Opadelen sarja-arvostelu no. 10: House of Cards (Kaudet 1-4)
House of Cards, tuo modernin realistisen fiktion Game of Thrones. Frank Underwood, tuo modernin realistisen fiktion Peter Baelish. Näillä vertauksilla sukellus kohti Amerikan Yhdysvaltojen dramatisoitua valtaistuinpeliä.
House of Cards (kaudet 1-4)
”There are two kinds of pain. The sort of pain that makes you strong, or useless pain. The sort of pain that’s only suffering. I have no patience for useless things.”
– Frank Underwood
Näin Yhdysvaltojen presidentinvaalien alla House of Cards on melko ajankohtainen TV-sarja, ja vaikka kyseessä onkin fiktiivinen poliittinen draama, niin monella tapaa sarja onnistuu kertomaan melko realistisella tavalla sen sirkusrumban, mitä USA:n poliittinen maailma pitää sisällään. Kahden suurpuolueen välistä valtapeliä, äänien piiskurointia, kompromisseja, ulkopoliittista nuoralla tanssimista, lokakampanjointia, hyvä veli sopimuksia ja lobbausta, jota pidän lähinnä laillistettuna korruptiona. Joskus olisi melko jännittävää olla kärpäsenä katossa katsomassa Valkoisen talon sisällä, miten hommia siellä oikeasti pyöritetään. House of Cards antaa siitä dramatisoidun ja fiktiivisen kuvan, joka kuitenkin pitää monia totuuden siemeniä sisällään suurvallan poliittisesta pelistä, niin jokapäiväisen politikoinnin kuin vaalienkin osalta. Vaikka historian saatossa on kaikenlaisia hiihtäjiä USA:nkin politiikassa nähty (viimeisimpänä Donald Trump), niin House of Cardsin päähenkilön Frank Underwoodin kaltaista persoonaa tuskin todellisuudessa USA:n politiikassa ollaan nähty. Ja toivottavasti ei nähdä.
House of Cardsin idea perustuu täysin Frank Underwoodin pyrkimyksiin edetä poliittisella uralla. Sarjan alussa hän on demokraattien piiskuri, jonka on määrä saada uuden presidentin myötä ulkoministerin salkku. Viime metreillä tämä lupaus kuitenkin petetään ja hän joutuu jäämään entiseen virkaansa, minkä johdosta Underwood lähtee säälimättömälle ristiretkelle kaikkia vastaan, jotka pettivät hänet, tavoitteenaan päästä niin paljon kiinni vallan kahvaan kuin mahdollista. Underwoodin armoton luonne tekee hänestä kylmäverisen opportunistin ja pragmaatikon, joka ei kaihda mitään keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Hahmoon kuuluu kuitenkin myös paljon sentimentaalisia puolia, mikä tekee hänestä hyvin mielenkiintoisen päähenkilön; säälimättömän vaarallinen anti-sankari/pahis, jonka tunteellisemmat piirteet tekevät hänestä kuitenkin normaalia sosiopaattia paljon moniuloitteisemman persoonan. Kevin Spacey on nimekäs ja kykenevä näyttelijä Underwoodin rooliin ja miehen karisma nostaa Underwoodin kevyesti nykytelevision persoonallisimpien hahmojen joukkoon. Spaceyn roolisuoritus tekee tyylikkäällä tavalla Underwoodista sekä rakastettavan että erittäin vihattavan hahmon, mikä asettaa katsojan omituiseen asemaan; Underwoodin moraalittomuus ja suoranainen pahuus saavat katsojan toivomaan, että hän joutuu vielä tilille tekemisistään, mutta samaan aikaan sitä salaa toivoo, että hän selviää kaikista koettelemuksistaan voittajana.
Underwoodin lisäksi sarjassa on paljon merkittäviä sivuhahmoja, jotka vaihtelevat kausikohtaisesti. Suurimpia hahmoja ovat kuitenkin ehdottomasti Frankin luottomies Doug Stamper (Michael Kelly), lobbari Remy Danton (Mahershala Ali), sekä Frank Underwoodin vaimo Claire (Robin Wright), joka on hahmona lähes yhtä vaikuttava kuin Frank. Siinä missä Frankin persoonallisuus ei juurikaan muutu sarjan edetessä, on Clairen hahmokehitys huomattavampaa; vaikka hän on Frankin tapaan hyvin määrätietoinen ja kylmän laskelmoiva alusta asti, niin hänen persoonassaan on paljon myös herkkyyttä pinnan alla, mikä kuitenkin tapahtumien edetessä korvautuu kyynisellä nihilismillä. Claire joutuu rajusti mukaan Frankin valtapelin syövereihin, mikä kovettaa häntä sarjan edetessä runsaasti. Manipulointi ja valheet ovat kuitenkin myös Clairen aseena jatkuvasti sarjan aikana, aivan kuten Frankillakin, ja on mielenkiintoista seurata sekä heidän julmaa yhteistyötä että keskinäistä egotaistelua.
Poliittisen valtapelin lisäksi House of Cards keskittyy myös vahvasti draaman voimaan, mihin kuuluu luonnollisesti ihmissuhdekiemurat, seksuaalisuudet ja ylipäänsä sosiaalisten asemien korostaminen. Ruutuaikaa saavat monet hahmot ja tämä tekee sarjasta mukavan monipuolisen kerronnan erilaisten persoonien törmäyskursseista. Sarja korostaa myös paljon moraalisten arvojen merkitystä ja eettistä filosofointia, mikä saa katsojan pohtimaan paljon oikean ja väärän merkitystä sekä sitä, miten lopulta mikään ei ole mustavalkoista. Rikosgenreä on tämän johdosta myös sarjaan sopivasti ujutettu, mikä toimii todella hyvin kaikkien tuotantokausien läpi. Pääasiassa sarja keskittyy kuitenkin nimenomaan poliittisen valtapelin näkökulmaan, mikä pitää katsojan jo itsessään tehokkaasti otteessaan; on jännittävää katsoa valtapelin pelaajien vaarallisia ja räjähdysalttiita siirtoja läpi sarjan, kun koskaan ei tiedä kuka joutuu shakkimatin kohteeksi, kuka nousee tilanteista voittajana ja kuka häviää kaiken. Frank Underwoodin siirrot ovat luonnollisesti keskiössä ja sarja on tämän osalta toteutettu erittäin hyvin, sillä vaikka hän nousee pitkällä juoksulla koko ajan ylemmäs ja ylemmäs, niin hän epäonnistuu koko ajan myös paljon. Koko hänen elämänsä muuttuu nuoralla tanssimiseksi, missä onnistuessaan hän saa paljon valtaa ja vipuvoimaa mutta epäonnistuessaan hän on vaarassa menettää kaiken saavuttamansa. Tällä tavoin sarja esittää päähenkilönä hahmon, joka on äärimmäisen älykäs ja hyvä pelissään, mutta kuitenkin myös erehtyväinen ihminen, joka lopulta ei pysty mitenkään hallitsemaan ympäröiviä tapahtumia, vaikka haluaisikin.
Tuotantokaudet ovat pääasiassa tyylillisesti hyvin samankaltaisia mutta niiden teemat eroavat toisistaan jollain tasolla. Erityisesti neljännen kauden presidentinvaali taistelu eroaa tyylillisesti muista kausista, ja tyylikkään toteutuksensa ansiosta tämä kausi nouseekin nykyisistä kausista kaikkein mielenkiintoisimmaksi. Demokraattien omien ehdokkaiden taistelu äänistä on jo itsessään erittäin rajua katseltavaa kaikkien yrittäessä mustamaalata kaikkia keinoilla millä hyvänsä, mutta erityisesti republikaaniehdokkaan kanssa käytävä lokakampanjointi on hienoa katseltavaa. Ja pelottavaa tässä on se, että jenkeissä oikeasti vaalipolitiikka perustuu hyvin pitkälti toisten lokaamiseen, mikä tuntuu jotenkin täysin käsittämättömältä. Vaaliteeman lisäksi 3-4 kausien ulkopoliittiset juonianglet ovat myös sarjan parhaita puolia, kun poliitikot joutuvat kikkailemaan lähi-idän terroristiuhan (jopa huvittavan realistisen ICO terroristijärjestö, joka on käytännössä ISIS mutta jonka nimeä ei vain sarjassa ole kyetty/haluttu käyttää) ja häikäilemättömän Venäjän presidentti Viktor Petrovin kanssa, jota näyttelevä Lars Mikkelsen tekee upeaa työtä roolissaan (hahmo, johon on myös varmasti haettu vaikutteita realimaailman Vladimir Putinista).
Ohjaustyöltään House of Cards on ensiluokkaisen laadukas ja sarjasta huomaa, että sitä ovat tehneet alan todelliset ammattilaiset isolla rahalla. Ohjaajia sarjassa onkin lukuisia, joista ehkä tunnetuimmat ovat David Fincher ja Joel Schumacher. Sarjan käsikirjoituksen ja ohjauksen muodostama lopputulos muodostaa tempollisesti hyvin hektisen lopputuloksen, missä kohtaukset vaihtuvat intensiivisellä pulssilla. Tämä aiheuttaa katsojalle sen, että hänen täytyy keskittyä erittäin tehokkaasti joka hetki sarjaa katsoessaan, muuten olennaisia kohtauksia ja vuorosanoja saattaa mennä ohi ja katsoja tipahtaa kyydistä. Toisaalta nopeatempoinen tyyli varmistaa myös sen, että sarja pitää katsojan otteessaan hyvin tehokkaasti koko ajan, eikä tylsistyttäviä suvantovaiheita pääse juurikaan esiintymään.
House of Cards on oikein virkistävä ja ennenkaikkea laadukkaasti toteutettu poliittinen draama, joka pitää katsojan melko tehokkaasti otteessaan koko ajan. Tapahtumat etenevät nopeasti ja tilanteet saattavat muuttua äkillisesti, mikä luo tiettyä positiivista arvaamattomuutta sarjan tunnelmaan, ja muutamat todelliset shokkiyllätykset tuovat myös paljon lisäpotkua kokonaisuuteen. Näyttelijät tekevät kauttaaltaan fantastista työtä sarjassa, erityisesti Frank Underwoodia näyttelevä Kevin Spacey, Doug Stamperia näyttelevä Michael Kelly, Venäjän presidentti Viktor Petrovia näyttelevä Lars Mikkelsen ja republikaanien presidenttiehdokas Will Conwayta näyttelevä Joel Kinnaman. Poliittinen draama voi olla genrenä erittäin haastava saada toteutettua mielenkiintoisesti, sillä politiikka ei aiheena välttämättä ole se kaikkein mielenkiintoisin, etenkään ihmisille joita politiikka ei kiinnosta muutenkaan yhtään. House of Cards onnistuu kuitenkin tässä pääasiallisesti erittäin hyvin, varsinkin kun tyyliin on tuotu mukaan vahvaa dramatisointia, korruptiota ja rikogenren elementtejä. Puuduttavampia ja jopa epärealistisia osioita tässäkin sarjassa hiukan kuitenkin on, minkä takia aivan erinomaiseksi tätä ei voi sanoa. Kyseessä on kuitenkin ammattitaidolla ja ajatuksella toteutettu nykyaikainen sarja, joka ainakin nyt neljän tuotantokautensa aikana pitää laadun tasaisen vahvana kaudesta toiseen. Toivottavasti tulevat kaudet pitävät riman yhtä korkealla ja sarja saadaan myös aikanaan päätettyä tyylikkäästi ilman suurempia notkahduksia. Underwoodien kohtalon ratkeamista odotellessa.
Arvosanat:
Kausi 1: 8,8/10
Kausi 2: 8,9/10
Kausi 3: 8,6/10
Kausi 4: 9,0/10
Kokonaisarvosana: 8,8/10
