Opadelen kirja-arvostelu no. 5: Alan Moore – Watchmen

Supersankarirundi jatkuu hitaasti mutta varmasti. Kierros kakkosen aika, tällä kertaa supersankariteemalla mennään taidemuotoon, josta se on saanut alkunsakin, sarjakuvista. Alan Mooren Watchmen taitaa olla myös sen sortin klassikko, että se ansaitsee ehdottomasti paikan supersankariteemassa.

Watchmen

Watchmen-Movie-Logo

”The cold, suffocating dark goes on forever and we are alone. Live our lives, lacking anything better to do. Devise reason later. Born from oblivion; bear children, hell-bound as ourselves, go into oblivion. There is nothing else. Existence is random. Has no pattern save what we imagine after staring at it for too long. No meaning save what we choose to impose. This rudderless world is not shaped by vague metaphysical forces. It is not God who kills the children. Not fate that butchers them or destiny that feeds them to the dogs. It’s us. Only us.”
– Rorschach

1986 vuonna julkaistu ja 1987 vuonna yksiin kansiin koottu Alan Mooren Watchmen on monella tapaa supersankarimaailman outolintu, joka on siitä huolimatta ja juuri sen takia noussut ajan saatossa kiistattomaksi klassikoksi. Teos on voittanut kirjallisuuden palkintoja ja Time Magazine on valinnut sen jopa 100 kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listalle, mikä on ”graafiselta romaanilta” (termiä sarjakuva ei aina haluta käyttää Watchmenin kohdalla) lähes poikkeuksellinen saavutus. Watchmenin suosioon on vaikuttanut monikin asia, joista päällimmäisenä nostaisin esille sen omaperäisen näkökulman vallitsevaan genreen, äärettömän syvällisen ja filosofisen latauksen hahmoissa ja maailmassa, sekä polveilevan ja monikerroksisen tarinankerronnan. Watchmen ei ole kliseinen tarina hyvän ja pahan taistelusta, vaan se esittää maailman sellaisena kuin se on; konfliktit syntyvät, kun maailmankatsomukselliset erot, voimasuhteet, arvot ja näkemykset kohtaavat tavalla, jossa dialogi ja diplomatia eivät enää riitä asioiden ratkaisemiseen, oli kyse sitten henkilökohtaisista suhteista tai ongelmista valtioiden tasolla.

Watchmen on ajatukseltaan vaihtoehtoinen versio eletystä historiasta ja sisältää fiktion lisäksi siksi paljon todellisia tapahtumia. Kahden eri sukupolven aikaiset ”supersankarit” ovat vaikuttaneet paljolti tämän tarinan vaihtoehtoisen historian kulkuun aina Vietnamin sodan lopputuloksesta USA:n presidentteihin ja juuri tämän ryhmittymän nimi on Watchmen. Ryhmä luotiin alunperin oman käden oikeuden jakajiksi tekemään loppuun ne työt, joihin poliisi ei ehdi tai kykene puuttumaan. Sukupolven vaihtuessa ongelmat alkoivat kasaantua ja lopulta uusien lakipykälien mukaan naamiohahmot kiellettiin lailla, mikä aiheutti Watchmen ryhmittymisen hajoamisen. Eletään vuotta 1985: Kylmä sota on jäätävimmillään ja kaikkia uhkaa ydinsota. Yksinäinen naamiosankari Rorschach ei ole suostunut laittamaan alter egoaan naulakkoon ja toimii edelleen oman käden oikeuden jakajana. Yksi supersankareista – The Comedian – murhataan ja Rorschach ottaa elämäntyökseen selvittää murhaajan identiteetti, ennenkuin hän ehtii tappamaan loputkin naamiosankarit.

Juoni kuulostaa alkuasetelmiltaan erittäin simppeliltä ja jopa tylsältä mutta Watchmen on juuri niitä tarinoita, joista muodostuu lopulta jotain aivan muuta mitä aluksi annetaan ymmärtää. Tarinassa hienointa onkin juuri se, että se kääntää koko vallitsevan supersankariteeman täysin päälaelleen; suurin osa supersankareista on ihmisiä vailla minkäänlaisia superkykyjä, heillä on vain palo jakaa oman käden oikeutta. Mutta lopulta tämäkin on väärin, sillä todellisuudessa jokaisen Watchmen jäsenen motiivit ovat jotain ihan muuta, eikä kukaan heistä ole lähelläkään pyyteetöntä pelastajaa. Nite Owl ja Silk Spectre (vol. 2) ovat ryhmän jäsenistä jaloimpia mutta lopulta hekin ovat vain normaaleja ihmisiä, jotka tekevät vähän epänormaaleja asioita. Rorschach on väkivaltainen antisankari ja häiriintynyt sosiopaatti, joka murhaa ja murjoo rikollisia yhtä paljon raakuuksien viehätyksen kuin oikeuden jakamisen ilonkin takia. The Comedian on yksinäinen fuck-up, joka on vuosikymmenten aikana vajonnut syvälle moraalittomuuden ja nihilismin ulottuvuuteen. Ozymandias on miljardööri nero, joka on valmis uhraamaan visioidensa eteen mitä tahansa. Teoksen ainut oikeita supervoimia omaava hahmo on Dr. Manhattan, joka 50-luvulla onnettomuuden seurauksena sai rajattomat voimat ja kuolemattomuuden, eräänlaisen puolijumalan aseman, mitä USA:n valtio hyödyntää tehokkaasti kylmän sodan keskellä. Dr. Manhattan on kuitenkin vahvasti ihmiskunnasta vieraantuva olio, joka voisi voimillaan korjata kaiken mutta jota ei yksinkertaisesti enää vain kiinnosta. Mikä tekee hahmosta kaikkea muuta kuin sankarin.

Juuri tämä hahmojen monimuotoisuus, monimutkaiset persoonallisuudet ja kyseenalaiset motiivit tekevät niistä äärettömän mielenkiintoisia ja ikimuistettavia. Nämä kuusi hahmoa ja niiden kemiat ovatkin selkeästi koko tarinan viehätysvoimaisin elementti. Kun hahmojen lisäksi teos tarjoaa vielä supersankarimurhaajan selvittämistä, elettyä historiallista pohjustusta, kylmän sodan aiheuttamaa ydintuhon uhkaa, jännittävän maailmanpoliittisen puolifiktiivisen universumin, erinomaisen juonen ja kaikkien näiden palikoiden tarinallisesti saumattoman yhteennivomisen, on kokonaisuus jotain upeaa. Kaikki tarinan elementit muodostavat hyvin monikerroksisen ja filosofisen maailman, jossa mikään ei ole mustavalkoista. Jokainen motiivi ja näkökulma osataan perustella todella vakuuttavasti; hahmojen teot ovat kaikki enemmän tai vähemmän moraalisesti arvelluttavia ja lukija tuskin pystyy samaistumaan heidän valintoihinsa ja maailmankuviinsa, mutta ymmärtämään lukija pystyy näitä erittäin vahvasti ja selkeästi. Kuten aiemmin mainitsin, hyvyyttä ja pahuutta ei ole olemassa, on vain erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä joita ohjaa erilaiset säännöt siitä, mikä on oikein ja väärin. Erityisesti Dr. Manhattan, Rorschach, Ozymandias ja The Comedian ovat äärimmäisen kiehtovia hahmoja; jokaisella on täysin erilainen näkemys maailmasta ja oikeudesta, mikä on sallittua ja mikä ei. Yleensä fiktiivisissä teoksissa on 1-2 todella onnistunutta hahmoa, Watchmenissa niitä on 4, mikä on Alan Moorelta huikea suoritus.

Watchmen on ansainnut paikkansa supersankarigenren yhtenä suurimpana kulmakivenä. Genreen lähestyminen on toteutettu täysin originaalilla tyylillä, minkä lisäksi se tarjoaa hyvin paljon kypsää draamaa ja syvällistä pohdintaa. Tämä on genressä lähes poikkeuksellista, minkä ansiosta Watchmen nousee kirkkaasti ”tavallisten” sarjakuvien yläpuolelle. Teos on myös yllättävän iso, sillä 12 lukunsa lisäksi se koostuu eräänlaisista lukujen välisistä artikkeleista, haastatteluista ja kirjoituksista, jotka sisältävät paljon tietoa hahmoista ja heidän menneisyyksistään sekä tapahtumista ylipäänsä. Nämä kirjoitukset ovat tottakai osa tarinaa, eivätkä ole siis sidottuja millään tavalla todellisuuteen, ainostaan Watchmenin universumiin. Kokonaisuutena kirjassa on siis paljon luettavaa ja koska Dave Gibbonsin piirrokset ovat laadukkaita ja ovat kestäneet 80-luvulta asti yllättävän hyvin aikaa, on Watchmen erittäin viihdyttävä ja sulava lukea, tummasta ja syvällisestä teemastaan ja tunnelmastaan huolimatta. Suosittelen siksi Watchmenin lukemista jopa niille, jotka eivät normaalisti sarjakuvia lue, sillä tämä jos joku on teos, joka ei kalpene klassikkoromaanien rinnalla pätkääkään.

”Once you realize what a joke everything is, being the Comedian is the only thing that makes sense.”

– The Comedian

Arvosana: 9,6/10

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi