Opadelen levyarvostelu no. 5: Ayreon – The Theory of Everything
Pitkän tauon jälkeen tuli löydettyä Ayreon uudelleen levysoittimeen tänä vuonna, edellisen kosketuksen ollessa vahvasti 01011001 -albumissa. Ilokseni huomasin tuon albumin saaneen seuraajan vuonna 2013 ja tätä The Theory of Everything -albumia on tullut tässä puolen vuoden ajan tasaisin väliajoin kuunneltua. Vasta nyt uskallan ottaa levyn arvosteluun, sillä tämän kokoluokan mammutissa on ollut paljon sisäistettävää eikä levy ole auennut hetkessä. Normaalisti tykkään käydä levyjä läpi kappaleiden vaiheet kerrallaan, mutta koska levyn kaikki neljä ”kappaletta” kellotavat 20+ minuuttia ja tyylillisiä vaihdoksia on lukemattomia, en näe tässä mitään järkeä. Siispä keskityn kokonaisuuteen. Pitemmittä puheitta.
The Theory of Everything
Kesto: 89:33 min
Julkaisu: 28.10.2013
Arjen A. Lucassenin Ayreon on erikoinen yhtye, sillä jokaisella albumilla on eri kokoonpano ja sävellystyö on yksinomaan Lucassenin harteilla. Kyseessä onkin projektiluontoinen yhtye, jossa säveltäjänä toimiva Lucassen kasaa levykohtaisen superkokoonpanon jokainen kerta tunnettujen yhtyeiden riveistä ja The Theory of Everything -levyllä onkin mukana yhteensä 21 muusikkoa erinäisissä rooleissa. Vahvoilla itämaisilla vaikutteilla ja folk elementeillä maustettu progressiivinen metalli on homman nimi ja tätä The Theory of Everything tarjoaa puolentoista tunnin, neljän raidan ja 42 osan verran (luku, joka on Hitchhiker’s Guide To The Galaxyn lopullisen kaikkiallisuuden totuus, kyseessä on suora lainaus). Mutta kuten aina Ayreonin kohdalla, tälläkin kertaa kyseessä on myös teemalevy, joka saavuttaa draamassaan eeppiset mittasuhteet.
Tarina kertoo isästä ja hänen nerosta lapsestaan, jotka molemmat yrittävät ratkaista ”kaiken teoriaa” eli kosmisten voimien alkuperien lopullista totuutta. Mukana on myös kilpaileva taho, opettaja, isän vaimo, psykiatri ja tyttö, joilla kaikilla on oma suuri roolinsa tarinassa. Jokaisella hahmolla on myös oma laulajansa, mikä tekee teemalevyn tarinasta erityisen helposti seurattavan ja jopa musikaalisen kokemuksen, jonka aikana kuulija pystyy hyvin visualisoimaan juonta kuuntelun lomassa. Laulajien tarinankuljetus ja suoritukset varastavatkin shown lopulta suvereenisti eikä ihme, sillä Lucassenin kasaama poppoo on erittäin vaikuttava: Cristina Scabbia (Lacuna Coil), Tommy Karevik (Kamelot, Seventh Wonder), Janne Christoffersson (Grand Magus), Sara Squadrani (Ancient Bards), Michael Mills (Toehider), John Wetton (Asia, UK, ex-King Crimson, etc.) sekä Suomen oma Marco Hietala (Nightwish, Tarot). Etenkin päähenkilön roolissa olevan Tommy Karevikin ja isän roolia tekevän Michael Millsin suoritukset ovat huikeaa kuunneltavaa.
Jos lauluista tulee vahvasti mieleen musikaalit niin itse musiikki on verrattavissa klassisen musiikin suuriin sinfonioihin; 4 osaa, teemojen variointia, yksi suuri kokonaisuus ja musiikillisesti erittäin moniulotteista sävellystyötä. Yhtenä kokonaisena sävellyksenä tämän levyn myös näen ja sen puoleentoista tuntiin mahtuu lähes ähkyyn asti todellista musiikin riemujuhlaa, jossa tunnelmat vaihtuvat surumielisestä hilpeään, energisestä mahtipontiseen ja seesteisestä räjähtävään. Levy on täynnä toinen toistaan loistavampia melodioita, riffejä ja rytmejä, joiden siirtymät toisiinsa nähden on sovitettu erittäin luontevasti ja sulavasti. Laajan soitinarsenaalin (perinteisten soittimien lisäksi mm. viuluja, huilua, mandoliinia, selloa ja useita kosketinsoittimia) ja rikkaiden musiikillisten kudosten ansiosta The Theory of Everything on ilotulitus, jollaiseen en ole Between The Buried And Me:n Colors levyn (2007) jälkeen törmännyt minkään bändin osalta.
Levy on kuitenkin melko raskas eepos pituutensa ja materiaalinsa takia ja jotkut kohdat tuntuvat hiukan liian juustoisilta. Kokonaisuus on sulavasti etenevä kokemus mutta välillä vellovammat tarinankuljetukset muuttavat levyn tyyliä enemmän taustamusiikiksi, joka vaatisi visuaalisen osan myös itselleen toimiakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Myös muutamia kunnolla ärhäkämpiä ulosanteja olisin levyltä toivonut pistämään adrenaliinia kehiin todenteolla vaikka rivakampia kohtauksia esiintyykin. Tämän takia pelkästään täydelliseksi musiikkikokonaisuudeksi levyä en voi kehua mutta lähelle tätä se pääsee. Erityisesti albumin avaava Phase 1: Singularity on teoksena huikaiseva mestariteos, joka lähes salpaa hengityksen neroudellaan niin sävellyksellisesti kuin rakenteellisestikin.
Vaikka The Theory of Everything on kunnianhimoinen ja massiivinen progemetallin virstanpylväs, ei musiikissa esiinny itsetarkoituksellista teknisen taidon puskemista. Ayreon ei ole koskaan painottanut tällaiseen ulosantiin eikä tee sitä nytkään vaan kaikki palaset palvelevat levyn kokonaisuutta edeten tunnelma ja sävellystyö edellä. Taidonnäytteitäkin toki nähdään ja tämä tapahtuu pääosin laulajien puolella mutta heidän virtuositeettinsakin toimivat enemmän tyylitajuisina kliimakseina kuin kukkoiluna. Usein Ayreon on seesteisemmällä puolellaan sortunut liian siirappisiin ratkaisuihin ja laimeisiin sävellyksiin mutta The Theory of Everythingilla tätä esiintyy lopulta hyvin vähän. Kokonaisuutena kyseessä onkin yksi Ayreonin eheimmistä, värikkäimmistä ja musiikillisesti rikkaimmista teoksista, joka vaatii kuulijaltaan paljon mutta antaa takaisin myös samalla mitalla. En ihmettele vaikka tästä albumista muodostuisi moderni klassikko tulevaisuudessa. Voisikin sanoa, että Arjen Lucassen on progemetallin Beethoven ja The Theory of Everything on hänen 9. sinfoniansa (olisi tosin jo liian sopivaa, jos tämä olisi Ayreonin yhdeksäs levy), joka nousee 2010-luvun parhaiden metallilevyjen joukkoon heittämällä.
Kohokohdat: Phase 1: Singularity (…jos nyt näin alleviivaavasta kokonaisuudesta haluaa jonkun palasen nostaa välttämättä esille)
Arvosana: 9,3/10
