Opadelen leffa-arvostelu no. 20: Blade Runner 2049

Blade Runner 2049

Ohjaus: Denis Villeneuve
Kesto: 164 min
Julkaisuvuosi: 2017

Alkuperäinen Blade Runner nauttii klassikon asemasta, mutta ensimmäisen kerran kun elokuvan katsoin, niin päällimmäinen fiilis elokuvasta oli hämmennys. Tähän vaikuttaa tietysti se, että elokuva oli täysin erilainen mitä kuvittelin, mutta nyt toisella katsomisella tunne on edelleen enemmän tai vähemmän sama. Tämä luultavasti johtuu siitä, että elokuvan tunnelma on hyvin erikoinen ja ohjauksellisesti mennään aika korkealentoisissa sfääreissä paikoitellen. Ennenkaikkea elokuvan juoni aiheuttaa päänvaivaa; lopetus on omituinen ja jopa epälooginen, mikä jättää katsojan vähän tyhjän päälle. Myöskin päähenkilöiden rakkaustarina ei rakennu mielestäni mitenkään erityisen järkevästi tai tyylikkäästi. Kuitenkin on todettava, että elokuvan teemat ovat hyvin puhuttelevia ja vahvan omalaatuisen tunnelmansa ansiosta Blade Runner erottuu edukseen, mikä selittää pitkäikäisyyttä paljon. Odotinkin jännityksellä, millaisen jatko-osan Villeneuve ja kumppanit ovat saaneet aikaan, kun aikaa on kulunut alkuperäisestä 35 vuotta. Mikäli jatko-osa onnistuisi, pitäisi sen tuoda tarinaan jotain uutta kulmaa, nojaten silti myös elokuvan alkuperäiseen tunnelmaan ja tyyliin, ratsastamatta kuitenkaan liikaa alkuperäisen meriiteillä. Ei todellakaan helppo homma, varsinkaan, kun Blade Runner fanit ovat äärimmäisen laatutietoisia ja vaativia.

Elokuva onnistuu kuitenkin jokaisella osa-alueella hyvin vakuuttavasti. Ridley Scottin luoma tarina on mielenkiintoinen jatkumo alkuperäiseen elokuvaan ja onnistuu viemään Blade Runner universumin entistä mielenkiintoisemmalle tasolle; tarina on aidosti kiehtova yhdistelmä scifiä, mysteerin ratkomista, rikosdraamaa, kyberpunkkia ja toimintaa. Edeltävän Blade Runnerin suurin ongelma oli juuri juonen lopulta yllättävän heppoinen rakenne, tönköhkö tarinankerronta ja epäloogiset omituisuudet, mutta 2049 pitää tällä saralla otteessaan koko ajan. Juoni etenee suhteellisen hidastempoisesti, mutta pääasiassa hyvällä tavalla: asioiden annetaan kypsyä rauhassa ja katsojalle jää aikaa pohtia monimutkaisempia elementtejä, mikä auttaa pysymään mukana elokuvan rytmissä. Kaikkea ei myöskään paljasteta heti ja mukana on mukava määrä yllätyksiä, mikä luo koukkuja ja auttaa katsojaa pitämään mielenkiinnon yllä. Tarinan vahvin puoli piilee kuitenkin, kuten edeltäjässäkin, sen filosofisissa asetelmissa ja erityisesti ihmisyyden suurissa kysymyksissä. Missä menevät ne etiikan rajat, jotka tekevät ihmisistä vähemmän ihmisiä? Miten määritellään ihmisyys ja mitkä ominaisuudet sen luovat? Milloin ihmisten omista luomuksista voi tulla inhimillisempiä kuin itse ihmisistä? Näitä teemoja elokuvassa käsitellään suorasti ja epäsuorasti paljon, tietenkin ihmisten ja replikaatioiden välisen suhteen kautta.

Ohjauksellisesti ja visuaalisesti elokuva on todella kaunis, vaikuttava ja autenttinen. Ohjaaja Villeneuven työstä näkee, että hän on itse suuri Blade Runner fani. Miljööt ja maisemat tekevät kunniaa alkuperäiselle elokuvalle, mutta omalla tavallaan myös tuovat maailmaan jotain lisää; aikaa on kuitenkin kulunut 30 vuotta, niin maailma ei voi enää näyttää samalta. Siinä missä alkuperäisen Blade Runnerin maailma esittäytyy futuristisena ja hektisenä, mutta myös kolkkona, niin BR 2049:ssä ollaan edetty jo melkein post-apokalyptiseen lohduttomuuteen. Kaikki kohtauspaikat näyttävät kerrassaan upeilta, oli kyseessä sitten kaupungin laitamien kaatopaikka, säteilyn runtelema vanha kaupunki, tai megalopolinen rahvaan rappiollinen katukuva. Jotenkin elokuvan värimaailmakin lumoaa katsojan, kohtauksien muodostuessa uniikeiksi ja ikimuistettaviksi jo pelkkien ainutlaatuisten kohtauskohtaisten värimaailmojen ansiosta. Tämän kaltaista toteutusta näkee hyvin harvoin, mikä tekee elokuvasta ainutlaatuisen.

Elokuvan musiikki luo kuitenkin vähintään puolet elokuvan omalaatuisesta tunnelmasta. Hans Zimmerin soundtrack on siinä mielessä erikoinen, että siinä ei ole käytetty orkesterisoittimia ollenkaan, vaan äänimaailma on luotu pääasiassa kosketinsoittimilla, aivan kuten alkuperäisessä Blade Runnerin Vangelis soundtrackissäkin on. Tämäkin elementti tekee kunniaa alkuperäiselle elokuvalle, Zimmerin sävellyksien ollessa hyvin samantyylisiä edeltäjänsä kanssa. Tummanpuhuvat ambient äänimaisemat sopivat kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellisesti elokuvan tyyliin, ja tekevät yhdessä tarinan ja visuaalisen annin kanssa elokuvasta voimallisen kokonaisuuden.

Näyttelijät tekevät myös uskottavaa ja vakuuttavaa työtä, erityisesti Ryan Gosling, joka on viime aikojen rooliensa ansiosta nousemassa yhdeksi suosikkinäyttelijöistäni. Replikantti etsivä K:na hän tekee erittäin hyvän roolin hiukan vaikeastiluettavana persoonana: hän on tarpeen tullen todellinen bad-ass, mutta pinnan alla piilee rakkautta kaipaava herkkä persoona, tekoälyllisistä rajoituksistaan huolimatta. Pitkästä aikaa oikeasti mielenkiintoinen päähenkilö, jonka rooliin Gosling on nappivalinta (ilmeisesti ohjaaja piti häntä myös ainoana vaihtoehtona). Harrison Ford on ollut vanhoilla päivillään hiukan krantun papparaisen oloinen rooleissaan, mutta tässä elokuvassa hän pääsee loistamaan; miehen karisma on edelleen tallella ja hänen hahmonsa saa alkuperäistä elokuvaa paljon sentimentaalisemman roolin, mikä tuo syvyyttä hahmoon runsaasti. Jared Leto nousee kirkkaimmin esiin sivuhahmoista Wallacen roolissa, mies tuntuu olevan jokaiseen rooliinsa niin omistautunut, ettei hänen suorituksiinsa voi koskaan pettyä. Jotain kertoo miehen omistautumisesta se, että sokeaa Wallacea näytellessään hän piti kuvauksien ajan piilolinssejä, jotka oikeasti sokaisivat hänet; hän ei käytännössä koskaan nähnyt mitään kuvausten aikana. Krista Kososen suomenkieliset vuorosanat olivat myös hauska yksityiskohta, hiukan piti kulmakarvoja teatterissa nostaa, kun yhtäkkiä joku puhuu suomea elokuvassa.

Blade Runner 2049 on vaikuttava elokuva, jossa on niin omalaatuinen tunnelma ja tyyli, ettei sitä voi verrata oikein mihinkään olemassa olevaan elokuvaan, paitsi tietenkin alkuperäiseen. Ridley Scott ja Denis Villeneuve ovat kuitenkin onnistuneet luomaan selkeästi myös itsenäisen elokuvan, joka tuo Blade Runner universumiin paljon uutta, alkuperäistä myös suuresti kunnioittaen. Musiikin, ohjaustyön, visuaalisuuden, teemojen ja roolisuoritusten muodostama kokonaisuus on hätkähdyttävän hieno sekoitus niin taide-elokuvaa ja filosofiaa kuin scifiä, toimintaa, draamaa, kyberpunkkia ja rikosmysteeriäkin. Juoni ei alkuperäisen elokuvan lailla ole edelleenkään se vahvin puoli, mutta se on keskivertoelokuvaa silti paljon parempi. Kaikki muu elokuvan erinomaisuus vain jättää normaalisti näinkin tärkeän elementin jopa hiukan varjoonsa. Juoni on kuitenkin mielestäni alkuperäiseen nähden selkeä parannus. Ymmärrän, että Blade Runner oli aikanaan erittäin vaikuttava kokemus ja ajanjaksoon peilaten se on hämmästyttävä elokuva, mutta puhtaasti leffanautintona kaikkia osa-alueita katsoen Blade Runner 2049 on yksinkertaisesti parempi, varsinkin tällaiselle juniorille, joka ei 80-luvulla ole lapsuuttaan tai nuoruuttaan juurikaan elänyt. Tämä leffa sujahtaa niiden harvinaisten jatko-osien joukkoon, jotka ovat joko alkuperäistä parempia tai muuten vain onnistuneita, yhdessä Terminator 2, Aliens ja The Empire Strikes Back elokuvien kanssa. 35 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen tällaista suoritusta voisi sanoa jo jonkun sortin saavutukseksi.

Arvosana: 8,8/10

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi