Opadelen levyarvostelu no. 15: Rainbow – Rising
Koska uusiin sarjoihin, kirjoihin, peleihin, leffoihin ja levyihin tutustuminen on vaiheessa (tulossa vaikka mitä), on ehkä hyvä hetki käyttää odotellessa aikaa klassikkojen parissa. Klassikkolevyjähän löytyy maailmasta pilvin pimein, mutta automatkalla Lappeenrannasta Pohjanmaalle tuli tämä Rainbown Rising soitettua läpi jälleen kerran, joten makustellaas vähän sitä.
Rising
70-luku oli monella tapaa rockin kulta-aikaa: metallimusiikin kehittyessä vasta 80-luvulla, edusti rock raskainta populaarimusiikin mainstream muotoa punk rockin ohella mitä oli tarjolla, mutta samalla rockin ilmaisumuotojen laajetessa se tarjosi myös hyvin kirjavat mahdollisuudet artisteille toteuttaa itseään. Erityisesti progressiivisen rockin ja ns. klassisen rockin pelikentillä tapahtui mullistavia asioita 70-luvulla: Kansas, Rush, Pink Floyd, Jethro Tull, Deep Purple, Black Sabbath, Led Zeppelin ja lukemattomat muut bändit työstivät vuoron perään semmoisia levyjä, ettei vastaavaa mestariteosten sarjaa olla taittu nähdä sen kummemmin millään vuosikymmenellä. Deep Purplesta muuhun tuotantoon laajentanut kitaristi Richie Blackmore loi aikanaan myös Rainbow nimisen sivubändin, joka on sittemmin noussut arvoon arvaamattomaan. Muuan nuoren herran Ronnie James Dion tarttuessa yhtyeen mikrofoniin ja kunnianhimoisen Blackmoren luotsatessa kykenevän soittajiston ympärilleen, ei Rainbown menestystä pitkässä juoksussa voinut enää estää.
Rising on yhtyeen toinen levy (1976) ja se edustaa 70-luvun timanttisen tarjonnan kirkkainta kärkeä. Albumi on tiivis puolen tunnin paketti ja sisältää vain 6 kappaletta, mutta tämä toimii monella tapaa levylle eduksi: materiaalin ollessa todella terävää, ei kuulija jää kaipaamaan kokonaisuuteen enää mitään ylimääräistä. Levy alkaa Tarot Womanin utuisen värikkäällä kosketinlurittelulla, josta musiikki lähtee rullaamaan hard rock groovessa energisesti eteenpäin. Nuori Dio on elämänsä kunnossa laulajana ja hänen omaperäinen soundinsa sopii kappaleen musiikilliseen ilotulitukseen täydellisesti. Ilmava eteneminen, koukuttavat riffit ja melodiat sekä erittäin toimiva rakenne tekevät kappaleesta välittömän klassikon. Erityisen lisämaisteen biisille antaa Tony Careyn eloisat ja raikkaan kuuloiset kosketinmelodiat.
Run With The Wolf vaihtaa tyylin astetta letkeämmäksi, hidastempoisemmaksi ja raskaammaksi, menettämättä kuitenkaan pykälääkään Tarot Womanin asettamasta groovesta. Kappale on tyylillisesti levyn suoraviivaisimpia teoksia, istuen kokonaisuuteen kuitenkin upeasti juuri sen takia, että se kuulostaa sekä uniikilta että kokonaisuuteen istuvalta. Erinomainen kappale juuri Tarow Womanin jälkeen, sillä se kuljettaa levyn draaman kaarta eteenpäin upeasti letkeämmällä otteellaan suurteosten välissä. Starstruck pistää jälleen isompaa pykälää silmään kasvattaen levylle ominaista groovea entisestään. Kappale on todellista hittiainesta erinomaisen koukuttavien riffiensä, komppigroovensa ja Dion ikimuistettavien laulumelodioiden ansiosta. Kappale edustaa myös selkeästi levyn suoraviivaisempaa hard rock antia.
Do You Close Your Eyes jatkaa edelleen suoraviivaisella ulosannilla, jossa näkyvyyttä saavat eniten juurikin kitarariffit ja Dion ulosanti. Melodisella tulituksella ei pelata vielä tässä kappaleessa hirvittävästi. Omanlaisensa leiman kappaleelle antaa sen levyn tyylistä poikkeavat sanoitukset; siinä missä Dio laulelee fantasianomaisella mielikuvituksella maustettua tarinointia, on Do You Close Your Eyes enemmän arkista pohdiskelua siitä, sulkeeko sitä rakastellessa silmänsä vai ei. Tärkeiden asioiden äärellä siis ollaan. Kappale on kaikinpuolin kompakti ja toimiva teos, mutta jää levyn timanttisessa annissa hiukan väliteoksen rooliin. Täytekappaleesta ei voi kuitenkaan missään nimessä puhua, sillä keskinkertaisimmilla levyillä se edustaisi hittimateriaalia.
Stargazer valmistelee levyn grande finaalia ollen itselleni sekä tämän levyn paras kappale että kautta aikojen paras rockkappale ylipäänsä Deep Purplen Child in Timen rinnalla. Eeppinen on sana, jota viljellään nykyään liian usein, mutta tämän kappaleen kohdalla sitä on yksinkertaisesti pakko käyttää. Tämä yli 8 minuuttinen rockeepos ei kikkaile vaihtuvilla rytmeillä tai tahtilajeilla, vaan lyö luun kurkkuun tehotoistolla, raskaalla tempotuksella ja intensiivisen minimaalisella kasvatuksella. Ronnie James Dio tekee elämänsä laulusuorituksen tässä kappaleessa revitellen semmoisella tunteen palolla, ettei vastaavaan pysty kovinkaan moni. Rakenteellisesti kappaleen kaari on yksinkertainen mutta erittäin toimiva ja lopun rumputulitus, Dion erinomaisuus, taustalla humiseva jousimatto ja raskas riffittely nostattavat joka ikinen kerta ihokarvat pystyyn. Kerrassaan upea kappale, johon koko Rising kulminoituu.
Lähes yhtä mahtipontisiin mittoihin yltää myös levyn päätöskappale A Light In The Black, joka vie upean levyn upeasti rakennetun draaman kaaren upeasti päätökseensä. Tempoa nostetaan jälleen energisimmille tasoille ja kuullaanpa kappaleessa jopa aikansa musiikille epätavallista tuplabasaripoljentoa. Suurimman huomion kappaleessa vie kuitenkin sen huikea soolo-osuus, joka alkaa Tony Careyn sähäkällä kosketinsoitin tulituksella, josta tykitys jatkuu Careyn ja Blackmooren unisono soololla, Blackmoren aina yhtä mahtavalla kitarasoololla ja lopulta jälleen suureleisellä unisono soololla. Jos joku kertoisi etukäteen, että kappaleen soolo-osuus kestää 3 minuuttia, niin luultavasti nauraisin räkäisesti, mutta tämän kappaleen kohdalla homma tehdään niin tyylikkäästi, värikkäästi ja maukkaasti, ettei yhtyeen kunnianhimoa voi olla ihailematta. Lopun revittelyt Diolta sinetöivät vielä kappaleen ja koko levyn mahtipontisen tyylitajuisesti ja suureleisesti.
Rising on siitä uniikki levy, että se ei edusta yksiselitteisesti kumpaakaan 70-luvun rockin kulta-ajan tyyliä, progressiivista rockia tai klassista rockia. Sen sijaan albumi on poikkeuksellisen onnistunut sekoitus molempia tyylejä: levy on pohjimmiltaan hard rockia ja klassista 70-luvun rockia, mutta runsas koskettimien ja melodioiden käyttö, sekä useat musiikilliset kerrokset erityisesti kappaleissa Tarot Woman, Stargazer ja A Light In The Black antavat levylle todella vahvan progevaikutteisen sävyn. Rising onkin juuri tämän takia yksi 70-luvun omaperäisimmistä klassikkoalbumeista, jonka omalaatuisen musiikillisen lähestymisen lisäksi levyn kaari ja musiikillinen tarinankerronta yhdistettynä kerrassaan upeisiin kappaleisiin tekee siitä heittämällä yhden kautta aikojen parhaista rockalbumeista. Levyn merkitystä musiikin kehitykselle on myös vaikea arvioida, mutta on ehkä turvallista sanoa, että albumi on toiminut innoittajana luultavasti lukuisille myöhemmille bändeille. Erityisen kiehtovaa olisi selvittää albumin merkitys 90-luvun power metal buumille, sillä Rising on monella tapaa power metal tyylin prototyyppi melodioidensa, tuplabasariensa ja Dion fantasiatyylisten sanoitusten ansiosta. Erityisen kiehtovan tästä ajatuksesta tekee se, että Rising on 70-luvun puolenvälin albumi, mikä sijoittuu ajallisesti 20 vuotta aikaan ennen power metallin nousua. Todellista pioneerityötä ja edelläkäyntiä, joskin tuskin tarkoituksenmukaista. Rising on itselleni kevyesti Rainbown paras albumi ja kokonaisuutena yksi vahvimpia 70-luvun rockin albumeita, mikä on tarjonnan huomioon ottaen melko paljon sanottu.
Arvosana: 9,5/10
Kohokohdat: Tarot Woman, Stargazer & A Light In The Black
