Opadelen peliarvostelu no. 13: Uncharted 4 – A Thief’s End
Moikkelis vaan kaikille. Kirjotellaas taas vähän.
Uncharted 4: A Thief’s End
”We were meant for this, Nathan. You, me, together. We were destined… for something great.”
– Samuel Drake
Uncharted pelisarja on viimein saapunut päätökseensä pari viikkoa sitten julkaistun Uncharted 4: A Thief’s End -pelin myötä ja samalla Nathan Draken viimeinen kuolemaa uhmaava seikkailu. 2007 vuonna ilmestynyt Uncharted: Drake’s Fortune toi seikkailugenreen virkistävimmän pelin sitten Tomb Raider 2:n ja tätä seurannut Uncharted 2: Among Thieves varmisti pelisarjan menestyksen. Uncharted 3: Drake’s Deception jatkoi vielä kolmantena installaationa pelisarjaa komeasti ja nyt vuonna 2016 Naughty Dog on tehnyt viimeisen Uncharted pelinsä ja mikä parasta, tällä kertaa alustana toimii PS4, mikä antoi pelille ennakkoon vahvemman potentiaalin kuin edeltäjillään. Tällä kertaa Nathan Drake ei jahtaa El Doradoa, Marco Polon kadonnutta laivastoa, eikä hiekkadyynien Atlantista, vaan valtavaa kadonnutta merirosvoaarretta. Lähtökohdiltaan tarina on kuitenkin erilainen muihin sarjan peleihin verrattuna, sillä pelin alussa Nathan on jättänyt aarteenmetsästykset ja asettunut elämään normaalia elämää, mutta kun hänen kuolleeksi luultu veljensä Samuel ilmestyy kuin tyhjästä Nathanin elämään, muuttuu tilanne täysin. Lopulta he lähtevät yhdessä kadonneen aarteen metsästykseen mutta odottaenkin tilanteet saavat asioiden selvitessä hiukan monimutkaisempia käänteitä.
Nostalgia tuntuu olevan tämän pelin vallitseva tunnelma, se leijuu jatkuvasti tapahtumien taustalla. Nathan Drake on nähnyt maailmaa ja elämää jo todella paljon ja seikkailut jätettyään hän haikeilee edelleen jännityksen perään, vaikka tietää, että se tie johtaisi lopulta hänen tuhoonsa. Nathanin veli Samuel on virunut 15 vuotta vankilassa kenenkään siitä mitään tietämättä ja hänen pakkomielteensä nuorena aloitetulle merirosvoaarteen metsästykselle on suurempi kuin koskaan; hän ei kykene näkemään, että maailma on mennyt eteenpäin ja tämän kaltainen metsästys olisi parempi jättää tekemättä. Hän elää edelleen vahvassa nuoruuden nostalgiassaan suurena aarteenmetsästäjänä, jolla on mahdollisuudet valloittaa koko maailma. Veljesten dynamiikka juontaa juurensa vahvasti heidän nuoruuksiinsa, joihin peli palaa myös tyylikkäästi pariin otteeseen tuomaan selkeyttä molempien miesten motiiveihin. Nämä flashbackit tuovat lyhyistä kestoistaan huolimatta todella paljon syvyyttä molempiin hahmoihin ja tätä kautta koko tarinaan. Ja jos puhutaan vielä nostalgiasta, niin Naughty Dog se vasta nostalgisella päällä onkin pelissä; Nathan Drake pelaamassa Crash Bandicootia aiheutti kieltämättä pientä naurun hymähtelyä.
Nostalgian viljely toimii parhaimmillaan erittäin hyvin missä tahansa formaatissa mutta liiallisuuksiin vietynä saattaa tulla olo, että koko konsepti ratsastaa vain vanhoilla meriiteillä. Näin ei onneksi A Thief’s Endin kohdalla ole, sillä hahmokehitys on tässä pelissä ehkä vahvinta koko pelisarjassa. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä Unchartedissa Nathan Drake esiintyy nuorena ja voittamattomana aarteenmetsästäjänä ja kolmannessa pelissä hän alkaa vasta miettiä seikkailuista jättäytymistä, niin A Thief’s Endissä hän esiintyy inhimillisenä olentona, joka joutuu tekemään hyvin vaikeita päätöksiä elämänsä suhteen, päätöksiä kunnianhimon ja rakkauden välillä. Voittamattomuuden ja sankarin aura on kadonnut ja tilalle on tullut kuolevainen, jopa herkkä ihminen, johon pelaaja pystyy samaistumaan hyvin vahvasti. Myös muut pelin hahmot ovat jollain tavalla ikimuistettavampia ja värikkäämpiä kuin edellisissä sarjan peleissä. Kenties jollain tavalla tietty pohjustus hahmoille on jo annettu edellisissä peleissä ja nyt tummanpuhuvamman, nostalgisemman ja sentimentaalisemman yleistunnelmansa ansiosta A Thief’s End nostaa hahmot uudelle tasolle.
Suuresti hahmoihin vaikuttavia tekijöitä pelissä ovat myös grafiikat, ohjaustyö ja ääninäyttely, jotka ovat kaikki uskomattoman hienosti toteutettuja ja ehdottomasti pelin hienoimpia puolia. Grafiikat ovat niin hyvät, että pelin hahmot jättävät melkein huippunäyttelijöitäkin varjoonsa, heidän ilmeidensä, eleidensä ja maneereidensa ollessa todella inhimillisen aidon näköisiä. Jos joku väittää vielä tämän jälkeen, ettei grafiikoilla ole väliä, niin hän puhuu täyttä paskaa; oikein käsiteltynä grafiikat tuovat todella paljon eloa peliin, mistä Uncharted 4 on väkevä esimerkki. Ohjaustyö on myös viimeisen päälle hiottua ja ohjaustyylinsä ansiosta A Thief’s End ilmenee puolittain lähes elokuvamaisena kokonaisuutena, millaista en ole nähnyt sitten Metal Gear Solid 4:n. Ääninäyttelijät tekevät yhtälailla uskomattoman hienoa työtä ja kun nämä kaikki kolme elementtiä yhdistetään, niin käsissämme on erittäin vahva tekninen kokonaisuus, joka antaa hahmoille syvyyttä tavalla, johon en ole vielä koskaan videopeleissä törmännyt aiemmin. Tähän kun liitetään vielä pelin varsin onnistunut ja mielenkiintoinen juoni, niin voidaan jo jonkinlainen sulka nostaa Naughty Dogin hattuun.
Pelattavuus itsessään on pääosin tuttua ja turvallista Unchartedia: edelleen pompitaan kallioilla ja ammuskellaan rosmoja minkä ehditään. Pelattavuus on ongelmatonta, hauskaa ja jouhevaa edelleen kaikinpuolin. Tässä kohden PS4:n tarjoamat mahdollisuudet tulevat kuitenkin parhaiten esille, sillä pelattavat alueet ovat selkeästi edellisiä Uncharted pelejä laajempia, jopa jollain tavalla avoin maailma -tyylisiä, mikä tarjoaa pelaajalle mukavasti erilaisia mahdollisuuksia tilanteiden selvittämiseen. Ehdottomasti myös upeana parannuksena pelissä on hiiviskelyn suuresti lisätty mahdollisuus, minkä ansiosta pelaaja pystyy useimmissa tilanteissa valitsemaan täysrynnäkön ja ampumisen sijasta heinikossa piileskelyn ja vihulaisten yksitellen eliminoimisen huomaamattomasti. Paikoitellen tulee mieleen jopa Metal Gear Solid -saagan kaltainen stealth toiminta, mikä on aina tervetullutta. Laajempien pelialueiden ansiosta Uncharted 4 ilmenee myös siinä mielessä edeltäjiään mielekkäämpänä tapauksena, että peli ei ole enää niin vahvaa putkijuoksua paikasta toiseen, vaan pelaajan pitää miettiä reittejään hiukan tarkemmin ympäristöä tutkailemalla. Jokin omituinen fetissi Naughty Dogilla kuitenkin edelleen on apinakiipeilyyn, sillä tässäkin Uncharted pelissä sitä saa tehdä puutumiseen asti. Onhan se ihan hauskaa joo mutta vartin yhtäjaksoisen hyppimisen jälkeen alkaa tuntua jo aika tuskaiselta. Ehkä vähän vähemmälläkin olisi selvitty?
Kokonaisuutena Uncharted 4: A Thief’s End on upea peli ja vahva näyte Naughty Dogilta. Teknisellä puolella on tehty huikeita saavutuksia, tarina on edeltäjiään vakavampi ja tunteikkaampi, hahmoissa on enemmän syvyyttä ja pelattavuus on edeltäjiään monipuolisempaa. Lisäksi Nathan Draken tarina päätetään tyylikkäästi tässä pelisarjan viimeisessä osassa. Kaikki nämä seikat nostavat A Thief’s Endin selkeästi ja tyylipuhtaasti Uncharted -sarjan parhaaksi peliksi, joka tulee varmasti olemaan potentiaalinen vuoden peli monessa eri instanssissa. Indiana Jones henkinen seikkalugenre elää ja voi hyvin onneksi myös pelipuolella, mistä Uncharted -saaga ja uudet Tomb Raider -pelit ovat upeita esimerkkejä. Jännittävä, tunteikas, hauska, dramaattinen ja kiehtova, näillä termeillä Uncharted 4: A Thief’s Endiä kuvailisin pelinä parhaiten. Jollain tavalla on kuitenkin surullista, että Nathan Draken seikkailut päättyvät nyt tämän pelin myötä, sillä pelisarja on ollut erittäin hauska ja virkistävä tapaus peliteollisuudessa. Kaikki hyvä päättyy kuitenkin aikanaan ja A Thief’s Endin lopetus on niin lopullinen ja hieno, ettei pelisarjaa voisi enää hirveästi paremmin lopettaa, saati sitten yrittää vielä jatkaa sitä. Seikkailu on päätöksessään ja ainakin allekirjoittanut on Naughty Dogin saavutuksiin pääosin erittäin tyytyväinen.
Arvosana: 8,7/10
