Opadelen peliarvostelu no. 19: Final Fantasy XV
Noniin, annoinpa mahdollisuuden muutaman vuoden tauon jälkeen uudelle FF pelille.
Final Fantasy XV
Final Fantasy pelisarja on itselleni kenties merkittävin yksittäinen pelisarja, mitä olen koskaan pelannut. Erityisesti sarjan pelit VII-X ovat kerrassaan upeita klassikoita, joihin liittyy paljon hienoja muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Valitettavasti PS2:lle julkaistu FF XII oli itselleni niin valtava pettymys erinomaisen X:n jälkeen (XI kun oli nettipeli, joita en harrasta), että kiinnostus uusia FF pelejä kohtaan lopahti täysin. Tasaisin väliajoin on tullut klassisiin FF peleihin palattua, mutta olen jo pitkään pitänyt pelisarjan nykysuuntaa menetettynä tapauksena. Nyt kuitenkin 15 vuotta FF X:n julkaisun jälkeen olin jälleen hiukan optimistisempi pelisarjan suhteen ja päätin antaa mahdollisuuden uudelle XV:lle, joka palauttaa pelisarjan jälleen nettipelaamisesta tarinavetoisen yksilöpelaamisen maailmaan. Odotukset olivat toiveikkaan skeptiset, ja vaikka parannettavaa pelillä on paljonkin, ei sitä kuitenkaan missään nimessä voi pitää pettymyksenä.
Tarina sijoittuu Eos nimiseen maailmaan, joka on tyyliltään erikoinen yhdistelmä taianomaisuutta ja reaalimaailman kulttuureja. Maailma on täynnä mitä ihmeellisempiä olentoja ja taikavoimia, mutta rakennelmat ovat kuin suoraan nykyaikaisesta länsimaisesta kaupunkikulttuurista; tienvarsilta löytää bensa-asemia ja kahviloita, ja kaupunkien kadut ovat täynnä betonilähiöitä, toreja, hotelleja, ym. Modernin realistismin ja fantasiamaailman yhdistäminen on sinällään uutta ja tuoretta lähestymistä Square-Enixiltä, sillä lähes jokainen FF peli on aiemmin sijoittunut joko scifi-fantasia maailmaan, tai keskiaikaiseen fantasiamaailmaan. Vaikka lähestyminen on uniikki tyyliltään, ei lopputulos kuitenkaan ole kovinkaan mielikuvituksellinen; maailmasta puuttuu tietty maagisuus ja vetovoima, mitä esimerkiksi FF IX ja X peleissä on runsaasti. Kenties realistinen autoilu, bensa-asemat ym. elementit ovat yksinkertaisesti liian arkisia asioita, eikä niitä siksi pelaaja pidä kovinkaan mielenkiintoisina. Fantasiatyylin yksi suurimmista pointeista on kuitenkin viedä pelaaja/katsoja pois todellisuudesta johonkin aivan muualle, ja tässä kohden nämä asiat muistuttavat liikaa todellista maailmaa.
Pelissä liikutaan kolmessa eri alueessa: Lucis Kuningaskunnan laajoilla open-world alueilla, Altissian vesistökaupungissa sekä Zegnautusin megalinnoituksessa. Peli onkin alueidensa ansiosta melko erityinen tapaus, sillä pelin tarinan ensimmäinen puolisko keskittyy open-world alueella rymyämiseen ja jälkimmäinen puolisko taas lineaariseen FF-tyylin putkijuoksuun. Tämän kaltainen lähestyminen on melko epätavallista ja tekee myös tästä pelistä erikoisen FF pelin; jokaisessa FF pelissä tarina kulkee lineaarisesti loppua kohden, mutta lopussa tai hyvin lähellä loppua pelaajalla on mahdollisuus liikkua vapaasti maailmaa tutkien. FF XV etenee juuri päinvastoin, open-world maailmaa voi alussa tutkia mielinmäärin tehden sivutehtäviä, mutta loppupuoliskossa edetään hyvin suoraviivaisesti kohti loppua. Toki pelissä on se hyvä elementti, että levähdyspaikoilla pelaaja pystyy aina palaamaan menneisyyteen takaisin open-world aikaan ja suorittamaan takautuvasti tehtäviä. Tämä on erittäin hyvä lisä ja mahdollistaa pelaajalle mieluisen rytmityksen pelin etenemisen suhteen.
Tarina itsessään ei ole ehkä pelin parhaita puolia, vaikka ihan kelvollinen onkin. Päähenkilö Noctis on tuleva Luciksen kuningas, mutta iso paha Imperiumi valtaa hänen kotikaupunkinsa ja anastaa valtaistuimen. Noctis ja hänen ystävänsä/vartijansa Gladious, Prompto ja Ignis lähtevät täten ristiretkelle kuningaskunnan itsenäisyden pelastamiseksi. Tarina ei sisällä mitään hirvittävän suuria yllätyksiä paria poikkeusta lukuunottamatta, mutta se onnistuu kuitenkin viemään juonen hiukan erilaiseen suuntaan, mihin alkuasetelmat kenties antavat olettaa. Tämä ei ole välttämättä hyvä asia, sillä moni asia lässähtää omituisesti kasaan matkan varrella; Imperiumin rooli kuihtuu alun jälkeen mitättömäksi ja se tavallaan unohdetaan hiljalleen kokonaan, ja tietyt hahmot kohtaavat myös saman kohtalon. Monella hahmolla on alussa paljon potentiaalia nousta mielenkiintoiseksi ja merkittäväksi tekijäksi pelissä, mutta järjestään jokaisen kohdalla toteutuksessa myös epäonnistutaan. Jopa pääantagonisti jää loppujen lopuksi hiukan vaisuksi; lopun häämöttäessä pelaaja odottaa mielenkiinnolla miten juoni kehittyy, mutta lopulta kaikki onkin latteaa ja yllätyksetöntä. ”Tässäkö tämä oli?” oli ainakin ensimmäinen kysymykseni tarinan osalta, kun lopputekstit tulivat ruutuun. Ylipäätään tarinankerronnassa tuntuu olevan liikaa yrittämistä. Dramaattisuutta ja mahtipontisuutta yritetään viljellä tuon tuosta, mutta lopulta toteutus menee ylidramatisoinnin puolelle, eikä pelaaja saa hahmoihin ja tilanteisiin luotua kunnon tunnesidettä.
Pelattavuudeltaan FF XV on kuitenkin oikein mainio peli ja tämä onkin yksi pelin suurimpia vahvuuksia. Sivutehtäviä on paljon ja tiettyyn pisteeseen asti niiden takominen ja hahmojen grindaaminen on oikein hauskaa puuhaa. Pääjuonen lomassa pelaaja pääsee etsimään uusia paikkoja ja tekemään muita tehtäviä mielin määrin. Taistelut ovat intensiivisiä ja suhteellisen helposti opittavia, ja melko pitkälle myös koukuttavia ja hauskoja. Myös täysi siirtyminen reaaliaikaiseen taistelumuotoon on hyvä, sillä ainakin FF XII:n semi vuoropohjainen/semi reaaliaikainen mekanismi oli ihan kammottavaa. Hahmon voimien kehittäminen on jälleen yksi suurimpia motivaattoreita pelissä ja sitä löytää useasti itsensä vain suorittamasta tehtäviä ja keräämässä EXP:tä ja AP:ta tuntien lentäessä siivillä. Myös autolla ajaminen open-worldissa vanhoja FF sävellyksiä kunnellen, tai Chocobolla ratsastaminen ovat leppoisaa puuhaa pitkistä välimatkoista huolimatta.
Hauskuudestaan ja koukuttavuudestaan huolimatta pelattavuudessa ja hahmonkehityksessä on kuitenkin myös ongelmia. Itse taistelumekaaniikka on visuaalisesta näyttävyydestään ja intensiivisyydestään huolimatta kuitenkin loppujen lopuksi hyvin yksitoikkoista hommaa: pystyt hallitsemaan hahmoista vain päähenkilö Noctista, jolla on arsenaalissaan vain muutama liike ja mahdollisuus käyttää yksittäisiä loitsuja, jotka ovat tyylillisesti pelkästään hyökkäykseen tarkoitettuja fire, blizzard ja thunder pohjaisia taikoja. Välillä on mahdollisuus tehdä yhteisliike liittolaisen kanssa, mutta muuten taistelu etenee lähinnä hack n’ slash tyylisellä mättämisellä. Taisteluiden rajoitteisuus poistaa kaikenlaisen taktikoinnin pelistä lähes kokonaan, minkä takia esim. pitemmät taistelut käyvät pelaajalle helposti todella puuduttaviksi.
Hahmonkehityksessä taas on se ongelma, että vaikka pelaajalla on mahdollisuuksia mukavasti valita mitä osa-alueita lähtee kehittämään, niin taitojen saavuttaminen kattavasti on käytännössä mahdotonta. Todella monet yksittäiset ominaisuudet ovat joko 333 tai 555 AP:n (ability point) takana, mikä on ihan älytön määrä. Päälle 60 levelinen oma hahmoni sai koko pelin aikana ehkä yhteensä +/- 1000 AP:ta kasaan, joten kalleimpien taitojen hankkiminen ei tule perusgrindaamisella millään tavalla kuuloonkaan. Tämä on ollut pelin suunnittelijoilta ehkä hiukan yliampuva arviointi siitä, miten paljon pelissä AP pisteitä oikeasti saa kerättyä. Sinällään kyllä pidän pelin tyylistä saavuttaa EXP:t: pelaaja voi kerryttää EXP:tä miten paljon huvittaa, mutta hän saa ne hahmoilleen hyödynnettyä vasta lepäämisen ja statseja boostaavan syömisen yhteydessä.
Magic ja Summon magic ovat kerrankin kauttaaltaan erittäin tehokkaita tuhovälineitä, mikä ei usein FF peleissä ole itsestäänselvää. Taikojen monipuolisuus on toki hyvin rajattua, mutta esimerkiksi quintcastina suoritettu elementtitaika (firaga, blizzaga ja thundaga random järjestyksessä viisi kertaa putkeen) aiheuttaa vastustajasta riippumatta yleensä hyvin merkittäviä määriä damagea. Tämän takia taikojen hyödyntäminen suoraan taistelussa on erittäin kannattavaa ja hauskaa. Summon magicillä on myös jälleen kerran oma roolinsa Final Fantasyssä ja tällä kertaa nämä kutsuttavat olennot eivät ole Aeoneita tai Eidoloneja, vaan puhtaasti Astral rotuisia Jumalia, jotka olivat myös aikojen alussa luomassa maailmaa. Ne ovat hyvin keskeisessä roolissa itse tarinassa, mutta niiden kutsuminen taistelukentälle on myös hyvin olennainen osa taisteluita; todella näyttävät cinematicit ja äärimmäisen tuhovoimaiset damagemäärät tekevät jokaisesta Astralista erittäin tehokkaan aseen. Ainut ongelma näissä on se, että niitä ei pääse vapaasta tahdosta koskaan käyttämään; mahdollisuus Astralin kutsumiseen ilmenee taisteluissa täysin satunnaisesti pelistä riippuen.
Vaikka tässäkin arvostelussa on tullut varmasti sellainen kuva, että peli on vain täynnä epäkohtia ja huonoja asioita, niin Final Fantasy XV on kuitenkin loppujen lopuksi oikein hauska peli, jossa on OK juoni ja mukava tunnelma. Pelissä on paljon epäkohtia ja hyödyntämätöntä/väärin hyödynnettyä potentiaalia, mikä jää kieltämättä harmittamaan, sillä pelistä olisi saanut paljon laadukkaamman paremmalla suunnittelulla ja toteutuksella mm. tarinan, taisteluiden ja hahmojen käytön osalta. Huono peli ei kuitenkaan ole, vaikka se ei klassisten FF pelien tasolle ylläkään tunnelmaltaan ja ominaisuuksiltaan. 80 kulutettua tuntia pelin ääressä olivat kuitenkin pääasiassa koko ajan viihdyttävää pelattavaa allekirjoittaneelle, minkä aikana kyllästymistä ei päässyt iskemään. Tämän takia pystyn suosittelemaan peliä myös vanhojen FF pelien faneille, vaikka klassisten FF pelien loistoon Square-Enix enää tuskin koskaan tulee pääsemään. Mikäli vuoropohjainen taistelumekanismi palautetaan ruotuun tai reaaliaikainen taistelu kehitetään taktisemmaksi, niin meillä saattaa olla vielä toivoa…Sitä odotellessa.
Arvosana: 7,6/10
