Opadelen levyarvostelu no. 9: Witchcraft – Nucleus
Oorrait, Ruottin maalta jyrähtää!
Nucleus
Ruotsalainen Witchcraft oli minulle tuntematon tapaus aina 2012 vuoteen saakka, jolloin yhtye teki järisyttävän vaikutuksen upealla Legend albumillaan. Tämä 70-luvun rockista ja doom metallista vaikutteensa ammentava heavy metal lätty on täynnä hittibiisejä, koukuttavia riffejä ja loistavia melodioita, minkä ansiosta yhtye nousi kertaheitolla aktiivisesti kuunneltavien bändien joukkoon. Nyt 4 vuotta myöhemmin yhtye on viimein saanut Legendille jatkajan Nucleus albumillaan ja luonnollisesti näin pitkän ajan jälkeen odotukset ovat korkealla. Olikin ensipyöräytyksellä melkoinen yllätys, miten erilainen lähestyminen Nucleuksella Legendiin verrattuna on; vaivattomasti rullaavat hittibiisit loistavat poissaoloaan ja tilalla on selvästi enemmän doom metallille kumartava massiivinen 70+ minuuttinen kokonaisuus, joka kulkee raskaalla ja tasaisella ryminällä läpi kestonsa. Vaikutteita otetaan kuitenkin edelleen myös 70-luvun rockista ja bluesista, mikä tekee Nucleuksesta mielenkiintoisen tapauksen. Mutta jos jollain adjektiivilla tätä levyä pitää kuvailla, niin se on haastava.
Levyn aloittava Maelstroem viestii heti ensihetkistään, että nyt ollaan aikaisempaa raskaamman levyn äärellä. Pahaenteisen kitaranäppäilyn & huiluintron jälkeen päästetään muhkeat kitaravallit valloilleen, eikä mureudesta pihistetä enää missään vaiheessa. Välillä pyrähdetään Black Sabbathin oppien mukaisesti nopeammassa tempossa mutta näissäkin kohdissa tämä lähes 9 minuuttinen aloitusraita perustaa kivijalkansa nimenomaan raskaille soundeille ja riffeille. Koko komeuden kruunaa Magnus Pelanderin omaperäisen väkevä lauluääni, ja haastavasta aloituksesta huolimatta kappale nousee kuuntelujen myötä levyn parhaimmistoon. Vajaa kolmeminuuttinen Theory of Consequence jatkaa Maelstroemin tunnelmissa, ollen tietynlainen minuatyyriversio tästä. Kappale on mukavaa kuunneltavaa mutta ei nouse lopulta kovinkaan merkittäväksi teokseksi.
The Outcast on selkeästi koko levyn helpoiten lähestyttävä kappale ja muistuttaakin monella tapaa Legend albumin antia. Kappaleen teho perustuukin enemmän melodioihin ja rockimaiseen grooveen kuin kerrostalon kokoiseen kitaravalliin ja onkin siksi oikein virkistävä välipala aloituksen jälkeen. Kappale on myös mukavan moniulotteinen ja kehittyy progevivahteisesti loppua kohden, missä revittelevä kitaran rocksoolo tuo väistämättä hymyn kasvoille. Nimikkobiisi Nucleus vie tunnelman jälleen painostavaan raskauteen, ja tämä 14 minuuttinen järkäle on jaettu kahteen osaan: ensimmäiset 7 minuuttia tarjoilevat väkevätunnelmaista doom metal takomista (hypnoottisista kosketin- ja huilumelodioista plussaa) ja jälkimmäiset 7 minuuttia toistavat yhtä ja samaa painostavaa folkkimaista melodiaa kasvattaen soundimaailmaa joka kierrolla enemmän ja enemmän, kunnes lopussa yksinkertaisen kitaranäppäilyn rinnalle on tullut jo kuoroa, haitaria, huilua ja murisevaa kitaravallia. Toisaalta tämä on erittäin tunnelmallinen lähestyminen, mutta toisaalta voi käydä myös tylsäksi näissä mittasuhteissa. Joka tapauksessa kaikessa eeppisyydessään loistava biisi ja levyn tunnelmallisimpia sävellyksiä.
An Exorcism of Doubts jatkaa samoissa fiiliksissä, vaikka onkin tyylillisesti lähempänä slovaria kuin edeltäjänsä. Kaikki klassiset doom metal elementit ovat kuitenkin myös läsnä temponvaihteluista kitarariffeihin, mikä tekee kappaleesta veikeän sekoituksen 70-luvun rockille ominaista herkkää slovarifiilistelyä ja raskaan metallista katujyräystä. Yhdistelmä joka toimii hämmentävän hyvin. The Obsessed ja tätä seuraava To Transcend Bitterness ovat jälleen lyhyempiä välipaloja levyllä ja periaatteessa Theory of Consequencen tavoin oivallisia biisejä mutta jäävät tämän tavoin lopulta kuitenkin hiukan latteiksi ja hajuttomiksi, kunnon koukut tuntuvat puuttuvan. Kappaleet jotenkin alkavatkin samankuuloisesti, ihan kuin tulisi sama biisi uudestaan levyllä. To Transcend Bitternes on kaksikosta kuitenkin parempi rypistys hiukan parempien riffiensä ja lopun vahvan kasvatuksensa ansiosta.
Helpless onkin sitten ehkä paras teos koko levyltä, aivan upeaa tunnelmointia niin herkkyyden kuin intensiivisyydenkin osalta. Kahdessa ensimmäisessä säkeistössä ja niiden välisissä kitaraväliosissa on aitoa tunteenpaloa ja haurautta, jollaista ei kovin usein pääse kuulemaan. Kitarasoolon jälkeinen viimeinen oktaavia korkeammalta laulettu ja säestykseltään raskaampi säkeistö luo taas tyylikkään jännitteiden purkauksen, jota seuraava kitaraväliosa on taas herkkua korville kaikessa herkkyydessään. Ainoastaan lopun erikoinen kitaraoutro on ratkaisuna kappaleessa omituinen, se tulee täysin puun takaa ja ei oikein tunnu istuvan kappaleeseen mitenkään. Lopuke, jonka olisi täysin voinut jättää vain pois.
16 minuuttinen Breakdown on Nucleuksen pisin kappale ja nimikkobiisin tavoin kyseessä on kaksiosainen teos; alussa fiilistellään häiriintyneen tummanpuhuvan toistuvan melodian parissa, kun taas lopussa junnataan yhtä ja samaa riffiä Pelanderin laulaessa koomisen ailahtelevasti, jopa hiukan ärsyttävästi. Tunnelma on jokseenkin okkultistinen ja sekava, eikä teos skitsofreenisen junnaavuutensa takia aukea oikein missään vaiheessa. Biisissä on potentiaalia tunnelmansa puolesta mutta lopulta se ei sävellyksellisesti ole niin laadukas, että se jaksaisi nousta loistavaksi teokseksi. Lopulta levyn päättää The Outcastin jälkeen levyn helpoiten lähestyvä kappale Chasing Rainbows, joka on ”kepeämmässä” rockhengessään mukava päätös pitkälle levylle. Muiden lyhyempien biisien tavoin se ei kuitenkaan nouse erityiseen loistoon, eikä kappaletta voi verrata laadullisesti Legendin samanhenkisiin teoksiin, jossa joka osa-alueella ollaan tehty piirun verran parempia täsmäbiisejä. Chasing Rainbows myös loppuu yllättäen kuin ilmaan, mikä on näin suureelliselle levylle hiukan omituinen päätös.
Nucleuksesta on jäänyt erikoinen fiilis. Aluksi levyyn ei meinannut päästä oikein millään sisälle mutta pikkuhiljaa kuuntelujen myötä kokonaisuudet ja pienet yksityiskohdat ovat alkaneet aueta, ja parhaimmillaan esille on noussut aivan mahtavia biisejä. Toisaalta levyllä on ehkä aavistuksen verran liikaa tavaraa, ja kokonaisuus on yhtenäisestä soundista ja tunnelmasta huolimatta jotenkin sekalainen. Ehkä pelkkä biisijärjestyksen muuttaminen olisi voinut toimia Nucleuksen kohdalla positiivisena tekijänä. Mukana on myös keskinkertaisempia hetkiä biisikokonaisuuksissa ja biisien sisällä, mitkä rokottavat hiukan kokonaisarvosanaa. Levyllä on jonkinlaista ”nykyMetallica” -ilmiötä ilmassa, että on pitänyt saada levy vain täyteen tavaraa ja riffejä, vaikkakaan ei samassa mittakaavassa. Parhaimmillaan Nucleus on kuitenkin erittäin toimivaa paatosta ja tunnelmointia, jossa yhdistyy maukkaasti Black Sabbathin, Jethro Tullin, Pentagramin, Deep Purplen ja Electric Wizardin tyyliset musiikit omanlaisensa suodattimen läpi. Lievästä ailahtelevuudestaan ja liikamateriaalistaan johtuen levy ei kuitenkaan nouse erinomaisuuteen, vaikka vakuuttava ja hieno jatkumo se Witchcraftin uralle silti on.
Kohokohdat: Maelstroem, Nucleus, An Exorcism of Doubts, Helpless
Arvosana: 7,5/10
