Opadelen peliarvostelu no. 3: Bioshock Infinite
Helou helou, täällä taas. Jonossa olisi syynättävänä vaikka ja mitä Marvelin Daredevilista Better Call Sauliin ja kaikkeen siltä väliltä, mutta nyt tuli pakottava tarve ottaa suurennuslasin alle tämä yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, Bioshock Infinite. Kyseessä on vasta muutaman vuoden vanha peli, joten mistään uutuudesta tai klassikosta ei kuitenkaan ole kyse, mutta ehdottomasti ansaitsee tulla noteeratuksi. Ei spoilereita, let’s go.
Bioshock Infinite
”Bring us the girl and wipe away the debt…that was the deal.” – Booker DeWitt
Bioshock pelisarjaan kuuluu tällä hetkellä osat 1, 2 ja Infinite sekä Infiniten lisäosa Burial At Sea. Alkuperäisen Bioshockin vedenalaiseen kaupunkiin sijoittuva tarina otettiin klaustrofobisen, brutaalin ja mielenvikaisen omaperäisen tunnelmansa sekä loistavan juonensa ansiosta avosylin vastaan peliyhteisössä. Jatko-osa Bioshock 2 ei yltänyt edeltäjänsä tasolle laadussaan mutta oli tästä huolimatta varsin viihdyttävä pläjäys. Bioshock Infiniteen tarttuessani odotin jälleen synkkää ja viihdyttävää First Person Shooteria (FPS) laadukkaalla juonella ja omalaatuisella tunnelmalla mutta yllätyksekseni käsilläni olikin modernin pelaamisen mestariteos, joka vei minut täysin mukanaan.
Tarina sijoittuu 1912 vuoteen ja taivaissa leijuvaan Columbian fanaattisen uskonnolliseen kaupunkiin, jota johtaa isä Zachary Comstock. Päähenkilö Booker DeWitt lähetetään Columbiaan pelastamaan syntymästään asti tornissa vankeudessa ollutta mystistä nuorta naista Elisabethia minkä johdosta Booker saisi ”velkansa anteeksi”. Tarina kuulostaa simppeliltä mutta tämä asetelma on todellisuudessa vain alkusysäys jollekin paljon monimutkaisemmalle ja rikkaammalle juonelle. Pelin tarina onkin selkeästi Bioshock Infiniten vahvin osio, mikä nostaa sen kenties tulevaisuuden klassikon asemaan; mysteerejä ja kysymyksiä nousee koko ajan lisää esille pelin edetessä ja draaman syventyessä eikä mikään ole sitä miltä se näyttää. Vasta aivan pelin viimeisessä vuorosanassa kaikki palaset loksahtavat paikalleen ja pelaaja jää lopputekstien ajaksi ällistyneenä miettimään ja kelaamaan tapahtumien kulkuja, valaistuksen ja hämmennyksen vallassa.
Kyse on siis FPS pelistä jossa pelaaja pystyy käyttämään useiden aseiden lisäksi myös ”Vigors” voimia joita voisi verrata fantasiapelien taikavoimiin. Sekä aseita että vigorseja pystyy kehittämään ja tehostamaan ja esim. vigorsien kohdalla voit valita isketkö vihollista tulipallolla vai viritätkö siitä räjähtävän miinan. Vigorseihin kuuluu myös taktisia voimia joilla voit ottaa esim. vihollisia komentoosi tai muodostaa itsellesi suojakilven. Nämä ovat tuttuja jo edellisistä Bioshock peleistä mutta Infinitessä näitä voimia on uusittu ja ne toimivat edelleen mielekkäänä lisänä perinteisen ampumisen rinnalla. Pelattavuus onkin taistelujen osalta hyvin viihdyttävää, nopeatempoista ja hyvin toteutettua.
Isompana lisänä edeltäjiinsä verrattuna Infinite tarjoaa taisteluihin myös ”sky-hook” toiminnon, jonka avulla voit liihottaa pitkin Columbian vaijereita ja joko ammuskella vihulaisia liikkeestä tai iskeä lennosta hyökkääjiesi päälle tehden näiden aivoista mössöä. Tämä tuo taisteluihin aivan uuden ulottuvuuden ja vauhdin tunnun mistä itse nautin ainakin paljon. Erikokoiset ja tasoiset vastustajat, monipuoliset taistelutilanteet ja boss battlet myös varmistavat että liiallista kaavamaisuutta ja toistoa ei pääse esiintymään.
Juonen erinomaisuuteen Infinitessä vaikuttaa olennaisesti myös dialogit, hahmot ja hahmojen väliset kemiat, mitkä on toteutettu erinomaisesti. Erityisesti päähenkilökaksikko Bookerin ja Elisabethin suhde on mielenkiintoinen ja alati muuttuva sitä mukaa miten tarina etenee. Heidän välillään ei ole aluksi luottamusta Elisabethin pelätessä Bookeria ja toisinpäin mutta pelin edetessä heidän suhteensa muuttuu radikaalisti kidnappaaja-kidnapattu asetelmasta paljon syvemmäksi ja tunteellisemmaksi. Ääninäyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti ja hahmot on luotu niin inhimillisiksi ja tunteisiin vetoaviksi, että pelaaja pystyy vahvasti hyppäämään näiden elämiin mukaan. Tällaista hahmokehitystä näkee FPS peleissä todella harvoin. Sivuhahmoista esiin on nostettava ehdottomasti kapinallisjohtaja Daisy Fitzroy, joka on hahmona hyvin mielenkiintoinen ja nousee tärkeään rooliin Infiniten juonessa.
Aikaisempien Bioshockien tyyliin myös Infinitessä tunnelma ja maailma ovat täysin uniikkeja ja tunnistettavia. Peli on edelleen yhtä raaka ja häikäilemätön kuin edeltäjänsäkin mutta samanlaista kauhun ja ahdistuksen tuntua ei tällä kertaa ole. Tähän en keksi muuta syytä kuin sen, että tällä kertaa temmelletään taivasalla ja maailma on paljon avonaisempi kuin 1 & 2 osien vedenalainen ahdas pimeys. Tunnelma on edelleen kuitenkin vääristynyt; välillä tyylikkäät pukumiehet muuttuvat verenhimoisiksi tappajiksi näennäisen idyllisessä mutta täysin fanaattisessa leijuvassa kaupungissa ja välillä mielipuolinen korppeja aseinaan käyttävä tappaja yrittää tuhota sinut samalla, kun vinyylistä soi J.S Bachin Air. Gotta love. Grafiikat ovat edelleen samaan ”piirrettymäiseen” tyyliin tehty, mikä antaa Infinitylle hyvin omaperäisen kosketuksen. FPS pelit pyrkivät yleensä vahvasti realistiseen grafiikkaan mutta Bioshock sarjan ollessa muutenkin genren outolintu, on erilainen lähestyminen vain tervetullutta.
Jos täytyy väkisin hakea huonoja puolia pelistä niin se tuntuu välillä olevan vähän liiankin hektinen ja tämän takia yksittäiset pelisessiot voivat jäädä lyhyemmiksi ähkyn vaarassa. Hektisyydellä tarkoitan sitä, että yleensä etenemisen kanssa aseet ovat aktiivisesti mukana, eikä ns. suvantovaiheita pelissä esiinny runsaista dialogeista huolimatta ihan hirvittävästi. Jos sinänsä monipuoliseen taistelusysteemiin oltaisiin kehitelty esimerkiksi hiiviskelyn mahdollisuus ja vihollisten yllättäminen, olisi kyseessä ehkä täyden kympin peli. Nyt taistelut ovat kuitenkin aina nopeatempoisia ja suoraviivaista tappamista eikä väijytyksille tai ”yksi kerrallaan” stealth agenttihommille ole annettu mahdollisuutta.
Bioshock Infinite on erilainen First Person Shooter johon on selkeästi laitettu paljon sielua ja sydäntä mukaan. Juoni on kaikessa monimutkaisuudessaan ja mindfuck hengessään uskomattoman nerokas jossa pelaajaa viedään kuin pässiä narusta loppumetreille asti. Tähän lisäksi luonteva pelattavuus, koukuttavan jännittävät taistelut, omaperäinen grafiikka, loistavat hahmot ja mieletön tunnelma takaavat sen, että Bioshock Infiniten voi sanoa olevan mestariteos ja tuleva genrensä klassikko. Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen FPS joten Call of Dutyn tai Crysisin faneille tämä ei välttämättä ole mieleen. Tai sitten on, mistäs minä tiedän, mutta samasta puusta pelejä ei ole veistetty. Joka tapauksessa kyseessä on yksi ehdoton pelimaailman suosikkini, joka räjäytti tajuntani tavalla johon ei moni peli kykene.
”And the Lord saw the wickedness of man was great and he repented that he had made man on the earth. Rain, Forty-days and Fourty-nights of the stuff, and he left not a thing that walked alive. You see my friends, even god is entitled to a do-over, and what is Columbia if not another ark, for another time.” – Zachary Comstock
Arvosana: 9,7/10