Opadelen peliarvostelu no. 28. The Last of Us Part 2
Juuri pelattu läpi. Spoilereita luvassa niin ensimmäisestä Last of Us pelistä kuin tästäkin.
The Last of Us Part 2
”If I ever were to lose you, I’d surely lose myself.”
– Pearl Jam: Future Days
Mitä on ihmisyys? Mitä on inhimillisyys? Lähimmäisen rakkautta ja myötätuntoa? Ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä? Selviytymistä ja ongelmien ratkaisemista? Vihaa ja katkeruutta? Väkivaltaa ja tuhoamista? Tätä kaikkea? Ihminen on monimutkainen ja monisyinen olento, joka ei koostu mistään tietystä luonteenpiirteestä tai mustavalkoisesta hyvästä tai pahasta. Ihminen on laajasti eri tunteita kokeva olento, jota muokkaa ympäröivät olosuhteet, tapahtumat ja ihmiset jatkuvasti aina kuolemaan asti. Tietyt luonteenpiirteet juurtuvat syvälle mutta jos olosuhteet ovat tarpeeksi dramaattisia, saattaa ihmisen psyyke ja olemus muuttua hyvinkin radikaalisti. Miksi puhun tämmöisiä? Koska inhimillisyyden tutkiminen on äärimmäisen kiehtovaa, ja juuri siitä The Last of Us peleissä on kyse. Maailma pelissä saattaa sijoittua post-apokalyptiseen sivilisaatioiden raunioihin, missä tappava virus on muuttanut suurimman osan ihmisistä äärimmäisen aggressiivisiksi zombihirviöiksi, mutta tämä on vain ympäristö, mihin peli sijoittuu. Itse kova ydin, pelin kantava voima, on ihmisyyden tutkimisessa, kaikkine väreineen, ja juuri tämä tekee tästä kahden pelin sarjasta täysin poikkeuksellisen ja uniikin.
Ensimmäinen The Last of Us peli julkaistiin vuonna 2013 ja se taitaa edelleen olla kaikkien aikojen eniten palkintoja itselleen kahminut videopeli. Fanit rakastavat sitä, kriitikot rakastavat sitä. Lyhyesti alkuperäisen pelin juonesta. Peli alkaa sillä, kun päähenkilö Joel on kotonaan tyttärensä kanssa, kun yhtäkkiä joka puolella alkaa tapahtua huolestuttavia asioita. Pitkään epidemiana riehunut Cordyceps aivovirus on saavuttanut kriittisen massan ja epidemia puhkeaa täysin kontrolloimattomaksi pandemiaksi. Virus muuttaa hiljalleen ihmisen aivottomaksi mutta äärimmäisen aggressiiviseksi zombiolennoksi, joka puremallaan tartuttaa uusia ihmisiä samalle kohtalolle. Joel karkaa teini-ikäisen tyttärensä ja veljensä kanssa kohti turvapaikkaa kaoottisten tapahtumien keskellä, mutta tapahtumien seurauksena hänen tyttärensä kuolee poliisin harhaluotiin.
20 vuotta tämän jälkeen, ihmiskunta ja sivilisaatiot ovat raunioina ja suurin osa populaatiosta on muuttunut hirviöiksi viruksen takia. Jäljelle jääneet ihmiset elävät pienemmissä yhdyskunnissa tai täysin omillaan, osa sotilasjunttina, osa ei. Joel on nyt salakuljettaja ja hän saa tehtäväkseen kuljettaa 14-vuotiaan Ellien USA:n mantereen halki kohti The Fireflies sotilasryhmittymän tukikohtaa. Ellie on näet ainoana ihmisenä maailmassa immuuni virukselle ja hänen avullaan rokotteen tekeminen on mahdollista. Joel ja Ellie aloittavat matkansa, mikä osoittautuu erittäin vaaralliseksi, mutta matka myös yhdistää kaksikon hyvin vahvasti ja Elliestä muodostuu Joelille kuin uusi tytär. Matkan päässä kuitenkin selviää, että valmistaakseen rokotteen, Ellien aivot on kirurgisesti poistettava ja tämä aiheuttaisi luonnollisesti Ellien kuoleman. Joel ei ole valmis menettämään toista tytärtä ja kaappaa nukutetun Ellien mukaansa sairaalan leikkauspöydältä, ja hän säälimättä murhaa kaikki tukikohdassa olevat, jotka vastustavat kaksikon lähtöä. Ellielle Joel valehtelee tapahtumista sanoen, että immuuneja oli oikeasti useita ja että lääkkeen etsiminen virukseen on lopetettu, joten hän vei Ellien pois tukikohdasta.
Nämä tapahtumat toimivat laukaisimena The Last of Us Part 2 pelille. 5 vuotta ensimmäisen pelin tapahtumien jälkeen erikoinen ryhmä ihmisiä on saapunut Jacksoniin, pieneen yhdyskuntaan mihin Joel ja Ellie ovat asettuneet. Hyvin nopeasti selviää, että tämä porukka on tullut tappamaan Joelin, ja tätä porukkaa johtaa Abby niminen nainen. Eri vaiheiden kautta pelin edetessä selviää, että Abby oli sen lääkärin tytär, kenen piti leikata Ellie Fireflies porukan sairaalassa, ainut ihminen joka olisi osannut valmistaa rokotteen. Ihminen, jonka Joel tappoi kaapatessaan Ellien. Kaoottisten tapahtumien seurauksena Ellie joutuu pakotettuna katsomaan, kuinka Abby murhaa Joelin kylmäverisesti ja tämä sysää Ellien vihan ja väkivallan kierteeseen, kun hän matkaa kuukausien päästä tapahtumasta Seattleen etsimään Abbya ja tämän porukkaa, kostaakseen Joelin kuoleman. Tämä kostoretki ja sen seuraukset ovat koko pelin tarinaa liikuttava voima.
En yleensä kerro näin yksityiskohtaisesti pelin juonesta arvosteluja tehdessäni, mutta tämän pelin kohdalla minun on pakko tehdä poikkeus, sillä The Last of Us Part 2 on niin voimakkaasti tarina- ja hahmokeskeinen kokemus, että jonkunlainen pohjustus arvostelulle on tällä tavoin annettava. Peli on hyvin synkkä ja lohduton, ja sen suurin pointti on kertoa tarinaa siitä, mitä tapahtuu, kun katkeruus ja kostonhimo ottavat vallan. Ellie on luonnollisesti pelin päähenkilö ja hänen viattomuutensa tuhoutumista pelaaja joutuu surullisin mielin seuraamaan pitkin peliä. Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä enemmän viha ja väkivalta ottavat Elliestä valtaa. Mutta hän ei ole pelin ainut päähenkilö, sillä hiukan jopa yllättäen kun suurin osa Ellien tarinanosasta on tulossa päätökseensä hänen viimein kohdatessa Abbyn, peli viekin pelaajan muutaman päivän ajassa takaisin Seattlen alkutapahtumiin, mutta tällä kertaa tarinaa kerrotaan Abbyn näkökulmasta. Tämä on hyvin kiehtova tapa kertoa tarinaa, mikä ilmeisesti on suututtanut monia faneja, mutta omasta mielestäni tämä oli nerokas ratkaisu; Abby ei enää esiinnykään tarinan pahiksena, vaan toisena päähenkilönä, jota seuraamalla pelaaja pääsee todella upeasti sisään myös hänen sielunmaisemaan. Ja kun molemmat tarinat on lopulta kerrottu, ei pelaaja näekään enää hyviksiä ja pahiksia missään, vaan ainoastaan eri ihmisiä eri tilanteissa, erilaisten tapahtumien uhreina, erilaisten olosuhteiden muokkaamana. Itseasiassa Ellie kaikessa kostonhimossaan alkaa vaikuttaa raadollisemmalta ja pahemmalta ihmiseltä kuin Abby koskaan voisi olla.
Peli palaa myös tasaisin väliajoin menneisyyteen niin Abbyn kuin Ellienkin osalta, näyttääkseen tapahtumia valoisemmilta ajoilta. Näiden flashbackien tarkoitus on luoda hahmokehitystä vielä tehokkaaammin ja tässä peli kyllä onnistuu erinomaisesti. The Last of Us Part 2 on tyyliltään hyvin elokuvamainen kuten ensimmäinenkin osa ja absoluuttisesti pelin suurin voimavara on tarinassa ja hahmokehityksessä, mitkä ovat poikkeuksellisen väkevästi, laadukkaasti ja uskottavasti toteutettu ja luotu. Kuten alussa sanoin, peli tarkastelee ihmisyyttä ja sitä se tekee nimenomaan kertomalla tarinaa, mikä on kaikinpuolin hyvin koskettavaa draamaa ja tekemällä hahmokehitystä, mikä on pelissä täysin ensiluokkaista ja monikerroksista.
Elokuvamaisuudestaan huolimatta The Last of Us Part 2 on silti edelleen peli ja pelattavaa siinä on myös paljon. Grafiikoiltaan se on uskomattoman eläväinen ja kaunis. Tyylillisesti se on myös hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä: genreltään pelattavuus on osastoa survival, stealth ja horror, mikä tekee siitä varsin uniikin tapauksen, kun tähän yhdistää tarinallisen vahvan draamapuolen. Ammukset ovat vähissä kaiken aikaa, täytyy kerätä työkaluja ja tavaroita aseiden, siteiden ja pommien rakentamista varten, sekä ehostaa valmiita aseita työpöydillä. Taistelut ovat pääasiassa juuri tämän takia enemmän väijytyksien tekemistä kuin toiminnallista tulitaistelua, vaikka sitäkin kyllä peli pakottaa tekemään. Vihollisina toimivat pääasiassa ihmiset ja viruksen muuntamat hirviöt, mutta valitettavasti peli pakottaa myös tappamaan koiria, mikä oli ainut asia mikä itselleni koirarakkaana ihmisenä oli vähän hankalaa. Useat stealth pelit menettävät hohtonsa siinä vaiheessa, kun hahmosta tulee liian voimakas ja hiiviskelyllä ei ole enää mitään pointtia (Assassin’s Creed, kröhöm), mutta tässä pelissä vaikka aseita ja hahmoa saa kehitettyä paremmaksi, siitä ei missään vaiheessa voi tulla niin voimakas, että hiiviskelytaktiikasta tulisi jotenkin turhaa. Tämä tekee Last of Us Part 2:sta pelimekanistisesti äärimmäisen onnistuneen, haastavan ja hauskan pelin myös tältä osalta, mikä ei elokuvamaiselta peliltä ole todellakaan aina itsestään selvää. Ammuksia ja tavaroita täytyy käyttää koko ajan hyvin säästeliäästi, sillä muuten pelaaja joutuu kuseen, kun yhtäkkiä tuleekin ns. ”boss battle” (ei tässä oikein suoranaisesti sellaisia edes ole, mutta muutama hyvin vaativa vastus kylläkin) tai tilanne, missä peli pakottaa käyttämään paljon ammuksia.
Last of Us Part 2 on saanut faneilta hyvin ristiriitaisen vastaanoton, mutta itse en osaa sanoa oikein mitään negatiivista pelistä. Ehkä joitain pelattavia kohtia olisi voinut vähän tiivistää. Ehkä en pakottaisi pelaajaa tappamaan viattomia koiria. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että The Last of Us Part 2 on äärimmäisen onnistunut peli niin monella osa-alueella; pelattavuudeltaan se on hyvin mukaansatempaava, tarinaltaan se on erittäin vahva, ja hahmokehitykseltään äärimmäisen väkevä ja mieleenpainuva. Tarina on hyvin tummanpuhuva ja peli uskaltaa edetä epätavanomaisella tavalla, sillä se ei missään kohtaa anna minkäänlaista viitettä siihen, että tällä kaikella voisi olla onnellista loppua. Mutta kuten oikeassakaan elämässä, onnellisia loppuja jaetaan vain sattumanvaraisesti, eikä ihmisillä itsellään ole kohtaloihinsa aina edes sananvaltaa. Ellie, Joel ja Abby, ja kaikki pelin hahmot heidän ympärillään, ovat olosuhteiden vankeja ja heidän päätösten seuraukset ovat pääasiassa vain tuhoisia. Tästäkin huolimatta kaikissa hahmoissa on myös se inhimillisempi puoli ja pieniä valon pilkahduksia paremmasta huomisesta on ehkä nähtävissä. Kuten mainittu, ihminen on monisyinen olento. Ja siitä tässä pelissä on kyse, ihmisyyden tutkimisessa. En voi sanoa yhtään vähempää tästä pelistä kuin sen, että se on oman vuosikymmenensä merkittävimpiä virstanpylväitä peliteollisuuden historiassa. Koskettava, kuvottava, kauhistuttava, traaginen, kaunis, voimakas. Mestariteos, kuten edeltäjänsäkin.
Arvosana: 9,5/10
