Opadelen peliarvostelu no. 12: Bloodborne
Viimein tuli paljon hehkutettu Bloodborne pelattua läpi asti ja täytyy sanoa, että kokemus oli melkoista vuoristorataa. Syväanalyyttisempää pohdintaa alla.
Bloodborne
”We are born of the blood, made men by the blood, undone by the blood.”
Monella eri alustalla vuoden 2015 peliksi valittu Bloodborne ei ollut entuudestaan minulle millään tavalla tuttu ja peli tulikin ostettua täysin ulkopuolisten kehujen myötä heräteostoksena. Ainostaan pelin trailerin olin nähnyt ennen ostopäätöstä ja siinä Bloodborne esittäytyi varsin mielenkiintoisena ja omaperäisenä tapauksena; goottityylinen kaupunki kirouksen vallassa ja RPG hengessä hirvityksiä tapetaan minkä ehditään. Tietysti odotin Bloodbornelta hauskaa pelattavuutta ja koukuttavaa juonta/tarinankerrontaa, sillä sehän nykypeleissä on hyvin pitkälti trendinä. Lopulta pelin aloitettuani jouduin melkoisen pettymyksen valtaan, sillä selkeää narratiivia ei ollut havaittavissa missään ja pelattavuus oli vaikeusasteeltaan aivan törkeän haastavaa. Alkushokista kuitenkin selvittyäni aloin hahmottamaan Bloodbornen todellista jujua ja mitä enemmän peliä pelasin, sitä koukuttavampi siitä tuli. Mitä enemmän turhauduin jatkuvista kuolemista, loputtomasta grindaamisesta ja pitkäjänteisestä etenemisestä, sitä motivoituneemmaksi ja päättäväisemmäksi pelaajana tulin; minähän jumankauta selätän tämän paholaisen vaikka mikä olisi.
Bloodborne on tyylinsä takia melko erikoinen peli nykyaikana ja kesti kauan ennenkuin ymmärsin, että se on vahvuus eikä heikkous. Aivan liian monet nykyajan pelit on tehty pelaajille liian helpoiksi; haastavuutta ei ole juurikaan, eteneminen on erittäin vahvasti ohjattua ja itse pelattavuudesta on siirrytty enemmän elokuvamaiseen tyyliin. Bloodborne on eri maata, siinä pääpaino on nimenomaan haastavassa mutta palkitsevassa pelaamisessa. Taistelut ovat intensiivisiä ja tyylikkäästi toteutettuja, missä lopputulos saattaa olla aina tuhoisa, ellei pelaaja ole tarkkana. Mihinkään viholliseen ei voi suhtautua kevyesti kuoleman vaaniessa joka nurkan takana, mikä takaa sen että adrenaliinitasot ovat koko ajan koholla ja keskittyminen ensiluokkaista. Tässä piilee juuri pelin yksi suurin hienous; vaikka kuolemia tulee vastaan lukuisia ja hommat joutuu aloittamaan alusta jatkuvasti, on tyydytys voittoisten hetkien jälkeen todella suurenmoista. Erityisesti välillä jopa mahdottomilta tuntuvat boss battlet ovat lähes ekstaasia, kun niistä lopulta pääsee etenemään voitokkaasti.
Aikaisemmin mainitsemaani kädestä pitäen ohjattavuutta Bloodbornessa ei myöskään ole, mikä tarkoittaa sitä että pelaaja joutuu itse selvittämään mihin suuntaan seuraavaksi täytyy edetä ja millä tavoin, puhumattakaan lukemattomien sivutehtävien selvittämisen hankaluudesta. Tämän asian kanssa pelaaja on välillä täysin kusessa pelissä; jotkut paikat ja asiat ovat niin vahvasti piilotettuja, ettei niitä ilman internetin apuja ole mahdollista keksiä ja löytää itse mitenkään. Tämä on omalla tavallaan erittäin hauska ominaisuus, sillä true pelaajat (joihin en itseäni kuitenkaan ihan lue) saavat luultavasti salaisuuksien selvittämisestä ja paikkojen etsimisestä melkoiset kiksit. Välillä kuitenkin vastaan tulee niin älyttömiä prosesseja koskien esim. esineiden saatavuutta ja tasoille pääsemistä, että ratkaisut lähinnä naurattavat. Internetin apuun kun turvautuu niin tulee aina vähän sellainen olo, ettei tässä nyt ole oikein enää järkeä, mutta välillä se on täysin välttämätöntä Bloodbornessa. Miljöiden observoiminen ja salaisuuksien selvittäminen on kuitenkin pääasiallisesti erittäin hauskaa, ja tämä elementti korostaa vahvasti sitä, että Bloodborne kulkee nimenomaan koukuttava pelattavuus edellä.
Koukuttavaan pelattavuuteen vaikuttaa itse taisteluiden ja ongelmanratkomisen lisäksi runsaasti myös hahmon kehittäminen, mikä on toteutettu pelissä erittäin hyvin. Leveleiden saavuttamiseksi joudut tappamaan vihulaisia, joilta saat aina tietyn määrän ”verikaikuja”, joilla pelaaja pystyy ostamaan varusteita ja leveleitä, mitkä luonnollisesti tekevät hahmosta voimakkaamman. Aseita pystyy myös kehittämään ja voimistamaan erinäisillä rituaaleilla ja itemeillä. Näiden kehittämisessä on sopivan moniuloitteinen ote pelissä, pelaajan pystyessä vaikuttamaan omaan aseistukseen ja sen muotoihin paljon eri tavoilla. Grindaaminen ja hahmon kehittäminen on hauskan systeemin ansiosta mielekästä puuhaa, vaikka se välillä viekin tokuttoman määrän aikaa ja useita toistoja samoiden vihollisten kanssa. Pelin turhauttavat elementit piilevät juuri myös tässä; kovan grindaamisen jälkeen ei ole hauskaa hävitä random viholliselle ja menettää kaikkia keräämiä verikaikuja. Käyrä kasvaa otsaan ja nopeasti, Bloodbornen kohdalla myös usein.
Vaikka Bloodborne keskittyy 95 prosenttisesti pelaamiseen tarinankuljetuksen sijasta, niin pelissä on silti melkoisen kiehtovat tausta-asetelmat, henkilöhahmot ja tapahtumat. Niitä ei vain suoraan tuoda esille missään vaiheessa muutamaa videoinserttiä lukuunottamatta (ja silloinkaan pelaaja ei oikein tiedä, mitä niissä edes tapahtuu). Edes lähtökohtia tarinalle ei suoranaisesti selitetä missään vaiheessa, yhtäkkiä peli vain alkaa kauhujen riivaamassa Yharnamin goottihenkisessä kaupungissa, jossa kaikki elävät olennot ovat muuttumassa hirviöiksi, ja pelaajan tehtävä on metsästää niitä niin paljon kuin pystyy. Tarinan taustoista annetaan välillä vihjeitä arvoitusten ja epämääräisten viestien muodoissa mutta selvittääkseen Bloodbornen historiallisen loren ja henkilöhahmojen taustat, on pelaajan otettava asioista selvää pintaa syvemmin. Tarinan selvittäminen tuo runsaasti lisäsyvyyttä peliin ja selkeäyttää tapahtumia paljon Healing Churchista School of Mensikseen, Gehrmanin kohtalosta Hunters Dreamiin ja The Great One -olentojen todellisesta luonteesta Yharnamia vaivaavan kirouksen syntyyn. Tarina on olemassa mutta jää pelaajan omalle vastuulle ottaa siitä selvää, Bloodborne antaa kaikesta vain pieniä leivän murusia. Tämä on hyvin erikoinen tapa lähestyä narratiivia, mutta omalla tavallaan se toimii Bloodbornen kohdalla erittäin hyvin; asioiden ollessa mysteerin peitossa tarina muuttuu kertaheitolla paljon mielenkiintoisemmaksi kuin jos kaikki olisi valmiiksi pureskeltua.
Tunnelma Bloodbornessa on mainitsemisen arvoinen asia; näin vahvaa atmosfääriä tulee todella harvoin missään pelissä vastaan. Bloodbornen genre on monella tapaa sekoitus kauhua, selviytymistä, toimintaa ja fantasiaa, ja niiden luomisessa on onnistuttu erittäin hienosti. Kliseistä säikyttelukauhua pelissä on hyvin vähän mutta sen sijaan pelin kauhu syntyy sen äärimmäisen painostavasta ilmapiiristä, jonka yllä leijuu alati syvenevä toivottomuus, epätoivo ja lohduttomuus. Koko maailma tuntuu olevan pelissä menossa niin päin helvettiä, että välillä pelaaja uskoo Yharnamin oikeasti olevan tarkka kuvaus helvetistä, niin paljon kärsimystä, tuskaa, epä-inhimillisyyttä ja kauhua se sisältää. Tämä tekee pelin haastavuuden kanssa sen, että pelistä muodostuu omalla tavallaan hyvin raskas taival pelaajalle. Tietynlainen keveys ja huojennus valtaa kehon ja mielen, kun peli on lopulta päätöksessään, eikä pelaajan tee ihan äkkiä mieli palata Bloodbornen pariin, oli pelaaminen miten koukuttavaa tahansa. Mutta juuri tämän takia tunnelma on niin onnistunut, se kahlitsee vahvalla H.P Lovecraft tyylillään pelaajan täysin mukaansa.
Bloodborne on virkistävän erilainen peli nykyajan peliteollisuuteen, jossa liian moni asia tehdään välillä liian helpoksi pelaajia kosiskellen. Bloodbornen viesti on täysin toisenlainen; mitään pelissä ei ole tehty helpoksi ja pelaaja joutuu itse selvittämään asioita edetäkseen. Tämä saattaa nykyajan peleihin tottuneelle olla juuri se asia, minkä takia he turhautuvat Bloodborneen ja kyllästyvät siihen hyvin nopeasti. Juuri tämä asia meinasi itsellenikin käydä pelin kanssa mutta olen tyytyväinen, että en luovuttanut Bloodbornen edessä, vaan sisukkaasti otin sen haasteena vastaan. Pikkuhiljaa peli sitten ottikin minusta vahvan niskalenkin, enkä voinut enää lopettaa. Toki, välillä pidin parin viikon taukoja ihan vain sen takia, että eteen tuli liian isoja haasteita, joihin en jaksanut energiaa kaataa. Luovan tauon jälkeen oli kuitenkin taas ilo palata pelin pariin ja voittaa haasteet. Itselläni nämä tauot olivat kuitenkin välttämättömiä, sillä pelin suurta keskittymistä vaativa haastavuus ja raskas tunnelma toivat ähkyn välillä nopeastikin. Bloodborne pitää kuitenkin koko ajan menon niin koukuttavana, että totaaliluovuttaminen ei käy kuuloonkaan (mikäli vain alkushokista selviää). Bloodbornen aikana pelaaja kokee tunnekirjoja melkoisen skaalan ja usein ohjain meinaa lentää seinään mutta juuri haastavuus yhdistettynä väkevään tunnelmaan, laadukkaasti toteutettuun pelattavuuteen ja kiehtovaan (joskin piilotettuun) narratiiviin ovat ne tekijät, mitkä nostavat Bloodbornen uniikiksi pelikokemukseksi.
Arvosana: 8,8/10
