Opadelen sarja-arvostelu no. 7: Daredevil (Kausi 1)
Morjesta pöytään. Supersankarikierros lähestyy loppusuoraansa, tänään tarkastelemme genreä TV-sarjan formaatin kautta. Daredevilin toista kautta odotellessa.
Daredevil (Kausi 1)
”The moment you put on the mask you got into cage with animals. Animals don’t stop fighting. Not until one of them is dead.”
Daredevil on yksi tunnetuimpia hahmoja Marvelin sarjakuvateollisuudessa ja vaikka Stan Lee loi hahmon 60-luvulla, nousi supersankari suurempaan suosioon vasta myöhemmin Frank Millerin tulkitsemana. Sarjakuvia en (vielä) ole itse lukenut, joten vertailua alkuperäiseen formaattiin en kykene tässä arvostelussa tekemään. Sen sijaan kaikki ehkä ovat samaa mieltä siitä, että 2003 vuoden Ben Affleckin tähdittämä elokuva on enemmän tai vähemmän surkea, minkä takia uusintaotto Marvelilta hahmon kohdalla on ollut enemmän kuin tervetullut. 2015 vuonna Netflixin alkuperäissarjana valmistuneen Daredevil TV-sarjan ensimmäinen tuotantokausi lähestyykin supersankaria ja hänen maailmaansa raikkaalla tavalla, Marvelin onnistuessa tekemään kertarysäyksellä Daredevilistä helposti yhden mielenkiintoisimmista hahmoistaan kattavassa hahmokollaasissaan.
Matthew Murdock, lapsena onnettomuudessa näkönsä menettänyt normaali tavan tallaaja, huomaa sokeutensa myötä, että hänen kaikki muut aistinsa kehittyvät äärimmäisen herkiksi; hän kykenee kuulemaan asioita kaukaa ja läheltä sireeneistä sydämen lyönteihin, tuntemaan esineiden ja ihmisten läsnäolon ympärillään ja haistamaan hienovaraisimmatkin tuoksut. Aluksi kyvyt meinaavat musertaa Mattin, mutta ”ohjauksen ja koulutuksen” myötä hän oppii hallitsemaan kykyjään ja kanavoimaan ne haluamiinsa asioihin. Myöhemmin lakimieheksi valmistuttuaan ja ystävänsä Foggy Nelsonin kanssa asianajajatoimiston perustettuaan Matt yrittää jakaa oikeutta lain puitteissa. Mutta hän myös tietää, ettei lain koura yllä kaikkialle, minkä vuoksi hän alkaa pelastamaan viattomia ja rankaisemaan rikollisia anonyymina naamiomiehenä, joka vuosien lähitaisteluharjoittelun ja poikkeuksellisten aistiensa ansiosta saa tehokasta tulosta aikaan. New Yorkin Hell’s Kitchenissä on kuitenkin meneillään laaja-alainen ja syvälle ulottuva häikäilemätön järjestäytyneen rikollisuuden vallankaappausyritys, jonka takana oleva mies pysyttelee visusti varjoissa, ja jonka kukistamiseksi Murdock joutuu käyttämään muitakin keinoja kuin aistejaan ja taistelukykyjään.
Daredevilin suurin viehätys on siinä, että se on supersankaritarinaksi erittäin realistinen, jopa realistisempi kuin Christopher Nolanin Dark Knight -trilogia. Sarjan ensimmäistä kautta voisikin verrata lähes suoraan Batman Begins -elokuvaan, sillä myös tässä kerrotaan tarina siitä, miten normaalista ihmisestä kehittyy ja jalostuu määrätietoinen ”supersankari”; alussa ei ole hassun näköisiä pukuja vaan pelkkä musta kangasnaamio ja mies, jolla on halu auttaa heikommassa asemassa olevia ja rankaista rikollista toimintaa. Daredevilissä maanläheisyys viedään kuitenkin Nolanin Batmaneita vielä selkeästi pidemmälle, sillä sarjasta puuttuu täysin Hollywoodille ominainen teatraalisuus. Sarja tarjoileekin hyvin paljon tavallista draamaa ja ihmissuhdekiemuroita niin syvällisen filosofian tasolla kuin arkipäiväisellä inhimillisyydelläkin. Draaman sekaan on onnistuneesti sekoitettu rikosgenreä ja toimintaa sopivassa suhteessa, eikä täten varsinaisesta supersankari pogoilusta voida vielä edes puhua. Toiselta kaudelta odotan tätä jo enemmän ja on kiehtova nähdä, minkä tyylinen se tulee lopulta olemaan.
Daredevilin ensimmäinen kausi on kokonaisuudessaan rytmitetty hyvin mielenkiintoisesti ja onnistuneesti. Jännitys tiivistyy loppua kohden tasaisen tyylikkäästi, mutta lisää koukuttavuutta luo myös jaksojen välisten jännitteiden intervallit; yksi jakso menee lähes kokonaan oikeusistuntoa seuratessa, toinen hahmojen menneisyyteen pureutuessa, kolmas intensiivisessä piiritystaistelussa ja neljäs vähän kaiken sekoituksessa. Jokainen jakso on uniikki teos tarinankerronnallisesti, mutta kaikki jaksot kuljettavat hienosti myös isompaa kokonaisuutta eteenpäin tasaisella sykkeellä. Myös hahmoihin pureudutaan syvällisesti ja tasapuolisesti niin pahiksia kuin hyviksiä myöden, vaikka joidenkin kohdalla motiivit ja menneisyys jätetään vielä melko auki. Tämä on lopulta hyvä asia, sillä on jatkon kannalta toimivaa, ettei kaikkea paljasteta ensimmäisessä kaudessa.
Näyttelijävalinnat ovat Daredevilissä oikein onnistuneet. Erityisesti Matt Murdockia/Daredeviliä näyttelevä Charlie Cox on erittäin hyvä valinta päärooliin, sillä hänen britti/skotti/irkku juurensa tuovat hahmoon mielenkiintoisen vivahteen. Näyttelijänä mies on erittäin hyvä ja tietty epäamerikkalaisuus korostaa vielä mukavasti sitä, että sarja ei pyri olemaan millään tavalla suureellinen Hollywood tyylin tuotos, vaan luo vahvan tunnelmansa osaamisen ja laadukkaan draaman avulla. Enemmän sydäntä, vähemmän kikkailua. Myös Elden Henson on oiva valinta Foggyn rooliin, miehen tuodessa persoonallaan ja hahmollaan tarvittavan määrän huumoria ja kepeyttä muuten melko tummanpuhuvaan sarjaan. Pahiksien rooleista Toby Leonard Mooren näyttelemä James Wesley ja Nikolai Nikolaeffin Vladimir Ranskahov ovat mielenkiintoisimmat, pääantagonistin näyttelemän Vincent D’Onofrion jäädessä hiukan kylmäksi. Mies näyttelee hyvin mutta hahmoon on vähän hankala päästä sisälle, sen ollessa vähän liian sekava ristiriita epävarmuutta, haavoittuvaisuutta, määrätietoisuutta ja voimakkuutta. Toisaalta tämä on ollut varmaan tarkoituskin, luoda pahiksesta inhimillisempi kuva, mutta samalla hahmon uskottavuus kärsii kolauksen.
Daredevil on erittäin onnistunut lisä Marvelin menestyksekkääseen leffa- ja sarjatuotantoon, ja nousee selkeästi yhtiön kirkkaimpien helmien joukkoon. Marvelin suoltaessa niin tiuhaa tahtia tuotoksiaan tulee pakostakin välillä huteja, mutta Daredevilin kohdalla katsojalla tulee sellainen olo, että tähän on panostettu rauhassa ja suurella sydämellä, ilman dollarin kuvien kiiltoa silmissä. Daredevilin tarjoaman vakavamman ja maanläheisemmän draaman toivoisi siirtyvän myös Marvelin elokuvatuotantoon, sillä tällainen lähestyminen luo paljon suuremman tarttumapinnan tarinaan kuin jatkuva ilotulitus, mihin esimerkiksi Avengers: Age of Ultron alkoi jo pahasti ajautua. On kuitenkin ilo nähdä, että Marvelilla on edes jossain tuotoksissaan erilainen lähestymistapa ja Daredevil nousee juuri syvällisyytensä ja tasapainoisuutensa ansiosta Marvelin parhaimmistoon. Maaliskuussa alkava toinen kausi näyttää lopulta mistä Daredevil on oikeasti tehty; jääkö ensimmäinen kausi onnistuneeksi vahingoksi, vai jatkuuko sarja tunnelmaltaan ja tyyliltään yhtä laadukkaana toiseenkin kauteen. Toivon jälkimmäistä, sillä ensimmäisen kauden myötä Marvelilla on kaikki lähtökohdat valmiina tehdä vakavasti otettava TV-sarja, jolla on mahdollisuus nousta kaikkien aikojen parhaiden TV-sarjojen joukkoon.
Arvosana: 8,9/10
