Opadelen leffa-arvostelu no. 12: The Hateful Eight
Noniin, odotettu The Hateful Eight käyty viimein katsomassa, tuumataanpas vähän mistä Tarantinon kahdeksas laukaus on tehty.
The Hateful Eight
Ohjaus: Quentin Tarantino
Kesto: 167/187 min
Julkaisuvuosi: 2015
Quentin Tarantino on saavuttanut vuosien varrella sekä fanaattisen ja vakiintuneen fanikunnan että omaperäisen tyylin, minkä johdosta katsojat osaavat odottaa aina tiettyjä maneereja ja tunnelmia miehen ohjaustyöltä. Karkeasti Tarantinon tuotannon voisi jakaa kolmeen osaan. Alkutaipaleella ohjaajan tyylin ja maineen on määrittänyt boheemin väkivaltainen mutta ah niin elegantti klassikkokolmikko Reservoir Dogs, Pulp Fiction & Jackie Brown. Pastissien värittämä ja rajat rikkova genrehybrididuetto Kill Bill on täysin oma lukunsa, leffojen ollessa btw edelleen itselleni yksiä elokuvateollisuuden kirkkaimpia tuotoksia. Kill Billin jälkiseuraamuksissa Tarantinolle kehittyi vielä hiukan överimpi suuntaus, jota määrittelee silmäkulman pilke, brutaalius ja tarkoituksenmukainen hidastempoisuus aivan uudella tavalla. Death Proof, Inglourious Basterds, Django Unchained ja uusin The Hateful Eight ovat lopulta kaikki veistetty samasta puusta, vaikka elokuvien teemat ja tyylit ovatkin hyvin erilaisia.
Omalaatuisen tunnelman luomisessa älykäs dialogin rakentaminen on kuitenkin se tekijä, mikä tekee Tarantinon elokuvista niin vetovoimaisia. Oli kyse sitten filosofisen vakavista keskusteluista tai puhtaasta paskan jauhamisesta, on Tarantinolla tarkkaan mietittyä ajatusta aina taustalla vahvasti läsnä. Vertailun vuoksi otetaan vaikka Kill Bill 2:n Kiddon/Billin supermies dialogi ja Pulp Fictionin hampurilaiskeskustelu; kaksi täysin eri ääripäätä, joissa on yhtä vaikuttava lataus mukana. Huumori, älykäs dialogi, väkivaltaisuus ja pastissit, näitä asioita katsojat varmasti myös odottivat The Hateful Eight -elokuvalta ennen sen ilmestymistä. Yllätyksellisyys on kuitenkin myös yksi Tarantinon maneereista, eikä katsoja koskaan voi täysin tietää mitä miehen elokuvissa tulee tapahtumaan. The Hateful Eight ei ole poikkeus.
Elokuvan idea on simppeli; eletään Amerikan sisällissodan jälkeistä aikaa talvisessa Wyomingissä, jossa kaksi palkkiometsästäjää, hirteen menossa oleva nainen ja yksi itseään tulevaksi sheriffiksi tituleeraava mies joutuvat lumimyrskyn silmässä samaan majataloon neljän muun miehen kanssa. Kukaan ei luota kehenkään ja kukaan ei välttämättä ole sitä mitä väittää olevansa. Sanomattakin selvää, että jännitteet kasaantuvat ja elämä majatalossa muuttuu kiihtyvällä tahdilla räjähdysalttiiksi. Suurin osa elokuvan kohtauksista tapahtuukin majatalossa, mikä on ratkaisuna riskialtis mutta tässä tapauksessa yllättävän toimiva.
Tarantino on aina pitänyt hidastempoisesta jännityksen kasvattamisesta mutta The Hateful Eight vie tämän aivan uudelle tasolle. Koko elokuva on kuin Inglourious Basterdsin kapakkakohtaus venytettynä kolmetuntiseksi elokuvaksi. Pääasiallisesti jännitystä ja tunnelmaa kasvatetaan nokkelan dialogin avulla hyvin onnistuneesti, ja hahmojen motiivit pidetään salassa loppumetreille asti; ensimmäisen puolentoista tunnin aikana katsojalla ei ole vielä mitään käsitystä mihin suuntaan elokuva on etenemässä. Varmaa on vain se, että todennäköisesti homma räjähtää tavalla tai toisella käsiin jossain vaiheessa. Tämä hidas tunnelman nostatus tekee elokuvasta sitkeällä tavalla intensiivisen mutta vaarana on myös, että elokuva alkaa käydä katsojalle tylsäksi. Hiukan pidemmälle vietynä se varmasti näin tekisikin mutta nyt tunnelma pysyy kuitenkin hiuksen hienosti kasassa. Hahmojen salaisuuksien paljastuessa olisin kaivannut kuitenkin vielä vähän enemmän yllätyksiä ja twistejä värittämään tarinaa.
Tyylillisesti elokuva on pääasiallisesti western mutta mukana on myös kieli poskella valmisteltua vanhan liiton salapoliisi genreä. Huumori onkin vahvasti läsnä elokuvassa, mikä näkyy mm. yhtäkkisissä ja tahallisen kököissä siirtymissä, joidenkin hahmojen älyttömyydessä (meksikaani nimeltä Bob…mkay?) ja yliampuvassa narraattorissa, jolla on elokuvassa pieni rooli. Nämä ovat oikein tervetullut vastapaino jännitteille ja väkivallalle, ja yhdessä nämä vastakohdat yhdessä hidastempoisen tarinankerronnan kanssa muodostavat pitkälti elokuvan omalaatuisen tunnelman, jonka vain Tarantino kykenee luomaan. Tämä tunnelma onkin ehdottomasti elokuvan kantava voima, sillä näin omituisella juoniasetelmalla ei pelkästään kovin pitkälle pötkitä. Onkin ollut rohkea veto Tarantinolta tehdä tarinallisesti näin älytön elokuva mutta hän onnistuu kuitenkin loihtimaan ideoillaan ja aineksillaan hyvin viihdyttävän lopputuloksen, joskaan ei mestariluokan elokuvaa.
Näyttelijät ovat pääosin varmoja Tarantino valintoja Samuel L. Jacksonista Tim Rothiin ja Kurt Russelista Michael Madseniin. Tämä nelikko tekee leffasta toiseen vakuuttavaa työtä ja heidän kemiansa kohtaavat Tarantinon kanssa aina upeasti yhteen, minkä takia Tarantino varmasti heitä aina käyttääkin. Uskon näiden miesten välisen työskentelyn olevan hyvin luontevaa, näyttelijöiden tuntiessa ohjaajan tyylin ja ohjaajan tuntiessa näyttelijöiden vahvuudet ja persoonat. Hahmot ovat erilaisia ja roolisuorituksista ei ole pahaa sanottavaa, päinvastoin. Virkistävinä uutuuksina elokuvassa on mukava nähdä The Shieldistä tuttu Walton Goggins sekä hiukan yllättävä valinta Channing Tatum, jotka molemmat tekevät myös upeaa työtä rooleissaan.
Erityismaininta on annettava legendaariselle Ennio Morriconelle, joka vastaa elokuvan musiikeista. Hänen sävellyksiään ei kuulla paljoa elokuvassa mutta silloin kun sitä kuuluu, niin tunnelma nousee välittömästi pari pykälää korkeammaksi. Riipivät sävellykset sopivat elokuvaan täydellisesti, minkä takia onkin hiukan harmillista, että Tarantino ei käytä musiikkeja kuin hetkittäin. Yksi elokuvan huonoista puolista onkin liian usein vallitsevat hiljaisuudet; välillä saattaa tulla hyvinkin pitkiä pätkiä ilman minkäänlaista taustamusiikkia, mikä tekee elokuvasta välillä turhan riisutun oloisen ja siksi tunnelma meinaa välillä latistua. Esimerkiksi pitkien dialogien taustalle olisi paikoitellen aivan hyvin voinut laittaa sopivaa musiikkia tunnelman tehostajaksi, Morriconen kynästä olisi saanut varmasti vaikka mitä aikaiseksi.
The Hateful Eight on rohkea elokuva, joka eri ohjaajan käsissä voisi olla surkea tuotos. Juoni koostuu niin yksinkertaisista ja minimaalisista elemeneistä, että siitä on vaikea saada toteutettua toimivaa elokuvaa ilman kunnon ohjaus- ja ajatustyötä. Tarantino onnistuu kuitenkin luomaan vahvan dialogin ja intensiivisen tunnelman avulla oikein hyvän elokuvan, joka meinaa paikoitellen rakoilla tempotuksensa takia mutta pysyy kuitenkin hiuksen hienosti kasassa koko kestonsa ajan. Elokuva ei tyylinsä takia sovi varmastikaan kaikille ja se vaatiikin katsojalta kärsivällisyyttä, mikä tekee siitä helposti raskaan ja vaikean tapauksen katsoa. Toteutus ei myöskään ole aivan niin hyvä kuin se voisi olla, sillä hahmoja ympäröivä mysteerisyys olisi voitu viedä vieläkin yllättävämpään suuntaan lisäämällä juonitwistejä, nyt jotkin toteutukset jäävät hiukan tylsän oloisiksi. Tunnelmaa olisi myös voinut esimerkiksi musiikin suuremmalla käytöllä kasvattaa vielä suuremmaksi, mutta muutoin elokuva on oikein vakuuttava taidonnäyte Tarantinolta, jälleen kerran. Ohjaajan parhaimpien elokuvien joukkoon The Hateful Eight ei kuitenkaan aivan yllä, vaikka jatkaakin Tarantinon menestystarinaa komeasti.
Arvosana: 8,1/10
