Opadelen levyarvostelu no. 21: Metallica – Black Album (Remastered 2021)
Metallica AKA Black Album (Remastered 2021)
Tasan 30 vuotta on kulunut siitä, kun Metallicalta tuli ulos tämä mustakantinen, nimetön albumi. 80-luku oli Metallican kulta-aikaa, jolloin bändi puski ulos 4 erilaista, mutta yhtä mestarillista metallialbumia. 83-vuoden debyytti Kill ’Em All oli nuoruuden vimmalla luotu raaka thrash metal albumi, joka oli ensimmäisiä tyylilajinsa edustajia kehittyvässä metalliskenessä. Albumi on edelleen yksi thrash metallin virstanpylväistä. Tätä seurannut 84-vuoden Ride The Lightning oli energisyydessään ja raakuudessaan edeltäjänsä veroinen mutta tämän lisäksi bändin soundi alkoi kehittyä yhä monipuolisempaan ja monitasoisempaan suuntaan, mistä hyvä esimerkki on mm. levyn päättävä kerrassaan fantastinen instrumentaali The Call of Cthulhu. Komannella levyllään bändi iski todelliseen kultasuoneen vuonna 86, kun yhtyeen Master of Puppets -albumi alkoi valloittaa maailmaa. Äkäinen thrash metal naitettiin progressiivisten kappalerakenteiden ja vaihtelevan melodisuuden kanssa ja lopputuloksena syntyi yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista metallialbumeista. Neljäs albumi, vuoden 1988 …And Justice For All, joka on mielestäni yhtyeen paras albumi, on melkeinpä jo puhdasveristä progemetallia, missä on vivahteita heavy metallista ja thrash metallista. Soundit ovat levyllä mitä ovat mutta kokonaisuus on sävellystasolla äärimmäisen vahva.
Tuolla levyllä yhtyeen musiikkiin vahvemmin hiipineet heavy metal vaikutteet ovatkin Black Albumin suurin kantava genre mutta progressiivisemman ja kokeellisemman sävellystyön yhtye jätti kokonaan taakseen, joten …And Justice For All -albumia voidaan pitää yhtyeen 80-luvun tyylisuunnan ja kehityksen kulminaatiopisteenä, minkä jälkeen alkoi 90-luku ja bändi päätti aloittaa uuden sivun musiikillisella ulosannillaan. Niin hyvässä kuin pahassakin. Tosiaankin, Black album on henkeen ja vereen raskas heavy metal albumi ja yhtyeen suosion kannalta ylivoimaisesti heidän merkittävin albumi. Levyä on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta ja levy nostatti yhtyeen megaluokan tekijöiden joukkoon. Nyt tasan 30 vuotta myöhemmin Blackened Recordings -levy-yhtiön kautta albumista on julkaistu remasteroitu juhlapainos. Miltä kuulostaa kenties tärkeimmän metalliyhtyeen tärkein albumi näin 30 vuoden jälkeen?
On ehkä hiukan turhaa tämän levyn kohdalla käydä albumia läpi kappale kerrallaan mutta teen sen silti, koska se on tyylini levyarvosteluissa ollut aina. Levyn aloittava Enter Sandman on kenties yhtyeen kaikkien aikojen soitetuin kappale, minkä tunnistaa varmasti jopa bändiin vihkiytymättömätkin ihmiset. Pahaenteinen kitaramelodia johdattelee kuulijan raskaaseen mutta samalla myös letkeän rullaavaan heavy metal poljentoon, James Hetfieldin sylkiessä väkeviä lyriikoitaan kuin myrkkykäärme kuulijan päälle. Riffit ovat rautaa, kitarasoolot ovat rautaa, vokaalit ovat rautaa, kaikki on rautaa. Vaikka tätä kappaletta on soitettu joka paikassa jo kyllästymiseen asti, ei siitä mihinkään pääse, että tämä on aivan timanttinen heavy metal klassikko. Sad But True vie musiikillista raskautta yhä pidemmälle ja kyseessä onkin Master of Puppets -levyn The Thing That Should Not Be -klassikon jälkeen yhtyeen raskain kappale. Pieni laid back soitanta kappaleen pääriffissä tekee kappaleen perusrakenteesta järisyttävän raskaan ja groovaavan, mutta myös painostavan ja jopa hiukan ahdistavan. Hyvällä tavalla. Kappaleena tämä on jopa levyn avausta vaikuttavampi.
Holier Than Thou pistää hiukan nopeampaa tempoa kehiin, mikä on edellisten kappaleiden raskauden jälkeen oikein tervetullutta. Ei ehkä levyn ikimuistoisin kappale, mutta erittäin vahva ja suoraviivainen veto tästä huolimatta ja puolustaa paikkaansa klassikoiden seassa hyvin. Lyriikat hyvin ajatuksia herättävät myös. The Unforgiven on yksi metallimaailman ikimuistoisimmista slovareista ja kappale ei ole enempää eikä vähempää kuin mestariteos. Tunnelma kappaleessa on myös melko painostava, joten kovin raikas ja kepeä slovari kyseessä ei todellakaan ole, mutta sen aika löytyy levyltä kyllä myöhemmin. Painostava tunnelma jatkuu raskaalla Anywhere I Roam klassikolla, jonka alun tummanpuhuva kitaraintro virittää kuulijan välittömästi oikeaan tunnelmaan. Riffit ovat jälleen kerrassaan mainioita, minkä lisäksi melodiaosuudet tuovat mukavaa kontrastia ja raikkautta kappaleeseen. Kirk Hammetin kitarasoolo on tuttua Metallicalaatua, eikä Hetfieldin laulamista voi olla rakastamatta. Päälle vielä Ulrichin tunnistettava kannuttelu ja Jason Newstedin bassottelu/taustalaulu, niin ei voi parempaa pyytää. On tämä ollut kyllä melkoinen kokoonpano aikoinaan.
Don’t Tread On Me tasaannuttaa menoa hiukan. Kappale jatkaa samanlaisella raskaalla albumille ominaisella tyylillä, mutta kappaleen riffit ja groove eivät yllä ihan levyn timanttisimman kärjen joukkoon. Kappale on tunnistettava, mutta rakenteellisesti hiukan hutera ja riffien/soolojen osalta ei niin vaikuttava. Jos tältä levyltä joku uskaltaa jotain biisiä sanoa täytebiisiksi, niin tämä olisi ehkä sellainen. Ei huono, ei loistava. Through The Never on jälleen vähän vauhdikkaampi ralli ja tässä kappaleessa levylle tuttu groove tulee jälleen voimakkaammin esille. Rytmisiä koukeroita viljellään mukavasti ns. kertosäkeessä mutta tässäkin kappaleessa säkeistöjen riffit ovat välillä ehkä hiukan liian tasaisia. Kirkin kitarasoolo on todella maukasta kuultavaa jälleen kerran ja tuo lisäsävyä kappaleeseen kyllä kivasti.
Levyn toinen slovariklassikko on tietenkin Nothing Else Matters, yksi maailman rakastetuimmista balladeista. Enter Sandmanin tapaan tätäkin kappaletta on vuosikymmenten varrella soitettu kulumiseen asti, mutta tästä huolimatta kappale on kestänyt aikaa äärimmäisen hyvin. Täysin ajaton klassikko ja väkevä testamentti Metallicalta, että hei, me osataan kyllä myös herkistellä. Tämän klassikompaa biisiä saa kaukaa hakea. Of Wolf And Man palauttaa tunnelman raskaan heavyn polulle ja kappaleen keskitempoinen poljento ja riffit pistävät pakostakin niskan nykimään. Erityisesti haluan nostaa esille tässä kappaleessa Jason Newsteadin taustamylvinnät, yhdessä Hetfieldin päälaulun kanssa kaksikko kuulostaa todella häijyltä ja vakuuttavalta. The God That Failed hidastaa tempoa entisestään ja raskas poljento senkun jatkuu. Kappale onkin yhdessä Sad But Truen kanssa kenties levyn raskainta antia. Riffit toimivat loistavasti ja Hetfieldin väkevä lyyrinen anti, Newstedin basson lätkyttely, Ulrichin pomminvarma kannuttelu, sekä Hammetin ah jälleen mahtava kitarasoolo kruunaavat teoksen upeasti.
My Friend Of Misery on jonkinlainen slovarin ja raskaan heavy metal poljennon hybridi. Tempo laahaa matalana ja kitarariffit jylläävät, mutta kappaleessa on myös jotain hämmentävää balladimaisuutta ja kepeyttä. Tästä kappaleesta tulee ehkä vahvimmin vielä mieleen …And Justice For All levyn kokeellisempi anti, kaikuja menneisyydestä. Biisi groovaa ja toimii kaikinpuolin loistavasti, vaikka voisi olla ehkä vähän lyhyempikin. Levyn päättää The Struggle Within, jonka alun marssirummuttelu luo mukavan mahtipontisen tunnelman. Nopeasti tempo kuitenkin muuttuu nopeammaksi ja rullaavammaksi heavy metalliksi. Valitettavasti kappale kuitenkin kuulostaa tämän jälkeen hiukan väkisin väännetyltä: riffeissä ei ole oikein voimaa, kertosäe on hiukan geneerinen ja meno on vähän väsyneen oloista. Tämä kappale on ehkä suurin ihmetykseni koko tällä albumilla, miksi se on siinä mukana ja minkä takia juuri päätöskappaleena? Kappale loppuu myös todella yhtäkkisesti, tämän kaltaiselle albumille olisi toivonut vähän jotain mahtipontisempaa lopetusta. My Friend Of Misery olisi esimerkiksi ollut paljon parempi lopetuskappale levylle, eikä The Struggle Within -teosta olisi tällä levyllä tarvittu mielestäni lainkaan.
Kuten sanottu, Metallican Black Album on yhtyeen uran kannalta sen selvästi merkittävin levy, joka loi perustan yhtyeen uudelle tyylisuunnalle ja jonka vaikutukset uudempien sukupolvien bändeihin on ollut järisyttävä. Valitettavasti tämän jälkeen Metallica ei enää kuitenkaan koskaan yltänyt samanlaiseen loistoon musiikillisesti. Levy on ehdottomasti klassikko, mutta täydellinen se ei ole. Levyllä on todella paljon erinomaisia kappaleita ja suoranaisia klassikkoja, mutta 12 kappaleen levyllä tätä ei voi odottaa kaikilta kappaleilta. 12 biisiä ja yli tunnin pituus tekevät Black Albumista tämän takia välillä hiukan raskaan ja puuduttavan kuunnella, mikä vaivaa myös myöhempiä Metallican albumeita ehkä vielä selkeämminkin. Pienellä karsimisella ja tiivistämisellä tämä voisi olla täyden kympin levy, mutta nyt se ei sitä ole. On kuitenkin todettava, että todella harva yhtye kykenee samaan mitä Metallica on saavuttanut: 5 täysin vedenpitävää klassikkoalbumia ja vielä perätysten. Vain kourallinen yhtyeitä on koskaan kyennyt samaan, nopeasti mietittynä mieleen tulee oikeastaan vain Pink Floyd, Black Sabbath ja raskaamman metallin puolelta Death. Black Album on ainutlaatuinen teos Metallican historiassa, sillä se ei jatka yhtyeen 80-luvun kultakautta, vaan toimii uuden ajan ponnistuslautana tulevalle. Mutta koska tämän jälkeisistä albumeista mikään ei enää yllä klassikon asemaan, jää Black Album elämään historiaan täysin uniikkina teoksena yhtyeen diskografiassa. Metallican perintö elää ja voi hyvin, edelleen.
Arvosana: 9,0/10
