Opadelen levyarvostelu no. 20: Tool – Fear Inoculum
Ihme on tapahtunut, Tool on oikeasti tehnyt uutta musiikkia. Julkaisusta on jo aikaa, mutta tämä plätty vaatii auetakseen aika monta kuuntelukertaa, miksi arvostelen levyn vasta nyt.
Tool – Fear Inoculum
Tool on ollut pitkään jo yksi suurista suosikkiyhtyeistäni, aina vuodesta 2006 lähtien, kun edellinen levy 10, 000 Days julkaistiin. Niin, viime levystä on todellakin aikaa ällistyttävät 13 vuotta. Tool ei koskaan ole kiirehtinyt levyjensä kanssa, eikä bändi koskaan ole ollut perinteinen ”studioon -> levy ulos -> kiertueelle -> studioon” yhtye, mutta tämä 13 vuoden gäppi levyjen välissä on jopa Toolille pitkä aika. Ja erityisesti bändin faneille. Hyvää on kannattanut Toolin kohdalla kuitenkin aina odottaa, ja yhtyeen 30 vuoden historiaan ja 5 albumiin ei kyllä huteja ole aiemminkaan mahtunut. 2001 vuoden Lateralus ja 2006 vuoden 10, 000 Days ovat täyttä timanttia ja Tool on noilla levyillä määritellyt progemetallin suuntaviivat uusiksi 2000-luvulla. Debyytti Undertow ja tätä seurannut Aenima ovat myöskin omalla tavallaan loistavia albumeja, mutta oma fanitukseni juurtuu nimenomaan Lateralukseen ja ennenkaikkea 10, 000 Days -albumiin, joka menee heittämällä omaan top-10 kaikkien aikojen albumit listalle. Mikä on paljon se, ottaen huomioon, että olen elämäni aikana kuunnellut tuhansia levyjä. Miten ihmeessä omat tähtitieteelliset odotukseni nyt ilmestynyttä Fear Inoculum -levyä kohtaan voivat siis olla mitenkään realistisia? Ei mitenkään. Minun on pakko arvostelua tehdessäni yrittää nollata mielestäni kaikki Toolin aiemmat saavutukset ja tarkastella levyä täysin irrallisena kokonaisuutena. Mitä se, Toolin tuotantoa tarkastellessa, myös musiikillisesti on.
Levyn avaava nimikkobiisi Fear Inoculum julkaistiin levyn sinkkubiisinä ja kappale toi hymyn huulilleni jo ennenkuin ehdin edes kuunnella sitä; yli 10 minuuttinen biisivalinta sinkuksi voi olla vain jotain mitä Tool tekee. Tässä kohtaa en siis vielä tiennyt, että biisi on itseasiassa levyn kappaleista (siirtymäbiisit poislukien) lyhyimpiä. Kappaleen hämyinen intro laittaa välittömästi Lateralus vibat päälle ja biisin lähtiessä kunnolla käyntiin olo on kuin istuisi tuttuun vanhaan tuoliin; bändi kuulostaa edelleen täysin itseltään, täysin originaalilta, rytmisektionsa (basso & rummut) takoessa ja kitaroiden jurnuttaessa tuttua Tool tyyliä. Maynardin laulu kuulostaa aiempaan verrattuna hiukan pehmeämmältä ja puhtaammalta. Siinä on ehkä myös enemmän iän tuomaa syvyyttä, mutta maagisia Maynardin huutoja ja agressiota ei ole enää kuultavissa, mikä on sinänsä harmi, mutta tämä kappale ei sitä myöskään oikeastaan vaadi. Kappale etenee keskitempoiseen tahtiinsa, ja vaikka riffit ja rytmiikka eivät ole tajuntaa räjäyttäviä, etenee biisi varman tappavasti koko ajan kuin katujyrä. Lopun raskaampi osuus tuo mukavaa vaihtelua, ja biisi jää mieleen jo ensikuulemalta. Hyvän sinkun merkki.
Lupaavaa aloitusta seuraa lähes 12 minuuttinen Pneuma, joka on kappaleena yksi Toolin parhaista taidonnäytteistä koskaan. Alun salaperäinen bassoriffi kasvaa pikkuhiljaa kitaroiden myötä suuremmaksi ja suuremmaksi, tahtilajien vaihdellessa tyylipuhtaan huomaamattomasti, missä Tool on aina ollut mestari. Maynardin riisutut lauluosuudet vain vahventavat kappaleen hypnoottista tunnelmaa. Väliosan minimalistinen eteneminen kasvaa jälleen suurempiin mittoihin, eikä Tool kiirehdi kappaleessa vaan ottaa oman maukkaan aikansa. Lopun mahtipontisempi hehkutus toimii myös täydellisesti kasvatuksen jälkeen. Tool on aina osannut biiseissään nämä kasvatukset, joista mestarillisin esimerkki löytyy 10, 000 Days nimikappaleesta edelliseltä levyltä, mutta Pneuma ei juurikaan jää tuon mestariteoksen varjoon, vaikka tunnelman tiivistyminen ja kasvatus eivät olekaan ihan samassa mittakaavassa. Pneumassa ruumiillistuu tunnelmia sekä Lateraluksesta että 10, 000 Daysistä, ja mieleen tuleekin kappaleesta jokin sekoitus Schismiä ja Right In Two -teosta. Upean vangitseva kappale.
Lyhyt siirtymäkappale Litanie contre la Peur on lyhyt happotrippi vahvasti muokatun kosketinsoiton luodessa ulkoavaruudellisia tunnelmia. Tätä seuraava suurempi teos, 13 minuuttinen Invincible jatkaa samalla tyylillä kuin Pneuma; keskitempoista tasavahvaa etenemistä, ajoittaista kasvattelua ja taas palaamista pienempään ulosantiin. Itseasiassa kappale muistuttaa vähän liikaakin Pneumaa, mutta lopputulos ei ole vain yhtä järisyttävä. Kappaleessa on hienoa tunnelmointia, mutta koska Pneuma jo käytännössä esitteli samat ajatukset paremmin, jää Invincible jotenkin vaisuksi. Etenkin, kun kappale on niin pitkä ja se jää välillä liiankin pitkiksi ajoiksi junnaamaan samaa riffittelyä ja poljentoa. Ja koska kappaleen riffit eivät ole mitenkään tajuntaa räjäyttäviä, jää teos tämänkin takia hiukan puuduttavaksi kahden ensimmäisen biisin jalanjäljissä. Välillä biisi kuulostaa pelkältä jamittelulta, ja tämä teos olisi ehdottomasti vaatinut selkeästi tiivistämistä ja rakenteen uudelleensovittamista. Ei huono kappale, koska ei Tool osaa tehdä sellaisia, mutta kokonaisuutta ajatellen liian leveäksi ja tasapaksuksi jätetty.
Legion Inoculant on edellisen välibiisin kaltainen hämyinen instrumentaali avaruustrippi, jota en 3 minuutin kestostaan huolimatta lue ihan kunnolliseksi kappaleeksi, vaan enemmänkin siirtymäksi seuraavaan isompaan teokseen. Koska kuulimme tämänkin jo aiemmin, en näe tällä kappaleella oikeastaan mitään pointtia levyllä. Teos toimii eräänlaisena introna tätä seuraavalle, lähes 14 minuuttiselle Descending teokselle. Jälleen kerran sävellysratkaisuissa ei olla edetty Pneumaan ja Invincible kappaleisiin verrattuna juurikaan mihinkään; kappale etenee hämyisellä, keskitempoisella tunnelmoinnilla, biisin kasvaessa ja rauhoittuessa hillityllä tavalla. Tässä kohtaa levyä alkaa jo tuntua siltä, että tuleeko levyssä minkäänlaista vaihtelua tähän sävellystyyliin? Kappale on parempi kuin Invincible mutta huonompi kuin Pneuma. Upeita kohtia teoksessa on, erityisesti Maynardin vokaalien huippukohdissa, mutta vahvasti toistuvaan rytmiikkaan perustuvat yksinkertaiset kitarariffit ja komppikuviot kaipaisivat kipeästi jotain muutakin ympärilleen. Jälleen kerran peräänkuulutan tiivistämistä, vaikkakin tämän kappaleen rakenne pärjää paljon paremmin kuin Invinciblessä.
Culling Voices tuo viimein levyn tarjontaan vaihtelua ja heps, tämä biisi on enää 10 minuuttia pitkä. 10, 000 Daysin Right In Two kappaleen tunnelmoinnit on kuultavissa myös tässä biisissä, sillä teos nojaa edellisiä kappaleita selkeämmin minimalistiseen tunnelman luomiseen esimerkiksi pelkän kitaranäppäilyn ja laulun voimin. Lopussa kappale kasvattaa jälleen lihaa luiden ympärille basson, särökitaran ja rumpujen hypätessä hiljalleen mukaan. Ratkaisu on toimiva ja tekee Culling Voicesista hyvin johdonmukaisen sävellyksen, mutta lopun raskaampaa osiota olisin kaivannut ehkä hiukan vielä räväkämmäksi ja, jälleen kerran, vaihtelevammaksi, saman perusriffin jurnutuksen sijaan. Hyvä biisi tästä huolimatta, mutta potentiaalia olisi ollut parempaankin.
Chocolate Chip Trip on jälleen väliosamainen instrumentaali, mutta toimii selvästi enemmän itsenäisenä kappaleena kuin introna seuraavalle kappaleelle, vaikka näinkin asian voisi tulkita. Teos on kuitenkin tyylillisesti hyvin erilainen mihinkään levyn raitaan verrattuna, tarjoten päälle 5 minuuttia kokeellista, vahvasti elektropainotteista psykedeliaa. Ei mitään reivimeininkiä, mutta hasardia elektroa yhtäkaikki. Kappale aiheuttaakin lähinnä hämmennystä levyä kuunnellessa, sillä se on niin eri maailmasta kuin mikään muu levyn kappale, minkä takia herääkin kysymys, että oliko tämä oikeasti tarpeellinen biisi jo valmiiksi massiivisella levyllä? Olisin ehkä itse nähnyt mielummin tämän kaltaisen happotrippailun jonkun isomman kappaleen sisällä, tuoden mielenkiintoa ja väristystä teokseen, esim. vähän tylsempien Descending tai Invincible kappaleiden rakenteessa. Oikein sovitettuna tämä olisi ollut hyvä ratkaisu, esim. kasvatus huippukohtaan minimaalisemman, mutta kokeellisemman elektroväliosan kautta olisi saattanut luoda mielenkiintoista vibaa kumpaankin kappaleeseen. Tämä siis sanottuna täysin musiikin näkökulmasta, en tiedä onko tällä kappaleella jokin syvempi funktio tällaisenaan, mutta puhtaasti musiikkia ajatellen Chocolate Chip Trip on outo.
Tästä pääsemme viimein levyn viimeiseen viralliseen kappaleeseen, joka kantaa nimeä 7empest. Tämä päälle 15 minuuttinen järkäle on täysin oikea valinta päättämään tämä massiivinen levy ja kyseessä onkin Pneuman ohella selkeästi levyn paras kappale, ja jopa yksi Toolin kaikkien aikojen parhaista ralleista. Jos levyn muut biisit ovat olleet luonteiltaan hyvin meditoivia, on 7empest räväkkä, psykedeelinen ja menevä. Nopeampi tempo ja raskaammat riffit tuovat erittäin raikasta tuulahdusta levylle ja kuullaanpa kappaleessa Toolin uralla harvinaista herkkua, nimittäin puhtaalla kitarasoundilla soitettua kitarasooloa, joka on muutaman minuutin kestollaan kerrassaan fantastisen kuuloista. Soolosta tulee mieleen Kingston Wallin kitarasooloilut niin tyylin kuin soundinsakin puolesta ja se toimii Toolin käsissä todella hyvin. Lauluosuudet ovat biisissä vähän harvemmassa, mutta Maynardin melodiakuljetukset jäävät välittömästi korvamadoiksi ja edustavat koko levyn parasta vokaaliantia. Kerrassaan upea kappale, ja loistava valinta päätöskappaleeksi.
Fear Inoculum on haastava levy, mutta tämä oli toki odotettavissa kun kyseessä on Tool. Bändi ei koskaan ole tehnyt helposti lähestyttävää musiikkia ja levyt vaativat aina runsaasti kuuntelua ja perehtymistä avautuakseen. Ensikuuntelulta Fear Inoculumista ei jäänyt oikein mitään mieleen, mikä antoi semmoisen fiiliksen, että käsillä on joko mestariteos tai yksinkertaisesti tylsä levy. Loppujen lopuksi käsillämme ei ole kumpikaan näistä. Rakenteellisesti ja musiikillisesti levy on melko vahva kokonaisuus, ja painottaa Toolin tapaan selkeästi enemmän rytmiikkaa kuin melodiaa, mutta kallistun myös hiukan sen puoleen, että levy on aavistuksen tasapaksu. Erinomaisia elementtejä ja ideoita löytyy joka käänteestä, mutta tuntuu, että sovitusvaiheessa bändin olisi pitänyt miettiä rakenteita vielä hiukan pidemmälle. Jotkut kappaleet ovat sisältöönsä nähden liian pitkälle venytettyjä ja reiluakin tiivistämistä olisin kaivannut eritoten Invincible ja Descending kappaleisiin. Nyt kuulijalle tulee monesti fiilis, että soittajat ovat lähteneet jamisessioita vetämään ja jättäneet monet kohdat levylle sellaisenaan. Kaikki kappaleet ovat myös melkoisia järkäleitä, eikä levyllä siksi kuulla mitään superhittejä. Jos Descending ja Invincible olisi tiivistetty, tai jätetty levyltä suoraan pois, ja tilalle olisi saatu väännettyä Vicariouksen tai Schismin kaltaisia hittejä, olisi tämä erittäin lähellä täyden kympin levyä, sillä levyllä on myös kerrassaan fantastista musiikkia, eritoten Pneuman ja 7empestin kohdalla. Myös Maynardin lauluun olisi kaivannut enemmän säröä paikoitellen, mutta mikäli olen ymmärtänyt oikein, ei herralta oikein meinaa enää tekniikka moiseen riittää. Nyt levy ei kuitenkaan sitkeydestään ja lievästä monotonisuudestaan johtuen yllä erinomaiseksi, mutta vakuuttava ja hyvä albumi kyseessä on kuitenkin. Levy ei ehkä yltänyt omiin megalomaanisiin odotuksiini, mutta pettynyt en siihen silti ole, ja Fear Inoculum edustaa kuitenkin loppujen lopuksi hyvin omalaatuista ja yksilöllistä levyä Toolin upeassa diskografiassa.
Arvosana: 8,2/10
Kohokohdat: Pneuma, 7empest
