Opadelen sarja-arvostelu no. 11: Game of Thrones (Osa 2/Kausi 6)
Noniin, eilen tuli loppuun katsottua paljon puhutun Game of Thrones sarjan kuudes tuotantokausi, joka on monella tapaa ollut vedenjakaja sarjassa, sillä suurin osa tapahtumista on ohittanut Martinin kirjat. Lisäksi TV-sarja on lähtenyt niin monella rintamalla jo täysin omille raiteilleen, ettei voida enää puhua TV-adaptiosta, vaan vaihtoehtoisesta tarinasta. Näin kirjasarjan suurena fanina olikin hyvin jännittävä lähteä katsomaan tätä tuotantokautta näistä syistä, vaikka alunperin minun ei edes pitänyt katsoa tätä. Päätin kuitenkin toisin, koska 1) sarja liittyy tosiaan kirjoihin enää väljästi ja 2) olisin kuitenkin spoilaantunut tapahtumista internetin kautta. Joten, nyt tämä on katsottu ja on aika purkaa mietteet sanoiksi. Ristiriitaisia fiiliksiä luvassa, spoilereissa ei myöskään säästellä.
Game of Thrones (Kausi 6)
”Aegon…What better name for a king. He is the prince that was promised, and his is the song of ice and fire…There must be one more, the dragon has three heads.”
– Rhaegar Targaryen
Game of Thrones on monella tapaa mullistanut TV-viihteen kentän rikkomalla genrerajat tyylissään ja katsojakunnassaan, onnistuen nostamaan fantasiagenren tason rimaa samalla huimasti. Kuudes tuotantokausi jännitti ennakkoon allekirjoittanutta suuresti, sillä George Martinin todella vahvaan tarinaan ja tekstiin ei enää juurikaan tällä kaudella ole kyetty nojaamaan. Loppujen lopuksi juuri hänen luomansa tarina on se asia, mikä Game of Thronestakin on tehnyt niin hyvän, olkoonkin että tuotantotiimi on kyennyt pääosin tekemään tuosta materiaalista erittäin laadukasta TV-viihdettä. Tapahtumia on toki muuteltu, hahmoja on tiputettu ja yhdistelty ja mutkia on ylipäänsä oiottu mutta tämä on ollut toisaalta välttämätöntä, sillä alkuperäisen tarinan tuominen TV-formaattiin olisi ollut täysin mahdotonta järkevästi sen laajuuden vuoksi. Vaikka monet muutokset ovat olleet suhteellisen onnistuneita, on sarja kuitenkin tasaisesti myös tuottanut varsin erikoisia ja ontuvia ratkaisuja, eikä kuudes tuotantokausi ole poikkeus. Ja mikä tärkeintä, Game of Thrones tuotantotiimi ei kykene omin avuin mitenkään luomaan yhtä nerokkaita juonellisia kuljetuksia kuin mitä George Martin on tähän asti tarjonnut, ja tämän huomaa sarjan ratkaisuissa helposti; on erittäin helppo erotella ne asiat kuudennesta kaudesta, mitkä ovat sarjan tekijöiden keksimiä ja mitkä taas ovat Martinin luomia. Ainoastaan viime kauden Hardhomen taistelu sekä toissa kauden Briennen ja Sandorin kohtaaminen ovat olleet hyvin positiivisia poikkeuksia.
Tämä tuotantokausi pitää sisällään siksi paljon ongelmia, isompia ja pienempiä, pääosin pienempiä. Mutta kun pieniä häiritseviä yksityiskohtia alkaa olla paljon, muodostuu niistä suurempia ongelmia. Dornen tapahtumat ovat olleet ehkä suurin negatiivinen yllättäjä tällä kaudella, jotenkin sarjan tekijät ovat onnistuneet tuhoamaan valtavan potentiaalin tästä kuningaskunnasta. Kirjoissa Dornen tapahtumissa kytee todella upeita jännitteitä mutta Game of Thrones on päättänyt hioa kaikki kulmat tylsiksi tässä kohden; vallankaappaus nopeuttaa tapahtumien kulkua ehkä merkittävästi jatkoa ajatellen mutta samalla Dornesta on tehty lähes täysin merkityksetön ja mielenkiinnoton osa tarinaa. Oberynin äpärät ovat sarjassa todella tylsiä ja heidän tekemisensä on sarjan tyylin huomioiden epärealistista ja ontuvaa, aivan liian käsikirjoitetun oloista. Toki nyt Dorne liittyy sotajoukkoihin mutta mitä sitten? Siellä ei ole enää yhtään mielenkiintoista hahmoa, eikä heidän mukanaolonsa ole enää mitään muuta kuin lisää voimaa armeijoihin. Merkittävät hahmot kirjoista kuten Arianne Martell, Areo Hotah, Arys Oakheart, Darkstar ja Doran Martell loistavat poissaoloaan ja tilalla on kasa persoonattomia teini-ikäisiä äpäriä ja heidän lähes yhtä tylsä äitinsä. On kolikolla toki toinenkin puolensa; näillä ratkaisuilla Dorneen ei kulu niin paljon ruutuaikaa ja se on kenties tarkoitettukin pienempään rooliin. Valtava potentiaali on kuitenkin väistynyt latteuden tieltä, eikä Dornella ole enää juurikaan mitään annettavaa sarjalle, kunhan nyt hengailee mukana.
Varys ja Petyr Baelish ovat pitkään olleet sarjan (ja erityisesti kirjojen) mielenkiintoisimpia hahmoja mutta valitettavasti nämäkään hahmot eivät enää jaksa säväyttää. Varyksen hahmon muutokset kirjoista ymmärrän, koska koko Golden Company/Aegon tarinanosa on tiputettu pois. Tämä on sarjaa ajatellen hyvä ratkaisu paisumisen estämiseksi mutta Varyksen hahmon kannalta äärimmäisen surullista. Varyksen mielenkiinto on pohjautunut kuitenkin täysin siihen, että hän pelaa omaa salaista valtaistuinpeliään, eikä kukaan oikein tiedä mitä hän tahtoo. Nyt hahmo on täysin tuuliajolla sarjan ratkaisujen myötä, tuntuu kuin hänelle ei keksitty muuta roolia kuin lyödä Daeneryksen side kickiksi, mikä on täysin ristiriidassa hahmon persoonan kanssa; jo toisessa kaudessa Varys kertoo Tyrionille, kuinka hän kokemuksiensa valossa vihaa taikuutta ja kiroaa lohikäärmeetkin tämän takia, samalla todeten hyvin vahvasti ettei halua koskaan nähdä valtaistuimella henkilöä, joka turvautuu taikuuteen (viitaten silloin tosin enemmän Stannikseen). Ja nyt hän on iloisesti kuitenkin Daeneryksen neuvonantaja, asia mikä tekee hahmosta hyvin epäloogisen ja päämäärättömän, ja tämän myötä myös epäkiintoisan. Peter Baelish on vielä hiukan avoin kortti sarjassa mutta hahmolle ominainen vaarallisuus, juonittelevuus ja älykkyys ovat vaihtuneet valitettavasti enemmän epävarmuuteen ja Sansan perään haikailuun. Toivottavasti hänen hahmonsa suunta vielä muuttuu, sillä kirjoissa hän on yksi ehdottomia suosikkejani ja yksi vaarallisimmista pelaajista Westerosissa.
Essoksen tapahtumat ovat olleet myös välillä hiukan heikkoja; Tyrionin tekemiset ovat olleet hiukan tylsiä, Daenerys alkaa voittamattomuudessaan olla jo naurettava ja Aryan meininki on loppukautta lukuunottamatta ollut melko ontuvaa. Aryan kohdalla suurimmat ongelmat ovat hänen kohtaamisensa naiskouluttajansa kanssa; miten ihmeessä hän selviää noin vähällä puukotuksista ja kuinka hän muka kykenee voittamaan itseään paljon taitavamman murhaajan vain sillä perusteella, että on pimeää? Eikö tämä ole muka käynyt samaa rumbaa läpi itse? Daenerys taas pyörii omaa ympyräänsä ja astuu jälleen liekeistä ulos kuolemattomana, miten ihmeessä hän muka onnistuu yksinään tappamaan kaikki suuret Dothraki lordit? Tällaiset epäuskottavat ratkaisut ovat juuri niitä sudenkuoppia, joita sarjan tekijöiden pitäisi välttää, sillä Game of Thronesin suurimpia vetovoimia on juuri sen realistisuus ja arvaamattomuus. Kenenkään ei pitäisi olla voittamaton, eikä kenenkään pitäisi selvitä elokuvamaisesti voittajina tilanteista, joista he eivät todellisessa elämässä selviäisi takuulla hengissä. Nämä ovat juuri niitä ratkaisuja, jotka eivät selvästikään ole Martinin luomia, vaan sarjan tekijöiden omia omituisia päähänpistoja. Samanlainen ennalta-arvattavuus on läsnä paljon puhutun yhdeksännen jakson kohdalla, sillä vaikka pohjoisen taistelu on visuaalisesti huikaisevaa katsottavaa, on se silti aivan liian sankarimaista Lord of the Rings tyyliä, millä ei pitäisi olla mitään tekemistä Game of Thronesin kanssa. Muistaako joku toisen kauden Blackwater jakson? Siinä oli taistelu, jonka lopputulosta ei osannut ennakkoon arvata kukaan ja juuri siksi se oli niin upea. Toisin oli Battle of the Bastards jaksossa, missä taistelun tyyli oli jotain ihan muuta.
Muista ontuvista hahmoratkaisuista on mainittava vielä ainakin Euron Greyjoy, mies on kirjoissa äärimmäisen kiehtova ja mystinen mutta sarjassa hän esiintyy vain murhanhimoisena junttina, jolla ei ole oikein mitään tarjottavaa mihinkään. Jos hänen ainoaksi merkityksekseen sarjalle jää vain Yaran (nimi muutettu) ja Theonin pakottaminen Meereeniin, niin olen todella pettynyt. Myös itse Kingsmoot tapahtuma Iron Islandeilla oli toteutettu jokseenkin hutaisten, siitä olisi saanut paljon mielenkiintoisamman tehtyä pureutumalla tehokkaammin Euronin valinnan syihin (esim. Hellhornin uupuminen harmitti). Kaikki edellä mainitut seikat ovat toki negatiivisia asioita mutta rajoittuvat onneksi yksittäsiin hahmoihin ja asioihin, eivätkä lopulta vaikuta sarjan valtavaan kokonaisuuteen juurikaan, (paitsi realistisuuden hupeneminen ja epäuskottavat tapahtumat, mitkä syövät eniten tehoja kauden toimivuudelta). Suurimpana epäkohtana pidän (tässäkin) kaudessa kuitenkin tuotantotiimin älytöntä tapaa heitellä hahmoja paikasta toiseen ilman mitään selityksiä. Yhtäkkiä joku voi olla Dornessa ja saman jakson aikana melkein Winterfellissä, esimerkkinä. Tällaista älytöntä hyppimistä tapahtuu kohtuuttoman paljon, mistä kaikista pahin oli ehdottomasti viimeisen jakson Varyksen sijoittelu: ensin hän käy heittämässä Dornessa yhden lauseen ja varttituntia myöhemmin hän on Slavers Baylla Daeneryksen sotalaivassa matkalla kohti Kings Landingia. Ok? Käykö järkeen? No ei käy. Eniten harmittaa se, että tällaiset asiat olisi hyvin voinut korjata tekemällä vain parempaa leikkaustyötä ohjauksessa mutta nyt tulee fiilis, että sarjan tekijät eivät ole välittäneet yhtään logistisista mittasuhteista. Mikä taas kerran syö tehoja pois uskottavuudelta ja realismilta.
Nämä asiat sanottuani on kuitenkin edelleen todettava, että kaikilta muilta osin Game of Thrones on kuudennella kaudellaan edelleen erittäin laadukasta TV viihdettä monella osa-alueella. Visuaalisesti ollaan sarjassa edetty suuren budjetin ansiosta jo huikeisiin saavutuksiin, mistä hienoimmat todisteet ovat kauden loppupään jaksoissa; Daeneryksen myllytys lohikäärmeiden kanssa orjaherrojen laivueen keskellä, Sept of Baelorin räjähdys, Winterfellin eeppinen taistelu, kaikki on upeasti toteutettu tällä saralla. Tämän lisäksi Game of Thrones nojaa edelleen suurimpana vahvuutena monikerroksiseen ja moniulotteiseen tarinankerrontaan ja kuudennessa kaudessa tämän tärkeän elementin kanssa on päästy pääosin loistavaan lopputulokseen. Välillä dialogi on vähän kökköä mutta erityisesti tällä kaudella pidän siitä, että hahmoja seurataan nyt viime kausia tiiviimmin; saman hahmon tekemisiä seurataan yhden tapahtuman sijaan monesti jakson aikana ja monesti myös uusi jakso jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Tämä tuo soljuvaa lineaarisuutta tarinankerrontaan ja toimii katsojan eduksi erittäin hyvin.
Tapahtumien tempo on tällä kaudella myös selkeästi aikaisempia kausia nopeampaa, mikä on ainakin vielä tällä hetkellä erittäin hyvä asia. Tähän on vaikuttanut luultavasti vahvasti ensinäkin se, että enää tuotantotiimin ei ole tarvinnut seurata Martinin hitaasti kypsenevää lähdemateriaalia, mutta toisekseen on myös fakta, että tuotantokausia on määrä tulla enää muutama, joten tekijöillä on luultavasti katse jo loppuhuipennuksessa. Tahti on kuitenkin välillä hiukan hätäisen oloista, minkä takia pelkään, että tulevat kaudet viedään liian nopeasti päätöksiinsä. Tässä kaudessa tahti pysyy kuitenkin vielä hiuksen hienosti parempana kuin huonompana asiana ja vie siksi tarinaa eteenpäin hyvällä vauhdilla. Tapahtumia on edelleen myös paljon vireillä ympäri maailmaa ja tämän kauden myötä ruutuaikaa saavat kaikki hahmot sopivassa suhteessa. Aiemmin mainittuja hahmoja lukuunottamatta lähes kaikkien hahmojen arkit etenevät hyvin mielenkiintoisella tavalla. Erityisesti Branin visiot menneisyydestä ovat olleet tämän kauden yksi parhaita puolia, etenkin paljon spekuloidut Tower of Joyn tapahtumat ja Lyanna Starkin kohtalo, jolle saatiin vihdoin ja viimein varmistus. Kyllä, Jon Snow on todellakin Lyanna Starkin ja Rhaegar Targaryenin lapsi, laillinen perillinen rautaistuimelle (mikäli Rhaegar ja Lyanna todella ehtivät Robertin sodan aikana naimisiin), sekä todennäköisesti profesian valittu, joka johtaa ihmiset lopulliseen taisteluun White Walkereita vastaan. Kenties myös yhden lohikäärmeen ratsastaja, sillä vain Valyrian veriperilliset kykenevät niillä ratsastamaan. Odotan innolla Jonin hahmon kehitystä nyt, kun faniteoriat hänen vanhemmistaan ovat lopulta saaneet varmistuksen.
Tapahtumat Kings Landingissä ovat edelleen myös jännittäviä ja erityisesti viimeisen jakson tapahtumat vievät pääkaupungin tilanteen hyvin mielenkiintoisiin aikoihin. The Winds of Winter jakso on muutenkin koko sarjan parhaita tuotoksia kauttaaltaan mutta erityisesti Kings Landingin ja Sept of Baelorin tuho oli parhaita hetkiä koko TV-historian aikana; Djawadin hypnoottinen taustamusiikki loi kohtauksen kanssa lähes taiteellisen lopputuloksen, jonka loppuhuipentumana Tommenin itsemurha teki siitä erinomaisen. Jaimen tekemiset Riverlandeilla on kaudessa toteutettu myös todella hyvin ja erityisesti Walder Freyn ja Aryan kohtaus oli loistavaa tarinankerrontaa samoilta kulmilta. The Houndin paluu oli odotettavissa kirjojen faniteorioiden pohjalta ja tämäkin tarinanosa toteutettiin upeasti. Erityisesti pidin siitä, että Brotherhood Without Banners teki viimein paluun sarjaan ja jään odottamaan heidän rooliaan jatkossa suuresti. Sansasta on kehittynyt yksi sarjan vahvimpia persoonia ja hänen hahmokehityksensä on ollut Jaimen ohella parasta mitä sarja on pystynyt tarjoamaan, upeita näyttelijöitä ja laadukasta käsikirjoitusta. Cersein arkki etenee myös tasaisen vahvasti kohti hänen vääjäämätöntä tuhoaan, ja hänen kyynisyyttään ja kärsimystään on nautittavan tuskaista katsella. Uskon ja toivon, että hänen profesiansa mukainen nuorempi kuningatar on lopulta Dany (eikä Margaery kuten hän luulee), joka tulee hänet syrjäyttämään. Briennen tarina eroaa suuresti kirjoista mutta mielestäni koko hänen juonikuvionsa on toteutettu erittäin hyvin sarjaan ja noinkin tylsästä hahmosta on saatu lopulta varsin olennainen osa tapahtumia. Benjenin paluu, legendaarisen Arthur Daynen esittely, Samin seikkalut, White Walkereiden läsnäolo, kaikki toimivat erittäin hyvin ja niitä esitellään sopivissa annoksissa. Ramsayn kohtalo jäi hiukan tosin harmittamaan kaikessa tyydytyksessään, olisin toivonut häneltä vielä enemmän annettavaa sarjalle, nyt hänen kuolemallaan ei ollut niin suurta merkitystä kuin ehkä olisi vielä voinut olla.
Tapahtumia on paljon ja tämän takia GoT:lla on potentiaali tarjota myös hyvin erityylisiä kohtauksia, ja tässä kuudes kausi onnistuu myös erinomaisesti; toimintakohtauksia on sopivasti vauhdittamassa meininkiä ja niiden toteutus on ensiluokkaista, yllättäviä kuolemia tarjoillaan edelleen ja vahvaa draamaa on mukana paljon, mistä ehdottomasti riipaisevin ja vaikuttavin osuus oli Hodorin taustan selviäminen ja hänen uhrautumisensa, kerrassaan upeaa työtä tekijöiltä. Kaikenkaikkiaan GoT:n kuudes kausi on siis ehdottoman loistava kausi, vaikka pieniä yksittäisiä ja vähän suurempia säröjä siinä onkin mukana, mitkä tiputtavat sen pois täydellisyydestä. Kokonaisuutta katsoen tekijät ovat kuitenkin onnistuneet vahvasti viemään jälleen sarjan tarinaa eteenpäin (vaikka välillä pyöritäänkin jopa hassulla tavalla ympyrää; taas julistetaan pohjoisen kuningasta ja taas Dany pitää palopuheita Westerosin valloituksesta, onneksi nyt hän sentään tekee asialle jo jotain) suurin harppauksin kohti vääjäämätöntä loppua, millainen se ikinä tulee olemaankaan. Mikäli Martinin visioita noudatetaan, tulee sarjan päätös aikoinaan olemaan katkeran suloinen, joten odotettavissa on toivottavasti vielä paljon henkeäsalpaavia kohtauksia ja tunnetiloja huikeasta toiminnasta väkevään draamaan ja valtapelin syövereistä salaisuuksien selviämiseen. 6 kautta GoT on nyt paikoittaisista notkahduksistaan huolimatta onnistunut pitämään tasonsa hyvin korkeana ja on huojentava huomata, että taso ei ole laskenut, vaikka Martinin lähdemateriaalia ei enää ole juurikaan käytössä. Toivottavasti loput kaudet ovat vähintään yhtä hyviä ja sarja saadaan kunnialla loppuun, ja jos näin on, niin voidaan monella mittarilla puhua kaikkien aikojen TV-sarjasta.
Arvosana: 9,1/10
Kohokohdat: The Door, Battle of the Bastards & The Winds of Winter
