Opadelen peliarvostelu no. 26: Final Fantasy VII Remake
Pitkästä aikaa, helou helou. Sisältää spoilereita.
Final Fantasy VII Remake
Final Fantasy VII on allekirjoittaneelle ja lukuisille muille pelaajille ympäri maailmaa ollut yksi merkittävimmistä peleistä mitä on koskaan pelattu. Eipä tuo ole ihme, sillä vallankumouksellisen Playstationin myötä Final Fantasy VII oli konsolin ensimmäisiä pelejä, ja se mullisti koko RPG genren kertaheitolla. 2D universumi sai siirtyä 3D:n myötä ja tarinallisesti peli on ennenkuulumattoman kunnianhimoinen tapaus, sillä se vaati kokonaiset 3 CD levyä, että koko sisältö mahtui yksiin kansiin. Pelattavuudeltaan peli on myös todella hauska ja sulava, ja erinomaisen materiasysteemin ansiosta se erottui edukseen mainiosti muista saman genren peleistä. Peli on kestänyt myös hämmästyttävän hyvin aikaa, mitä nyt laatikkografiikat ehkä ovat hiukan jo mennyttä päivää, mutta muuten. Yli 20 vuoden ajan tähän peliin on tullut palattua aina säännöllisin väliajoin.
Nyt Square-Enix on julkaissut viimein ensimmäisen osan paljon hypetetystä Remake pelistä, jonka on tarkoitus tuoda ikoninen tarina tälle vuosikymmenelle. Olin ehkä hiukan järkyttynyt, kun kuulin, että tämä peli kattaa ainoastaan Midgar osion, mikä siis alkuperäisesä pelissä on käytännössä pelkkä prologi koko pelille ja sen pelaa noin 5 tunnissa läpi. Miten ihmeessä tuosta saa täysmittaisen pelin? Remakea pelatessa tämä selviää aika äkkiä, sillä tarinaan on tuotu uusia elementtejä sekä sivujuonten että pääjuonen osalta, minkä lisäksi kohtaukset on luotu paljon elokuvamaisemmin ja ne etenevät siksi luonnostaankin pidemmän kaavan mukaisesti. Vaikka pääosin nämä ratkaisut toimivat raikkaalla tavalla, niin kaikki muutokset eivät kuitenkaan ole hyviä ratkaisuja. Jotkut ovat itseassa hyvinkin kyseenalaisia.
Tarinaa on itseasiassa muokattu ylättävän paljon alkuperäiseen nähden. Aluksi olin ihmeissäni, miten tarkaan pelissä on keskitytty yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi ensimmäisen reaktoritehtävän lopussa, kun Jessie jää kiinni kivenlohkareen alle kuten alkuperäisessäkin. Isot muutokset alkavat tulla vastaan kuitenkin hyvin nopeasti tämän jälkeen ja suurin osa niistä on itseasiassa todella toimivia. Cloudin kuvitteelliset(kö?) dialogit Sephirothin kanssa, slummialueen ihmisiin ja tehtäviin tutustuminen, Hojon labrakoekaniineina olemiset, kaikki ovat isoja muutoksia alkuperäiseen peliin nähden, mutta ne toimivat hyvin, sillä ne eivät muokkaa alkuperäisen tarinan suuria linjoja vaan tuovat tarinaan lisää syvyyttä. Erityisesti pidin train graveyard kohdasta, missä taisteltiin kadonneiden lapsien aaveita vastaan, se oli upea. Kuten myös kaikki sivutehtävät, mitkä tuovat aidosti lihaa Midgarin luiden ympärille ja antaa pelaajalle mahdollisuuden tutustua pelin maailmaan syvemmin.
Mistä en kuitenkaan tarinan osalta pidä on se, että pelin tekijät ovat päättäneet joissain kohtaa tehdä radikaaleja muutoksia alkuperäisen tarinan suuriin linjoihin, jolloin puhutaan siis jo käytännössä vaihtoehtoisesta tarinasta tai kokonaan eri tarinasta. Pelissä on yksi suurempi juonimuutos, joka tökkii pahasti; ns. whispers angle, missä planeetan henkiolennot ovat kohtalon käden sotureita, jotka koko pelin läpi ohjaavat Cloudin porukkaa kohtalon ajamalle polulle. Tämä älyttömyys kulminoituu pelin loppuun, missä porukka taistelee itse kohtaloa vastaan ja tämän jälkeen vielä itse Sephirothia vastaan, saaden samalla väläyksiä mahdollisesta tulevaisuudesta, eli alkuperäisen FFVII pelin juonesta. Näiden kohdalla vihjaillaan kuitenkin hyvin vahvasti, että tämä tulevaisuus on muokattavissa, mikä antaa aika kylmäävän vihjauksen siitä, että tulevissa peleissä tarinaa tullaan muuttamaan oikein kunnolla.
Nämä ratkaisut ovat monella tapaa täysin älyttömiä ja typeriä. Ymmärrän, että koska tästä on tehty oma stand alone pelinsä, niin Sephiroth on haluttu saada loppuvastukseksi, mutta se ei kokonaistarinan kannalta ole millään tavalla järkevää. Sephirothin jahtaaminen pitäisi tässä kohtaa vasta alkaa, eikä hänellä todellakaan pitäisi olla tässä vaiheessa vielä näin isoa roolia. Okei, tällä on varmasti haluttu esitellä hahmo uusille pelaajille, mutta tässäkin tapauksessa peli jättää homman puolitiehen; Sephiroth saa enemmän ruutuaikaa kuin oikeasti ansaitsisi, mutta hänen motiivejaan tai tekemisiään ei kuitenkaan vielä selitetä millään tavalla. Jos en tuntisi hahmoa, niin se jäisi pelaajalle typerällä tavalla täysin mysteeriksi. Ja jos hahmoa ei vielä avata enempää, niin miksi ihmeessä se on ollut pakko änkeä jo tähän peliin näin vahvasti mukaan? Se ei palvele ketään tällä tavalla, ei uusia pelaajia eikä todellakaan vanhoja. Ja sitä paitsi, mikä järki on jo tässä vaiheessa esitellä eeppinen Sephiroth taistelu? Mitä asiaa se ajaa paitsi että saadaan yhteen peliin näyttävä lopputaistelu? Miksi odottaa enää lopullista taistelua?
Ehkä suurempana särönä näen kuitenkin nämä whispers aaveet ja tämän ”kohtalon”, jota vastaan Cloudin porukka taistelee lopussa. Tarinan syventäminen ja muokkaaminen hahmokehityksen parantamiseksi on erittäin tervetullutta, kuten pelissä on tehtykin pääasiallisesti upeasti mutta siinä vaiheessa, kun peliin tuodaan hyvin suureen rooliin juoniangleja, jotka eivät liity millään tavalla alkuperäiseen tarinaan, ollaan pahasti hakoteillä. Siinä vaiheessa ei voida enää puhua alkuperäisen tarinan Remake versiosta, vaan adaptiosta ja vaihtoehtoisesta tarinasta. Tämä ”kohtalojuoni” on kaiken lisäksi täysin turha, sillä se ei anna alkuperäiseen tarinaan mitään mitä se tarvitsisi, vaan päinvastoin vesittää sitä rankasti. Jos tähän peliin piti saada sisältöä, niin miksi ei vain jatkettu alkuperäistä tarinaa pidemmälle ja jätetty tällaisia turhanpäiväisyyksiä kokonaan pois? Miksi ei esim. tehty tätä ensimmäistä peliä jatkumaan Nibelheim muistelmiin asti, jolloin oltaisiin saatu peliin lisää tunteja ja Sephirothin hahmoa oltaisiin saatu avattua uusille pelaajille huimasti? En keksi mitään muuta syytä kuin sen, että pelin tekijät haluavat tehdä tästä mahdollisimman monta osaa, jotta saavat lypsettyä mahdollisimman paljon tästä irti. Päätarinan näin radikaali muuttaminen ja tahallinen pitkittäminen tekevät pelkästään haittaa tälle pelille/pelisarjalle. Voi olla, että tulevissa jatkopeleissä juonikuvioissa on enemmän jo järkeä, mutta koska tämä on stand alone peli, niin sitä myös kohtelen stand alone pelinä. Jos halutaan muuttaa alkuperäinen tarina, niin pitäisi tehdä kokonaan uusi FF tarina, ei ratsastaa klassikkopelien varjolla tuhoten samalla alkuperäistä tarinaa.
Yksi suurimpia mielenkiinnon kohteita tässä pelissä on tietysti taistelumekaniikka ja ennenkaikkea materiasysteemi, ja se, miten ne on tuotu tälle vuosituhannelle alkuperäisestä. Tämän osalta pelaajat voivatkin huokaista suurimmilta osin helpotuksesta, sillä tässä kohtaa peli on onnistunut lähes erinomaisesti: materiasysteemi kunnioittaa alkuperäistä todella upeasti noudattaen samoja fundamentteja, mutta tuoden uusia materiavaihtoehtoja ja kombinaatioita peliin. Toki tässä vaiheessa peliä materioiden kirjo on vielä suhteellisen suppea, mutta alkuperäiseen nähden erittäin laaja, kun miettii missä kohtaa tarinaa mennään. ”All” -materian poissaolo oli ainut asia, mikä enemmän häiritsi. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan, kuinka tuleviin peleihin uusia materioita tuodaan, sillä jos jo tässä vaiheessa tarinaa pystyy käyttämään esim. kovimman asteen elementtitaikoja, niin mitä uutta on jäljellä enää tulevaisuuteen? Pystyykö tämän pelin valinnat ja materiat tuomaan seuraavaan peliin vai alkaako koko homma alusta? Tämä ratkaisee aika paljon, kuinka hyvä kokonaisuus näistä peleistä muodostuu.
Normaalien materioiden lisäksi pelissä on mukana tottakai summon materiat ja niitä on muutettu peliin aika isosti, sillä nyt summonit taistelevat porukan mukana kutsuttaessa ja heidän erikoisliikkeitään voi suorittaa ryhmäläisten komennoilla. Summon on taistelussa mukana vain tietyn ajan, minkä jälkeen se tekee vielä superliikkeensä ja häviää pois. Tämä on itseasiassa hyvin toimiva tapa tuoda summon materia uudistettuna peliin ja ratkaisu ansaitsee vain kehuja. Materioiden lisäksi tässä pelissä pystyy kehittämään ja voimistamaan myös hahmojen aseita pisteiden avulla, mitä kertyy sitä mukaa kun hahmo kehittyy. Tämä on myös erittäin hyvä lisä peliin ja tuo mukavasti lisää mahdollisuuksia hahmojen kehittämiseen materiajärjestelmän rinnalle, sillä aseita kehittämällä pelaaja pystyy määrittelemään hyvin pitkälle sen, millainen hahmosta tulee: painotetaanko fyysiseen voimaan, puolustukseen, vahvaan taikomiseen, vai näiden sekoitukseen.
Itse taistelumekaniikka on yksi suurimpia muutoksia alkuperäiseen peliin nähden, missä taistelut suoritetaan vuoropohjaisten komentojen tyylillä. Nyt taistelu toimii reaaliaikaisesti niin, että pelaaja pystyy hyppimään hahmoista toisiin ja tekemään erikoisliikkeitä aina sitä mukaa, kun ATB (active time battle) käyrät sen sallivat. ATB onkin yksi olennaisin elementti taistelumekaniikassa, sillä pelaaja ei pysty tekemään mitään muuta kuin perushyökkäystä, ellei ATB palkkeja ole saatavilla, ja nämä palkit täyttyvät pikkuhiljaa perusiskujen lomassa. Erikoiskomennot syövät tietysti ATB palkkeja ja niiden kertymistä pitää odottaa aina uudestaan. Tämä on erittäin toimiva systeemi ja tekee hahmojen erikoisliikkeistä siksi vähän arvokkaampia, ja niitä täytyy käyttää enemmän harkinnan mukaan, sen sijaan että hahmoilla pystyisi iskemään jatkuvasti taikoja ja erikoisiskuja. Pientä kritiikkiä joudun kuitenkin antamaan, sillä taisteluissa ei tunnu olevan minkäänlaista queue eli jonosysteemiä liikkeille, eli jos aloitat tekemään vaikka cure taikaa, mutta vihollinen ehtii iskeä kesken tekemisen, niin taika jää tekemättä mutta menetät kuitenkin ATB pisteesi. Tämä on aika turhauttava yksityiskohta pelissä. Myöskin joidenkin vihollisten kohdalla perusliikkeet eivät hyödytä mitään, tai et pysty väistämään mitään vihollisen iskuja, mikä tuhoaa kaiken strategisen taktikoinnin mahdollisuuden näistä taisteluista. Silloin vain joutuu odottamaan, että ATB käyrät kohoavat ja onnen varassa teet jotain. Näistä pienistä negatiivisista yksityiskohdista huolimatta FFVII remaken taistelusysteemi on sulavinta ja parasta JRPG antia, mitä on nähty pelirintamalla vuosiin Squarelta.
Pelin visuaalinen ilme ja grafiikat ovat pääosin huikaisevan hienoa katseltavaa. Joissain kohdin taustagrafiikat on jätetty vähän puolitiehen (erityisesti kun noustaan Wall Marketista kohti Shinra Buildingia, tausta on todella surkean näköinen), mutta muutoin ohjaustyö on hyvin elokuvamaista ja sulavaa, mikä yhdessä upeiden grafiikoiden kanssa tekee pelaamisesta silmiä hivelevää. Hahmot näyttävät todella hienoilta, mutta ääninäyttelemisessä loppujen lopuksi on hiukan moitittavaa: vaikka pääasiallisesti homma toimii hyvin, niin vähän turhan usein hahmojen eleet ovat ylidramaattisia ja niistä tulee pahimmillaan jokin musikaalinäytelmä mieleen. Huonolla tavalla. Ja miksi ihmeessä kaikki ähisevät koko ajan? Jatkuvasti sanojen lomassa kaikki hahmot ähisevät niin paljon, että se alkaa jo oikeasti ärsyttämään. Musikaaleista puheenollen, Wall Marketin klubikohtaus meni kyllä jo vähän överiksi; Cloud tanssimassa lavalla ei tehnyt hahmolle mitään muuta kuin hallaa. ei sovi millään tavalla hahmon persoonaan. Olisivat samantien tuoneet Sephirothin ja Shinran laulamaan samalle lavalle jonkun upean balladin duettona. Jeesus sentään…Ei jatkoon. No, näistä seikoista huolimatta hahmot on tuotu eloon pääasiallisesti hienosti, ja erityisesti Tifan ja Aerithen hahmot ovat parasta antia koko pelissä.
Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä seikkana pelissä on nostettava ehdottomasti esiin musiikit, joita ei voi tämän kaltaisessa julkaisussa välttää. Alkuperäisen FF VII pelin tunnelmasta suurin osa luotiin nimenomaan Nobuo Uematsun fantastisen legendaarisen scoren avulla, joten tähän keskitin erityisesti huomiota peliä pelatessani. Uematsu on jälleen scoren takana ja mies tekee kyllä jälleen kerran upeaa jälkeä, erityisesti nyt, kun peliin ons aatu aidot sinfoniaorkesterin soundit mukaan midisoundien sijaan. Alkuperäisiä kappaleita on uudelleensoviteltu, mutta suurimman osan aikaa melodiat ovat samoja tunnistettavia teemoja kuin alkuperäisessäkin pelissä. Itseasiassa jotkut uudet sovitukset toimivat jopa alkuperäisiä paremmin, erityisesti Jenovan teema oli muutoinkin eeppisessä taistelussa yksityiskohta, mikä aiheutti kyllä vilun väreitä jatkuvasti, aivan mahtavaa työtä. Oikeastaan Wall Marketin uusi tunnari oli ainut mikä jäi ärsyttävällä tavalla korvamadoksi, sen tilalle olisin kaivannut tuttua vanhaa sikarinsavuista bassoteemaa kuten alkuperäisessäkin pelissä. Noh, kaikkea ei voi saada.
Loppujen lopuksi FFVII Remake on kaikista pienemmistä ja suuremmista epäkohdistaan huolimatta oikein viihdyttävä ja hauska peli, jossa on paljon purtavaa ja mielekästä tekemistä. Mikäli isommissa juonikuvioissa ei oltaisi lähdetty keksimään turhaa pyörää uudelleen ja muita mainitsemiani pienempiä ja suurempia yksityiskohtia siellä täällä oltaisiin tehty paremmin, olisi tämä hyvin lähellä täyden kympin peliä. Nyt pelaajalle jää kuitenkin hiukan liian hämmentynyt olo pelin pelattuaan, sillä pelaaja ei tiedä mikä tämän Remaken pointti lopulta on. En oikeastaan pidä tätä edes remakena, vaan vaihtoehtoisena adaptiona, mikä häiritsee itseäni enemmän kuin vähän. 70 euroa tästä pelistä on hiukan kohtuuton summa siihen nähden, miten vähän varsinaista tarinaa tämä kattaa, ja tulevien pelien kohdalla jäänkin odottelemaan alelaareja. Peli onnistuu monella osa-alueella kuitenkin erinomaisesti, mutta tästä huolimatta takaraivossani jyskyttää pelonsekainen tunne siitä, että jatko-osat tulevat tuhoamaan koko alkuperäisen tarinan. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla, mihin ”Remake” pelit meidät Final Fantasy fanit vielä vievät. Nyt tunnelma on kuitenkin ristiriitainen.
Arvosana: 8,3/10
