Opadelen peliarvostelu no. 15: StarCraft II Trilogy
Noniin terve taas pitkästä aikaa. Viimein sain StarCraft II trilogian viimeisen osan Legacy of the Voidin pelailtua läpi ja tulipa samalla mentyä pohjaksi myös Wings of Liberty sekä Heart of the Swarm uudelleen. Hard tasolla pääsin kaikki tasot läpi paitsi Legacy of the Voidin epilogin toiseksi viimeisen tason, joka oli haastavuudessaan jo omille tasoilleni melko överi. Brutal tasoa en uskalla koittaa varmaan ikinä. No mutta, otetaan peli syyniin.
StarCraft II Trilogy
(Wings of Liberty, Heart of the Swarm & Legacy of the Void)
”I now see my true enemy. He waits for me in the void, wielding powers I cannot imagine. I go to face him, having renounced everything: My humanity. My identity. The man I love. But I will not face this enemy alone. I am the Swarm.”
– Sarah Kerrigan
Alkuperäinen StarCraft ja sen lisäosa Brood Wars ovat ehdottomia strategiapelien helmiä, jotka nauttivat klassikon asemastaan itseoikeutetusti. Scifi tyylin intergalaktista sotimista kolmen vahvan rodun välillä hienolla tarinalla, loistavilla musiikeilla ja koukuttavalla pelaamisella maustettuna, hyvän pelin konseptiin ei juurikaan muuta tarvita. 2010-vuonna alkanut StarCraft II huuma on ollut pitkä ja tasainen, sillä peli on kokoluokassaan paljon ensimmäistä osaansa laajempi. Kolmeen itsenäiseen peliin jaettu tarina on suoraa jatkumoa StarCraftin tarinaan, jokaisen kolmen rodun edustaessa tarinankuljettajaa omissa peleissään. Ensimmäinen osa Wings of Liberty aloittaa tarinan Jim Raynorin ja Terranien (=ihmisten) kanssa, missä Arcturus Mengsk hallitsee Dominionia keisarin roolissa, mies jolle Jim kantaa ikuista kaunaa ja jonka hän on vannonut poistavan valtaistuimeltaan. Toinen osa Heart of the Swarm vie tarinaa eteenpäin Kerriganin AKA Queen of Bladesin ja hänen Zerg swarminsa silmin, ja viimeinen osa Legacy of the Void keskittyy Protoss rodun rooliin suuressa sodassa ja erityisesti Templareiden johtajan Artaniksen kohtaloon.
StarCraft II jatkaa hyvin pitkälti samoilla teemoilla ja tyyleillä kuin edeltäjänsä mutta on pelinä kuitenkin paljon monipuolisempi ja mielekkäämpi. Tehtävät ovat erittäin hienosti toteutettuja ja pelaamisen paras suola on juuri siinä, että jokaisessa tehtävässä pelaajan täytyy yleensä tehdä jotain muutakin kuin vain rakentaa tukikohta ja tuhota vihollinen. On vihollisaalloista selviytymistä, liikkuvien junien tuhoamista, auringon räjähtämiseltä pakenemista, ja vaikka mitä. Jokainen tehtävä on toisistaan poikkeava ja vaatii omanlaistaan lähestymistä, mikä tekee pelaamisesta mielekästä ja moniulotteista, ja tämän takia kyllästyminenkään ei pääse iskemään. Joitain samoja tyylejä tehtävissä Blizzard toki kierrättää mutta koskaan ei peräkkäin tule kahta samantyylistä tehtävää, mikä on juuri oikea lähestymistapa.
Jokaisella rodulla on laaja valikoima erilaisia joukkoja yksittäisistä sotureista massiivisiin sota-aluksiin ja tukijoukoista taktisiin erikoisjoukkoihin. Pelissä onkin hienoa juuri se, miten eri tavalla eri joukot pärjäätävät erilaisia vihollisia vastaan. Strategiaa suunnitellessa onkin siksi olennaista millaisilla joukoilla lähtee sotimaan, sillä toiset yksiköt ovat tehokkaampia toisia vastaan ja heikompia toisia vastaan. Tämän takia lähes aina armeija pärjää paremmin, mikäli siinä on vähintään kahta eri joukkoyksikköä; yksipuolinen lähestyminen on liian helposti altis heikkouksille ja vain yhden tyyliselle tuhoteholle. Trilogian jokaisessa osassa tosin lähes jokaisessa tehtävässä esitellään aina uusi joukkoyksikkö, joka soveltuu juuri sen tehtävän strategiaan; tämä ohjaa pelaajaa välillä hiukan turhan paljon valinnoissaan, mikä tuntuu turhan johdattelevalta kädestä pitämiseltä. Aina näin ei kuitenkaan ole ja etenkin jokaisen osa loppupään tehtävät ovat jo sen luontoisia, että ei ole olemassa enää mitään yhtä parasta strategiaa tason suorittamiseksi, vaan mahdollisuuksia ja hyviä (ja huonoja) lähestymistapoja on jo useita. Kaikinpuolin pelaaminen on monimuotoisuutensa ja intensiivisyytensä ansiosta hyvin nautinnollista, hektistä ja koukuttavaa.
Itse tarina on myös taattua Blizzard tyyliä; juoneen ja tarinakerrontaan on panostettu suurella sydämellä, vaikka tyylillisesti liikutaankin realistisuudesta kaukana olevassa fantasian hohteessa. Sankarit ovat voittamattomia ja äärirohkeita valopilkkuja, kuin ritarit kiiltävissä haarniskoissaan kunniallisuutensa ja oikeudenmukaisuutensa kanssa. Erityisesti Protoss sankarit ovat välillä jo koomisen sankarillisia teoissaan ja mahtipontisissa puheissaan, Artanis ja Zeratul etunenässä. Tämä tekee heidän hahmoistaan vahvoja mutta samalla mielikuvituksettomia ja vähän tylsiä. Parhaat hahmot ovatkin juuri niitä, joissa on enemmän särmää; karski humoristi Jim Raynor ja bad-ass Tychus Findlay, joiden tekemistä on hauska seurata kaiken silmänkulman pilkkeen kanssa. Huumori on muutenkin ollut aina Blizzardin tavaramerkki ja sitä onneksi viljellään erityisesti Wings of Libertyssä paljon, mikä on enemmän kuin tervetullutta kaiken mahtailuähkyn seassa. Erityisesti iso-Arnoldin aksentilla hänen one linereitaan mukailevat Thor-yksiköt aiheuttivat suoranaista naurua (I am here, klick me!). Muista hahmoista mielenkiintoisimpia ovat ehdottomasti antisankarin viittaa kantava Sarah Kerrigan sekä armoton keisari Arcturus Mengsk.
Koskettavaa draamaa ei yrityksestä huolimatta peleissä valitettavasti ole kovin paljoa, vaikka Sarah/Jim kuvio sekä Legacy of the Voidin eeppinen lopetus ovatkin erittäin onnistuneita draamallisia elementtejä. Valtaosa sinänsä toimivasta draamasta hukkuu lopulta valitettavasti juuri liiallisen fantasiahakuisuuden ja epärealistisuuden alle, eikä todellista tunnetta siksi hahmoissa paria poikkeusta lukuunottamatta ole juurikaan mukana. Tarina sinällään on kuitenkin erittäin onnistuneesti toteutettu ja peliä pelatessa huomaa, että siihen on oikeasti panostettu, eikä olla vain tehty jotain stoorimoodia pelin kylkeen pakolliseksi elementiksi. Tämä onkin StarCraft II:n tyyliselle pelille lähes poikkeuksellista, sillä peli on ennekaikkea nettipeli; pelaajia löytyy netistä tuhansia ja peli nauttii myös ammattilaistason rahaturnauksista. Tämä on peliä ajatellen hyvin loogista, sillä sen nettipelattavuus on tehty hyvin helpoksi; kirjaudut vain Blizzardin Battlenettiin, menet peliin ja alat pelaamaan muita pelaajia vastaan. Itse en tähän ole koskaan kuitenkaan hurahtanut, sillä yleisesti pelaajien tasot ovat niin korkealla, että pitäisi harjoitella ja opiskella erilaisia strategioita melkoisia tuntimääriä, ennenkuin siellä alkaisi pärjäämään. Nettipelaamisen luonne on myös itselleni liian stressaavaa kaikessa hektisyydessään, enkä osaaa niistä nauttia kovinkaan paljon. Nettipelaamisen ystäville tämä ominaisuus on kuitenkin äärimmäisen tärkeä lisä pelille.
Internetin roolilla on kuitenkin myös varjopuolensa, erityisesti tällaiselle kaiffarille, joka haluaisi vain omassa tahdissa pelata tarinan läpi; internetyhteys on välttämättömyys, mikäli aiot saada minkäänlaista pelaamista aikaan, mikä on mielestäni käsittämätön ratkaisu. Jos haluaisi pelailla vain campaingia läpi, niin se ei onnistu ilman internettiä, sillä pelin aloittamiseksi joutuu aina kirjautumaan ensin Battlenettiin sisään. Omituista tässä on se, että jos olet kirjautunut ja aloitat pelaamaan, niin pelin jo pyöriessä internetyhteys voi katketa peliin vaikuttamatta. Mutta jos erehdyt poistumaan kesken kaiken pelistä, niin et pääse enää takaisin. Tämä aiheuttaa välillä turhan paljon harmia ja harmaita hiuksia, ja tekee pelaamisesta helposti kaikkea muuta kuin yksinkertaista.
Kokonaisuudessaan StarCraft II:n massiivinen trilogia on erittäin laadukas paketti, missä on kuitenkin omat ongelmansa, puutteensa ja tyylilliset heikkoutensa. Strategiapelinä se on kuitenkin erittäin hauska ja koukuttava, ja päättää 90-luvun lopulla alkaneen StarCraft saagan tarinan tyylikkäästi myös tarinansa osalta. Kyseessä on todellinen strategiapeli, missä taktisia vaihtoehtoja on lukuisia ja missä mikään taisteluyksikkö ei ole ylivoimainen; toiset toimivat toisenlaisia joukkoja vastaan ja toiset eivät. Valinnanvaraa on paljon, ja kolmen rodun yksilölliset ja toisistaan suuresti eroavat taktiset ominaisuudet tuovat peliin paljon lisäväriä. Siinä missä esim. Red Alert 2:ssa jokaisella maalla on yksi erikoisyksikkö ja ominaisuus, on StarCraftin roduilla kaikki täysin yksilöllistä, eikä siksi Zergeillä tottunut pelaaja osaa luultavasti yhtäkkiä pelata Terraneilla tai Protossilla ollenkaan, ja juuri tämä on yksi pelin suuria vahvuuksia sen nettipelaamista ajatellen. Ja vaikka osaisit jollain joukolla pelata hyvin, niin pelin luonne muuttuu aina myös sen mukaan, mikä rotu vastustajalla on ja siksi erilaisia strategioita tarvitaan paljon. Monella tapaa Blizzard saa olla hyvin ylpeä trilogiastaan kokonaisuutena, vaikka parannettavaa löytyy aina.
Arvosanat:
Wings of Liberty: 8,8/10
Heart of the Swarm: 8,6/10
Legacy of the Void: 8,7/10
Kokonaisarvosana: 8,7/10
