Opadelen peliarvostelu no. 17: The Last Of Us (Remastered)
Tässä nyt yli kaksi vuotta on hyllyssä odotellut tämä Last Of Us, mutta ei ole ikinä saanut aikaiseksi sitä aloittaa pelaamaan. Noh, nytpä tuli sekin tehtyä, kasataanpa ajatukset pelistä.
The Last Of Us (Remastered)
Naughty Dog ei ole tehnyt historiansa aikana ihan älyttömiä määriä pelejä mutta kauas on kuitenkin tultu Crash Bandicootin viitoittamalta tieltä, mistä Uncharted sarja ja The Last Of Us ovat eläviä esimerkkejä. Vaikka Uncharted ja The Last Of Us ovat tyylillisesti melko samanlaisia, on The Last of us teemaltaan ja tunnelmaltaan kuitenkin paljon lohduttomampi ja vakavampi. Silmäkulman pilkkeen ja aarteenmetsästyksen sijaan peli kertoo tarinan miehestä (Joel) ja teini-ikäisestä tytöstä (Ellie), jotka kohtalon saattelemana joutuvat yhteiselle raskaalle taipaleelle läpi post-apokalyptisen raunioituneen maailman. 20 vuotta on kulunut tappavan viruksen aiheuttamasta pandemiasta, minkä seurauksena tartunnan saaneet ihmiset ovat muuttuneet ja muuttuvat edelleen eräänlaisiksi mielenvikaisiksi zombeiksi, jotka tartuttavat muita ihmisiä puremien kautta, mikäli joku hyökkäyksistä sattuu selviämään edes hengissä. Sivilisaatiot ovat raunioina, ihmiskunta tuhon partaalla ja elämästä on tullut pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen. Kunnes selviää, että Ellie on immuuni virukselle, ja uusi toivon kipinä herää eloon.
Alkuperäisestä 2013 vuoden PS3 The Last Of Us -pelistä minulla ei ole kokemusta, joten remasteroitua versiota on vaikea lähteä suoraan siihen vertaamaan. PS4:n remasteroitu versio on graafisesti kuitenkin hyvin laadukas peli, vaikka uskomattoman kauniin Uncharted 4:n grafiikoiden tasolle peli ei ylläkään. Hahmot ovat kuitenkin riittävän eläväisiä, ilmeiden ja eleiden ollessa hyvin aidon oloisia. Loistavien ääninäyttelijöiden siivittämänä hahmot nousevat hyvin autenttisiksi, ja pelaaja pystyy helposti kehittämään aidon tunnesiteen heihin pelin edetessä. Tämä on pelin kannalta hyvin tärkeää, sillä pelin hahmot on käsikirjoitettu tarinaan erittäin tyylikkäästi, eivätkä ne nousisi samalle inhimillisyyden tasolle ilman toimivaa kokonaisuutta. Kaikilla on suuri määrä menneisyyden haamuja painolastinaan ja selviytymisvaistoistaan huolimatta kaikki ovat hiuskarvan varassa totaalisesta romahduksesta, mutta silti hahmoilla on suuri määrä inhimillisyyttä ja tunteita vielä tallella. Hahmojen väliset suhteet kehittyvät ja muuttuvat pelin edetessä, ja kemioissa tapahtuvat muutokset ovat välillä niin hienovaraisia, että ne menevät helposti pelaajalta jopa ohi. Parasta hahmoissa on kuitenkin se, että sankareita ei ole olemassa, vaan post-apokalyptisen maailman kauhut ovat aiheuttaneet kaikkiin ihmisiin pysyvän moraalisen rappion, jossa oikean ja väärän raja on jokaisen omassa tulkinnassaan.
Päähenkilöt Joel ja Ellie ovat luonnollisesti kaiken keskiössä, ja juuri näissä hahmoissa kiteytyy oikeastaan koko Last Of Us maailman tunnelma. Joel esiintyy pelissä tavallaan hyvin isällisenä hahmona, mutta mitä pidemmälle peli etenee, sitä selkeämmäksi alkaa käydä se, että kyseessä ei todellakaan ole mikään pulmunen. Hän on luonteeltaan loppujen lopuksi hyvin häikäilemätön ja brutaali, mies joka pitää huolen vain itsestään. Pelin edetessä hän kuitenkin kiintyy suuresti Ellieen ja luultavasti alkaa pitää tätä uutena omana tyttärenään, jota hän haluaa suojella kaikelta harmilta keinolla millä hyvänsä, vaikka koko muu maailma palaisi heidän ympärillään. Pelaajalle tulee sellainen olo, että Ellie on Joelille ainut valopilkku elämässä, jota ilman hän vajoaisi totaaliseen pimeyteen ja nihilismiin. Ellie on kaksikosta selvästi se viattomampi ja moraalisempi hahmo, joka esiintyy selkeästi enemmän sankarimaisena persoonana kaksikosta. Vaikka kaksikon suhde muuttuu pelin edetessä koko ajan, on heidän välillään loppuun asti kuitenkin jonkun verran ristiriitoja ja kitkaa, suuresta lähentymisestä huolimatta. Päähenkilöiden draama on toteutettu peliin hyvin mielenkiintoisesti ja tämä nousee selkeästi yhdeksi pelin kantavaksi voimaksi.
Tyylillisesti peli on sekoitus toimintaa, kauhua ja selviytymistä. Näistä suurin rooli on kenties selviytymisellä, mikä ilmenee selkeiten juuri siinä, että pelaajalla on hyvin rajoittunut arsenaali aseita ja ammuksia koko ajan käytettävissään. Tämä on kerrassaan oivallinen ratkaisu pelintekijöiltä, sillä se pakottaa pelaajan miettimään strategioita aivan uudella tavalla. Useimmiten pelaajan onkin järkevä yrittää hiiviskellä vihulaisten selän taakse ja käyttää perinteistä kuristustainnutusta hyödykseen mutta jotkut vastustajat ovat tälle immuuneja, mikä voi aiheuttaa paljon ongelmia, mikäli aseistus ja ammukset ovat heikolla hapella. Usein näissä tilanteissa onkin hyvä yrittää vain sniikkailla vihollisten ohi huomaamatta, mikä ei yleensä ole ihan helppoa. Aseita pystyy kehittämään myös oikeilla työkaluilla mutta mitään superaseita ei missään vaiheessa ole mahdollista saada haltuun. Tehokkaimpia tuhoaseita pelissä taitavat olla molotovin cocktailit ja naulapommit, joiden avulla pystyy tappamaan parhaassa tapauksessa useita pahiksia samalla kertaa. Henkilökohtainen suosikkini aseista on kuitenkin perinteinen jousipyssy, jonka käyttäminen on intiimisyytensä ansiosta hyvin tyydyttävää, mutta tämän lisäksi aseen äänettömyyden ansiosta se ei herätä koko viholliskomppaniaa läsnäolollesi, mikä mahdollistaa stealth väijymisen vielä aseen käytön jälkeenkin.
Itse pelasin pelin hard tasolla, mutta luulen että pelistä saa kaikista parhaiten irti, mikäli pelaa survivor tai grounded tasoilla, jolloin tavaroiden saanti on todella vaikeaa, vihollisia ei pysty paikantamaan kuuntelemalla ja vastustajat tekevät hyökkäyksillään todella suuria damagemääriä. Tällöin survival elementti nousee todelliseen arvoonsa ja pelissä on oikeasti haastetta. Vaikeustasojen laaja valintamahdollisuus on erittäin hyvä ominaisuus pelissä ja antaa pelaajalle mukavasti vaihtoehtoja eri tyylisiin lähestymistapoihin.
Selviytymis-, kauhu- ja toimintaelementeistään huolimatta the Last Of Us on nimenomaan vahvasti draamaan nojaava tarina, joka onnistuu koskettamaan pelaajaa tavalla, johon harva peli näin aidon tuntuisesti pystyy. Hyvän tarinan ja loisteliaasti toteutettujen hahmojen lisäksi pelissä on kuitenkin myös pelille vaadittavaa hauskuutta mukana, mikä on tietenkin myös yhtä tärkeää. Peli ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän pitkä ja lopetus tuli itselleni ainakin hiukan yllättäen mutta tämä toisaalta kertoo myös siitä, että pelin parissa on viihtynyt todella hyvin. Erityisesti tarinan osalta pelissä pidän myös sen jaksottamisesta; alusta hypätään 20 vuoden päähän tulevaisuuteen, minkä jälkeen peli etenee omien vaiheidensa jälkeen koko kalenterivuoden läpi. Keväälle on omat tapahtumansa, syksylle omansa ja talvelle omansa, jonka jälkeen taas edetään uuteen kevääseen ja kesään. Tämä luo vahvaa syvyyttä tarinalle, ja Joelin sekä Ellien välinen suhde saa täten todellista pohjaa ja tunnetta mukaan. Kokonaisuudessaan kyseessä on upea peli, joka on tyylillisesti melko ainutlaatuinen ja tunnelmaltaan hyvin vahva taidonnäyte, pelin hauskuutta unohtamatta.
Arvosana: 8,6/10
