Opadelen peliarvostelu no. 25: Detroit – Become Human
Pitkästä aikaa peliarvostelua ilmoille. Tällä kertaa vuorossa Heavy Rainista tutun Quantic Dreamin Detroit – Become Human.
Detroit – Become Human
”Together, we can live in peace and build a better future, for humans and androids. This message is the hope of a people. You gave us life. And now the time has come for you to give us freedom.”
PS+ jäsenyyden iloja on nettipelaamisen lisäksi kuukausittaiset pelitarjoukset ja ilmaispelit. Useimmiten ilmaispelit eivät ole kovinkaan kummoisia, mutta aina väliin sekaan mahtuu potentiaalisia helmiä. Detroit – Become Human on yksi näistä peleistä, jonka sain viime kuussa ladattua PS4 kovalevylleni veloituksetta (kylkeen sai myös Heavy Rain pelin, joka pitää ehdottomasti pelata myös jossain vaiheessa läpi), ja nyt nän pelin pelattua täytyy olla jäsenyyteen tyytyväinen, vaikka se 60 euroa maksaakin vuodessa. Detroit – Become Human on suhteellisen uusi peli ja omaperäisen tyylinsä ansiosta se toi minulle jo alkuun täysin uudenlaisen, interaktiivisen pelikokemuksen, jollaista en aikaisemmin ollut missään nähnyt. Toki Quantic Dream on käyttänyt samanlaista tyyliä aiemminkin, mutta itselleni tämän lafkan pelit ovat ennen Detroitia olleet täysin pimennossa.
Aloitetaan tarinasta ja miljööstä. Detroitin juoni ei ole itsessään mitenkään omaperäinen, mutta teknologisesti kehittyvässä maailmassa silti edelleen hyvin mielenkiintoinen. Androidit ovat tulleet maailmaan jäädäkseen ja ihmiset käyttävät niitä työorjinaan, seksileluinaan ja avustajinaan. Useat kohtelevat niitä väkivaltaisesti ja ala-arvoisesti, ovathan he koneita. Mutta monet näkevät niissä myös jotain inhimillistä ja kohtelevat heitä tasa-arvoisesti. Yleisesti mielipide androideja kohtaan on kuitenkin melko myrkyllinen, sillä niiden tulo on aiheuttanut sen, että lukemattomat ihmiset ovat jääneet työttömiksi ja köyhiksi, vailla tarkoitusta elämässä. Jotain kummallista kuitenkin on tapahtumassa androideissa: yhä useampi pääsee irtautumaan ohjelmoiduista protokollistaan, kehittävät oman tahdon ja yrittävät irtautua orjuuden kahleista. Nämä ns. ”deviant” androidit ovat yhä kasvava riesa ja lisääntyessään todellinen uhka ihmiskunnalle. Kuten arvata saattaa, juuri tähän konfliktiin peli lopulta tarinassaan tulee keskittymään; pystyvätkö ihmiset tunnustamaan androidit vertaisikseen, vai pitävätkö he heitä uhkana, joka johtaa vääjäämättä sotaan näiden kahden rodun välillä?
Androidien maailmaa on tutkittu populaarikulttuurissa useasti, ja suurimmat vaikutteet tälle pelille ovatkin varmasti HBO:n Westworld (tai siihen vaikuttanut samanniminen elokuva) ja kulttiklassikko Blade Runner. Aihe on hyvin mielenkiintoinen ja Detroit asettaa pelaajan jatkuvasti vaikeiden moraalisten valintojen eteen, kun vastakkainasettelu androidien ja ihmisten välillä syvenee. Pelissä on muutama päähenkilö ja tarinaa viedään lomittain eteenpäin kolmen androidin tarinan voimin, jotka kietoutuvat lopulta enemmän tai vähemmän yhteen: yksi palvelusandroid yrittää pelastaa lapsen väkivaltaiselta isältään, toinen joutuu ihmisten kusettamaksi ja nousee kuin kohtalon voimin androidien vapaustaistelun johtajaksi ja kolmas on huippuprototyyppi android, joka metsästää näitä ns. deviant androideja.
Kaikki kolme protagonistia ovat hyvin erilaisia hahmoja ja heidän persooniinsa pystyy pelissä vaikuttamaan todella paljon. Detroit on todellakin interaktiivinen, tarina edellä kulkeva peli, jossa on lukemattomia eri polkuja, vaiheita ja lopputuloksia, joita pitkin pystyy kulkemaan. Jokainen päätös vaikuttaa tuleviin päätöksiin; tietyt päätökset avaavat uusia polkuja, mutta myös sulkevat joitain, joten yhdellä pelikerralla pelaaja ei mitenkään pysty käymään kaikkia lopputulemia läpi. Tämä lisää jo itsessään pelin jälleenpelaamisarvoa huomattavan paljon. Ja kuten mainitsin, yleensä kaikki päätökset ovat moraalisesti kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, mikä mahdollistaa sen, ettei pelissä ole yhtäkään ainutta ja oikeaa tapaa kulkea eteenpäin, vaan lukematon määrä erilaisia vaihtoehtoja, joita pelaaja joutuu punnitsemaan matkallaan. Voi olla, että kaikki päähenkilöt kuolevat. Voi olla, että android vallankumous syrjäyttää ihmiset. Voi olla, että he onnistuvat elämään rinnakkain ihmisten kanssa. En tiedä tarkkaan, miten monta eri lopputulosta pelillä on, mutta niitä on varmasti useita, jopa kymmeniä. Tässä juuri piilee koko pelin ydin ja suurin vetovoima, yhdistettynä erinomaisiin hahmoihin ja siihen, että pelaaja pakotetaan pohtimaan elämän merkitystä ja määritelmää sekä moraalisesti oikeita ratkaisuja hyvinkin syvällisesti. Pelissä ei ole hyviksiä eikä pahiksia, ainoastaan erilaisia näkökulmia.
Pelattavuudeltaan Detroit on todellakin tarina ja hahmot edellä painottuva, ja ns. oikeaa pelattavaa pelissä on lopulta hyvin vähän. Peli etenee tiukasti käsikirjoituksen mukaan ja peli neuvoo pelaajaa kädestä pitäen koko ajan. Tämä olisi normaalisti huono asia pelissä, mutta koska Detroitin pointti on nimenomaan siinä, että pelin kulku määräytyy lukemattomien vaihtoehtojen kautta pelaajan päätöksien mukaan, ei tämä ole välttämättä negatiivinen asia, vaan enemmänkin erilainen, uniikki lähestymistapa pelaamiseen. Tyylinsä takia Detroit ei varmastikaan sovi kaikenlaisille pelaajille ja on myönnettävä, että itsellänikin oli aluksi vaikeuksia sopeutua tämän kaltaiseen peliympäristöön, mutta tarina, hahmot ja käsillä olevat valinnat tekivät pelistä hyvin nopeasti hyvin koukuttavan, joten nämä häiriötekijät unohtuivat melko nopeasti.
Mutta se pelattavuus mitä Detroitissa on, on hiukan kaksijakoinen juttu. Taistelukohtaukset ovat yllättävän sykettä nostattavia, kun pelaajan täytyy nopeailla näppäinkombinaatioilla yrittää voittaa vastustajat. Erityisen kuumottavan tästä tekee se, että sinulla ei ole mahdollisuutta palata takaisin ja yrittää uudestaan; jos häviät taistelun tai epäonnistut tehtävässä, tarina kulkee eteenpäin tästä huolimatta, vain sellaista polkua pitkin, missä olet epäonnistunut jossain. Tavalla tai toisella peli loppuu. Aivan kuten elämässäkin, jokainen päätös ja teko on peruuttamaton. Toisaalta taas ihan perusasioissa Detroitissa on hiukan petrattavaa, esimerkiksi normaali liikkuminen on säännöllisesti hiukan vaivalloista, sillä ohjain reagoi liikkeisiin pienellä viiveellä ja joskus tuntuu vaikealta päästä esim. jossain käytävällä eteenpäin, ihan vain sen takia kun ohjausmekaniikka ei toimi täydellisen sulavasti. Tämä on lähinnä mekaaninen haitta, mutta siitä huolimatta hiukan harmillinen.
Muutoin teknisesti peli on pelkkää priimaa. Grafiikat ovat uskomattoman kauniit ja ihmiset/androidit ovat hyvin aidon ja eläväisen näköisiä. Tämä on hyvin tärkeää, sillä näin vahvasti draamaan ja kanssakäymiseen perustuva peli ei pääsisi oikeuksiinsa, ellei hahmot olisi graafisesti aidon näköisiä. Tunteet, ilmeet ja mielialat välittyvät nyt hyvin aidosti ja upeasti.
Detroit – Become Human oli itselleni erittäin piristävä outolintu ja poikkeus pelien maailmassa ja tulen varmasti jossain vaiheessa palaamaan pelin syövereihin erilaisten päätösten ja valintojen kanssa. Peli on siinä mielessä melko harvinainen tapaus, että siinä – kuten aiemmin mainitsin – pelaaja joutuu oikeasti puntaroimaan asioita syvemmällä tasolla, ja vaikka kyseessä on fiktio eikä androideja ole (vielä) olemassa, niin jos teet valintasi omien moraaliarvojesi pohjalta, onnistuu peli kertomaan sinusta yllättävän paljon ihmisenä. Erityisen hienoa pelissä on se, että pystyt vertaamaan omia päätöksiäsi globaaliin mediaaniin prosenttiluvuin, koska peli tallentaa kaikkien pelaajien päätökset. Tavallaan peli siis kerää myös dataa ihmisistä ja heidän arvomaailmoistaan myös isommassa mittakaavassa, johon pystyy yksittäinen pelaaja vertaamaan omia päätöksiään. Tämä on mielenkiintoinen lisä, ja tekee Detroitista siksi jotain peliä suurempaa; se on maailmanlaajuinen tutkimus ihmisistä. Päätit edetä sitten mitä polkua tahansa pelissä, niin yksi asia on varmaa: helppoja ratkaisuja Detroit ei tarjoa missään vaiheessa.
Arvosana: 8,5/10
