Opadelen sarja-arvostelu no. 3: True Detective (Kausi 2)
Noniin, TD:n kakkoskauden päätösjakso saatu juuri katsottua ja eeiky menoks.
True Detective – Season 2
”Pain is inexhaustible. It’s only people that get exhausted.”
– Ray Velcoro
Kesäkuussa HBO:lla alkanut True Detectiven toinen kausi aiheutti ennakkoon allekirjoittaneessa pelonsekaisia tunteita sillä erinomaisen avauskauden jälkeen oli vaikea kuvitella onnistunutta jatkoa sarjalle. Asiaa ei auttanut se, että jossain vaiheessa päähenkilöiksi julkaistiin Vince Vaughn ja Colin Farrell. Pian kuitenkin selvisi, että kyseessä ei olisi jatko-osa ykköskaudelle vaan oma tarinansa ja päänäyttelijöitäkin aloin miettiä uudessa valossa alkushokin jälkeen; kenties tästä voisikin tulla jotain melko hienoa. Lopulta sarjan alkaessa selviääkin, että päähenkilöitä on jopa neljä kahden sijasta, Rachel McAdamsin näytellessä etsivä Ani Bezzeridesia ja Taylor Kitschin (näyttää sarjassa aivan Cheekiltä, btw) näytellessä moottoripyöräpoliisi Paul Woodroughia. Lisäyllätyksenä tuli myös, että alkuperäisestä kaksikosta Vaughn/Farrell vain Farrell näyttelee etsivää (Ray Velcoro), Vaughnin ollessa bisnesmies/entinen gangsteri (Frank Semyon). Tämän lisäksi kauden teema on täysin erilainen ykköskauteen nähden ja sarjamurhamysteerin sijaan uppoudutaan korruption, salaliittojen ja järjestäytyneen rikollisuuden maailmoihin. Alkuasetelma on siis lopulta hyvin erilainen, mikä on sarjan tekijöiltä täysin oikea ratkaisu; ykköskauden jalanjäljissä olisi täysin turha yrittää enää mennä.
Tunnelma on edelleen sarjassa hyvin tummanpuhuva mutta muutoin kakkoskaudessa on erilainen lataus edeltäjäänsä nähden. Siinä missä ykköskauden pulssi oli hidastempoinen ja tarina tiivis ja selkeä seurata, on kakkoskaudella tempo paljon nopeampi ja tärkeitä yksityiskohtia on pirstaloituneena laajemalle alueelle. Kakkoskausi onkin tämän takia paljon haastavampi tuotos seurata sillä tarinalle olennaisia henkilöhahmoja on niin paljon ja tapahtumat etenevät niin nopeasti ettei katsoja meinaa pysyä perässä oikein mitenkään. Tämä on sekä hyvä että huono asia sillä monimutkainen juoni tekee sarjasta älykkään ja antaa sille jälleenkatsomisarvoa mutta samalla se vaatii paljon keskittymistä ja saattaa aiheuttaa lievää turhautumista katsojassa, kun ei pysy aina perässä hahmoissa ja heidän tekemisissään.
Juoni on kuitenkin toteutettu hyvin ja asioita ympäröi mysteerit ja kysymykset lähes viime metreille asti. Salaliittojen ja korruption teemat ovat hankalia käsitellä hyvin mutta True Detective onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä hienosti lähes koko kauden ajan, jopa tuomaan omaperäisen lähestymistavan tyylilajiin (aivan kuten ykköskausikin teki sarjamurha teemallaan). Kaudella on suvantonsa ja huippukohtansa mutta kokonaisuus pysyy koko ajan mielekkäänä seurata. Loppua kohden mysteerien ratketessa ja jännitysten lauetessa tarjoillaan jopa erinomaista televisioviihdettä, kahden viimeisen jakson ollessa selkeästi kauden parhaat palaset. Puolitoistatuntinen extrapitkä päätösjakso ei vesitä tarinaa vaan vie sen kunniakkaasti ja dramaattisesti maaliin.
Kauden henkilöhahmot ovat hyvin mielenkiintoisia ja erilaisia, mutta sarjan tekijät olisivat ehkä hiukan voineet hillitä heitä ympäröivän synkkyyden kanssa; lähes jokainen hahmo on omalla tavallaan erittäin traaginen ja heistä heijastuu omanlaisensa ahdistus ja kyynisyys. Ykköskaudella tämä toimi mainiosti Rust Cohlen kohdalla mutta kun lavalle laitetaan 4 lähes yhtä synkkää hahmoa, voi lopputulos olla jo hiukan liian ahdistava välillä. Kuitenkin, näyttelijät vetävät roolinsa tyylikkäästi läpi Farrellia ja Vaughnia myöden ja heidän henkilöhahmonsa ovat kyllä persoonallisia ja mielenkiintoisia (Vaughnin näyttelemän Frankin nousessa lopulta suosikikseni kaudessa).
Ohjaus ja käsikirjoitus ovat edelleen ensiluokkaisen laadukasta jälkeä vaikka ykköskauden filosofiselle tasolle ei aivan ylletäkään. Toimintakohtauksia esiintyy sopivan hillitysti koko kauden ajan, eikä liika action sopisi tämänkaltaiseen sarjaan kovinkaan hyvin. Yksi suuri toimintakohtaus kaudessa on kuitenkin mukana, minkä kohdalla on kieltämättä tehty todella vaikuttavaa jälkeä. Jättämällä tämänkaltaiset kohtaukset vain yhteen kliimaksiin on erittäin toimiva ratkaisu eikä samankaltaisella mässäilyllä toista kertaa olisi enää mitään pointtia; kun kliimaksi on kerran nähty, sen teho ei toistamalla enää palaa.
True Detectiven toinen kausi on lopulta kaikista epäilyistä huolimatta erittäin toimiva kokonaisuus. Tunnelmassa on edelleen samaa särmää kuin ensimmäisessä kaudessa mutta muuten liikutaan melko erilaisessa maastossa niin tempollisesti kuin teemallisestikin. Korruptio, raha ja salaliitot eivät ole aiheina kuitenkaan mielestäni niin mielenkiintoisia kuin sarjamurhien ratkominen, minkä takia ykköskauden loistoon ei aivan ylletä. Hiukan sekavassa juonessa on myös omat ongelmansa eikä henkilöhahmoihin pureuduta aivan niin perusteellisesti kuin 1. kaudessa, minkä takia 2. kausi ei ole aivan niin tunteisiin vetoava kuin edeltäjänsä. Draaman kaari on kuitenkin toteutettu tässä kaudessa erittäin onnistuneesti ja kokonaisuutena True Detectiven 2. kausi on erittäin laadukas teos, joka nousee lopulta edeltäjänsä suuresta varjosta omilla avuillaan seisovaksi tekeleeksi yrittämättä kulkea tämän maineen vanavedessä.
Arvosana: 8,8/10
