Opadelen listaus no. 2: Top-10 albumit vuonna 2016
2016 on ollut monella tapaa hyvin traaginen ja synkkä vuosi. Populismi ja ääriajattelut ovat nostaneet päätään politiikassa, lukuisat terrori-iskut ovat ravisuttaneet maailmaa, lähi-itä on ylitse kiehuva kattila, lännen ja idän välit ovat tulehtuneimmat sitten kylmän sodan, ilmasto lämpenee ja aiheuttaa kataklysmejä koko planeetalle…Tuntuu, että koko maailma on menossa rajusti kohti tuhoa. Traagisuudet ovat näkyneet myös populaarimusiikissa ja taidemaailmassa ylipäänsä, kun lukuisia legendoja on siirtynyt vuoden aikana haudan lepoon. David Bowie, Prince, B.B King, Leonard Cohen, Aleah Stanbridge, sekä lukuisat muut, ja nyt vielä uusimpana George Micheal. Unohtamatta Nick Caven tyttären kuolemaa, joka on vaikuttanut myös paljon Bad Seedsin uusimpaan levyyn. Tämän vuoden levyjen kantava teema tuntuu olevan monessa kohtaa nimenomaan kuolema, joissakin tarkoituksella ja joissakin vahingossa.
Aina pitää nähdä kuitenkin asioiden valoisammat puolet. Vaikka suuret nimet ovatkin jättäneet maallisen elämän, on heidän musiikkinsa jäänyt elämään ja rikastuttamaan maailman kulttuuriperintöä. Tämä listaus sisältää myös poismenneiden musiikkia ja olkoon tämä listaus oma tribuuttini heille, ja ovat he paikkansa myös tällä listalla ansainneet. Levyjä tältä vuodelta on toki vielä paljon kuulematta ja tässä mielessä tämmöiset listaukset ovat vähän hölmöjä, mutta tämän hetkinen tilanne näyttää nyt tältä. Aloitetaan.
10. Spiritus Mortis – The Year Is One
Tänä vuonna oli jotenkin erityisen vaikea valita kärkikymppiä levyistä, sillä vuosi on ollut hyvin tasaisen vahva levyjen osalta. Yhtään todellista mestariteosta ei ehkä ole tullut vastaan, mutta vaikuttavia levyjä on iso liuta. Siksi nimenomaan tämän kymmenennen sijan valitseminen on hankalaa, sillä ei haluaisi tiputtaa mitään levyjä poiskaan. Antakaamme siis alkuun kunniamaininta seuraaville levyille, jotka eivät mukaan mahtuneet: Megadeth – Dystopia, Devin Townsend Project – Transcendence, Moonsorrow – Jumalten Aika, David Bowie – Blackstar, Witchcraft – Nucleus sekä Gojira – Magma. No okei, mainitaan nyt se uusin Metallicakin, mutta siitä ehkä lisää tuonnempana.
Spiritus Mortis vei kuitenkin aloituspaikan ja lopulta ihan aiheesta. Synnyinkaupunkini doom metal ylpeys on tehnyt pitkän uransa aikana suhteellisen vähän levyjä, mutta laatu on ollut aina hyvää. Doom piireissä kovaa nimeä niitanneen Sami Hynnisen pestaaminen lauluihin muutama vuosi sitten on tuonut bändiin vähän uudenlaista ja erilaista kulmaa, eikä laatu ole ainakaan tästä kärsinyt bändillä yhtään. Tyylillisesti SM tarjoaa hyvin klassista doom metallia modernilla tatsilla, mikä on yhdistelmänä oikein mainio. The Year Is One on hyvin vahva kokonaisuus, jossa ei heikkoja hetkiä ole, mutta todellisia timanttiriffejäkään ei myöskään kuulla, minkä takia levy ei eronomaisuuteen aivan yllä. On kuitenkin mainittava erikseen, että jos levy olisi täynnä Holiday In The Cemeteryn kaltaisia helmiä, olisi tilanne toinen; kappale on ehdottomasti vuoden parhaita yksittäisiä ralleja.
Arvosana: 8,0/10
Kohokohdat: Robe of Ectoplasm, Holiday In The Cemetery, World of No Light
09. Opeth – Sorceress
Ruottin poijjaat ovat olleet musiikillisesti uudella polulla jo monta vuotta, eikä death metal elementtejä yhtyeellä ole ollut enää kolmeen levyyn mukana. Heritage on hapuileva tyylinmuutoslevy, mutta tätä seurannut Pale Communion on kerrassaan upea levy. Tämä 2016 vuoden Sorceress menee näiden levyjen välimaastoon. Levy noudattaa samaa progen viitoittamaa tietä, missä metallielementtejä väläytellään silloin tällöin, mutta ei niin paljoa, että levyä voisi metallin puolelle enää luokitella. Sorceress on hankala kokonaisuus ja siihen on todella vaikea päästä sisälle, mikä johtuu varmasti sen utuisesta fiilistelystä ja pitkästä kestosta. Albumista paljastuu kuuntelun myötä kumminkin hienoja koukkuja ja tunnelmallista särmää, vaikka todellista hittibiisimateriaalia ei taida Era kappaletta lukuunottamatta ollakaan. Kokonaisuus on kuitenkin kaikessa mystisyydessään ja haastavuudessaan hieno, kunhan siihen vain pääsee sisälle. Tuskin olen itsekään vielä täysin päässyt.
Arvosana: 8,2/10
Kohokohdat: Sorceress, Chrysalis, Era
08. Insomnium – Winter’s Gate
Insomniumin 2006 vuoden Above The weeping World vei aikoinaan allekirjoittaneelta jalat alta ja tämän jälkeen yhtyeen toimintaa on tullut seurattua suht tiiviisti. Yhtyeen melodinen ilotulitus, intensiiviset riffittelyt, Seväsen omaperäisen mureat vokaalit sekä tietysti loistavat kappaleet tarjosivat AtWW-levyllä parasta melodista death metallia sitten Carcassin ja Deathin loppuaikojen. Bändin tyyli on pysynyt suht samana kaikkien levyjen ja vuosien varrella, vaikka jokaista levyä leimaakin aina tietty omalaatuisuus. Winter’s Gate on yhdestä 40 minuuttisesta kappaleesta koostuva konseptialbumi, joka kertoo laulaja-basisti Niilo Seväsen 2007 vuoden samannimiseen novelliin. En novellia ole lukenut, joten tältä osin osaan arvioida vaan levyn musiikkia. Melodeath (se oikea) on edelleen homman nimi ja konseptinsa ansiosta albumi on hyvin yhtenäinen. Levy edustaa samalla ehkä raskainta Insomniumia blast beat osuuksineen, mutta sisältää mukavasti myös seesteisempiä ja tunnelmoivimpia osuuksia. Folk elementit kruunaavat koko komeuden, antaen jo valmiiksi hyiseen ilmapiiriin aimo annoksen pohjolan talven viimaa.
Arvosana: 8,3/10
Kohokohdat: Winter’s Gate
07. Sleep of Monsters – II: Poison Garden
Sleep of Monsters on suhteellisen tuore yhtye suomen metalliskenessä, mutta kahdella albumillaan yhtyen on jo vakiinnuttanut paikkansa fanien keskuudessa. Moniulotteisella heavy metallillaan yhtye kosiskelee niin rautalankaiskelmää ja voimaballadeja kuin pop-musiikkiakin, ja tälläkin levyllä monen kappaleen voisin kuvitella soivan jopa lähiön karaokebaarissa. II: Poison Garden on monipuolinen levy, jossa yhtye näyttää koko taiteellisen kapasiteettinsa kirjon. Pari tasaisempaa biisiä välissä vähän latistavat tunnelmaa, mutta kun mukana on The Devil And All His Working kaltaista suureellisuutta, tai Foreign Armies Eastin kaltaista fiilistelyä, ei voi valittaa liikaa. Upeita biisejä, originaalia tulkintaa ja koukkuja tarjoillaan tämän tästä. Vuoden parhaita kotimaisia julkaisuja, ehdottomasti.
Arvosana: 8,3/10
Kohokohdat: Golden Bough, The Devil And All His Works, Foreign Armies East
06. Lost Society – Braindead
Lost Societyn jäätävää live-energiaa on tullut muutamaan otteeseen ihmeteltyä, mutta nyt ensimmäistä kertaa innostuin kuuntelemaan yhtyettä myös levyltä. Nuoruuden tyylipuhdas thrash poljento on saanut kolmannella levyllä paljon lihaa luiden ympärille ja ulosanti on laajentunut huomattavasti ensimmäisen levyn menosta. Braindead huokuu todella paljon asennetta ja energiaa, ja kokonaisuutena levy tarjoaa erittäin toimivan metallipaketin. Raskaammat ja hitaammat riffittelyt tuovat nyt kaivattua mielenkiintoa albumiin, mitä ei aikaisemmilla levyillä ole vielä juurikaan kuulunut. Mikäpäs siinä kuunnellessa, kun sävellykset ovat tätä luokkaa ja riffikynä on näin kovassa terässä. Odotan yhtyeen tulevaisuudelta paljon.
Arvosana: 8,4/10
Kohokohdat: I Am The Antidote, Hangover Activator, Only (My) Death Is Certain
05. Stam1na – Elokuutio
Stam1na on ollut viime vuosina levyjensä osalta vähän tuuliajolla, mutta yhtäkkiä bändi läväyttää tiskiin musiikillisesti vaikuttavimman albuminsa koskaan. Kymmenen vuoden takainen Uudet Kymmenen Käskyä määritteli yhtyeen soundin ja tyylin tulevaisuudelle, mutta tuntuu, että vasta Elokuutiolla bändi on kypsynyt sille asteelle, että se pystyy ideoistaan tuottamaan erinomaista musiikkia. Levy on kokonaisuutena todella vahva, eikä sitä pilaa kuin ainoastaan tylsähkö Pienet Vihreät Miehet, joka myös levyn yhtenä sinkkubiisinäkin toimii. Muutoin laatu on vaikuttavaa: räyhäkkä meidänkaltaisillemme, eeppinen Valhe, tummanpuhuva Marttyyri, suureellinen Pala Palalta, korvamadoiksi päätyvät Elokuutio ja Ioniklasmia, Devinismissä uinut D.S.M , kaikki ovat omanlaisiaan kappaleita, jotka kuitenkin muodostavat yhdessä upeasti toimivan kokonaisuuden.
Arvosana: 8,5/10
Kohokohdat: Meidänkaltaisillemme, Marttyyri, Valhe
04. Anaal Nathrak – The Whole of the Law
Tänä vuonna on tullut kuunneltua poikkeuksellisen vähän räväkämmän puoleista death/black metallia, minkä takia Anaal Nathrakin uusin levy varmasti osuikin kertalaakista niin hyvin osoitteeseensa. Bändi on entuudestaan ainoastaan nimellisesti ollut tuttu, enkä tähänkään levyyn tutustunut kuin vasta pari viikkoa sitten. Jälki oli kuitenkin sen verran vakuuttavaa, että sijoituspaikkaa ei tarvinnut kovinkaan kauaa miettiä. Nopeatempoinen ja yllättävän groovaava death metal vaikutteinen black metal on homman nimi ja yhtyeen jälki on tällä levyllä henkeäsalpaavan murskaavaa. Näin intensiivinen kokonaisuus aiheuttaa nopeasti kuitenkin myös ähkyn ja siksi levyn ainoiksi heikkouksiksi jää se, että se on materiaaliinsa nähden aavistuksen verran liian pitkä. Riffit ovat kuitenkin niin runtelevia ja tunnelma on niin skitsofreeninen, ettei tästä voi olla pitämättä. Mukavasti tulee nyky-Behemoth ja 90-luvun lopun Satyricon paikoitellen levyltä mieleen, mikä on aina pelkkää plussaa.
Arvosana: 8,5/10
Kohokohdat: We Will Fucking Kill You, In Fragrante Delicto, Of Horror And The Black Shawls
03. Michael Kiwanuka – Love & Hate
Tämän vuoden yksi hienoimmista uusista tuttavuuksista oli ehdottomasti brittiläinen Michael Kiwanuka ja hänen debyyttialbuminsa Love & Hate. Soul on homman nimi ja Kiwanuka toteuttaa tämän musiikkityylin poikkeuksellisen tunteikkaasti. Jo 10 minuutin avausraita Cold Little Heart on kaikessa ilmavuudessaan ja tunnelmassaan sellainen pelinavaus, ettei voi olla vakuuttumatta. Rytmimusiikilla on myös oma roolinsa ja tämä onkin hyvin mukavassa suhteessa tunnelmoivamman puolen kanssa. Kuorotaustat ja jouset luovat hyvin vahvaa kudosta koko levyn läpi ja vaikka levy on suhteellisen pitkä, ei se kuitenkaan ala puuduttamaan missään vaiheessa. Ehkä pientä tiivistämistä olisi paikka paikoin biisien sisälläkin toivonut, mutta taiteilija on selvästi halunnut ottaa välillä jamipohjaista lähestymistä lopputulokseen, joten se hänelle suotakoon. Vuoden kovin yllättäjä.
Arvosana: 8,6/10
Kohokohdat: Cold Little Heart, Love & Hate, I’ll Never Love
02. Trees of Eternity – Hour of the Nightingale
Swallow the Sunin pääarkkitehti Juha Raivio lyöttäytyi yhteen ruotsalaisten Norrmanien (Fredrik ja Mattias), Kai Hahdon ja laulaja Aleah Stanbridgen kanssa ja lopputulos oli Trees of Eternity. Stanbridge on aikaisemmin ollut Swallow the Sunin kanssa tekemisissä Lights on the Lake -kappaleen naislauluissa ja koska Raivio ei ole muuttanut tyyliä tämän bändin kanssa StS:n verrattuna juurikaan, kuulostaa bändit hyvin samankaltaisilta. Trees of Eternityllä on karsittu vain loputkin räväkkyydet pois ja yhtye keskittyy debyyttialbumillaan vahvaan tunnelmointiin raskauden, melodioiden ja melankolian kautta, mihin Stanbridgen aavemainen tulkinta sopii täydellisesti. Kävi kuitenkin niin traagisesti, että tämä naislaulaja menehtyi aiemmin syksyllä syöpään, joten levy jäi ainakin hänen osaltaan viimeseksi. Kevyet mullat. Levy on kaikinpuolin erittäin vahva kokonaisuus, joka maalaa samaan aikaan synkkiä, kauniita, hauraita ja väkeviä maisemia läpi koko kestonsa. Kaiken kruunaa levyn päättävä Gallows Bird, joka nousee Spiritus Mortiksen Holiday in the Cemeteryn ja Michael Kiwanukan Cold Little Heartin tavoin vuoden parhaiden yksittäisten biisien joukkoon.
Arvosana: 8,8/10
Kohokohdat: Eye of Night, Hour of the Nightingale, Gallows Bird
01. Leonard Cohen – You Want It Darker
”I wish there was a treaty we could sign
I do not care who takes this bloody hill
I’m angry and I’m tired all the time
I wish there was a treaty
I wish there was a treaty
Between your love and mine.”
On jälleen harmillista todeta omalla kohdallani, että olen tutustunut artistin tuotantoon vasta hänen kuoltuaan. Leonard Cohen on tuttu nimi kaikille, mutta jostain syystä en ole koskaan hänen musiikkiinsa suuremmin tutustunut. Kaikki muuttui toki heti, kun hän menehtyi ja luin hyytävän arvostelun You Want It Darker -levystä Soundissa, joka ilmestyi juuri samana päivänä, kun Cohen kuoli. Tähän oli pakko tarttua. Alkuun olin aika hämilläni miehen äänenkäytöstä, mutta mitä enemmän tätä levyä kuuntelin, sitä enemmän aloin siitä pitää.
You Want It Darker liikkuu musiikillisesti jossain bluesin, soulin, popin ja gospelin sekoituksessa. Levy on hyvin ilmava, minkä takia sen kuuntelusta muodostuu jopa rauhoittava kokemus. Kaikki ylimääräinen on karsittu pois ja mukana on vain ne soittimet, melodiat ja osuudet, mitkä siellä kuuluukin olla. Mutta You Want It Darker -levyn musiikillinen anti on vain puolet levyn hienoudesta; Cohenin karhea puhelaulu, karisma ja elämänkokemus, sekä henkilökohtaiset ja kuolemaa käsittelevät lyriikat tekevät tästä todella vaikuttavan teoksen. Cohen tulkitsee kappaleita niin vahvasti, että kuulija jää väkisinkin miettimään suuria kysymyksiä elämän rajallisuudesta, onnellisuudesta, menetyksestä, rakkaudesta ja vastoinkäymisistä. Levy on runoutta elämän kaikista puolista ja ihmisen tunteista, mikä tekee yhdessä musiikin kanssa tästä ajattoman teoksen ja luultavasti tulevaisuuden klassikon, josta mies tullaan vahvasti myös muistamaan. Tämä on hänen kulttuuriperintönsä viimeinen luku ja se päättää upean artistin pitkän uran todella vakuuttavasti. En ihmettelisi, vaikka tulevaisuudessa tämän levyn kappaleita lauletaan, soitetaan ja coveroidaan ahkerasti ympäri maailmaa, sillä siihen tällä on kaikki potentiaali ja sitä nämä kappaleet myös oikein toteutettuna ansaitsevat.
Arvosana: 9,0/10
Kohokohdat: You Want It Darker, Treaty, It Seemed The Better Way
Semmoinen on Olliboyn valinta vuoden levyistä. Ensi kerralla sitten jotain muuta.
