Opadelen peliarvostelu no. 8: Metal Gear Solid V – Ground Zeroes/The Phantom Pain
Noniin, 2 viikkoa toivoin MGS5: The Phantom Painin minun elämääni viihdyttävän mutta peli pääsikin yllättämään ja koluttavaa kesti 5 viikon ajaksi. Toki tässä nyt on koulun alkamisen (ja yllättävän kuntoilupuuskan) myötä aika ollut muutenkin enemmän kortilla, joten pelailut ovat jääneet normaalia vähäisemmäksi. Nyt peli on lopulta kuitenkin saatu päätökseen ja valtavista odotuksista kun lähdettiin, niin helppoa ei ole arvosteleminen. Yritetään. Tekstiä tulee. Ja paljon.
Metal Gear Solid V: Ground Zeroes/The Phantom Pain
”Why are we still here? Just to suffer? Every night, I can feel my leg… and my arm… even my fingers. The body I’ve lost… the comrades I’ve lost… won’t stop hurting… It’s like they’re all still there. You feel it, too, don’t you? I’m gonna make them give back our past.”
– Kazuhira Miller
Kaikki alkoi vuonna 1987, kun Hideo Kojiman luoma 2D peli Metal Gear näki päivänvalon MSX2 kotitietokoneelle Japanissa. Tätä seurasi Metal Gear 2: Solid Snake mutta todellinen pelimaailman menestystarina alkoi vuonna 1998, kun legendaarinen Metal Gear Solid julkaistiin ensimmäiselle PS konsolille. Lumivyöryä ei tässä vaiheessa enää voitu estää ja pelisarjaan ilmestyi tasaisin väliajoin toinen toistaan parempia klassikkopelejä, kunnes ollaan nykypäivään mennessä saavutettu tilanne, jossa Kojima on luonut yhteensä 11 Metal Gear peliä, tärkeimpien yksilöiden ollessa numeroituina ensimmäisestä viidenteen. Tänä vuonna julkaistu The Phantom Pain ja tämän prologi Ground Zeroes ovat kenties lopulta ne viimeiset MGS installaatiot, mikä aiheuttaa samaan aikaan huojennusta sekä surumielisyyttä pelisarjan fanille. Tässä se nyt sitten oli, tarina on lopulta tuotu päätökseen.
Metal Gear saagan tarina on uskomattoman moniulotteinen ja mielenkiintoinen sekoitus todellista historiaa, fiktiota ja hiukan jopa yliluonnollisuutta. Maailmanhistorian tositapahtumat tuodaan kiehtovissa konsepteissa mukaan fiktiiviseen tarinaan, jossa salaisuuksien, plot twistien ja vaikuttajien verkko muodostuu välillä niin tiheäksi, ettei pelaaja meinaa mukana pysyä. Överiksikin juttuja vedetään välillä mutta pääasiallisesti olen sitä mieltä, että tämä 50 vuoden ajanjaksolle (1964-2014) sijoittuva, kolmelle suurelle päähenkilölle ja lukuisille mielenkiintoisille sivuhahmoille rakentuva saaga on kenties pelihistorian kiehtovin ja kokonaisuutena onnistunein pelisarja mihin olen törmännyt, varsinkin laajuuteensa nähden. Odotukset mestarillisen MGS4 pelin jälkeen olivat siis valtaisat sarjan ”viidettä” ja viimeistä osaa kohtaan.
Ground Zeroes on itse Phantom Painin ”prologi”, joka julkaistiin vuonna 2014. Tarina sijoittuu tässä kohtaa vuoteen 1975 ja vaikka peli huusi uudistumista ja erinomaisuutta, oli se silti mielestäni hyvin räikeää rahastusta. 20-30 euroa tunnin mittaisesta (plus lisätehtävät, joita ei kauaa niitäkään jaksa samoilla kaavoilla pelata) pelistä on mielestäni erittäin paljon ja Ground Zeroesin olisi täysin voinut liittää omaksi episodiksi itse Phantom Painiin. Ground Zeroes on silti erittäin hauska kokemus ja antaa hyvän alustuksen The Phantom Painille mutta itsenäisenä pelinä se lähinnä naurattaa lyhyytensä takia. The Phantom Pain sijoittuu tarinallisesti 9 vuotta Ground Zeroesin katastrofin jälkeiseen aikaan vuoteen 1984, jolloin Neuvostoliitto on hyökännyt Afganistaniin ja kylmä sota käy läpi viimeisiä kriittisiä vaiheitaan.
Suurin ja mielenkiintoisin uudistus Phantom Painissa edeltäjiinsä nähden on sen open-world tyyli, jollaista ei ole tainnut stealth genressä aiemmin esiintyä missään. Pelaaja pystyy liikkumaan suurella alueella sekä Afganistanissa että Afrikan keskiosissa ja tehtäviä niissä riittää paljon, niin päätehtävissä kuin sivutehtävissäkin. Open-world tyyli on kunnianhimoinen hanke Kojimalta mutta siitä muodostuu pelissä lopulta kaksiteräinen miekka; se mahdollistaa hyvinkin erilaisten taktiikoiden käyttämisen tehtäväalueilla mutta muuten se ei tarjoa mitään muuta kuin tyhjää erämaata tai viidakkoa. Skyrimin kaltaisissa fantasiamaailmoissa open world toimii loistavasti, koska siellä on paljon tutkittavaa mutta Phantom Painissa laajalla alueella ei ole kuin pieniä rajatarkastuspaikkoja, kylänpahasia ja muutamia suurempia tukikohta-alueita. Näiden välissä joudut vaeltelemaan joko tyhjässä Afganistanin erämaassa (joka ei ole edes ihan niin avoin maailma vuorien rajoittaessa kulkemista huomattavasti) tai Afrikan savannilla, aasit ja seeprat seuranasi.
Tämä aiheuttaa sen, että siirtymiset ovat välillä tuskastuttavan paljon aikaa vieviä, olit liikkeellä sitten jalan, hevosella, autolla tai helikopterilla. Sama ongelma ilmenee Diamond Dogs tukikohdassa, jonka tankkereista koostuva rakennelma on aivan järkyttävän suuri eikä siksi liikkuminen paikasta toiseen käy edes mielessä. Jopa helikopterilla siirtyminen lautalta toiselle voi viedä useita minuutteja, eikä meren katsominen ja propellin kuunteleminen ole niin mielenkiintoista, että sitä viitsisi kauaa katsoa pelinautintoa menettämättä. Open-world toimii siis niillä paikoilla missä tapahtumia on mutta muuten se on pelkkä riesa. Parempi vaihtoehto olisi ollut tehdä vain laajemmat tehtäväalueet, joihin siirtyminen tapahtuu nopeasti ilman turhaa kikkailua.
Itse pelattavuus on kaikessa sulavuudessaan kuitenkin erittäin nautinnollista ja viihdyttävää. Tehtäviä on paljon erilaisia ja pelaaja pystyy valitsemaan suorittamistyylin mielensä mukaan; voit rynnäköidä aseet paukkuen tai tankkien telat rymisten, voit hiipiä huomaamattomasti keskelle vihollisen tukikohtaa (tehtävät jotka piti suorittaa täysin huomaamattomasti olivat erityisen mielekkäitä), voit kutsua ilmaiskun vihulaisten niskaan tai voit sekoitella näitä kaikkia tyylejä tilanteen mukaan. Usein hiipiminen kusahtaa jossain kohtaa ja pelaaja joutuu improvisoimaan melko lahjakkaastikin saadakseen tehtävän suoritettua ja juuri tällainen arvaamattomuus tuo paljon lisäarvoa pelaamiselle.
MGS: Peace Walkerista tutut tukikohdan rakentaminen, aseiden kehittäminen, joukkojen tehtäviin lähettäminen ja henkilöiden(/eläinten) kaappaaminen Fulton systeemillä ovat Phantom Painissa myös mukana ja tämä on erittäin mielekäs lisä. Peace Walker on väliteoksen leimastaan huolimatta ollut aina minulle yksi viihdyttävimmistä MGS sarjan peleistä juuri moniuloitteisen pelaamisensa ansiosta ja on ilahduttavaa nähdä, että samoja elementtejä on sovellettu myös Phantom Painiin. Juurikaan mitään uutta Peace Walkerin systeemeihin Phantom Pain ei tarjoa ”buddy” ja ”vehicle” toimintoja lukuunottamatta (tehtäviin voi ottaa apurin ja/tai ajoneuvon mukaan) mutta se ei haittaa, koska ne toimivat alunperinkin jo niin loistavasti. Pelaaja pääsee kunnolla puuhastelemaan kehittäessään tukikohtaansa ja aseitaan samalla, kun yrittää rekrytoida tukikohtaan lisää porukkaa eri osastoille. Nettipelaamisen kautta voi ilmeisesti myös hyökkäillä muiden pelaajien tukikohtiin, mikä kuulostaa todella hauskalta jos nettipelaamisesta pitää. Itse en niihin ole hurahtanut ajanpuutteen ja muun tekemisen takia mutta tämä on varmasti oikein hyvä lisä peliin myös.
Metal Gear Solid: Peace Waker on todellakin lähimpänä tyyliltään Phantom Painia mutta tässä uutukaisessa pelattavuus ja grafiikat on vain viety uudelle tasolle. Se missä Phantom Pain kuitenkin lopulta kompastuu pahiten on sen tarina ja henkilöhahmot. Koko Metal Gear Solid saagan suurin viehätys ja vahvuus on selkeästi ollut aina sen tarinankerronnassa ja hahmoissa, minkä takia odotukset tällä saralla MGS5:n osalta olivat erittäin korkealla. Vaikka Phantom Painin juoni ei ole missään nimessä huono, niin se ei silti yllä edeltäjiensä erinomaisuuteen mitenkään, korkeintaan paremman keskitason puolelle. 50-100 tunnin pituiselle pelille (massiivisin Metal Gear to date, jopa Peace Walkeria suurempi) itse pääjuoni on vain liian ohkainen, eikä juonen rytmitys ja jännityksen kasvatus toimi ollenkaan. Pelattavaa on yksinkertaisesti aivan liikaa lukuisien tehtävien ja open-world toiminnon takia suhteessa tarinankerrontaan. Asiaa pahentaa vielä se, että pelin henkilöhahmot jäävät MGS pelille poikkeuksellisen etäisiksi ja kylmiksi, mikä on hämmentävää koska samat hahmot Ocelotista Milleriin ja Big Bossiin ovat mukana niin monessa MGS pelissä ja kaikki ovat erittäin olennaisia hahmoja tarinan kannalta. Vuorosanoja on vähän (etenkin Big Bossilla) eikä pelaaja saa oikein minkäänlaista tunnekontaktia hahmoihin. Tämä on erittäin omituinen ja häiritsevä yksityiskohta, joka pilaa paljon pelin tunnelmaa.
Juonessa on kuitenkin omat tähtihetkensä, enkä voi väittää ettenkö nauttinut lopun yllätysmomentista suuresti. Muutamia tunteellisempia kohtauksia nähdään myös mutta muuten tarina jää MGS standardeilla yksinkertaisesti vaisuksi ja jopa hiukan keskeneräiseksi. Skull Face pahiksen kasvatus tehtiin hyvin Ground Zeroesissa ja myös Phantom Painissa mutta lopulta homma lässähtää vähän puolitiehen. Mystinen ”Eli” poika on piristävä lisä peliin mutta tämäkin juonikuvio jää jotenkin auki ja loppuu liian lyhyeen. Samoin Quiet hahmo jää aivan liian omituiseksi, eikä pelaaja oikein ota siitä lopulta mitään tolkkua, ym. MGS5 keskittyy liian paljon tehtävien tekemiseen (jotka eivät välillä ole oikein missään tekemisissä koko juonen kanssa) ja panostaa aivan liian vähän tarinankerrontaan, sen rytmitykseen ja henkilöhahmoihin.
Päällimmäisenä Phantom Painista jää ristiriitaiset fiilikset; open-world toimii ja ei toimi, pelattavaa on paljon (ja se on hauskaa) mutta se tehdään tarinankerronnan ja hahmojen kustannuksella, ym. Tarina sinällään on hyvä mutta sen toteutus on huono, mikä syö pisteitä kokonaisarvosanasta. Paljon kuitenkin pelastaa kuunneltavat ”nauhat”, joita pompahtaa valikkoon pitkin peliä ja etenkin pelin päätyttyä kuunteluun tulevat ”truth tapes” nauhat avaavat juonta ja henkilöiden motiiveja runsaasti, mikä on jonkinlainen pelastus muuten ontuvalle toteutukselle. Pelin selkein vahvuus on sen viihdyttävässä pelattavuudessa ja grafiikoissa mutta MGS 1-4 pelien kaltaiseen väkevään tunnelmaan ja kiehtovuuteen ei valitettavasti päästä, mikä tekee Phantom Painista lopulta heikoimman numeroidun MGS pelin sarjasta. Ground Zeroes/The Phantom Pain on kuitenkin selkeästi keskivertopeliä parempi kokonaisuus, vaikka ei erinomaisuuteen ylläkään ja ongelmiensa takia MGS5 on sarjan peleistä juuri se, mihin haluaa palata jatkossa kaikista vähiten (vaikka kokonaisuutenahan saaga on tarkoitettu pelatavaksi läpi). 50-vuotisen ajanjakson kokonaistarina on kuitenkin lopulta saatu linkitettyä yhdeksi kokonaisuudeksi, vaikka hienoisesti pettynyt The Phantom Painiin olenkin odotukset huomioon ottaen. Kyseessä on silti hyvin viihdyttävä peli johon ei kyllästy helposti mutta joka saattaa olla raskas kokemus pituutensa, synkkyytensä (ehdottomasti saagan synkin ja brutaalein osa, tunnelmaltaan jopa kyyninen…K18 leima on ansaittu) ja pääasiassa kömpelön tarinankerrontansa takia. Harmittaa vain hiukan, koska ei-niin-suurilla muutoksilla tästä olisi voinut muodostua kaikkien aikojen Metal Gear Solid.
Arvosana: 8,0/10
EDIT. Ainiin, yksi asia unohtui mainita ja tämä liittyy yleisesti nykypeleihin eikä pelkästään MGS5:n. Phantom Painissa tämä on kuitenkin poikkeuksellisen ärsyttävä riesa, nimittäin autosave. Kuka ihme sen kirouksen on keksinyt!? Mihin katosi perinteinen save/load systeemi? Phantom Painissa tallennus tapahtuu alueiden välisten siirtymisten aikana, joten kesken tehtävän saatat joutua aloittamaan alusta pienenkin virheen seurauksesta, ihan vain sen takia ettei ole mahdollisuutta tallentaa itse peliä. Ja sama toimii toisinpäin: joissain tehtävissä joudut yhtäkkiä odottamattomaan takaa-ajoon, jonka aikana huomaamatta peli tallentaa itsensä ja takaa-ajon yhteydessä huomaat ettei tämä nyt toiminutkaan ja koitat aloittaa uudestaan checkpointista…mutta kappas, sehän lähteekin jatkamaan huonosta takaa-ajotilanteesta ja tilanteen mahdottomuuden takia joudut aloittamaan koko tehtävän alusta.
Huono systeemi, ei jatkoon. Manuaalinen save takaisin peleihin!
