Opadelen levyarvostelu no. 11: Stam1na – Elokuutio
Muutama viikko taas ollut hiljaiseloa blogin kanssa, mistä saan kiittää pääasiassa opiskelujen tuomaa keväistä taakkaa. Nyt alkaa jo vapaa-aikaakin pikkuhiljaa olla enemmän, ja kouluhommien pakolliset essee/raportti/kirjoitelma vyörytykset alkavat olla purkissa, jei (mitä nyt vähän portfolioita ja opinnäytetöitä pitäisi tehdä mutta nehän nyt on pikkujuttuja). Enpä minä tosin kirjoittelusta ikinä eroon pääse, joten täytetään tyhjiö saarnaamalla tänne.
Stam1na se päätti levyn vääntää jälleen ja horroksessa ollut mielenkiinto yhtyettä kohtaan alkoi heräillä sen mukana.
Elokuutio
”Valhe on hyve, se ei anna vastausta mutta se sumentaa kysymyksen.”
Mitä ilmeisimmin Sakara Recordsilla pyyhkii tätä nykyä melko hyvin, uusien bändien kiinnittyessä hitaan varmasti levy-yhtiön talliin. Levy-yhtiön toiminnasta onkin annettava Mokoman poppoolle suuri plussa; tämänkaltaisia yrityksiä toivoisi Suomessa olevan enemmänkin, missä bändit hallitsevat koko palettia. Valitettavaa on kuitenkin se, että Sakaran edustajien musiikillinen taso ei ole lippulaivayhtyeillä ollut viime vuosina kovinkaan kummoista; Mokoman meininki on ollut jo monen levyn verran erittäin väsähtänyttä (mitä ihmettä bändille on tapahtunut? Kaukana ollaan Vade Retro Satanan tai Punaisen Kukon kaltaisesta asenteesta, eikä slovareihinkaan olla saatu enää minkäänlaista tuntumaa pitkään aikaan) ja Stam1naa on vaivannut tylsistyttävä keskinkertaisuus ja uusien ideoiden puute. Diablolla rullaa ihan mukavasti, mutta todellisuudessa Rytmihäiriö on ollut viime vuosina se yhtye, joka on pitänyt Sakaran mainetta yllä; bändi on suoltanut toinen toistaan tiukempia levyjä perä toisensa jälkeen, erityismainintana 2007 vuoden SSS ja muutaman vuoden takainen Surmantuoja, jotka ovat monella tapaa suomalaisen metallimusiikin moderneja kulmakiviä. Vaikea kuvitella, että aikoinaan pidin Rytmihäiriötä Sakaran heikoimpana lenkkinä.
Onkin melko ilahduttavaa huomata kuluvana vuonna 2016, että Stam1na on parin heikomman levyn jälkeen kunnostautunut jälleen sävellysrintamalla, mistä Elokuutio on vahva todiste. Levyn aloittava Ikoneklasmia on kunnianhimoinen valinta aloituskappaleeksi lähes 7 minuutin kestonsa takia mutta kappale on kokonaisuutta ajatellen loistava valinta pelin avaajaksi; tunnelma pidetään vielä hiukan seesteisenä ja odottavaisena, jopa tummanpuhuvana ja painostavana. Monipuolinen ja polveileva kappale, josta löytyy paljon koukkuja usvaisista kosketintaustoista aaltoilevaan nyanssimaailmaan, ja tarttuvista laulumelodioista jännitteiden kasvattamiseen. Nimikkokappale Elokuutio jatkaa laadukasta linjaa ehkä hiukan perinteisemmällä Stam1na ulosannilla. Kappale on luontevaa jatkumoa levyn aloitusbiisille, ja tarttuu kuulijaan hyvin tehokkaasti hiukan energisemmällä otteellaan ja korvamadoiksi jäävillä melodioillaan. Erityismaininta bassolinjoille ja suurempaan rooliin nostetuille koskettimille. Lopullisesti peli avataan kuitenkin Meidänkaltaisillemme veisulla, joka on suorastaan riemastuttavan riehakas mähinäbiisi yhtyeeltä. Death metal vaikutteet kuulostavat tässä kohtaa todella luontevilta ja olen erityisen tyytyväinen siihen, että Hyrde ei ole lähtenyt puhdasta laulua tämän kaltaiseen turpasaunaan sekoittamaan.
Pala palalta ei pysty laadullisesti nousemaan tiukan avauskolmikon tasolle mutta on silti oikein kelpo värssy. Hyviä riffejä ja rytmiikkaa tarjoillaan erityisesti kertosäkeessä mutta kappale jää lopulta kuitenkin hiukan tasapaksuksi, vaikka pienet Devin Townsend vibat lopussa ovatkin ihan mukavia. Pienet vihreät miehet on levyn toinen sinkkubiisi ja on tyyliltään lähimpänä Meidänkaltaisillemme -kappaleen suoraviivaisuutta. Valitettavasti samankaltaiseen energiaan ja riffipyöritykseen ei kuitenkaan ylletä ja kappale jää edeltäjänsä tavoin mukiinmeneväksi, mutta lopulta hiukan latteaksi kappaleeksi, johon kyllästyy muutaman kuuntelun jälkeen melko tehokkaasti. Mätä hohtava omena on pesunkestävää Stam1na tyyliä. Kappale on mukavan monipuolinen ja energinen paketti, ja nostaa levyn tasoa pienen suvannon jälkeen mukavasti. Kertosäkeestä tulee muuten mieleen jostain syystä PMMP, mikä on tavallaan aika hyvä juttu. Myös taustan moniraitahoilauksista plussaa, tulee ihan mieleen Uudet kymmenen käskyä -levyn taustalaulut, joilla pyrittiin imitoimaan koskettimia (erinomaisen nerokas ratkaisu aikanaan yhtyeeltä).
D.S.M on selvästi levyn outolintu, kappaleen tarjoillessa tyylilajeja elektrosta grindaamiseen ja progesta perus hullutteluun, ja kappale onkin siksi varsin kokeellinen. On lähes hellyyttävää, miten paljon Stam1na on kappaleessa ottanut jälleen Kanadan professori Devin Townsendilta vaikutteita, rakenne on kuin suoraan Devinismin oppikirjasta. Eikä siinä mitään, se on ihan tervetullutta, jos sen tekee hyvin; Stam1na tekee sen nyt riittävän hyvin. Ei erinomaisesti mutta riittävän hyvin. Marttyyri onkin sitten ehdottomasti levyn parhaita kappaleita, jossa bändi on lähestynyt mukavan virkistävällä otteella musiikin tekemistä. Tunnelma on tummanpuhuvaa ja lyijynraskasta, eikä yhtyeelle ominaista kieli poskella jekkuilua ole mukana ollenkaan. Jopa kertosäe on kaikessa melodisuudessaan normaalia synkempää vellomista, mikä on oikein tervetullutta vaihtelua. Kaikinpuolin loistava teos.
Levyn toinen sinkkubiisi Kuudet raamit on sinkkukaksikosta selkeästi se toimivampi kappale ja näin hyvää sinkkubiisiä ei yhtye ole tainnut tehdä UKK:n Likaisen parketin jälkeen. Kuudet raamit noudattaa rakenteeltaan erittäinkin perinteistä Stam1na tyyliä mutta on kappaleena kuitenkin sen verran tarttuva ja energinen, että se nousee selkeästi yhtyeen keskivertosinglejä paremmaksi veisuksi. Levyn päättävä Valhe onkin sitten niin vakuuttava tekele, että uskaltaisin nostaa sen jopa yhteen parhaaksi biisiksi ohi Ristiriidan, Pahan arkkitehdin ja Kaksi reittiä yksi suunta -parhauden. Valhe rullaa keskitempoisella otteellaan erittäin vaivattomasti; komppisektio rummut & basso pitävät rytmiikan vahvasti kasassa, kitarariffien tuodessa tarvittavaa raskautta kappaleeseen. Hyrden lauluosuudet ovat huumaavaa kuunneltavaa ja kitaran ja pianon melodiat kruunaavat koko komeuden. Tunnelmaltaan kappale on hyvinkin surumielinen ja kaihoisa, ja tämän melankolisuuden yhdistyminen eeppiseen rakenteeseen ja ulosantiin tekee Valheesta täydellisen lopetuskappaleen levylle.
Elokuutio on erittäin onnistunut levytys Stam1nalta; se sisältää pari yhtyeen parhaimmistoon kuuluvaa kappaletta ja läjän loistavia biisejä, mutta ennenkaikkea kokonaisuutena se on erittäin eheä ja hyvin suunniteltu. Kaikki teokset eivät kuitenkaan yllä erinomaisuuteen, minkä lisäksi pari hiukan latteampaa kappaletta aiheuttavat sen, ettei levy yllä aivan napakympiksi. Selkeästi yhtyeen parhaiden tuotosten joukkoon se kuitenkin yltää debyytin, UKK:n ja Viimeisen Atlantiksen rinnalle. Erityisesti Elokuutiossa pidän siitä, että viimein yhtye on alkanut käyttämään koskettimia oikealla tavalla; yksittäisten pim pom äänien ja epämääräisen taustamatto sumuilun sijasta tämä notkea soitin on tuotu selkeäksi osaksi kokonaisuutta, niin solistisessa kuin musiikkia värittävässäkin mielessä. Tulevaisuudessa haluaisin kuitenkin vielä kuulla yhtyeeltä poskipäät kostuttavan balladin, joka perustuisi täysin Hyyrysen upeaan ääneen ja Lähteenmäen pianoon. Koskettimien solistisempi rooli ja monipuolisempi hyödyntäminen ovat kuitenkin yksittäisiä suuria tekijöitä, mitkä saavat Elokuution kuulostamaan erittäin raikkaalta albumilta Stam1nan diskografiassa. Toivon, että yhtye jatkaa tulevaisuudessakin vähintään yhtä tinkimättömällä sävellyslinjalla, ja toivon mukaan yhtye pystyy tästä vielä soundiaan myös kehittämään ja jalostamaan. Oman soundin Stam1na on kuitenkin löytänyt jo aikapäiviä sitten, mikä jo yksistään nostaa sen yhtyeenä mielikuvituksettomuuden suosta originaaliuden upealle jalustalle.
Kohokohdat: Elokuutio, Meidänkaltaisillemme, Marttyyri, Valhe
Arvosana: 8,5/10
