Opadelen kirja-arvostelu no. 9: Harry Potter And The Cursed Child
Potter arvosteluiden viimeisen osan vuoro. Spoilereita luvassa, joten jos et ole kirjaa lukenut, niin älä lue arvostelua.
Harry Potter And The Cursed Child
”Most of the time, I think you have to make a choice—at a certain point—of the man you want to be. And I will tell you at that time you need a parent or a friend. And if you’ve learnt to hate your parent by then and you have no friends…then you’re all alone. And being alone—that’s so hard.”
– Draco Malfoy
Näytelmäksi päätyneen Harry Potter And the Cursed Child tarinan kirjaversio julkaistiin 2016 vuoden loppupuolella ja kyseessä on luonnollisesti käsikirjoitusmuotoinen, vuorosanapohjainen teos. Kirjan tyyli aiheutti alkuun hiukan tottumista, sillä en tämän kaltaisia kirjoja ole ennen lukenut. Nopeasti tyyliin pääsi kuitenkin käsiksi ja hyvänä ominaisuutena tässä on ehdottomasti se, että lukeminen on normaaliin kirjaan verrattuna huomattavasti nopeampaa. Haittapuolena on taas se, että teksti on hyvin suoraviivaista, eikä anna juurikaan kirjailijalle mahdollisuuksia käyttää vapaasti omaa tekstityyliään kuvailemisen ja tarinankerronnan osalta. Tämä näkyy myös tässä kirjassa, sillä tunnelma ei yllä ollenkaan alkuperäisten Harry Potter kirjojen tasolle, mihin vaikuttaa luultavasti myös se, että Rowlingin rooli on ollut ainoastaan tarinan yhtenä suunnittelijana, tekstin ollessa Jack Thornen käsialaa. Tämä ei ole kuitenkaan kirjan ainoita ongelmia.
Tarina alkaa 19 vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen, jolloin Potterin lapsi Albus on lähdössä ensimmäistä kertaa velhokouluun. Hänet kuitenkin valitaan Luihuisen tupaan ja hän ystävystyy Draco Malfoyn pojan Scorpius Malfoyn kanssa, ja heistä tulee samantien erottamaton kaksikko. Albus ei pidä kuitenkaan koulunkäynnistä juurikaan, eikä hän oikein kunnolla pääse kiintymään Tylypahkaan missään vaiheessa, minkä lisäksi hän on jatkuvissa erimielisyyksissä ja riidoissa isänsä Harryn kanssa. Lopulta Albus ja Scorpius aloittavat kunnon hölmöilyn, kun he yrittävät ajankääntäjällä palata menneisyyteen pelastaakseen Cedric Diggoryn hengen, mutta tämän seurauksena tulevaisuus muuttuu pariinkin otteeseen hyvin dramaattisesti ja koko maailma on vaarassa ajautua kaaokseen.
Kirjan tarina on J.K Rowlingin taikamaailman tyylistä ja se käsittelee samoja teemoja kuin alkuperäinenkin saaga. Tarina tuntuu kuitenkin ratsastavan hiukan liikaa alkuperäisen saagan maneereilla ja omalla tavallaan jopa vesittää alkuperäisen tarinan hahmoja ja juonta. Tähän vaikuttaa suurelta osin kirjan juonenkulkuun vahvasti vaikuttava ajankääntäjä, jonka avulla Albus ja Scorpius palaavat Kolmivelho turnauksen tapahtumiin ja muuttavat siten ajan kulkua. Sinällään idea on ihan hyvä, mutta aikahyppely on tarinallisesti aina hyvin sekavaa parhaimmillaankin, koska siinä ei ole mitään järkeä. Azkabanin vanki kirjassa ajalla kikkailu vielä toimii, koska se on niin hienovaraista, mutta tässä kirjassa teema lähtee rönsyilemään täysin päättömästi, mikä pilaa monella tapaa alkuperäisen tarinan tapahtumia.
Tämän lisäksi kirjan pääpahikseksi nousevan Delphin paljastuminen Voldemortin ja Bellatrixin lapseksi on toki yllättävä juonenkäänne, mutta tarkemmin ajateltuna täysin hahmojen karaktäärien vastaista. Yllätysmomentti jää lopulta koko idean typeryyden varjoon; ei ole millään tavalla Voldemortin tai Bellatrixin tyylistä olla millään tavalla kiinnostunut lapsen tekemisestä. Kenties Bellatrixista huokuu jonkinasteinen eroottinen lataus Voldemortia kohtaan, mutta ainakaan Voldemortilla ei esiinny kirjoissa missään vaiheessa minkäänlaisia intressejä jatkaa sukuaan tai olla seksuaalisesti aktiivinen. Hänen suurin tavoitteensa on itse elää ikuisesti ja hallita, ja siihen suunnitelmaan valtakunnan perijät ja suvun jatkaminen eivät sovi millään tavalla. Delphin hahmo jää itsessäänkin lopulta melko vaisuksi ja tuntuu, että hänen tarkoitus on olla vain jokin Voldemortin uudelleen lämmitelty versio. Täysin Voldemortista irrallinen pahis, tai vielä parempaa ei pahista ollenkaan, olisi ollut kenties paljon toimivampi ratkaisu tarinan kannalta.
Albus ja Scorpius ovat kirjan parasta antia. Vaikka Harry, Hermione, Ron ja Draco saavat vähintään yhtä paljon tilaa kirjassa, niin heidän hahmoistaan on oikeastaan kaikki jo saatu irti itse saagassa, joten uuden sukupolven velhojen Albuksen ja Scorpiuksen tekemisiä on siksi mielenkiintoisempi seurata. He ovatkin yllättävän kiehtova kaksikko, ehkä juuri sen takia, että he eroavat vanhemmistaan niin totaalisesti; Scorpius on ystävällinen ja jopa arka, kun taas Albus on kiivasluonteinen ja angstinen, jopa epäkohtelias ja välinpitämätön luonteeltaan. Heidän ystävyytensä on kuitenkin hyvin aitoa ja he välittävät aidosti toisistaan ja lopulta myös vanhemmistaan, vaikka heidän tekonsa välillä kertoisivatkin jotain toista. Kaksikko eroaa Harry-Hermione-Ron triosta hyvin paljon ja tämä on Rowlingilta oikea ratkaisu; samankaltaista koulukaveriryhmää olisi täysin turha esitellä. Kunpa hän olisi vain ymmärtänyt olla toistamatta asioita muidenkin hahmojen ja itse tarinan kohdalla.
Harry Potter And The Cursed Child on tavallaan ihan hyvä kirja, mutta se nojaa liikaa alkuperäiseen tarinaan ja hahmoihin, vesittäen aiempien kirjojen tapahtumia ja joidenkin merkittävien hahmojen persoonallisuuksia. Juoni on joiltain osa-alueiltaan laadukas ja hyvä, mutta runsas aikamatkustamisella pelleily on epäuskottavaa ja sekavaa, eikä juoni tämänkään takia nouse kokonaisuutena keskitasoa paremmaksi. Albus ja Scorpius ovat kirjan valopilkut ja he pelastavat olemuksillaan ja tekemisillään paljon kirjan muuten heikohkosta vetovoimasta. Kirjan käsikirjoitustyylin takia se ei saa myöskään luotua sitä omalaatuista tunnelmaa, mikä aiemmissa Potter kirjoissa on niin vahvasti läsnä, koska tarinaa kuljetetaan lähes pelkästään vuorosanojen voimin. Kenties itse näytelmä toimii tarinankerronnan osalta paremmin ja toki siihen muottiin tämä alunperin on tehtykin, mutta tämä ei silti ole perusteltua selittelyä kirjan ostajille, jotka pulittavat teoksesta täyden kirjan hinnan. Omalla tavallaan The Cursed Child on pakkoluenta Potter faneille ja on hienoa päästä jälleen Rowlingin maailmaan, mutta toteutus jää valitettavasti monelta osa-alueelta laimeaksi ja omituiseksi. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut ehkä jopa parempi, jos tämänkaltaista tarinaa ei välttämättä oltaisi edes tehty Potter saagan jatkumoksi. Mutta tällä mennään ja itse näytelmä on varmasti katsomisen arvoinen kokonaisuus. Tarinan olisi toivonut keskittyvän kuitenkin vähän erilaisiin aiheisiin, vaikka samaan Potter maailmaan sijoittuisivatkin.
Arvosana: 6,5/10
