Opadelen sarja-arvostelu no. 2: True Detective (kausi 1)
Nyt kun True Detectiven kakkoskausi alkaa olla loppusuoralla, on hyvä hakea tuon kauden arvosteluun vauhtia ykköskaudesta alle vaikka kausilla ei sinänsä muuta tekemistä keskenään olekaan kuin nimi ja Nic Pizzolatto. Ja juuri tämän takia kaudet pitääkin arvioida täysin erillisinä tuotoksina, joten maanantain kakkoskauden päätösjaksoa odotellessa ottakaamme ykköskausi suurennuslasin alle.
True Detective – Season 1
”I’d consider myself a realist, alright? But in philosophical terms I’m what’s called a pessimist… I think human consciousness is a tragic misstep in evolution. We became too self-aware. Nature created an aspect of nature separate from itself – we are creatures that should not exist by natural law… We are things that labor under the illusion of having a self, that accretion of sensory experience and feelings, programmed with total assurance that we are each somebody, when in fact everybody’s nobody… I think the honorable thing for our species to do is to deny our programming. Stop reproducing, walk hand in hand into extinction – one last midnight, brothers and sisters opting out of a raw deal.”
– Rust Cohle
True Detective ponnahti ihmisten tietoisuuteen raketin lailla vuoden 2014 kahdeksan jaksoisella tuotantokaudellaan. Uskon, että jo ennen sarjan julkaisua monet ihmiset kiinnostuivat kahden semi-suuren Hollywood näyttelijän ilmestymisestä TV-sarjan päähenkilöiksi varsinkin, kun True Detectiven budjetti oli käsittääkseni normaalia sarjatuotantoa paljon suurempi. Periaatteessa kaiken pitäisi paperilla ennakkoon näyttää hyvältä mutta suuri hintalappu ei aina tarkoita suurta laatua (*köh, Terra Nova, köhköh*). True Detectiven kanssa ne kulkevat kuitenkin käsi kädessä ilman epäilyksen häivää.
Entinen etsivä Rust Cohle (Matthew McConaughey) ja nykyinen yksityisetsivä Marty Hart (Woody Harrelson) ovat joutuneet kuulusteluihin 17 vuoden takaisien murhamysteerien ja tapahtumien takia. Tuolloin parivaljakko toimi etsiväparina ja he ratkaisivat brutaalin sarjamurhatapauksen mutta jostain syystä tapaus ei ehkä olekaan aivan niin taputeltu kuin alunperin kuviteltiin. Sarja pureutuu näistä asetelmista käymään läpi Rustin ja Martyn monimutkaista historiaa ja tapahtumien kulkuja, pomppien historian ja nykyisyyden välillä koko ajan kiehtovalla tavalla eikä viimeisiä mysteerejä paljasteta kuin aivan viime hetkillä.
True Detective kulkee täysin omanlaisellaan tempolla läpi kauden ja oikeastaan voitaisiin puhua CSI:n kaltaisten sarjojen täydellisestä vastakohdasta mitä tulee rikosteemaan. Siinä missä CSI:n kaltaiset kevyemmät rikossarjat tarjoavat murhamysteerin per jakso keskittymättä henkilöhahmoihin juurikaan, tarjoaa True Detective kokonaisen kaudellisen yhtä suurta sarjamurhan selvittämistä 17 vuoden ajanjaksolle levitettynä keskittyen henkilöhahmoihin todella väkevästi. Sarjan tempo onkin hidas ja mietteliäs, mikä antaa paljon aikaa syvälliselle pohdinnalle ja sisäistämiselle. Joku IMDB:ssä tästä kaudesta aikoinaan kirjoittikin vertauskuvana rockmaailmaan, että jos Breaking Bad on TV-sarjojen Led Zeppelin, on True Detective taidemuodon The Doors. Breaking Badia voisin ajatella itse ehkä enemmän Black Sabbathina mutta The Doors on täydellinen vertaus True Detectivelle.
Sarjan tarina ja sen kerronta on kaikessa tummuudessaan todella virkistävällä tavalla toteutettu. Aiemmin mainitsemani takautuvasti kulkeva kerronta tuo lisäjännitystä jo itsessään tarinaan mutta tällainenkin lähestyminen oltaisiin voitu munata. Käsikirjoitus, hahmot ja itse murhamysteeri on kaikki kuitenkin mietitty niin syvällisellä tasolla loppuun asti, että kömmähdyksiä tällä toteutuksella ei pääse juurikaan tapahtumaan. Oikeastaan ainut asia mikä rikkoi upeasti kasvavaa jännitystä ja tunnelmaa oli mielestäni murhaajan paljastaminen aavistuksen verran liian aikaisin vaikka nytkin paljastus jätetään kutkuttavan loppuun. Varaa olisi kuitenkin ollut piinata katsojaa aivan viime metreille. Myös dialogit lähtevät välillä sivuraiteille mutta ne sivuavat kuitenkin koko ajan sarjan teemaa ja tarinaa filosofisemmalla tasolla laittaen katsojankin miettimään maailmaa hiukan laatikon ulkopuolelta. Lopulta tämä siis palvelee sarjaa ja kaikkea sarjassa tapahtuvaa keskustelua seuraa suurella mielenkiinnolla, oltiin juonen ytimessä tai ei.
Pizzolatton ajatukset nousevat lopulliselle tasolleen kuitenkin vasta hahmojen ja näyttelijöiden kautta. Päänäyttelijät McConaughey ja Harrelson ovatkin lopulta se asia, mikä nostaa True Detectiven aivan uudelle asteelle, kaksikon välisen kemian ja roolisuorituksien ollessa täyttä timanttia. Kaksi hyvin erilaista ja omilla tavoillaan traagista hahmoa näin upeilla näyttelijäsuorituksilla ja käsikirjoituksella takaavat jo itsessään sarjalle kunniaa ja arvostusta vaikka tarina olisikin heikompi (jota se ei ole). Etenkin McConaugheyn näyttelemä kyyninen, älykäs ja kovia kokenut Cohle on ehkä tämän vuosikymmenen parhaita TV hahmoja. Marty Hart on hahmona kaikessa temperamentissaan kenties hiukan perinteisempi mutta Woody Harrelson saa luotua Hartiin paljon syvyyttä ja kulmaa loistavalla näyttelyllään. Näiden kahden hahmon henkilökohtaisiin elämiin, historioihin ja elämän katsomuksiin perehdytään myös erittäin tiiviisti, mikä nostaa sarjan perinteisten rikosdraamojen yläpuolelle selkeästi. Ehkä jopa asettaa uuden riman ja määritelmän koko vallitsevalle genrelle.
Maininnan arvoista on myös Cary Fukunagan ohjaustyöskentely, jossa näkyy sekä ammattitaito että suuri budjetti. Jokainen jakso on tyylikkäästi kuvattu mutta erityisen vaikuttavina toteutuksina täytyy mainita neljännen jakson (Who Goes There) lopun 6 minuutin ”single camera run”, joka saa lähes elokuvamaiset mittakaavat sekä viimeisen jakson (ja samalla koko kauden) kliimaksi, joka pitää katsojan varpaillaan upealla jännityksellään.
True Detectiven ensimmäinen kausi on kokonaisuudessaan todella laadukas pala televisiohistoriaa ja jää varmasti elämään yhtenä kaikkien aikojen vaikuttavimpana TV-sarjojen tuotantokautena mitä on nähty. Sen synkän filosofinen ja omalaatuisen hidastempoinen lähestyminen useasti käytettyyn, jopa kliseiseen rikos/murha teemaan on jotain ennennäkemätöntä ja virkistävää. Kun kylkeen lyödään huipputuotanto, ohjaus ja näyttelysuoritukset, saadaan aikaan soppa jolla on potentiaalia nousta klassikon asemaan tulevaisuudessa. Juonessa ja tarinankerronnassa on joitain yksityiskohtia jotka häiritsevät hiukan mutta pääasiassa käsillämme on läjä todella vaikuttavaa tarinankerrontaa ja väkevää tunnelmaa, mikä pitää katsojan helposti koukussaan. 8 jaksoa on tämän kaltaiselle teokselle ideaali lukumäärä tehden True Detectivestä tiiviin minisarjan ilman venytyksen tuntua. Tyyliltään True Detectiven ensimmäinen kausi on kuitenkin paljon keskittymistä vaativa ja raskas eepos eikä siksi sovellu ihan kaikkiin tilanteisiin. Uppouduttuaan sarjaan katsoja kuitenkin palkitaan takuuvarmasti mikäli tyylistä ja genrestä pitää edes hiukan.
”Come on inside, little priest. To the right, little priest. Take the bride’s path. This is Carcosa.”
Arvosana: 9,5/10
Toinen kausi ei olekaan ollut sitten ihan niin simppeli pala purtavaksi…
