Opadelen levyarvostelu no. 19: The Prodigy – Fat of the Land
Keith Flintin muistolle.
Fat of the Land
Vuodet 2005-2010 olivat omassa elämässäni intensiivistä musiikin kuuntelun aikaa, jollaista ei ole koskaan ollut aiemmin tai sen jälkeen. Tuona viiden vuoden aikana tulin ostaneeksi yli 500 albumia ja suuri intohimoni oli tutustua jatkuvasti uudenlaiseen musiikkiin. Mikä alkoi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksesta, Metallicasta ja Viikatteesta, laajeni hyvin nopeasti genrerajat ylittäviin musadiggailuihin, kunnes soittolistoilla soivat niin metallin eri alalajit (death, doom, black, thrash, power, progressiivinen, etc), hip hop, punk, pop-rock, indie, post-rock, klassinen musiikki, alternative, rytmimusiikki (lattarit, big band, jazz, ym) proge, ambient, avant garde, kuin erilaiset 2000-luvun hybridigenretkin. Aluksi en pitänyt juuri mistään uudesta musasta – varsinkaan vähänkään äärimmäisemmästä – mutta mietin asiaa aina tältä kantilta: jos joku levy on oman tyylilajinsa klassikko, niin senhän täytyy olla silloin hyvää musiikkia, en vain vielä ymmärrä sitä. Ja kun tarpeeksi teki siedätyshoitoa ja perehtyi eri tyylilajeihin, niin aina sieltä se punainen lanka nousi esiin ja ahaa elämykset olivat valmiit. Mikään ei ollut niin mahtavaa, kuin löytää jokin uusi genre tai bändi, josta ei tajua mitään ja jopa ei pidä, mutta joka jossain vaiheessa aukeaa musiikkia kuunnellessa. Tässä musiikin kuuntelun ekskursiossa ns. ”porttibändit” olivat avainasemassa: Mokoma ja Children of Bodom avasivat ovet raskaampaan musiikkiin, Sigur Ros post-rockin upeaan maailmaan, Faith No More ja Mr. Bungle kokeellisempaan musiikkiin, ja niin edelleen. The Prodigy on itselleni juuri tämän takia merkittävä yhtye, sillä bändi ja erityisesti sen klassikkolevy Fat of the Land avasivat silmäni ja korvani konemusiikin ja elektronisen musiikin upeaan maailmaan.
Vuonna 1997 julkaistu yhtyeen kolmas täyspitkä Fat of the Land onkin kiistatta yksi suurimmista konemusiikin klassikkoalbumeista. Levyn avaava Smack My Bitch Up laittaa välittömästi jalan ja niskan nykimään yksinkertaisella, mutta erittäin tehokkaalla rytmipoljennollaan. Kappaleen intro on ehkä hiukan pitkähkö, mutta sähäköillä konesoundeilla kyllästetyt rytmiset melodiat, pirteätempoinen groove ja toistuvaa komppia mukavasti rikkova puolivälin seesteisempi osuus hoilauksineen tekevät kappaleesta kaikessa yksinkertaisuudessaan totaalisen tarttuvan groovepläjäyksen, jonka klassikkoaseman sinetöi lopullisesti kappaleen kyseenalainen, mutta kerrassaan mieleenpainuva musiikkivideo. Breathe on myös yksi levyn kolmesta sinkkubiisistä ja jatkaa samoissa tempoissa kuin levyn avausraitakin. Koneelliset sähkökitarataustat ja Flintin rähisevä laulutyyli antavat kappaleelle paljon särmää ja raskautta, minkä lisäksi tummanpuhuvat, sähköiset melodiaosuudet luovat kappaleelle melko uhkaavan ilmapiirin. Jo toinen ikimuistettava kappale ja vasta kaksi biisiä menty levyä.
Diesel Power on selkeästi keskitempoisempi biisi ja erottuu levyn muusta materiaalista Kool Keithin vierailevan räppilaulun takia. Kappaleessa ei esiinny juurikaan variansseja, mutta tasaisen tappavasti mylläävä komppi ja Keithin kappaletta liidaava, vakuuttavan voimakas räppäys tekevät biisistä kuitenkin enemmän tasaisen vahvan kuin yksitoikkoisen puuduttavan, mikä antaa myös mukavaa vaihtelua kahden ensimmäisen kappaleen samanhenkiseen rytmiikkaan. Funky Shit on pääasiallisesti instrumentaalibiisi, jossa hoetaan kappaleen legendaarista nimeä silloin tällöin. Biisi on tunnelmaltaan ja tyyliltään hyvin rave-henkinen ja sen aggressiivinen ja toistoon perustuva konemusiikki poljento toimii sekä taustamusiikkina että jalat alta vievänä tanssihurmoksena. Vain strobovalot puuttuvat. Kaikessa yksinkertaisuudessaan eritääin vahva kappale.
Serial Thrilla nojaa enemmän konemusiikilla höystettyyn keskitempoiseen heavy metal soundiin, jos näin voi sanoa. Komppi groovaa mutta on samalla raskas ja taustalla möyrivät sähkökitaravallit luovat metallimaista möyrintää kappaleeseen, olkoonkin, että kitarasoundit ovat hiukan ehkä liikaa taustalla ja soundi voisi olla raskaampikin. Elektroniset konemusiikin rytmimelodiat kuitenkin lopulta tekevät kappaleesta Prodigyn kuuloisen ja kaiken kruunaa Flintin jälleen raa’an kuuloinen mylvintä. Ei ehkä levyn parhaita paloja, mutta oiva väliteos levyn keskellä, eikä missään nimessä huono kappale. Mindfields tuo mieleen vahvasti nerokkaan Shpongle yhtyeen erityisesti melodian ja rytmin osalta; itämaisetmelodiat, soljuva komppi ja elektroniset lirputtelut luovat vahvaa psybient äänivallia, jonka päälle Flintin vokaalisuoritukset vasaroivat kappaleen maaliin. Myös enemmän väliteos, eikä niin mieleenpainuva kuin vaikka levyn avausraidat, mutta mukavan erilainen biisi jälleen tukemassa kokonaisuutta.
Narayan jatkaa samalla psykedeelisellä linjalla, ollen selvästi kuitenkin enemmän tyyliltään myös levyn alkupuoliskon tapainen elektrobiitti pläjäys. Psykedeelisen rock -yhtye Kula Shakerin (loistava yhtye, btw) laulaja ja perustajajäsen Crispian Mills vierailee raidalla laulussa, mikä tietenkin nostaa kappaleen hyvin erityiseksi teokseksi levyllä. Itämaisia elementtejä on jälleen hyödynnetty tehokkaasti, etenkin puolivälin seesteisemmässä hoilausosuudessa. Lopun instrumentaaliosuus kantaa hienosti koko kappaleen 9 minuutin keston jamimaisella fiilistelyllään, vaikka lopetus voisi kenties tulla myös hiukan aikaisemminkin. Legendaarinen Firestarter jatkaa levyn pomminvarmaa linjaa tykittämällä kuulijoiden korviin suoraviivaista ja vahvaa rytmiä, missä ei liiallisella monimuotoisuudella kikkailla, eikä tarvitsekaan. Prodigyn kohdalla suoraviivaisuus jälleen toimii, sillä tämänkin kappaleen teho perustuu nimenomaan aggressiiviseen, jopa punkhenkiseen ulosantiin, joka kuitenkin groovaa rytmisten elementtiensä ansiosta loistavasti. Flint on jälleen jalokivi kappaleessa, miehen vokalisointi on kuin käärme sylkisi myrkkyä vasten kasvoja.
Levy lähenee loppuaan ja Climbatize enteilee jo tunnelmaltaankin sitä, sillä kappaleessa on sitä selittämätöntä ”viimeisen kappaleen fiilistä”. Groove senkun paranee ja eikun reiveihin soimaan, meno on jälleen suoraviivaista ja psykedeelistä. Kappale on toki myös instrumentaali, minkä takia se tipahtaa myös enemmän väliteoksen rooliin. Levyn päättävä Fuel My Fire on levyn nopeatempoisimpia ja raskaimpia teoksia, mistä tulee hyvin vahvasti mieleen 70-luvun brittiläiset punkbändit, jotka ovat vain hiukan musiikillisesti aineissa. Hyvinkin punkhenkiset lauluosuudet Flintiltä toimivat loistavasti raskaamman koneistetun kitaroinnin ja kompin kanssa, ja elektroniset mausteet antavat mukavasti biisiin lisäsärmää ja kontrastia. Levy päättyy yhtä äkillisesti kuin se alkoikin, ja kuulija on jäänyt ainakin ensimmäisellä kuuntelulla varmasti hiukan hämmentyneenä ihmettelemään, että mitä ihmettä minä juuri kuuntelin?
Fat of the Land on näennäisen suoraviivainen albumi, mutta kun siihen perehtyy enemmän, niin huomaa, että kyseessä on itseasiassa yllättävän monipuolinen albumi. Levy on leimattu elektron/konemusiikin alle, mutta todellisuudessa se on sekoitus konemusiikkia, heavy metallia, hip hoppia, punkkia ja itämaista musiikkia. Toki konemusiikki on vallitsevassa roolissa, mutta muutkin tyylilajit nousevat esille koko ajan levyä kuunnellessa, välillä hienovaraisemmin, välillä suoraviivaisemmin. Juuri tämän takia tämä levy on itselleni varmasti niin merkittävä, sillä se musiikinkuuntelu mikä alkoi heavy metal diggailusta minulla aikanaan, laajeni nopeasti hyvin monelle osa-alueelle, ja heavy diggarina The Prodigy kuulosti heti hyvin mielenkiintoiselta musiikilta, erityisesti kun puhutaan juuri Fat of the Land -levystä. Mutta kun tähän albumiin pääsi sisälle, niin ovet olivat auki myös punkille, elektromusalle laajemmin (genrenä kyseessä on kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja laaja musiikkityyli) ja myös hip hopille. Fat of the Land ei ole täydellinen levy, mutta se onnistuu omassa hybridityylissään hämmästyttävän hyvin, ja tämä tekee levystä erittäin originaalin ja uniikin kokonaisuuden. Kaiken kruunaa juurikin Keith Flintin omaperäiset vokaalitulkinnat ja sähköinen ulosanti, ja on sanottava, ettei vastaavia laulajia ole kyllä hirveästi tullut vastaan vuosien varrella. Ei teknisesti lähelläkään parasta, mutta omalla asenteellaan ja tinkimättömällä tyylillään kerrassaan ikimuistoinen laulaja. En tiedä mikä The Prodigyn tarina tulee olemaan Flintin menehtymisen jälkeen, mutta jos siihen joku vielä pestataan, niin toivon, että henkilö tulee olemaan todellinen The Prodigy fani, joka tekee kunniaa Flintin muistolle. Mutta samalla toivon, että bändi ei enää ottaisi uutta laulajaa. Kävi miten kävi, The Prodigy on ansainnut merkittävän paikkansa musiikin historiassa ja erityisesti Fat of the Land, joka on ehdottomasti yksi tyylilajinsa merkittävimpiä teoksia, niin yleisesti kuin henkilökohtaisestikin.
Arvosana: 9,1/10
