Opadelen peliarvostelu no. 16: Final Fantasy X
Uusia julkaisuja odotellessa voisin ottaa tarkasteluun jo pitkään leikepöydällä odottaneen Final Fantasy X:n, joka ei ole peli uusimmasta päästä mutta joka ansaitsee tulla huomioiduksi blogissani. Näin 1997 vuodesta lähtien tasaisesti Final Fantasy VII-X pelejä lukuisia kertoja läpi pelanneena ja vannoutuneena fanina.
Final Fantasy X
Final Fantasy on pelisarja ja tuote, jonka merkitystä pelialalle ei voi koskaan vähätellä liikaa. Monien 90-luvun pelaajien lapsuuteen ja nuoruuteen nämä pelit ovat jättäneet pysyvän jäljen, itseni mukaan lukien. Jos joskus joku väittää, että pelaaminen on haitallista lapsille, niiin Final Fantasyt todistavat omalla kohdallani nämä väitteet täysin vääriksi; minulla ei ole kuin lämpimiä, nostalgisia ja hienoja muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta näiden pelien kanssa. Mikään mikä voi aiheuttaa näin hienoja muistoja ei voi olla haitallista. Tämän takia onkin hiukan haastava arvostella mitään näitä pelejä täysin objektiivisesti (mikäli semmoista nyt pystyy koskaan edes tekemään). Ajan saatossa mielipiteeni erityisesti VII-X Final Fantasyista on muuttunut ja vakiintunut vahvasti; vaikka VII on yleisestikin ajateltu olevan se legendaarisin ja paras FF, on pelinä FFX kuitenkin näistä mielestäni se laadukkain.
Syy miksi Final Fantasyt ovat olleet niin erinomaisia pelejä erityisesti lapsuus/nuoruus aikana on se, että ne ovat omalla viattomalla tavallaan hyvin mielikuvitusrikkaita ja lapsenmielisiä tarinoita, mutta samalla pinnan alla on lujaa vakavuutta ja hauskuutta, mikä koukuttaa myös aikuisempia pelaajia. Pelit eivät ole nykytrendien mukaisia k-18 synkkiä mässäilyjä, vaan aidoilla tunteilla varustettuja tarinoita suoraan lapsen mielikuvitusmaailmasta. Vähän kuin klassikkoanime Henkien kätkemä, joka toimii monessa kerroksessa kaikenikäisille katsojille, ehkä hiukan eri tavoin eri katsojille. Final Fantasy X vei lapsenomaista fantasiatyyliä kuitenkin aavistuksen verran enemmän aikuisempaan suuntaan edeltäjiinsä nähden, tehden tarinankerronnasta samalla vähemmän mustavalkoisen ja kliseisen.
Tarina pelissä onkin erittäin hyvä. Satumainen Spiran maailma on täynnä mitä ihmeellisimpiä paikkoja ja asioita mutta maailmaa kalvaa myös loputon kuoleman ja epätoivon spiraali, jonka ruumiillistumana toimii valtava kuolematon hirviö Sin, jonka terroria ei lopullisesti pysty estämään kukaan. Tätä olemusta pidetään ihmisten rangaistuksena ja syntinä menneisyyden vääryyksien ja tekojen takia, mutta pelin edetessä todellisuus paljastuu tietenkin joksikin ihan muuksi. Entisestä ajasta 1000 vuotta tulevaisuuteen Sinin aikaan syösty päähenkilö Tidus joutuu etsimään totuutta maailmasta ja itsestään pakonomaisesti, joutuen samalla tahtomattaan henkilöksi, jonka on määrä muuttaa maailman kohtaloa radikaalilla tavalla.
Tarinassa on roimasti aitoja tunteita ja draamaa mukana, aina tragedioista rakkauteen ja veljeyteen. Mikään näissä toteutuksissa ei tunnu päälleliimatun oloiselta, vaan pelaaja pääsee elämään hahmojen kautta hyvin todentuntuista tarinaa. Asia mihin aikaisemmat Final Fantasyt eivät ole ihan yhtä tehokkaasti koskaan kyenneet. Parhaimmillaan FFX:n anti on hyvinkin koskettavaa, mikä ei videopeleissä 2001 vuoden aikoihin ollut vielä mitenkään kovin tavanomaista. Henkilöhahmot ovat kaikki hienosti toteutettuja ja ikimuistoisia omissa persoonissaan, ja pelaaja alkaa kiintyä heihin äkkiä hyvin tehokkaasti. Siitäkin huolimatta, että Tiduksen kimakka ääni käy välilä tehokkaasti pelaajan hermoille. Juoni itsessään on myös yllättävän monikerroksinen ja monisyinen, eikä enää olleenkaan perinteinen Final Fantasylle ominainen hyvä vs. paha asetelma, vaikka se aluksi siltä saattaa vaikuttaakin. Aidot tunteet ja hahmot muodostavat erittäin laadukkaan juonen kanssa loistavan kokonaisuuden, josta on ansaitusti ajan saatossa muodostunut ajaton klassikko edeltäjiensä rinnalle.
Pelattavuus itsessään noudattelee jollain tasolla perinteistä Final Fantasy asetelmaa; taistelut ovat edelleen vuoropohjaisia (jopa enemmän kuin ennen, sillä nyt taistelu on aina pysähdyksissä yhden taistelijan vuoron aikana, eikä vihulaiset enää hyökkää sillä välin kun mietit omia siirtojasi), summon magic elää ja voi hyvin, päähenkilö taistelee edelleen miekalla, ym. Merkittäviä muutoksia pelattavuuteen ja hahmon kehitykseen on silti tullut runsaasti, joista merkittävimmät koskettavat nimenomaan voimien kehitystä, summon magicin käyttöä ja maailmassa liikkumista.
Final Fantasy VII:n materiasysteemi on yksi parhaista hahmon kehitys malleista mihin olen peleissä törmännyt mutta on pakko myöntää, että FFX:n sphere grid on täysin ainutlaatuinen ja äärimmäisen koukuttava. Pelaaja pystyy käytännössä miettimään täysin vapaasti miten eri hahmojaan lähtee kehittämään ja sphere grid antaa tähän paljon mahdollisuuksia ja keinoja, kehitit sitten taikoja, taisteluvoimaa ja teknisempiä ominaisuuksia. Toki jokaiselle hahmolle on omat erikoisvoimat olemassa gridissä, mikä ohjaa pelaajaa tiettyyn pisteeseen asti mutta teoriassa vapaus tehdä hahmoista täysin omanlaisia on olemassa.
Summon magic AKA Aeonien kutsuminen taisteluun on myös täysin uudistettu edellisiin FF peleihin nähden, sillä nyt pelaaja pystyy taistelemaan näillä suurenmoisilla olennoilla itse taistelussa. Muutoinkin aeonien rooli pelissä on jopa suurempi kuin kahdessa edeltäjässään, niiden ollessa lopulta tarinan kannalta elintärkeä osa juonenkulkua. Suuremman roolin antaminen tekee niistä heti entistä mielenkiintoisempia olentoja. Itse maailma on muutettu myös pelissä, eikä ns. ”kartalla” (world map) vapaana liikkumista ole enää olemassa. Moni ei pelin ilmestyessä tätä sulattanut mutta let’s face it, tämä toimii FFX:n kohdalla erittäin hyvin pelin tyylin mukaisesti. Tavallaan maagisia tapahtumapaikkoja ja henkeäsalpaavia maisemia on nyt enemmän kuin koskaan aiemmin, koska nyt jokainen paikka täytyy ohittaa konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti ennenkuin Zanarkandin määränpää lopulta pyhiinvaelluksessa häämöttää.
Nämä suurimmat muutokset toimivat pelin eduksi yllättävän hyvin, eikä vanhoja FF maneereja enää hetken päästä oikeastaan edes kaipaa. Muita hienoja ominaisuuksia pelissä on runsaasti; äärimmäisen hauska sivupeli Blitzball, Monster Arenan fiendien nappaaminen ja bossien kehittäminen, Celestial aseiden metsästäminen, dark aeoneiden löytäminen ja haastaminen, uusien paikkojen ja aarteiden paikantaminen, tekemistä riittää itse pääpelin lisäksi runsain mitoin ja se on palkitsevaa, haastavaa ja hauskaa. Suoranaisesti ainoita suuremmin häiritseviä asioita pelissä onkin vain satunnaisesti kökkö dialogi (pääosin oikein toimivaa) ja viimeinen boss battle, joka on eeppisestä ympärillä olevasta tarinastaan huolimatta todellinen antikliimaksi, koska sitä taistelua ei yksinkertaisesti voi hävitä. En ole mitään peliä pelannut, missä loppuvastukselle ei voi hävitä mutta FFX tämän jostain kumman syystä meille pelaajille on tarjonnut. Myös vaikeustasojen valinnan uupuminen on iso miinus mutta tämä on asia, joka on vaivannut jokaista FF peliä aina.
Final Fantasy X on klassikkopeli, joka asetti kertaheitolla uudet standardit PS2 tarjonnalle aikoinaan. Pelissä on originaalia syvyyttä, magiaa ja tunnetta, mitkä jättävät pysyvän jäljen pelaajaan. Oman taianomaisen tunnelman luomiselle on erityismaininta annettava toki pelin kerrassaan fantastisille musiikeille, joista vastasi viimeisen kerran tällä rintamalla itse maestro, Nobuo Uematsu. Pelattavuus on hyvin hauskaa fantasialle ominaista hahmon kehitystä, joka on sphere gridin ansiosta todella monipuolista ja hyvin toteutettua. Lopulta siis pääsemme syyhyn, minkä takia mielestäni FFX on pelisarjan paras: 1) se on laajuudestaan huolimatta äärimmäisen koukuttava pelimekanismiltaan mutta samalla se tarjoaa kaikkine lisätehtävineen myös selkeästi haastavimman FF kokemuksen edeltäjiinsä verrattuna, 2) tarinassa on aitoa syvyyttä ja tunnetta, mikä yhdessä aikuismaisemman ja perinteistä FF tyyliä monikerroksisemman ja vähemmän mustavalkoisemman juonen kanssa nostaa hahmot ikimuistettaviksi ja 3) Spiran maailma, kulttuuri ja historia on FF maailmoista heittämällä mielenkiintoisin koko pelisarjassa. Vaikka FF VII-IX ovat itselleni todella rakkaita pelejä, ei niistä kuitenkaan objektiivisuuden valossa mielestäni ole tämän pelin haastajaksi. Uudemmista FF peleistä en edes puhu ja näitä edeltäneet I-VI ovat itselleni jääneet lähinnä myöhäisempien aikojen kuriositeeteiksi, minkä takia nostalgista tunnesidettä en näihin ole koskaan päässyt luomaan. Final Fantasy X oli viimeinen oikeasti hyvä ja ikimuistettava FF peli, joka omalla tavallaan lopetti erään aikakauden itselleni, vaikka se näennäisesti jatkuu edelleen Square-Enixin muodossa.
Arvosana: 9,4/10
