihmisten kanssa asiointi on välillä outoa, sillä selvästi pelin tekijät ovat käyttäneet vain tiettyjä kasvomalleja kyläläisille ym. nobody hahmoille. Tämän seurauksena vastaan saattaa pelin aikana tulla vaikka neljä aivan samannäköistä hahmoa, jotka eivät ole kuitenkaan samoja tyyppejä. Tämäkin ongelma on lähinnä kosmeettinen mutta olisin toivonut tekijöiltä hiukan enemmän panostusta tähän siitä huolimatta, kun muutoin lähes kaikki on toteutettu niin huolellisesti.
Kokonaisuudessaan The Witcher 3 on erittäin originaali ja onnistunut peli, jonka seurassa kuluu aika mukavasti. Pieniä ongelmia pelissä on mutta pääasiallisesti kyseessä on niin monelta osa-alueelta niin vaikuttava teos, että en ihmettele yhtään minkä takia tämä on monesti vuoden 2015 Game of the Yeariksi valittu. Tarina on monikerroksinen ja syvällinen, hahmot on toteutettu erinomaisesti, maailma on kaunistelematon ja realistinen, dialogit ovat täyttä kultaa, grafiikat ovat loistavat, lista jatkuu ja jatkuu. Jopa hahmon voimien kehittäminen on tehty omaperäisesti ja hienosti, vaikka tällä saralla Skyrim on edelleen kuningas. The Witcher 3 nousee kuitenkin äärimmäisen syväluotaavan tyylinsä ansiosta enemmän taideteokseksi kuin peliksi tavalla johon harva peli pystyy. Samankaltaisiin tunnelmiin olen oikeastaan vain Metal Gear Solid 4:n kohdalla törmännyt ja tämän pelin tavoin myös The Witcher 3 nousee hyvin lähelle täydellistä mestariteosta. On lopulta vaikea sanoa pidänkö tästä kuitenkaan enemmän kuin Dragon Age: Inquisitionista mutta vertaileminen onkin hiukan vaikeaa näiden kohdalla, molempien vahvuuksien ollessa tarinan jälkeen niin eri asioissa. Mutta se on varmaa, että Skyrim on selätetty 2010-luvun fantasiatemmellyksenä ja The Witcher 3: Wild Hunt tekee sen hyvin väkevällä ja vaikuttavalla tavalla.
Arvosana: 9,5/10
