Opadelen levyarvostelu no. 3: Opeth – Pale Communion
Terveppä taas ja eiku menoks.
Pale Communion
Kesto: 55:45
Julkaisu: 25.8.2014
Opeth on ehtinyt 25 vuotisen uransa aikana tekemään 11 albumin verran vähän kaikenlaista, mutta lopullisesti bändi loi nahkansa uudelleen 2011 vuoden Heritage albumillaan jättäen death metal elementit progressiivisesta soinnistaan pois pysyvästi. Toki 2003 vuoden Damnation albumi on samasta puusta veistetty puhtaan modernilla progetyylillään, mutta tämä oli silloin vain poikkeus säännössä. Nyt poikkeuksesta on viimeistään tullut sääntö tällä Damnationin ja Heritagen jalanjäljissä kulkevalla 2014 vuonna julkaistulla Pale Communionilla. Jos Heritagen kohdalla vielä epäilin Opethin muodonmuutoksen toimivuutta, niin Pale Communion ottaa luulot pois ja vakiinnuttaa komeasti Opethin paikan modernin tummanpuhuvan progen suunnannäyttäjänä.
Levyn aloittava Eternal Rains Will Come kertoo tiivistettynä täydellisesti sen, mistä levyssä on kyse. Tunnelmiltaan vaihtelevaan vajaaseen 7 minuuttiseen mahtuu niin räväkkää rytmien takomista, melodista kuljetusta, herkkiä suvantoja ja näiden kaikkien sekoitusta soljuvassa kokonaisuudessa. Latu avataan tyylikkäästi tätä seuraavalle Cusp of Eternitylle, joka ottaa hieman raskaamman ja suoraviivaisemman poljennon tyylikseen. Biisi on odotetusti levyn singlelohkaisu tyylinsä takia ja toimii roolissaan mallikkaasti.
Kolmantena biisinä kuullaan Pale Communionin pisin ja kenties monipuolisin kappale Moon Above, Sun Below, joka on levyn yksi ehdottomia suosikkejani. Kappale alkaa myös hiukan raskaammalla otteella rullaten maukkaan nykivästi kerrassaan upeaan rauhallisempaan väliosaan, joka saa kylmät väreet helposti aikaan seesteisyydellään. Mahtipontinen, mutta myös herkkä loppuosa kruunaa koko komeuden. Elysian Woes on levyn yksi eteerisimmistä ja tummimmista kappaleista, jonka painostavan hillittyä tunnelmaa voisi verrata järveltä nousevan myrskyn uhkaan. Åkerfeldtin tunteikas laulu yhdistyy saumattomasti melankoliseen kitaranäppäilyyn, hienon kosketinsaundin luodessa aika ajoin tummia värejä taustalle.
Instrumentaalibiisi Goblin tuo vahvasti mieleen Riversiden Reality Dream instrumentaalit, toimii mallikkaasti isompien kappaleiden välissä progressiivisella groovellaan. River on tunnelmaltaan ehkä levyn valoisimpia kappaleita, vaikka alun iloisempi meno muuttuu syvemmälle biisiin mentäessä ensin mietteliäämmäksi ja lopulta progemaiseen tyyliin rytmien ja melodioiden tulitukseksi. Sopii levyn kokonaisuuteen alun poikkeavasta iloisuudestaan huolimatta loistavasti.
Voice of Treason muuttaa meiningin jälleen uhkaavammaksi, suoraviivaisemmaksi ja aavistuksen raskaammaksi. 8 minuuttisen teoksen kaari on kerrassaan mahtava, alun pahaa enteilevästä etenemisestä kappale aaltoilee jousimattojen ja itämaisten kitaramelodioiden avustamana suurempaan ”kertosäkeeseen” ja takaisin, kunnes aaltoilu päättyy mahtavan tunteikkaaseen loppurytistykseen, jossa Åkerfeldt pääsee todellakin loistamaan laulajana. Tämän levyn selkeän kliimaksin jälkeen myrskyt ja aaltoilut päätyvät seesteiseen, mutta todella surumieliseen fiilikseen levyn päättävässä Faith In Others kappaleessa, jonka nostaisin myös levyn parhaaksi biisiksi. Erittäin väkevää tulkintaa koko bändiltä ja jääpähän kappaleen teema myös mukavasti korvamadoksi.
Pale Communion on monipuolisesta ulosannistaan huolimatta todella kompakti ja yhtenäinen levy, jossa ei heikkoja lenkkejä ole. Levyn lohduttoman melankolinen tunnelma, kappaleiden upeat rakenteet suurine nyanssivaihteluineen ja tyylitajuiset melodiat tekevät tästä kenties Opethin parhaan albumikokonaisuuden, tai ainakin oman suosikkini yhtyeen diskografiassa. Jostain syystä sekä musiikin että tunnelmansa puolesta Pale Communionista tulee vahvasti mieleen Porcupine Treen 2007 vuoden erinomainen Fear of a Blank Planet albumi, jousineen kaikkineen. Samanlaista surumielisyyttä ja selittämätöntä painostusta saavat harvat levyt vangittua itseensä, mutta tässä sekä Opeth että Porcupine Tree ovat onnistuneet. Kaikenkaikkiaan hiukan sekavahkon Heritage albumin jälkeen Pale Communion nostaa Opethin korkealle jalustalle uudessa tyylissään, enkä itse ainakaan jää enää kaipaamaan tämän edessä yhtyeen death metallisempaa otetta, vaikka sieltä omat helmensä myös löytyvät.
Kohokohdat: Moon Above Sun Below, Voice of Treason, Faith In Others
Arvosana: 9,2/10
