Opadelen levy-arvostelu no. 17: Pantera – Cowboys From Hell
Terve taas pitkästä aikaa. Blogi on ollut aika hiljaisena viime kuukaudet, mutta kun ei voi pakottamalla tekstiä tuottaa. Luova tauko, jos näin voisi sanoa. Tällä hetkellä ei ole mitään suurempia uutuuksia arvosteltavana mistään taidemuodosta, mutta huomasin etten ole levyarvostelua tehnyt pitkään aikaan, joten siitä on hyvä taas lähteä liikkeelle, onhan musiikin saralla täysin ehtymätön materiaali mitä voi koluta. Tänään päätin lähteä metalliklassikkolinjalle, sillä pitkästä aikaa tuli tämä kyseinen levy kuunneltua, minkä aikana heräsi kaikenlaisia ajatuksia levystä. Klassikko on kyseessä, mutta onko se kuitenkaan täydellinen levy?
Dimebag Darrelin ja Vinnie Paulin muistoa kunnioittaen.
Cowboys From Hell
80-luvun Pantera tuotti tukkaheviä keskinkertaisella menestyksellä, mutta Phil Anselmon tartuttua mikkiin nähtiin jo selkeä muutos yhtyeen tyylissä 88-vuoden Power Metal levyllä. 90-luku oli kuitenkin bändin kulta-aikaa, mistä yhtye pääosin muistetaan. 1990 vuoden Cowboys From Hell aloitti menestystarinan, jonka aikana yhtye jätti jälkeensä monia klassikkolevyjä ja antoi merkityksen musiikkityyleille ”groove metal” ja ”post-thrash”. 80-luvun tukkahevi oli taakse jäänyttä aikaa ja tilalle tuli armottoman tiukkaa, groovaavaa ja turpaanvetävää metallimusiikkia, jossa oli kuitenkin myös herkät puolensa ja melodista tarttuvuutta.
Levyn aloittava nimiraita Cowboys From Hell on ajaton klassikko ja täydellinen levyn aloitusraita. Psykedeelisen kitaraintron jälkeen Dimebagin legendaarinen kitarariffittely pääsee valloilleen ja pistää hevarin pään nytkymään välittömästi. Rexin bassottelu ja Vinnie Paulin raskaan keskitempoinen komppi saavat kokonaisuuden kuulostamaan rytmikkäältä ja aidolta heavy metallilta. Phil Anselmon lauluosuudet huokuvat asennetta ja mies on äänensä kanssa elämänsä kunnossa; raspia, äänialaa, melodisuutta, kaikkea samassa paketissa. Kitarasoolo on kertaheitolla klassikkokamaa ja erityisesti pidän tässä osuudessa Vinnie Paulin jopa diskobiittimäisesta rumpukompista. Ajaton klassikko jo syntyessään. Levyä jatkava Primal Concrete Sledge on lyhyt, nopea ja suoraviivainen rykäisy, josta päällimmäisenä mieleen jäävät Anselmon korkeat raspihuudot, ei voi kuin ihailla miehen kuntoa ja heittäytymistä.
Psycho Holiday leikittelee enemmän rytmiikalla ja on keskitempoisemmalla tyylillään enemmän jälleen rytmiikkaan painottava kappale. Riffeiltään biisi ei ehkä ole levyn parhaimmistoa, mutta Vinnie Paulin tarttuva kannuttelu ja Anselmon jälleen kerran huikeat vokaalisuoritukset nostavat biisin vähintään kiitettävälle tasolle. Heresy tuo mieleen jostain syystä Metallican Kill Em All aikaisen tuotannon: biisi on räväkkä, hyvin paljon perinteiseen thrash metalliin pohjaava ja jälleen suoraviivainen. Puolivälin hidastempoisempi osuus muistuttaa myös osaltaan Metallican alkupään tuotantoa, tykkäsihän tuokin bändi (ja tykkää edelleen) merkittävistä rytminvaihdoksista. Voin vain kuvitella, miten mahtavia mosh pittejä tämän biisin tahdissa on aikoinaan pistetty pystyyn.
Cemetery Gates ei ole enempää eikä vähempää kuin Panteran paras yksittäinen kappale ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista musiikkityylistä riippumatta. Tämä teos on syy, miksi nostan Phil Anselmon kaikkien aikojen metallilaulajien kärkikastiin. Jos levyn alkupää oli enemmän tai vähemmän turpaanvetoa, niin Cemetery Gates korostaa bändin melodisempaa ja herkempää puolta, raskaudesta kuitenkaan tippaakaan tinkimättä. Kaikki biisissä on kohdillaan alun kitaranäppäilystä pääriffin tajunnanräjäyttävyyteen, Anselmon kauniista puhtaasta laulusta kertosäkeen vakuuttavaan rähjäämiseen ja uskomattoman hienosta Dimebagin kitarasoolosta lopun falsetti-kitara battlen uskomattomuuteen. Kerrassaan mahtava biisi, jolle ei metallimaailmasta löydy vertaista.
Domination tyyliltään samanlainen kuin Heresy, mutta siihen on lisätty grooveasteikkoa piirun verran lisää. Erittäin tarttuva kappale, jonka lopun hidastempoinen yhden riffin louhiminen on ehkä raskainta Panteraa koskaan. Kitarasoololle jälleen erityismaininta, Dimebag oli velho tämän soittimen kanssa. Shattered yhdistää maukkaasti räväkämmän ulosannin ja rytmikkään tarttuvuuden. Anselmon lauluosuudet tuovat monessa kohtaa mieleen jopa Rob Halfordin ja Judas Priestin Painkiller levyn, sen verran korkealta ja kovaa Anselmo tässä vetää. Vai pitäisikö sanoa, että Painkiller kuulostaa enemmänkin tältä biisiltä, koska tämä levy on julkaistu paria kuukautta aiemmin? Kenties. Yhtäläisyydet ovat kuitenkin huomattavat.
Clash With Reality pistää groovemittarit jälleen tappiin, erityisesti alun junnaava riffi kirkuvien poliisisireenien vinkuessa taustalla on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas ja totaalisen koukuttava paikka. Vinnie Paul taikoo jälleen teräksen kovia komppeja, Dimebagin ja Rexin survoessa riffimyrskyillään teoksen upeasti maaliin. Medicine Man on yksi levyn heikoimmista kappaleista, jonka olisin ehkä jättänyt jopa kokonaisuudesta kokonaan pois. Kappale ei ole huono, mutta se omaa selvästi vähemmän koukkuja kuin levyn muut biisit. Säkeistö on omituisen hämyinen, kertosäe ei ole kovin tarttuva ja kappaleen riffit eivät ole oikein millään tavalla mieleenpainuvia. Anselmon hiukeat vokaalisuoritukset pelastavat paljon, mutta tästä huolimatta kappale jää jotenkin turhan vaisuksi kokonaisuudeksi, joka ei oikein etene mihinkään. Jopa Dimebagin kitarasoolo vaikuttaa hiukan päälleliimatulta kappaleen muun rakenteen seassa.
Message In Blood kärsii vähän samanlaisesta keskinkertaisuudesta kuin sitä edeltäväkin kappale. Vaikka tempo on keskinkertainen, niin groove ei ole silti samaa luokkaa kuin monissa muissa levyn kappaleissa. Riffit ovat raskaita, mutta kuitenkin myös kovin paikallaan junnaavia, eikä niistä löydy sellaista tarttumapintaa, mikä nostaisi ne erinomaisuuden puolelle. Tämä kappale kärsii myös samasta ongelmasta kuin Medicine Man, eli se ei oikein etene mihinkään, eikä biisi jaksa olla riittävän mielenkiintoinen sen olemassa olevilla riffeillään ja osuuksillaan, että kokonaisuus jaksaisi kantaa koko päälle 5 minuutin aikansa. Ennen viimeistä kertosäettä kuultava nyrkintakomisriffi on ehdottomasti biisin paras osuus, mutta sekin kuulostaa kappaleen seassa kovin irralliselta osuudelta.
The Sleep palauttaa kuitenkin jälleen erinomaisuuden levylle ja biisi on heittämällä yksi levyn kohokohdista. Hidastempoinen rytmi saa tukea tällä kertaa maukkaista riffeistä ja erityisesti Vinnie Paulin rytmikoneesta; raskaan ja yksinkertaisen takomisen lisäksi Vinnie heittää biisiin ehkä kaikkien aikojen tyylikkäimpiä rumpufillejä, joista ei voi olla nauttimatta. Kappaleen paras osuus on kuitenkin täysin ehdottomasti Dimebag Darrelin kertakaikkian uskomattoman hieno kitarasoolo, joka saa kylmät väreet joka kuuntelukerralla aikaan. Mitä tulee kitarasooloihin, niin tämä on yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä mitä olen koskaan kuullut. Levyn päättävä The Art of Shredding on oikein kelpo biisi ja levyn suoraviivaisimpia kappaleita. Riffit ovat kuin suoraan thrash metallin oppikirjasta, mutta suoraviivainen thrash veto kappale ei ole, lähinnä omintakeisempien komppien ja vaihtelevan rytmiikan ansiosta. Kappale on kuitenkin räväkkä ja täynnä koukkuja, ja päättää upean levyn kunniakkaasti.
Cowboys From Hell määritteli Panteran uuden tyylisuunnan vuonna 1990, mitä pitkin yhtye eteni levyltä levylle aina hamaan loppuunsa asti. Tämä levy, kuten kaikki myöhemmätkin levyt, on kuitenkin täysin omanlaisensa teos, eikä se kuulosta suoranaisesti miltään muulta levyltä, edes bändin oman tuotannon sisällä. Cowboys From Hell on uniikki ja originaali metalliteos, jolla bändi ei suoranaisesti kulkenut minkään muun metallin alalajin vanavedessä, vaan loi omanlaisensa tyylin, mikä on toiminut innoittajana myöhemmin lukuisille muille yhtyeille hyvin monella tavalla. Cowboys From Hell on ajaton metalliklassikko ja vaikka se ei mielestäni ole bändin paras levy saatika täydellinen kokonaisuus, niin se on kuitenkin räjähtävä paketti täynnä koukkuja, ikimuistettavia riffejä, groovea, raskautta, asennetta ja voimaa, jollaista metallimusiikissa näkee loppujen lopuksi hyvin harvoin.
Arvosana: 9,0/10
Kohokohdat: Cowboys From Hell, Cemetery Gates, The Sleep
