Opadelen sarja-arvostelu no. 9: Hannibal (Kaudet 1-3)
Spoilereita luvassa tapahtumien kuluista hyvin yleisellä tasolla mutta yksityiskohtaisia paljastuksia ei sisälly tekstiin. Teitä on varoitettu.
Hannibal
”Psychic driving fails because it’s methods are too obvious. You were trying too hard Frederick. If force is used, the subject will only surrender temporarily. Once a patient is exposed to the method of manipulation, it becomes much less effective.”
– Dr. Hannibal Lecter
Hannibal Lecter, Thomas Harrisin henkiin herättämä ja Anthony Hopkinsin valkokankaalle ikuistama psykopaatti on monella tapaa yksi kautta aikojen ikonisimmista pahiksista, mitä on koskaan luotu. Uhrilampaat on edelleen itselleni yksi parhaista näkemistäni trillereistä ja suurin kunnia elokuvan toimivuudelle piilee juuri Hannibal Lecterin hahmossa, jonka Hopkins tulkitsee hyytävän upeasti. 2013 vuonna päivänvalon nähnyt Hannibal TV-sarja palauttaa parin heikomman Hannibal elokuvan jälkeen uskon hahmoon Mads Mikkelsenin näyttelemänä, jonka tulkinta hahmosta tuo esiin äärimmäisen älykkään kirurgin ja terapeutin, tunteettoman psykopaatti sarjamurhaajan ja uhrinsa syövän kannibaalin, joka kykenee karismansa avulla totaalisesti manipuloimaan ympärillä olevia ihmisiä ja tapahtumia omaksi huvikseen. Hannibal jäi lopulta lyhyeksi sarjaksi, tuotantotiimin lopettaessa sarjan kolmen kauden jälkeen. Monella tapaa tämä on ollut kuitenkin järkevä päätös, sillä sarjan tapahtumat etenevät niin suurella vauhdilla, ettei neljänteen kauteen oltaisi luultavasti saatu enää luontevasti järkevää tarinaa rakennettua. Jokainen tuotantokausi on myös omanlaisensa tyyliltään ja tunnelmaltaan, verrattuna sekä toisiinsa että muihin TV-sarjoihin, mikä nostaa Hannibalin mukavan vaihtelevaksi ja uniikiksi kokonaisuudeksi nykyajan suuren TV-sarja tarjonnan keskellä.
Sarjan dynamiikka perustuu täysin kahteen hahmoon; Hannibal Lecteriin ja Will Grahamiin, ja erityisesti näiden kahden väliseen monimutkaiseen suhteeseen. Siinä missä Hannibal on älykäs psykopaatti ja psykiatri, on Will Graham poikkeuksellisella mielikuvituksella varustettu FBI:n erikoisavustaja, joka kykenee psykologisen empatiahäiriönsä (lue: empatisoi normaalia voimakkaammin) avulla rekonstruoimaan tehokkaasti rikostapahtumia ja kuvittelemaan itsensä rikollisten ajatusmaailmaan. Hahmot ovat monella tapaa kolikon kaksi kääntöpuolta ja siksi heidän suhdettaan seuraa koko ajan hiukan jännittyneenä varpaillaan. Hannibal yrittää jatkuvasti manipuloida Grahamia ja tehdä hänestä murhaajaa tuhoamalla hienovaraisesti hänen ympäriltään kaikki sosiaaliset suhteet, mikäli niitä ilmenee. Grahamin poikkeuksellinen kyky tunnistaa murhaajia on Hannibalille kuitenkin koko ajan uhkakuvana, mutta juuri tämän vaaran takia häntä myös kiehtoo hänen manipulaatiopelinsä normaalia enemmän. Hahmojen suhde muuttuu myös alati sarjan edetessä, ja juuri nämä muutokset ja suhteen räjähdysaltis luonne on se suola, mistä koko sarjan tunnelma saa energiansa.
Ensimmäinen tuotantokausi keskittyy Lecterin ja Grahamin suhteen jännitteiden kasvattamiseen erittäin tyylikkäästi. Miehet tapaavat tässä kaudessa ensimmäistä kertaa ja erityisesti vielä tässä vaiheessa Hannibalin motiivit pysyvät hämärän peitossa aivan kauden loppuun asti, jolloin palaset lopulta loksahtavat paikoilleen ja katsoja ymmärtää, mitä Lecter on havitellut kaiken aikaa. Hannibalin hahmo onkin ensimmäisessä kaudessa kaikkein kiehtovimmillaan koko sarjan aikana, sillä tässä vaiheessa kukaan ei vielä tiedä minkälainen hirviö hän todellisuudessa on; hänen ympärillä olevilla ihmisillä ei ole mitään käsitystä hänen vaarallisuudestaan, eikä kukaan huomaa hänen manipuloivansa tapahtumia kulissien takana. Hannibal on tapahtumia kontrolloiva nukkemestari, joka vetää naruista mielensä mukaan, jättäen tuskaa, kurjuutta ja kauhua jälkeensä ilman, että kukaan osaa yhdistää mitään häneen. Fakta, että hän tekee tämän kaiken pelkästään omaksi huvituksekseen ja kuriositeetikseen tekee hänestä vielä poikkeuksellisen karmivan, ja Mads Mikkelsenin erinomaisen roolisuorituksen myötä hahmo nousee jopa Hopkinsin Lecterin yläpuolelle, mikä on paljon sanottu. Hugh Dancy tekee myös huikeaa työtä Will Grahamina, jonka mentaalisen hajoamisen seuraaminen tuotantokauden läpi on samalla tuskastuttavaa ja kiehtovaa.
Toinen tuotantokausi on tunnelmaltaan hiukan erilainen, sillä tässä vaiheessa Hannibal on jo tavallaan paljastunut, vaikka hänen tekojaan ei pystytäkään todistamaan. Kauden jännitteet perustuvatkin Jack Crawfordin (aina yhtä vaikuttava Laurence Fishburne) ja Will Grahamin uhkarohkean vaaralliseen juoneen saada Hannibal kiinni itse teosta. Tämä pääteema on myös toteutettu kaudessa erittäin koukuttavasti ja tyylikkäästi, mikä nostaa toisen kauden koko sarjan parhaaksi osaksi. Erityisesti, kun kauden viimeisessä jaksossa tapahtumien eskaloituminen ja jännitteiden purkautuminen on tehty tarinallisesti erittäin dramaattisesti ja onnistuneesti. Kolmas tuotantokausi päättää sarjan onnistuneella lopetuksella, mutta monella tapaa tapahtumat eivät ole tällä kaudella enää niin uskottavia; Willin ja Hannibalin suhteen luonne alkaa pyöriä jo vähän ympyrää, eikä aikaisempien kausien kaltaiset jännitteet ole enää ollenkaan niin tehokkaita hahmojen välillä. Punaisen lohikäärmeen juonikuvio on kuitenkin toteutettu hyvin ja erityisesti kauden päättävä kliimaksi on parhaita hetkiä koko sarjan aikana.
Kuten alussa mainitsin, on sarjan yleistunnelma ja toteutustyyli hyvin omalaatuinen. Sarja menee monella tapaa perinteisen jenkkisarjan yläpuolelle tarjoten katsojille paljon hyvin taiteellisia ratkaisuja, niin ohjauksellisesti kuin ideallisestikin. Ensimmäisessä kaudessa tämä ilmenee erilaisilla sarjamurhaajilla; milloin rakennetaan toteemipaalua mätänevistä ruumiista, milloin muokataan ihmisen ruumiista jousisoittimia, milloin uhrien selkänahat nyljetään tehden niistä ruumiille enkelin siivet, etc. Sarjan murhaajien kehittelyssä on käytetty hyvin paljon brutaalia mielikuvitusta ensimmäisessä ja toisessakin kaudessa, mikä saa toisaalta kolmannen kauden punaisen lohikäärmeen näyttämään jopa hiukan tylsältä, mikä on sääli. Muutenkin murhaajien runsas ja shokeeraava määrä erityisesti ensimmäisessä kaudessa on lähteä lapasesta, sillä katsojalle tulee helposti käsitys, että Baltimore on täynnä pelkkiä sickfuck sarjamurhaajia. Konsepti kärsii tämän takia hiukan inflaatiota sarjan edetessä. Kolmannella kaudella Hannibalin ulkopuoliset murhaajat rajoittuvat täysin punaiseen lohikäärmeeseen, mikä on hyvä ratkaisu. Taiteellinen ulosanti viimeisessä kaudessa ilmenee kuitenkin jopa edellisiä kausia abstraktimmassa dialogissa ja ohjaustyössä, josta tulee välillä mieleen jopa David Lynchin taidehäröilyt. Hiukan pidemmälle vietynä ne olisivat myös ampuneet yli, mutta tyylitaju pidetään onneksi juuri ja juuri aisoissa. Erityismainintana sarjan psykoottisen tunnelman luomiselle ja taiteellisuudelle on annettava myös sen musiikeille, joiden häiriintynyt tunnelma vahvistaa upeasti yleistunnelmaa.
Hannibal on hyvin toteutettu tulkinta Harrisin romaaneihin perustuville hahmoille; sarjamurhaajan mainetta pilanneet Nuori Hannibal ja Hannibal elokuvat saavat jäädä unholaan tämän myötä mukavasti unholaan. Uhrilampaat on klassikko ja Punainen lohikäärme kelpo trilleri, mutta Mads Mikkelsenin tulkinta Lecteristä ja Bryan Fullerin visio hänen tarinastaan palauttavat vakuuttavasti uskottavuuden Hannibal Lecterin hahmoon. Sarja jää lyhyeksi mutta toimii sellaisenaan juuri oikein, vaikka tiettyjä ongelmakohtia sarjassa onkin, minkä takia se ei yllä aivan parhaiden TV-sarjojen joukkoon. Kyseessä on kuitenkin väkevä psykologinen trilleri, jonka synkkyys ja brutaalius eivät sovi välttämättä ihan kaikille; itse huomasin monesti monta jaksoa putkeen katsottuani sarjan kauhujen seuraavan minua myös uniin, mikä kertoo toki vain siitä, että toivottava vaikutus tunnelmassa on saavutettu. Hannibal on tasavahva kokonaisuus, jonka uniikki tyyli ja tunnelma, loistavat näyttelijäsuoritukset, psykologinen lataus ja vahva draama nostavat sen erittäin laadukkaaksi, syvälliseksi ja taiteelliseksi viihteeksi.
Arvosanat:
Kausi 1: 8,8/10
Kausi 2: 9,0/10
Kausi 3: 8,3/10
Kokonaisarvosana: 8,7/10
