Opadelen peliarvostelu no. 14: The Witcher 3 (osa 2) – Hearts of Stone/Blood and Wine
Hyvää Juhannuksen jälkeistä taantumaa kaikille. Sieltä se syksy alkaa hiipiä nurkille. Lieviä spoilereita juonien kuluista yleisellä tasolla, ei tarkkoja paljastuksia luvassa.
The Witcher 3: Hearts of Stone/Blood and Wine
”All who have learned my true name are now either dead or have met an even worse fate.”
– Gaunter O’Dimm
Viime vuoden puolella arvostelin itse Wild Hunt pelin kovin lukemin ja nyt pitkästä aikaa peliin on tullut tartuttua uudelleen Blood and Wine lisäosan tultua ulos. Aikaisempi lisäosa Hearts of Stone on ollut saatavilla peliin jo pitkään mutta ostin senkin vasta nyt, joten nämä molemmat lisäosat tuli pelattua lopulta perätysten. Normaalisti en koskaan noteeraisi pelkkiä lisäosia arvostelujen arvoisina mutta The Witcher 3 on lisäosiensa panostuksella sellainen poikkeus, että en voi olla näihin tarttumatta; pelattavaa riittää yhteensä todella paljon, erityisesti Blood and Wine lisäosan jättäessä kokoluokassaan monet kokonaiset pelitkin varjoonsa. Wild Hunt on tuhottu ja White Frost estetty Cirillan avulla mutta noituri Geralt joutuu nyt kohtaamaan voimia, jotka ylittävät monella tapaa jopa mahtavan Wild Huntin.
Hearts of Stone on 10+ tuntia pitkä lisäosa, joka tarjoaa kattavan pääjuonensa lisäksi oikein mukavan määrän mielenkiintoisia sivutehtäviä ja näpertämistä. Selkeimpänä uutuutena lisäosa tuo pelattavuuteen runecraft mekaniikan, minkä avulla pelaaja pystyy tehostamaan aseitaan taianomaisilla vahvistuksilla. Mekanismi on ihan mukava lisä peliin mutta sen hyöty jää lopulta hiukan vajavaiseksi, sillä mekaniikan hyödyntäminen ei anna enää mahdollisuutta asentaa perinteisiä runeja aseisiin ja haarniskoihin. Lisäksi runecraftin koko potentiaalin hyödyntäminen vaatii pelaajalta yhteensä 30 000 kultarahan investoinnin, mikä on lopulta kohtuuttoman suuri summa mekanismin hyötyä ajatellen. Tämän mekanismin lisäksi lisäosa tarjoaa joitain uusia Gwent kortteja, hirviöitä ja varusteita peliin mutta lopulta mitään kovin suuria uudistuksia Hearts of Stone ei peliin tuo. Pelattavuus sinällään on kuitenkin edelleen taattua Witcher laatua, mistä ei ole edelleenkään muuta moitittavaa kuin hiukan viiveellä komentoihin reagoiva hahmon ohjattavuus, mitä toki on jälkikäteen varmasti vaikea mitenkään korjata jo olemassa olevaan peliin.
Juonellisesti ja tarinallisesti Hearts of Stone on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu; Geralt joutuu roistojohtaja Olgierd von Everecin kanssa solmitun noiturisopimuksen myötä ikävään tilanteeseen tappaessaan tietämättään arvokkaan Ofierin valtakunnan prinssin. Ofierin soturit eivät tietenkään tästä kovasti pidä ja Geralt joutuu heidän vangikseen kohdatakseen lopulta hirttopuun. Mystinen hahmo Gaunter O’Dimm kuitenkin pelastaa Geraltin mutta samalla Geralt jää hänelle palveluksen velkaa, mikä lopulta sitoo Geraltin O’Dimmin tahtoon hyvin ikävällä tavalla; selviää, että O’Dimm ei olekaan mikään tavan tallaaja, vaan äärimmäisen voimakas henkiolento, joka huijaa ihmisiä sopimuksiin tavoitteenaan lopulta juonitella heidän sielunsa itselleen. Tämän myötä Geralt joutuu erinäisiin haasteisiin ja O’Dimmin tahdon alaiseksi, Olgierd von Everecin ollessa kuitenkin suurena hahmona myös kaiken keskiössä.
Pääjuonen tehtävät ovat hyvin mielikuvituksellisia ja erilaisia, mikä tekee itse tarinan kanssa Hearts of Stonesta hyvin laadukkaan kokonaisuuden. Välillä selvitellään rikoksia, välillä viihdytetään aavetta häissä, välillä ratkotaan arvoituksia, välillä selvitetään menneisyyden tapahtumia maalauksen sisällä olevassa taikamaailmassa, etc etc. On mukava irtautua myös pääjuonesta lisäosan tarjoamiin sivutehtäviin, joiden kanssa aika vierähtää myös oikein rattoisasti. Itse pääjuonen pituus on myös sopivan laajahko lisäosaksi ja hyvin toteutettujen dialogien, tarinanosien ja hauskan pelattavuuden luoma tasapainoinen kokonaisuus on hyvin tempotettu, mikä tekee Hearts of Stonesta erittäin laadukkaan paketin. Ehdottomasti parhaita puolia lisäosassa on kuitenkin sen hahmot ja nimenomaan von Everec ja Gaunter O’Dimm, jotka ovat hyvin mielenkiintoisia persoonia. Erityisesti Gaunter O’Dimm kiehtoo pelaajaa suuresti, sillä missään vaiheessa peliä ei oikeastaan selviä mikä hän on; ainostaan on tiedossa, että hän on kenties voimakkain olento, mitä koko Witcher universumissa on koskaan nähty, ja jonka tuhoaminen on käytännössä mahdotonta. Hän on joko jonkunlainen demoni, djinn tai jopa puolijumala, tarkkaan hänen todellista olemustaan ei tiedä kukaan. Eräänlainen pahuuden versio LotR:n Tom Bombadilista.
Blood and Wine on kahdesta lisäosasta selkeästi suurempi, pelattavuuden kellottaessa lisätehtävien kanssa helposti jopa 20-50 tuntia. Geralt kohtaa eteläisen Nilfgaardian herttuakunta Toussaintin kaksi ritaria, jotka tarjoavat suurta sopimusta noiturille; Toussaintia riivaa selittämättömien murhien sarja, joiden kaikki uhrit ovat kuolleet yhtäkkisesti ilman minkäänlaisia havaintoja murhaajasta. Toussaintin herttuatar Anna Henrietta palkkaa Geraltin selvittämään murhia ja tarinan edetessä selviää, ettei kyseessä olekaan ihan mustavalkoiset syyt ja seuraukset tapahtumilla. Kyseessä on lopulta yksittäisiämurhia suurempi salajuoni ja lopulta tapahtumat eskaloituvat jopa sodan tunnusmerkit täyttäviin mittakaavoihin, minkä seurauksena Geralt joutuu taiteilemaan käskyjen, omien näkemyksien ja ystävän kokemuksien välillä vaarallisella tavalla.
Koska tapahtumapaikkana on Witcher 3 pelille ennestään tuntematon eteläinen Toussaint, tarjoaa Blood and Wine täysin uuden avoin maailma alueen, jossa on paljon nähtävää, koettavaa ja pelattavaa. Juuri tämän uuden suuren alueen tuominen peliin tekee Blood and Winesta niin mittavan lisäosan, sillä alueella pystyy suorittamaan monia kymmeniä sivutehtäviä laajan pääjuonen lisäksi. Sivutehtävät ovat jopa monimuotoisempia ja viihdyttävämpiä kuin Hearts of Stonella tai edes Wild Huntilla, minkä ansiosta mielekästä pelattavaa riittää pitkiksi ajoiksi. Uutuuksina pelimekaniikkaan Blood and Wine tuo myös mutaation, mikä on täysin uusi keino kehittää Geraltin nouturin voimia. Mutaatiot vaativat paljon kehittymispisteitä mutta avaavat samalla lisää paikkoja voimille ja tehostavat olemassa olevia voimia tuntuvasti. Mutaatioiden lisäksi Geraltilla on myös mahdollisuus ehystää ja remontoida omaa viinitilaansa, mikä on hauskaa näpertämistä ja antaa myös käytännön hyötyjä, raaka-aineiden keruun puutarhasta ja ajallisesti rajoitettujen lisävoimien omaksumisen omassa sängyssä nukkumalla ollessa näistä selvimmät. Lisäksi Blood and Wine tarjoaa täysin uuden Gwent pakan (Skellige) ja mahdollisuuden luoda grandmaster tason Witcher armoreita. Uutta tarjontaa pelattavuuteen Blood and Wine tarjoaa näin runsaasti Hearts of Stonea enemmän, mikä on suuri plussa koko pelille.
Blood and Winen pääjuoni on tasoltaan myös erittäin kiehtova ja laadukas, eikä kalpene Hearts of Stonelle tai edes Wild Huntille pätkääkään. Juoni on myös näihin kahteen nähden hyvin omalaatuinen ja siksi erittäin mielekäs (erityisesti lastensatujen täyttämässä illuusiomaailmassa seikkailu sytytti punahilkkoineen ja pavunvarsineen). Vampyyrit ovat Blood and Winessa erittäin suuressa roolissa ja allekirjoittanut yllättyi tämän teeman toimivuudesta hyvin suuresti. Fantasiaolentoina vampyyrit ovat kuitenkin hyvin ylikäytettyjä populaarikulttuurissa ja niiden maine on pilattu moneen otteeseen geneerisyydellä, stereotypioilla, mielikuvituksettomuudella ja suoranaisella tylsyydellä. Witcherin universumissa nämä olennot ovat kuitenkin poikkeuksellisen mielenkiintoisia; ne jakautuvat lukemattomiin eri ryhmiin, toisten ollessa älykkäämpiä, toisten petomaisempia, toisten voimakkaampia, etc. Erityisesti tässä tarinassa ns. ”higher vampire” olennot nousevat suureen rooliin, näiden ollessa todella harvalukuisia olentoja, jotka ovat äärimmäisen vaarallisia. ”Korkeammat vampyyrit” ovat älykkyydeltään ihmisten yläpuolella, omaavat yliluonnollisen nopeat refleksit ja fyysiset voimat, pystyvät muuttumaan sumuksi ja kadota näkymättömiin, mutta ennenkaikkea niistä tekee suurenmoisia olentoja niiden kuolemattomuus; ajan hammas ei niihin pure ja lopullisesti tämmöisen olennon kykenee tappamaan vain toinen saman lajin edustaja. Tämän lisäksi korkeammilla vampyyreilla on hyvin voimakkaat tunneskaalat, mitkä tekevät niistä monella tapaa jopa ihmisiä inhimillisempiä olentoja, ja jokaisella on myös omat yksilölliset erikoisvoimansa, jotka ovat hioutuneet ja kehittyneet vuosisatojen elämisen aikana. Näin kiehtovaa tulkintaa vampyyreistä en ole koskaan aiemmin vielä missään nähnyt ja Blood and Wine on onnistunut hienolla toteutuksellaan palauttamaan vampyyrit olentoina takaisin sille jalustalle, mistä ne ovat ylikäytön ja mielikuvituksettomuuden takia valitettavasti viime vuosikymmeninä tipahtaneet.
Siinä missä Hearts of Stone esittelee selkeän pahuuden ilmentymän Gaunter O’Dimmin muodossa, on Blood and Winen voimasuhteissa kyse enemmän suurista näkemyseroista ja luonteista, joiden takia tapahtumat lähtevät pahasti törmäyskurssille. Tämän ansiosta pidän Blood and Winea myös tarinallisesti paljon kiehtovampana, minkä lisäksi Blood and Winen täysin uusi open world alue, mittavammat pelattavuus mahdollisuudet ja laajemmat uudistukset nostavat sen myös näistä lisäosista lopulta paremmaksi. Molemmat lisäosat ovat kuitenkin todella hyvin rytmitettyjä, tyylikkäästi ohjattuja (Blood and Winen lopputaistelun alun ohjaus = epic and chill down the spine!) ja eheitä kokonaisuuksia, joiden parissa aika lentää siivillä. Nykyaikana pelien lisäosat saattavat olla sisällöltään todella suppeita ja hintoihinsa nähden erittäin ala-arvoisia, minkä takia onkin hieno huomata, että jotkut pelifirmat jaksavat edelleen panostaa lisäosiin sillä arvokkuudella ja työllä, mitä pelaajat ansaitsevat. The Witcher 3 on tästä erinomainen esimerkki ja nousee näiden kahden lisäosan myötä vieläkin yhtä pykälää paremmaksi peliksi, vaikka alunperinkin kyseessä on erinomainen fantasiapläjäys. Joten, uuden tarkkailun valossa on aika nostaa koko pelin arvosanaa desimaalilla. I salute you, CD Projekt Red.
Arvosanat:
Hearts of Stone: 8,7/10
Blood and Wine: 9,3/10
The Witcher 3: Wild Hunt (lisäosineen): 9,6/10
