Opadelen sarja-arvostelu no. 8: Daredevil (Osa 2/Kausi 2)
Daredevilin arvostelut saavat jatkoa, kun viimein tuli tuo vähän aikaa sitten Netflixiin julkaistu toinen kausi katsottua loppuun. Kevyt spoilerilta haiskahtava virke löytyy arvostelun keskiosista. Nothing fancy. Puskii.
Daredevil (Kausi 2)
”You hit ’em and they get back up. I hit ’em and they stay down.”
– The Punisher
Daredevilin ensimmäinen kausi yllätti allekirjoittaneen loistavuudellaan viime vuonna (sen arvostelu löytyy helmikuun kohdalta) tarjoamalla helposti parasta supersankariviihdettä sitten Nolanin Dark Knight trilogian. Charlie Coxin valinta Daredevilin/Matt Murdockin rooliin oli Marvelilta erinomainen valinta ja ensimmäisen kauden aikana oli hieno seurata vahvan draaman siivittämänä modernia versiota mustiin pukeutuneen miehen kehitystä punahaarniskaiseksi Daredeviliksi. Ensimmäinen kausi olikin tyyliltään suoraviivaisen onnistunut kertomus sekä lakimies Matt Murdockista ja hänen ystävistään Foggy Nelsonista sekä Karen Pagesta että Daredevilin taistelusta Wilson Fiskin korruptiota ja valtaa vastaan.
Toinen tuotantokausi on tyylillisesti paljon ensimmäistä monikerroksisempi, merkittävien tapahtumien pilkkoutuessa lukuisiin tärkeisiin osiin yhden suuren juonilinjan sijasta. Daredevil ei ole enää yksin valokeilassa kuten ensimmäisellä kaudella, ja monella tavalla sarjan fokus siirtyy suurempaan mittakaavaan ylipäänsäkin. Daredevilin hahmo tuotiin upeasti esille ensimmäisessä kaudessa, mikä on mahdollistanut muiden hahmojen suuremman kehityksen toiselle kaudelle. Tärkeitä hahmoja Murdickin ja Fiskin rinnalle onkin tullut mukavasti, suurimman huomion siirtyessä Marvelin sarjakuvista tuttuihin The Punisheriin ja Elektraan. Molemmat hahmot on myös tuotu yllättävän onnistuneesti mukaan Hell’s Kitchenin maailmaan, kummankin tarjotessa selvästi odotukset ylittävän vaikutuksen koko toisen tuotantokauden yleistunnelmalle.
Elektraa en ole koskaan erityisen mielenkiintoisena hahmona pitänyt, mutta tähän sarjaan siitä on tehty hienolla tavalla monimutkainen ja ristiriitainen sankari. Elodie Yungin tulkinta hahmosta ja roolisuoritus ylipäänsä on hienoa seurattavaa läpi tuotantokauden, hahmon välittäessä katsojalle suuren määrän erilaisia viboja tilanteesta riippuen; vittumaisuutta, ärsyttävyyttä, ihastusta, kunnioitusta, halveksuntaa, herkkyyttä, you name it. Hahmon persoonan eri puolet tekevät Elekrasta hyvin mielenkiintoisen ja uskon, että hänestä tulee esille vielä paljon tulevaisuudessakin, sillä tuotantokaudessa jätettiin vielä vastaamatta muutamiin olennaisiin kysymyksiin. SPOILERILTA haiskahtavaa tuumailua(!): Black skyn ympärillä vellovat kysymykset ovat ennenkaikkea kiehtovia ja vaikka toivoin, että niihin vastattaisiin jo tällä kaudella suuremmin, on ehkä hyvä, että myöhemmällekin jätetään kutkuttavia kysymyksiä vielä vastattavaksi. #SPOILEROUT.
Uusista hahmoista The Punisher on kuitenkin selkeästi se mielenkiintoisin lisäys sarjan maailmaan. Hahmo on aina ollut hyvin kiehtova antisankari Marvelin universumissa, ja se tuodaan nyt erittäin vakuuttavalla tavalla Daredevilin maailmaan, mistä suurin kiitos kuuluu näyttelijä John Bernthalin uskomattoman hienolle roolisuoritukselle. Jos Elektra on ristiriitainen hahmo, antaa The Punisher sanalle aivan uuden merkityksen; rakastava ja rakastettu perheenisä, sotasankari, ja suuren henkilökohtaisen tragedian uhri, jonka seurauksena hän muuttuu totaalisen armottomaksi, häikäilemättömäksi tappokoneeksi, joka kylvää kauhua ja tuhoa kaikissa, jotka olivat osallisia tämän tragedian luomisessa. Katsoja rakastuu hahmoon kahdesta syystä: 1) Berthalin sydäntä särkevän upeasti näyttelemät sentimentaaliset kohtaukset menevät syvälle katsojan ihon alle, tehden hahmosta erittäin traagisen ja tämän kautta sympaattisen ihmisen, jolle toivoisi oikeudenmukaisuutta ja parempaa elämää, kärsimyksen loppumista. 2) The Punisherin säälimätön rikollisten teloittaminen on niin bad-ass meininkiä, ettei ole hetkeen moista missään näkynyt. Hahmo on samaan aikaan karismaattinen, armoton, tunteisiin vetoava, sympatiaa herättävä ja absoluuttisen brutaali, mikä tekee siitä loistavan näyttelijäsuorituksen myötä yhden parhaimman TV hahmon ikinä.
Näiden kahden hahmon lisäksi suurimmassa roolissa on toki edelleen itse Daredevil, mutta paljon merkittävää roolia saavat myös edellisestä kaudesta tutut Karen Page, Foggy Nelson, Stick ja Wilson Fisk. Näiden seitsemän suurimman hahmon tiet kulkevatkin kaikki lomittain omia teitään, välillä kohtaloiden yhdistyessä eri hahmojen ja tapahtumien osalta, jokaisen ollessa olennainen osa kokonaisuutta. Jollain tavalla kaikkien tarinat kuitenkin liittyvät aina myös toisiinsa, mikä nitoo koko tuotantokauden tyylikkäästi yhteen. Heikkoja jaksoja ei tuotantokaudessa ole, mutta tiettyjen tarinallisten elementtien ennalta-arvattavuus syö hiukan toisen tuotantokauden tehoja. Näitä ei onneksi ole mukana paljoa ja pääasiassa koko Daredevilin toinen kausi onkin onnistunut sekoitus vahvaa draamaa, ihmissuhteiden kiemuroita, viihdyttävää toimintaa ja yllättävänkin brutaalia väkivaltaa.
Tämä 13 jakson kokonaisuus pureutuu myös poikkeuksellisen tehokkaasti etiikan ja moraalin filosofointiin, selkeästi vielä muita supersankaritarinoita enemmän. Hyvän ja pahan, oikean ja väärän määrittelyä tapahtuu jatkuvasti, ja niiden määritelmät vaihtelevat sarjassa jatkuvasti tulkinnan mukaan. Erityisesti Daredevilin ja The Punisherin näkemyserojen aiheuttamat konfliktit saavat katsojankin miettimään oikeudenmukaisuuden olemusta suuresti. Vastauksiahan sarja ei näihin tietenkään anna, koska sarjassa oikean ja väärän määrittely, sekä vääryyksiin puuttumisen tyyli on niin kaukana mustavalkoisesta kuin voi vain olla. Onko oikein vastata tuleen tulella? Minkä tason väkivalta on sallittua, jos minkään tason? Entä jos sillä pelastaa henkiä? Missä menee raja toiminnan oikeutukselle ja mikä toiminta on oikeutettua? Sarja pureutuu näihin kysymyksiin eri näkemyksillä tyylikkäästi, mikä on tavallaan myös koko Daredevilin hahmon ja täten koko sarjan ydin.
Kokonaisuudessaan Daredevilin toinen tuotantokausi on hyvin laadukas ja se vie ensimmäisellä kaudella alkanutta tarinankerrontaa upeasti eteenpäin. Jos ensimmäisellä kaudella juonikuljetus alkoi suurena jokena, niin toisen kauden myötä tämä joki on jakautunut useaan pienempään haaraan, tehden siitä moniulotteisemman ja mielenkiintoisemman edeltäjäänsä nähden. Uusien hahmojen onnistunut tuominen tarinaan mukaan vie sarjan kehitystä oikeaan suuntaan, erityisesti The Punisherin kohdalla; hahmo varastaa tällä kaudella shown suvereenisti ja vie samalla sarjan uudelle tasolle. Toivon, että tulevaisuudessa hahmoa osataan käyttää vähintään yhtä hienosti. Sarja jää myös toisen kauden myötä suhteellisen mielenkiintoisiin asetelmiin, mikä jättää katsojan hyvällä tavalla kutkuttavan odottavaan tilaan. Jos samanlainen kehitys ja koukuttavuus jatkuu kolmannellakin kaudella, voidaan puhua yhdestä tämän ajan parhaiten toteutetusta TV-sarjasta. Loistava pohjatyö sille on nyt ainakin tehty.
Arvosana: 9,0/10
