Opadelen levyarvostelu no. 10: Lost Society – Braindead
Tulevaa Rytmikorjaamon keikkaa med Exodus odotellessa.
Braindead
Vuonna 2010 perustettu Jyväskyläläinen thrash metal pumppu Lost Society kiinnitettiin metallijätti Nuclear Blastin riveihin 2012 vuonna bändikilpailun myötä ja yhtyeen nousukiito on ollut siitä asti huikaisevaa. Yhtye julkaisi pian debyyttilevynsä Fast Loud Deathin vuonna 2013, joka sai jo seuraavana vuonna jatkoa Terror Hungry -levyn merkeissä. Molemmat lätyt ovat oikein mukiinmeneviä vanhan koulukunnan oppien mukaan tehtyjä thrash metal levyjä, joista huokuu nuoruuden elinvoima, innostus ja suuri sydän, mutta ennenkaikkea yhtye onnistui vakuuttamaan faneja puolelleen uskomattoman energisellä live-esiintymisellään. Jos yhtye olisi tällä meiningillä esiintynyt 80-luvun suuren thrash aallon huipulla, olisi bändi nimenä jo vaikka missä. Nyt eletään kuitenkin 2010-lukua ja vaikka thrash metal elää renessanssiaan ja voi hyvin, on tämän kaltainen musiikki tietyllä tapaa jo kuultu ja nähty. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö old school meiningillä tehdylle laaturässille olisi kysyntää, päinvastoin; kaiken genresekoittelun ja omaperäisyyden hakuisuuden keskellä on suorastaan virkistävää, että jotkut tekevät laadukkaasti asioita edelleen peruselementtejä hyödyntäen.
Yhtyeen kolmas levy Braindead julkaistiin kuluvan vuoden helmikuussa ja nyt on tapahtunut se, mikä useimmille bändeille tapahtuu aina jossain vaiheessa: tyyli alkaa joko muuttua tai saada uutta lihaa luidensa ympärille. Braindead ei olekaan enää missään nimessä pelkästään thrash metalliin nojaava teos, vaan mukana on jo paljon monipuolisempaa ja syvällisempää tarttumapintaa. En tiedä onko vaikutteita haettu tietoisesti mutta kolmen yhtyeen musiikkia Braindeadilta kuulee selkeästi ja ne ovat 80-luvun Metallica, Suomen oma ylpeys Stone ja 90-luvun metallisuuruus Pantera, kaikki hyvässä mielessä. Levyn aloittava I Am The Antidote viestii heti alkuun, että yhtyeen soundi on muuttanut suuntaansa; 6 minuuttia keskitempoisessa raskaudessa jyrisevä biisi koukuttaa kuulijan komeilla riffeillään, tyylitajuisilla melodioillaan ja primitiivisellä laulullaan erittäin tehokkaasti. Tätä seuraava Riot jatkaa samassa hengessä niskanikamia kuluttavalla groovellaan nostaen musiikillista tasoa entisestään; kappaleen asenne ja tyyli ovat kuin suoraa jatkumoa Panteran jättämälle perinnölle.
Mad Torture läväyttää lopulta sen rässivaihteen silmään mutta tekee sen paljon moniulotteisemmin kuin aikaisemmilla levyillään. Ensimmäiset 2 minuuttia paahdetaan aggressiivisen thrashin parissa mutta viimeiset 3-4 minuuttia mennäänkin taas hitaammassa tempossa suureelisuuden rajamailla. Kitarasoolot halkovat ilmaa ja raskaat riffit saattelevat musiikkia sulavasti eteenpäin, ja kappale voisi olla aivan hyvin esimerkiksi Stonen No Anaesthesia albumilla. Hollow Eyes jatkaa edelleen hidastempoisessa jyrinässä, tuoden mieleen jollain tavalla Slayerin raskaamman musiikin. Laatu pysyy edelleen hyvänä ja riffit terävinä. Rage Me Up pistääkin sitten todellisen thrash metal ryminän päälle, kappaleen energiatason hipoessa pilviä. Pientä temponvaihtelua kappaleessa on myös Mad Torturen tapaan ja sävellyksellisesti teos on levyn teeman mukaisesti monipuolinen, mutta erittäin vaivattomasti osasta toiseen soljuva kokonaisuus. Rakenteeltaan muistuttaa hiukan Metallican Blackened mestariteosta.
Hangover Activator jatkaa nopeatempoisemmassa linjassa ja on edellisen kappaleen ohella selkeästi levyn thrash vetoisin kappale. Riffit murjovat kuulijaa, groove on mainiota ja meininki tihkuu kauttaaltaan adrenaliinia ja asennetta. Jos joku biisi pistää keikoilla mosh pitin pyörimään, niin se on tämä. Only (My) Death is Certain tarjoilee lopulta levyn loppupuolelle jotain ennenkuulematonta tältä yhtyeeltä; päälle 8 minuuttia polveilevaa, tummanpuhuvaa ja syväluotaavaa metallin värinää täynnä toinen toistaan parempia riffejä ja osioita. Tämä teos tuo selkeästi eniten Metallican mieleen ja erityisesti legendaarisen Master of Puppets -albumin, mutta myös Stonen progressiivisemman No Anaesthesia kauden. Selkeästi levyn kunnianhimoisimpia kappaleita, joka onnistuu joka osa-alueellaan erinomaisesti, nostaen kappaleen selkeästi yhtyeen parhaiden biisien joukkoon, ellei jopa parhaaksi. Lopulta levyn päättää kunniaa tekevä Pantera cover P.S.T.88 ajoilta, jolloin Pantera ei ollut vielä täysin luonut nahkaansa uudestaan. Mukana on myös pari mukavaa bonusbiisiä, mutta bonusbiisit ovat aina bonusbiisejä, en lue niitä osaksi albumikokonaisuutta.
Braindead on erittäin hyvä metallilevy nuorelta yhtyeeltä, jolla näyttäisi olevan oikein lupaava tulevaisuus edessään. Kolmas vaikea albumi on nyt tehty ja se nousee helposti yhtyeen parhaaksi levyksi, muuttaen yhtyeen tyyliä samalla tavoin kuin Metallica muuntautui Kill ’Em Allilta Ride The Lightningiin ja Master of Puppetsiin. Jos kappaleet ovat sävellyksellisesti parasta Lost Societyä mitä on tähän asti kuultu, niin myös tuotantopuolella on panostettu edeltäjiin verrattuna selkeästi; hiukan nuhjuiset ensimmäisen albumin soundit ovat muovautuneet tällä levyllä erittäin rouheiksi ja tasapainoisiksi, mikä tekee kuuntelukokemuksesta erittäin miellyttävää. Erityisesti pidän siitä, että basso on nostettu kuuluvaan rooliin kitaroiden rinnalle, ja koska bassokuviot usein menevät myös täysin omia polkujaan, tuo tämä paljon tarttumapintaa lisää levylle. Braindead on kaikinpuolin edeltäjiään kypsempi ja syvällisempi kokonaisuus, jossa raskasta riffittelyä on melkein enemmän kuin nopeaa kaahaamista. Biisit ovat loistavia ja kokonaisuus muodostuu vahvemmaksi joka kuuntelun jälkeen, mikä on merkki onnistuneesta levytyksestä. Jään innolla odottamaan mihin bändi tästä vielä kehittyy, ja erityisesti miten yhtye ottaa uudet biisit livenä haltuun; asia johon minulla on täysi luotto yhtyeen lavashown pari kertaa aiemmin nähneenä.
Arvosana: 8,4/10
