Opadelen leffa-arvostelu no. 14: The Big Short
Välillä sitä tulee olo, että ihmiskunta on kauttaaltaan äärimmäisen tyhmää ja häikäilemätöntä jengiä.
The Big Short
Ohjaus: Adam McKay
Kesto: 130 min
Valmistusvuosi: 2015
Kaikilla on vielä erittäin tuoreessa muistissa 2008 vuoden tapahtumat, kun Yhdysvalloissa asuntokupla puhkesi ja tätä seurannut globaali talouslama ravisteli vuosia maailmaa. Lama, jonka suossa Suomikin edelleen kompuroi. Itselläni ei koskaan ollut ihan tarkkaa käsitystä siitä, mitä Jenkeissä oikeasti tapahtui tuona vuonna, ainoastaan, että pankit kusivat homman totaalisesti ja veronmaksajat joutuivat maksumiehiksi. Pelkästään Yhdysvaltoihin syntyi silmänräpäyksessä 8 miljoonaa työtöntä ja 6 miljoonaa kotinsa menettäjää. Eurooppa seurasi pian perässä, missä laman vaikutus näkyy edelleen, lähinnä siitä syystä, että euron ongelmat ovat niin suuret. Kaikki näytti kukoistavan mutta yksi katastrofaalinen talousmullistus toi esiin kaikki ne ongelmakohdat, mitä euroon sisältyi ja sisältyy edelleen. The Big Short avaa tuon kohtalokkaan vuoden tapahtumia ja sitä edeltäviä vuosia muutaman finanssialan asiantuntijan kautta, jotka osasivat ennakoida jo hyvissä ajoin tulevan finanssikriisin ja päättivät pistää sillä rahoiksi, suuren riskin kautta.
The Big Short onnistuu haastavassa teemassaan monella osa-alueella erittäin hyvin. Asuntovelkojen aiheuttaman laman syyt ovat lopulta hyvin monimutkaisia mutta elokuva onnistuu selittämään kaikki pankkimaailman koukerot ja nyanssit sekä viihdyttävällä tavalla että ymmärrettävästi, niin että mallikkokin tajuaa mistä on noin suurinpiirtein kyse. Pureutumatta yksityiskohtaisesti aiheeseen (sen jätän elokuvalle) voidaan kuitenkin todeta, että yhdysvaltojen pankit ja luottoluokittajat toimivat vuosien ja taas vuosien ajan täysin moraalittomasti ja edesvastuuttomasti dollarin kiilto silmissään; asuntolainoja jaettiin kaikille, eikä kukaan ikinä pysähtynyt varmistamaan, pystyvätkö lainanottajat oikeasti maksamaan velkojaan. Systeemiin tuli entistä monimutkaisempia yksityiskohtia, eikä kukaan enää lopulta tiennyt mistä velkakirjoista oli oikeasti edes kyse, kunhan vaan lätkäistiin AAA luottoluokitusta läjään sontaa. Pääasia, että bonukset olivat isoja ja raha virtasi, millään ei ollut mitään väliä. Kunnes korot nousivat lopulta liian korkeiksi eivätkä ihmiset enää pystyneet maksamaan velkojaan; talouskupla puhkeaa ja paska lentää globaaliin tuulettimeen erittäin haisevana ja rumana.
Tästä kaikesta voimme tietenkin myös syyttää pankkien lisäksi ihanaa amerikkalaista unelmaa ja tätä toteuttavia kansalaisia, jotka ostivat järjettömän hintaisia taloja vaikka tulotaso ei kohtaa hintoja mitenkään. Kunhan on iso talo ja piha niin kaikki on ok, eikö? Ilmeisesti koko maailma sulki silmänsä asioiden todelliselta luonteelta, kaikki paitsi muutamat yksittäiset finanssialan henkilöt, jotka perehtyivät asioihin kunnolla ja näkivät tulevan paskamyrskyn ennalta. He alkoivat shortaamaan (lyhyeksi myymistä) kiinteistöarvopapereita vastoin kaikkea järkeä: mikäli asuntomarkkinoilla ja taloudella menee hyvin, on shortaaminen jatkuvaa tappion tekemistä, mutta mikäli talouskriisi puhkeaa, saa shortaamalla käärittyä arvopapereista todella isot hillot. Kiinteistöalaa pidettiin 2000-luvun puolessa välissä niin pomminvarmana asiana, ettei shortaamisessa pitänyt olla mitään järkeä, sillä eihän kiinteistöbisnes ole vielä koskaan pettänyt Yhdysvaltojen historiassa. Vaan kuinkas kävikään.
Deutsche Bankin työntekijä ja investoija Jared Vennett (Ryan Gosling), Scion Capitalin rahastonhoitaja Michael Burry (Christian Bale), kyyninen ja kapitalismin korruptioon kyllästynyt bisnesmies Mark Baum (Steve Carell), sekä omaa rahastoaan ylläpitävät Charlie Geller (John Magaro) ja Jamie Shipley (Finn Wittrock) avustajanaan entinen finanssiguru Ben Rickert (Brad Pitt) ovat ainoat henkilöt, jotka osaavat ennustaa/saavat selville tulevan talouskatastrofin vääjäämättömyyden ja yrittävät lyödä sillä rahoiksi. Elokuva seuraa näiden herrojen tekemisiä ennen odotettua talouskriisiä sekä humoristisella että vakavalla otteella. Tämä onkin elokuvan yksi parhaita puolia, sillä se sisältää talousteeman lisäksi mukavasti draamaa, vaikka yleistunnelma onkin vakavasta aiheesta huolimatta hyvin humoristinen ja viihteellinen. Faktat tuodaan pöytään uskottavasti ja todenmukaisesti (ja jos ei tuoda, niin sekin tuodaan esille) mutta silti ote pysyy yllättävän kepeänä ja komediallisena. Vähän samaan tyyliin kuin Martin Scorsesen The Wolf of Wall Streetissa. Päähenkilöt saavat suurinpiirtein saman verran myös ruutuaikaa, minkä takia heidän sivuavia ja yhtyviä kohtaloitaan on mielenkiintoista seurata. Näyttelijäkaarti on myös hyvin tunnettua, minkä ansiosta hahmoista huokuu paljon karismaa ja mielenkiintoa, vaikka mitään ylitsevuotavan huippuja suorituksia ei nähdäkään. Kuitenkin näytteleminen on kauttaaltaan hyvin vakuuttavaa ja ammattitaitoista, kuten tämän kaliiberin tekijöiltä sopii odottaakin.
Ohjaustyö on välillä melko hektistä mutta ei mene onneksi liiallisuuksiin kuvakulmiensa ja tehokeinojensa kanssa. Elokuva on selvästi tehty ammattimaisella tuotannolla ja kohtuullisen isolla rahalla, mikä on antanut tiimille varmasti hyvät lähtökohdat visioidensa luomiselle. Kohtaukset ovat melko nopeatempoisia ja finanssimaailman koukerot menevät helposti katsojalta ohi, mikäli ei ole elokuvaa katsoessa tarkkana. Tähän on tuotu ohjauspuolella onneksi nerokas idea avuksi: aina kun elokuvassa puhutaan vähänkin monimutkaisemmista taloustermeistä ja käsitteistä, siirtyy tarinankuljetus kohtaukseen, missä joku tunnettu todellisuuden hahmo selittää asian metaforien avulla asiaa yksinkertaistaen ymmärrettävämmäksi. Esimerkiksi yhdessä kohtauksessa Anthony Bourdain esittää CDO:n ideaa katsojille ruoanlaiton kautta. Näissä kohtauksissa on pieni vaara olemassa, että elokuva pitää lähtökohtaisesti katsojia tyhminä, mutta koska finanssimaailman ja elokuvan aiheet ovat oikeasti melko monimutkaisia, ei tällaista tuntumaa onneksi tule. Kaikki selitetään tiiviisti ja selkeästi mutta myös runsaalla huumorilla höystettynä, mikä on ohjauksellisesti varsin oivallinen ratkaisu, yksi elokuvan monista semmoisista.
The Big Short on sivaltava kuvaus lähimenneisyyden hölmöilyistä, missä huumori ja viihde kohtaavat dokumenttitason sivistyksen erittäin onnistuneella tavalla. Mukana on varmasti myös paljon väritystä ja karrikointia tapahtumien kuluista, mutta jälleen iso kuva ja asioiden todellinen laita tulee surullisen selkeästi selväksi. Ahneudella on yleensä paskainen loppu ja 2000-luvun lyhytnäköinen hölmöily kostautui veronmaksajien kustannettavaksi todella rajulla tavalla, eikä sitä tällaisten tapahtumien edessä voi kuin ihmetellä, miten perseestä maailman meno on niin monella osa-alueella. Viihdearvonsa lisäksi The Big Short on tehokas muistutus maailmalle siitä, että menneisyyden virheistä olisi nyt ihan oikeasti syytä oppia jotain, mutta pahasti näyttää edelleen siltä, että loppujen lopuksi kukaan ei opi yhtään mitään mistään. Ja pahinta on se, että normaaleilla kansalaisilla ei ole mitään vaikutusvaltaa tällaisten asioiden vaikuttamiseen. Ehkäpä herroilla Vennett, Burry, Baum, Geller, Shipley ja Rickert olisi ollut mahdollisuuksia yrittää edes vaikuttaa ennakoimansa talouslaman välttämiseen, mutta tuskinpa he edes halutessaan olisivat voineet isoa koneistoa kuitenkaan pysäyttää. On kuitenkin jotenkin surullinen ajatus, että vaikka nämä miehet tiesivät tulevaisuuden finanssikriisin olevan tulossa, heidän ensimmäinen ja ainut ajatuksensa oli vain lyödä sillä rahoiksi. Tällainen on maailma jossa asumme, emmekä luultavasti muuta ansaitsekaan.
”We live in an era of fraud in America. Not just in banking, but in government, education, religion, food, even baseball… What bothers me isn’t that fraud is not nice. Or that fraud is mean. For fifteen thousand years, fraud and short sighted thinking have never, ever worked. Not once. Eventually you get caught, things go south. When the hell did we forget all that? I thought we were better than this, I really did.”
– Mark Baum
Arvosana: 8,5/10
