Opadelen levyarvostelu no. 16: Ayreon – The Source
Uutta Ayreonia pitkästä aikaa tullut ulos. Otetaan järkäle suurennuslasin alle.
The Source
Progemaestro Arjen Lucassenin lempilapsi Ayreon on sementoinut paikkansa nykyaikaisen progemetallin suunnannäyttäjänä ja jättiläisenä jo kauan aikaa sitten, mutta siitä huolimatta on aina pakko hämmästellä miehen visioiden suuruutta ja kykyä löytää todellisia superkokoonpanoja levyillensä mukaan. Eritoten Ayreon on tunnettu sen lukuisista laulajistaan, jotka vaihtelevat levyittäin. Mikin varressa ovat olleet mm. Bruce Dickinson (Iron Maiden), Andi Deris (Helloween), Timo Kotipelto (Stratovarius), Marco Hietala (Tarot, Nightwish), Anneke Van Giersbergen (The Gathering), Cristina Scabbia (Lacuna Coil), Damian Wilson (Threshold), Daniel Gildenlöv (Pain of Salvation), Devin Townsend (SYL, DTP), Floor Jansen (Nightwish), Mikael Åkerfeldt (Opeth), jne jne, lista on loputon ja aivan mieletön (Wikipedian mukaan laulajia on historian aikana ollut yhteensä 78). Ayreonin vahvuus onkin ollut juuri aina siinä, että sen levyillä kuulija pääsee nauttimaan todellisesta laulamisen riemujuhlasta, kun lukuisat äärimmäisen taitavat vokalistit pistävät osaamisensa koetukselle Lucassenin rockoopperoissa. The Source ei ole tässä kohtaa poikkeus.
Musiikillisesti The Source ei eroa juurikaan edeltäjistään, mutta se on silti varsin omannäköisensä kokonaisuus. Pituutta levyllä on jälleen kahden levyn verran, joten mitenkään helposta albumista ei voida taaskaan puhua. Vahvojen progevaikutteiden lisäksi The Source tarjoaa jälleen paljon myös folk elementtejä, mikä ilmenee selkeiten viulun ja huilun mukanaolosta ja kansanmusiikillisista melodioista. Levyllä on vaihtuvien tahtien, tempojen ja sävellajien lisäksi kuitenkin myös yllättävän suoraviivaista soittoa, mikä piristää kokonaisuutta mukavasti. Levyn aloittava The Day That The World Breaks Down tiivistää koko levyn ytimen komeasti jo alkumetreillä: seesteinen intro kasvaa suureleiseksi, melodikseksi ja energiseksi metallijunaksi, jossa ei ole jarruja. Tuplabasarikompit muuntuvat folk melodioiksi, jyräävät kitarat antavat tilaa jammailunomaiselle fiilistelylle ja upea laulajakaarti tuo kappaleelle vaihtelevuutta ja koukkua enemmän kuin olisi tarve. Erityisesti puolivälin a capella kuoro on varsin maukas yksityiskohta. Kappale nousee heti levyn parhaimmistoon toimien koko rockoopperan alkusoittona, overtuurina.
Sea of Machines tarjoilee seesteisempää ja akustisempaa antia, vaikka sähkökitarat valtaavat ajallaan tässäkin pelikentän. Kappale on täynnä upeita melodioita ja erityisesti loppupuolen kasvatus ja yllättävä tiputus alun rauhallisuuteen tekee kappaleen rakenteesta hyvin toimivan ja polveilevan. Everybody Dies on omia suosikkejani levyltä ja samalla levyn suoraviivaisimpia kappaleita, vaikka esim. Motörheadiin verrattuna se voisi olla klassinen sinfonia. Kappale on räväkkä ja omalla tavallaan kieroutunut, jopa koominen, mutta tuo nyrjähtänyt tunnelma tekee siitä todella energisen ja muistettavan palan. Koukkua koukun perään. Star of Sirrah edustaa levyn heavy metallisempaa osastoa ja kappaleen mahtipontisuus on omaa luokkaansa. Kitarasoololle erityismaininta, nam.
All That Was edustaa selkeiten leyn folk antia runsaiden viulu- ja huilumelodioidensa ansiosta. Vaivatta soljuva kappale, jossa on myös paljon koukkuja ja jää siksi mieleen parhaiten levyltä, erityisesti puolivälin kerrassaan fantastisen kitaramelodiansa ansiosta. Run! Apocalypse! Run! on levyn suoraviivaisin kappale tuplabasareineen ja jyräävine kitaroineen, mutta ei poikkeavuudestaan huolimatta nouse sävellyksenä lähellekään levyn parhaimmistoa. Toimii kuitenkin hyvänä varianttina levyn keskellä kokonaisuutta ajatellen. Condemned To Live on paljon tunnelmallisempi teos, joka rauhoittaa menoa mukavasti. Kappale toimii enemmän väliosana kokonaisuudessa, mutta on kuitenkin sävellyksellisesti oikein maukas kappale. Aquatic Race ei alun komeasta laulukuorosta huolimatta yllä valitettavasti levyn muun materiaalin tasolle ja kappaleen keskitempoinen junnaavuus käy massiivisessa kokonaisuudessa jopa hiukan puuduttavaksi. Jos joku kappale edustaa täytemateriaali The Sourcella, se on tämä.
The Dream Dissolves on pahaenteinen ja uhkaavan kuuloinen kappale, josta löytyy kuitenkin myös paljon herkkyyttä ja kauneutta. Kansanmusiikkivaikutteet ovat jälleen paljolti läsnä, mikä toimii kappaleelle hyvin edukseen. Kappaleen melodiat ovatkin jälleen ensiluokkaisia ja lopun intensiivinen tunnelman kasvatus, seesteinen väliosa ja lopun eeppinen kitarasoolo nostavat teoksen heittämällä levyn parhaimmistoon. Deathcry of a Race tarjoilee sekä rivakampaa folk metal antia että fiilistelevää akustista näppäilyä. Lauluosuudet ovat, jälleen kerran, fantastista kuunneltavaa ja nostavat kappaleen aivan omalle tasolleen. Itämainen hoilaus kappaleen keskellä toimii yllättävän hyvin, mutta oopperatyylinen sopraanoduetto on lyhyydestään huolimatta omituinen ratkaisu, eikä palvele kappaletta kuin pahassa. Osuus ei istu omaan korvaani kappaleeseen oikein mitenkään.
Into The Ocean on levyn raskaimpia ja suoraviivaisimpia teoksia, josta tulee mieleen vahvasti sekä Deep Purple että Nobuo Uematsun Final Fantasy pelien loppubossien tunnarit, minkä sanon tietysti vain hyvässä. Kappaleen energia on käsin kosketeltava. Bay of Dreams tuo vahvasti mieleen Pink Floydin ja kappaleen alun sumuinen tunnelma erottaa sen levyn muusta annista omalla tavallaan. Lopun nostatus toimii ihan hyvin myös, vaikka ei tarjoakaan mitään ikimuistettavaa. Planet Y Is Alive on yllättävän power metallinen teos, jossa ääneen oikeutetusti eniten pääseekin Blind Guardianin Hansi Kürsch. Kertosäe kappaleessa on erittäin toimiva ja jää korvamadoksi todella tehokkaasti, kappaleen edustaessa muutenkin levyn terävintä kärkeä. The Source Will Flow on todellinen tunnelman rauhoittaja ja kappaleena oikein kaunis. Teos rauhoittaa kokonaisuutta myös mukavasti, etenkin edeltävän kappaleen energisyyden jälkeen. Uninen on adjektiivi, jota ehkä ensimmäisenä hakisin kappaletta kuunneltaessa.
Journey To Forever enteilee levyn päätöstä ja kappaleen iloinen meininki saa hymyn huulille. Alun kuoro, duuripohjaiset melodiat, kepeä tunnelma ja laulajien ilosanoma antavat kappaleelle ja levylle raikkaan tuulahduksen. The Human Compulsion toimii eräänlaisena loppusoittona levylle, kappaleen tarjoillessa tiiviisti pariin minuuttiin jo aikaisemmin kuultuja riffejä ja melodioita. Eräänlainen summaus. Lopulta levy päättyy March of the Machines outroon, joka on tyylillisesti hiukan hämmentävä tapa lopettaa levy. Kappaleen idea selviää kuitenkin tarkastelemalla levyn tarinaa, joka tälläkin levyllä on konseptimuotoa: Andromedan galaksissa Alpha planeetalla kaikkea pyörittävä tekoäly päättää, että siellä asuvien ihmisten on kuoltava, joten valikoitu joukko lähtee maanpakoon Sirrahin tähden läheisyyteen uudelle planeetalle rakentamaan tulevaisuutta. ”The Source” nimellä kulkeva lääke antaa selviytyjille poikkeuksellisen pitkän eliniän, kyvyn elää veden alla (-> vesiplaneetta) ja kyvyn telepatiaan, mutta asettumisen jälkeen yksi selviytyjistä päättääkin lääkkeen avulla tulla uudeksi tekoälyn kaltaiseksi voimaksi ja ottaa planeetan haltuunsa, aloittaen samalla pimeyden ajanjakson (The Age of Shadows), jossa viitataan suoraan kymmenen vuoden takaiseen Ayreonin binäärilevyn avausraitaan, The Age of Shadows kappaleeseen. The Source levyn outro onkin siis samalla intro entisaikojen Ayreon levylle, mikä tekee tästä metkalla tavalla mielenkiintoisen lopetuksen.
Ayreonin levyjen suurimpia vahvuuksia laulajien lisäksi ovatkin juuri niiden tarinallisuudet. Jokainen Ayreon levy on konseptialbumi, jossa laulajat esittävät tarinan hahmoja ja vievät juonta eteenpäin omilla lauluosuuksillaan. Tämän takia levyjä kuunnellessa kuulija alkaa visualisoida elokuvamaista filmiä ajatuksissaan, mikä tuo yllättävän paljon syvyyttä ja mielenkiintoa kuuntelukokemukseen. Levyjä ei turhaan sanota rockoopperoiksi ja niistä huokuu aina vahvat musikaalivibat, ja tämä pätee myös The Sourcen kohdalla. Lauluosuudet itsessään ovat myös jälleen taattua Ayreon laatua, vaikka ihan edellislevyn revittelyyn ei ylletäkään. Shown varastaa myös viime levyllä laulanut Tommy Karevik (Kamelot), jonka korkea mutta voimakas ja tarvittaessa raspinen ääni on kerrassaan fantastisen kuuloinen. Lucassen on säveltäjänä ja visionäärinä saanut aina revittyä laulajistaan ulos heidän parasta osaamistaan ja The Source on jälleen todistus tästä.
The Source on vahva albumi, jossa ei ole suoranaisesti heikkoja hetkiä, mutta ei myöskään tajunnanräjäyttäviä sävellyksiä. Hetkittäin levy tarjoilee fantastisia riffejä ja melodioita, mutta todelliseksi mestariteokseksi näiden kanssa ei vielä ylletä. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva ja levy on täynnä laadukkaita kappaleita, jotka tyydyttävät progehörhöjen korvia vakuuttavasti. Levy on pituutensa ja kappalemääränsä takia kuitenkin myös raskas kuunnella ja sisäistää, mutta tästä huolimatta The Source pitää otteessaan tasaisen laadukkaan materiaalinsa ja yksittäisten tähtihetkiensä ansiosta. Musiikillisia vaikutteita levylle on ainakin kuulijan näkökulmasta otettu vahvasti Pink Floydilta, mutta Ayreon kuulostaa ennenkaikkea kuitenkin Ayreonilta. Bändillä on ollut jo pitkään täysin omanlaisensa soundi, mikä on nykypäivän tarjonnassa elintärkeää menestyksen ja arvostuksen kannalta. Tästä nostan Lucassenille jälleen hattua ja jään odottamaan seuraavaa levyä luottavaisin mielin; tuntuu, ettei tämän bändin kohdalla kun voi oikein ikinä pieleen mennä.
Arvosana: 8,4/10
Kohokohdat: The Day That The World Breaks Down, Everybody Dies, Planet Y Is Alive & The Dream Dissolves
