Opadelen sarja-arvostelu no. 20: Game of Thrones (Osa 4/Kausi 8)
Game of Thrones (Kausi 8)
”The devil is in the details, they say.”
– George R.R. Martin (A Game of Thrones, 1996)
Koska minulla on niin paljon sanottavaa tästä kaudesta, jätän turhat alustukset sikseen ja isken kiinni kauteen poikkeuksellisesti jakso kerrallaan tästä isompiin kokonaisuuksiin, rankkojen spoilereiden kera. Eeppisen fantasiasarjan viimeisen kauden ensimmäinen jakso, Winterfell, alkaa lupaavasti, taattua GoT laatua. Jakso keskittyy pääasiassa Winterfelliin ja tulevaan taisteluun Yön Kuningasta vastaan, vaikka pätkiä nähdään myös King’s Landingistä. Tämä antaa mukavasti tilaa jaksolle hengittää ja ohjauksellisesti jakso onkin hyvin tasapainoinen ja tempollisesti miellyttävä. Erityisesti Jaimen ja Branin kohtaaminen lopussa ja Jaimen reaktio hänen näkemiseensä oli mahtava. Hahmokehityksiä viedään myös eteenpäin erityisesti Jonin ja Danyn kohdalla, eritoten kohtauksissa, missä Sam paljastaa Jonin todellisen perimän ja Danyn reaktio kuultuaan saman uutiseen. Danya viedään selvästi harmaammalle alueelle hahmonsa kanssa; kuultuaan hän ajatteli ainoastaan omaa asemaansa valtaistuimelle, eikä esim. sitä, että hän ei ole maailman viimeinen Targaryen. Samin reaktio kuultuaan, että Dany murhasi tämän perheen myös vahvisti tätä kehitystä Danystä julmana hallitsijana.
Ainut erikoisempi yksityiskohta jaksossa mikä häiritsi oli se, miten kasuaalisti Dany antoi Jonin yrittää ratsastaa Rhaegalilla, vaikka lohikäärmeet ovat äärimmäisen ratsastajauskollisia ja vaikeita saada oman tahdon alaiseksi, varsinkin, kun Danyllä ei ollut käsitystä Jonin perimästä (Targaryen sukuiset ovat Valyrian tuhon jälkeen olleet ainoita, jotka ovat kyenneet ratsastamaan lohikäärmeillä, ja hekään eivät todellakaan pysty nousemaan minkä tahansa lohikäärmeen selkään). Rhaegalin siirtyminen Jonille oli toki selvää, mutta tapa miten arkisesti asia hoidettiin ei juurikaan kunnioita tarinan lorea tai luonnetta. Ensimmäinen monista tällaisista asioista tässä kaudessa, eikä todellakaan pahin. Käsikirjoitus on paikoitellen myös aika onttoa, mikä on esim. Varyksen ja Tyrionin vaunukohtauksen pointti? Heittää eunukkiläppää? Miksi se oli mukana jaksossa? Jälleennäkemiset Branin ja Jaimen kohtaamista lukuunottamatta olivat myös jotenkin onttoja, esimerkiksi kauan odotettu Aryan ja Jonin kohtaaminen; sitä on odotettu kauan, mutta kun se lopulta tapahtuu, on tilanne jotenkin…ontto. En keksi edelleenkään parempaa termiä. En keksi tälle muuta selitystä kuin sen, että käsikirjoitus kohtauksessa on joutavaa höpinää vailla mitään päämäärää. He puhuvat hetken Neulasta ja vääntävät pientä small talkkia, mutta keskustelu ei johda mihinkään eikä se vie tarinaa millään tavalla eteenpäin. Tämä on tärkeä asia sanoa tässä vaiheessa, sillä tämä on kantava taakka koko kauden ajan. Kuitenkin suhteellisen vakaa ja hyvä avaus kaudelle, 8,0/10.
Toinen jakso, A Knight of the Seven Kingdoms on selkeästi kauden parasta antia ja itseasiassa yksi kaikkien aikojen parhaista GoT jaksoista. Vääjäämätön taistelu kuolemaa vastaan on nurkan takana ja jaksosta huokuu se, miten 8 vuoden tapahtumat ja juonikehitykset ovat kulminoitumassa viimeisiin taisteluihin; kuinka moni on kuollut matkan varrella, kuinka selvinneet ovat muovautuneet ihmisinä ja kuinka kaikki olemassaolo ratkaistaan näinä hetkinä. Tilaa ja aikaa hahmokehitykselle annetaan runsaasti ja on suorastaan upeaa, miten sarjan tekijät antavat aikaa dialogille eri hahmojen kanssa tässä jaksossa; Arya & Gendry, Jaime & Bran, Jaime & Brienne, Dany & Sansa, Sansa & Theonn, Arya & Hound, Tyrion & Jaime, kaikki ehtivät käydä toistensa kanssa elämiään ja kokemuksiaan läpi ja dialogeista huokuu se vääjäämätön tuhon tunnelma, kun hahmot tietävät, että he saattavat olla kaikki huomenna kuolleita. Erityisesti kohtaukset takan äärellä salissa, Briennen ristiminen ritariksi ja Podin laulaminen kameran siirtyessä hahmoista toisiin olivat todella voimakkaita kohtauksia. Lähes poikkeuksellisesti tätä kautta ajatellen tässä jaksossa dialogi toimiikin kauttaaltaan erittäin hyvin. Huonompaa käsikirjoitusta oli lähinnä vain Tyrionin aivojen mahtavuuden korostamista tarpeettomasti, sitä ei olisi tarvinnut hieroa katsojan naamaan sillä tavalla, varsinkin, kun Tyrion ei ole enää pariin kauteen ollut ihan terävimmillään, kiitos vesittyneen hahmokehityksen. Joka tapauksessa erittäin hyvä jakso, todellista tyyntä myrskyn edellä tunnelmointia. 9,2/10.
Voi veljet, sitten lähtee mopo käsistä. The Long Night, kauden kolmas jakso, jossa taistelu Yön Kuninkaan armeijaa vastaan lopulta tapahtuu, 8 tuotantokauden nostatuksen ja kasvatuksen jälkeen. Jakso alkaa vakuuttavasti; kaikki katsovat yön pimeyteen hiiren hiljaa ja odottavat jännittyneinä mitä tulee tapahtumaan. Dothrakien arakhien sytyttäminen tuleen oli upea kohtaus ja tässä kohtaa itsekin innostuin toden teolla ja nousin penkistä muutaman sentin. Sitten alkaa enemmän tai vähemmän koko jakson kestävä alamäki, joitain valopilkkuja lukuunottamatta. Aloitan pienemmästä yksityiskohdasta, joka kuitenkin ärsytti minua suunnattomasti: miten helvetissä kuolleiden armeijan kävelevät ruumiit vuotavat verta? Ensimmäisessä kaudessa yksi kuollut yrittää tappaa muurilla Mormonttia ja Jon puukottaa tätä koko ajan, mutta ei siitä mitään verta lennä, koska se on hyytynyt ruumiin sisälle ja mustannut ääriraajat. Yhtäkkiä tässä jaksossa veri lentää kuin viimeistä päivää, kun kuolleita tapetaan. Pieniä juttuja, mutta kuitenkin tärkeitä; tämä kertoo jälleen siitä, miten tekijät eivät ole jaksaneet paneutua yksityiskohtiin ja koko tarinan perustaviin fundamentteihin.
Yksi suurimmista ongelmista jaksossa on totaalinen logiikan puuttuminen, mistä tulen puhumaan vielä paljon tässä kirjoituksessa myöhemminkin. Ensinäkin, ihmisten taistelustrategia on aivan karmea: liikkuva ratsuväki, eli taistelukentän tehokkain yksikkö, lähetetään kohti tuntematonta pimeyttä kuolemaan. Okei, olin aika fiiliksissä vielä tässä kohtaa, sillä dothrakien kuoltua palavine arakheineen käytännössä sekunneissa hiipi tapahtumien tunnelmaan jokin pysyvä toivottomuus, että kukaan ei voi selvitä tästä, joten tämä ei ollut niin paha. Mutta mitä tekevät ballistakoneistot eturivissä? Mitä tekevät unsullied joukot ja suurin osa muustakin jalkaväestä Winterfellin muurien ulkopuolella? Miten helvetissä päähenkilöt selviävät tilanteista, missä niiden ei minkään logiikan mukaan pitäisi selviytyä? En ole katkera siitä, että tärkeitä hahmoja kuoli yllättävän vähän, vaan siitä, että käsikirjoittajat laittavat jatkuvasti hahmot jaksossa täysin epätoivoisiin tilanteisiin, mutta he selviävät niistä siitä huolimatta. Aina näkyy, että valtavat kuolleiden joukot ovat piirittämässä yksittäisiä hahmoja, mutta sopivasti kamera aina siirtyy seuraavaan kohtaukseen ja 10 minuutin päästä kaikki onkin ok ja kuolleita onkin enää muutama heidän ympärillään. Ja sama rumba toistuu koko ajan, mikä tekee ohjaustyöstä myös sekavan oloista. Theonnin kuolema ja hahmokehitys olivat toisaalta loistavaa työtä, siitä pisteet.
Miksi Jon hengailee käytännössä parinkymmenen metrin päässä vallihaudasta muurilla lohikäärmeensä kanssa, vaikka muu porukka yrittää epätoivoisesti sytyttää hautaa tuleen? Miksi jousiampujat muurilla eivät ammu vallin takana seisoskelevia kuolleita? Voisiko Melisandre kävellä vielä vähän hitaammin (okei, tämä ei häirinnyt oikeasti paljoa, mutta silti!)? Miksi ohjaus on niin hemmetin pimeää, ettei tapahtumista saa pääosin mitään selvää? Miksi lohikäärmeiden odotettu taistelu taivaalla on niin hemmetin sekavan näköistä? Jakson tapahtumissa ei ole useassa kohtaa mitään logiikkaa, kunhan vain on saatu muka eeppinen taistelu aikaan. Ja visuaalisesti jakso on pääosin kyllä uskomattoman hienoa, erityisesti lohikäärmeet taivaalla kuutamossa oli henkeäsalpaavan kaunista, joten tästä pisteet, kuin myös lavastajille, näyttelijöille, puvustajille ja erikoistehosteille ylipäänsä. Mutta ei näitä asioita saa yksinkertaisesti tehdä loogisen ja jouhevan käsikirjoituksen kustannuksella, eikä siksi jakso jaksa kantaa kovinkaan pitkälle visuaalisuudestaan huolimatta.
Jakson pahimmat pettymykset ovat kuitenkin ehdottomasti Night King, White Walkerit ja Brandon Stark. Mikä on Branin pointti, paitsi olla täysin hyödytön? Hahmon arkkia on viety koko ajan siihen suuntaan, että hän haastaa NK:n jollain tavalla, kun aika koittaa, mutta pelkkä syöttinä oleminen on yksinkertaisesti todella laiskaa käsikirjoitusta. Juu, teki hän jonkun korppilennon taivaalle, mutta miksi? Mikä oli sen tarkoitus? Samaa voi sanoa White Walkereista; he ovat taistelun suurimpia uhkia, mutta eivät tee yhtään mitään koko jakson aikana, paitsi kuolevat. Night King oli myös lopulta vain geneerinen pahis joka haluaa olla pahis, ilman minkäänlaista syvyyttä. Hahmossa oli aineksia kaikkien aikojen TV pahikseksi; oli mysteeriä, motiivit eivät olleet selvillä, hän oli voimakas mutta hänen kaikkia voimiaan ei tunnuttu vielä edes näyttävän, hän oli kiehtova, ym. Olisi tarvittu vain hiukan mielikuvitusta ja näkemystä, niin hahmosta olisi voitu tehdä vaikka mitä, mutta ilmeisesti D&D eivät jaksaneet pitää tätä lopulta kovinkaan merkittävänä asiana, vaikka NK:n piti olla koko sarjan ultimaattinen antagonisti. Niin paljon tuhlattua potentiaalia. Ja lopulta hän kuolee Aryan puukon iskusta. Myönnän, kohtaus oli tyylikäs, mutta siinä on kaksi massiivista miinusta: ensinäkin, Azor Ahai ja Lightbringer profesialla ei loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä ja se vain unohdettiin, vaikka siitä on vihjailtu kakkoskaudesta asti ja viimeksi 7. kaudella, jolloin Missandei ja Melisandre pohtivat, miten profesian voi tulkita myös niin, että valittu onkin nainen. Hienovaraista, lorelle uskollista pohdintaa, ja minkä takia? No ei helvetti yhtään minkään. Kustaan vain loren päälle, ei välitetä tarinan fundamenteista (taaskaan) ja aliarvioidaan katsojia rankalla kädellä. Toinen ongelma on se, että koko sarjan kestänyt kasvatus tähän taisteluun päättyykin näin äkisti; Night King siis ei olekaan sarjan kulminaatiopahis? Okei? Minkä takia ei ole? Oliko tämä nyt walkereiden osalta tässä? Totaalinen antikliimaksi ja täysin hätäiltyä narratiivia.
Odotin myös kovasti Jonin ja Night Kingin kaksintaistelua, mutta sitä emme saaneet, vaikka sitä kohti sarja oli koko ajan menossa. Jon huutamassa lohikäärmeelle tajuttuaan tappion olevan varmaa oli harvoja voimakkaita ja aidosti loistavia kohtauksia koko jaksossa. Jaksossa oli potentiaalia vaikka mihin, mutta kaikki edellemainitsemani asiat vesittävät sen totaalisesti, eikä upea visuaalisuus, uskomaton työmäärä lavasteissa, tai näyttelijöiden heittäytyminen pysty korjaamaan niin perustavanlaatuisesti välinpitämätöntä ja suorastaan huonoa käsikirjoitusta jakson kohdalla. 5/10.
Eikä siinä vielä kaikki, sillä kauden neljäs jakso, Last of the Starks on koko kauden huonoin jakso. Jaksossa ei ole suoranaisesti oikein mitään hyvää. Alun juhlat voitetun taistelun jälkeen on jakson parasta antia, mutta sekin tuntuu jotenkin kiusalliselta katsojalle. Danyn kehitys tässä kohtaa ihan ok; hän alkaa tajuta, ettei hän ole luontainen johtaja Westerosissa, eikä ihmiset kunnioita tai rakasta häntä, toisin kuin Jonia. Muutoksen siemenet on kylvetty. Keskustelu Storm’s Endistä on täysin absurdi: sarja ei ole uhrannut ajatustakaan koko paikkaan kakkoskauden jälkeen (ja silloinkin pintapuolisesti) ja nyt Dany ottaa yhtäkkiä paikan puheenaiheeksi ja ehdottaa Genryä sen (ja samalla Storm Landien) hallitsijaksi, vaikka KUKAAN ei tiedä yhtään kuka siellä hallitsee nyt, kun kaikki Baratheonin veljekset ovat kuolleet. Millä logiikalla kukaan paikassa hyväksyisi Gendryä hallitsijaksi? Millä logiikalla Dany määrää paikan hallitsijan, vaikka hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä siellä on tapahtunut, kuka siellä hallitsee, ja miten he tähän ehdotukseen suhtautuvat? Öh. Jos sarjan tekijät olisivat jaksaneet panostaa käsikirjoituksessa paikkaan edes vähän ja antaneet jotain lihaa luiden ympärille Storm’s Endin kohdalla, olisi paikan hallitsijan nimeäminen ja suunnittelu paikan osalta jotenkin perusteltua. Mutta koska D&D eivät ole panostaneet tähän yhtään mitenkään, jää tämä dialogi pakostakin täysin turhaksi ja ontoksi, muka nokkelaksi politikoinniksi, joka aiheuttaa vain myötähäpeää. Sama homma myöhemmin jaksossa, kun dialogiin ujutetaan yhtäkkiä Dornen nykyinen prinssi: kuka hän on, mistä hän on tullut, miten hän on noussut valtaan? Sarja päätti tappaa kaikki Martellit yhdessä GoT:n surkeimmista juonikuvioista 6-7 kausilla (lue. Dornen juonikuvio) ja jättivät koko paikan sitten unholaan, älkää nyt helvetti yrittäkö vaikuttaa jotenkin nokkelilta höpöttämällä yhtäkkiä jostain Dornen prinssistä, kun ette ole mitään vaivaa nähneet koko paikan eteen. Turhaa, katsojia aliarvioivaa ja muka nokkelaa, jälleen kerran.
Siirrytään jälleen epäloogisuuksiin, jotka piinaavat tätä kautta ja jaksoa. Miten Bronn pääsi Winterfellin ytimeen jalkajousen kanssa? Täysin absurdia ja täysin jätetty avaamatta. Miten Iron Fleet osui täydellisellä tarkkuudella Rhaegaliin skorpiooneilla, kallion takaa? Miten Dany ei huomannut heitä? Täysin pystyyn kuollutta käsikirjoittamista, mutta D&D:n selitys eräässä haastattelussa on kaikista huvittavin: Dany ja hänen neuvonantajansa unohtivat Euron Greyjoyn laivaston. Jos tämä on pohjustuksen ja käsikirjoituksen perustan taso, niin ei ole ihme että moni asia floppaa. Westerosin suurin armeija ja muka älykkäin sotaneuvosto ei yksinkertaisesti voi unohtaa tällaista asiaa, tuo selitys on täysin paska. Toisaalta eipä tämän poppoon strategiset kyvyt vakuuttaneet kyllä Winterfellissäkään, joten mitäpä tuosta, samaan konkurssiin vaan. Jos Rhaegalista piti päästä eroon, niin olisiko sen voinut tehdä vaikka taistelussa Viserionia vastaan? Olisiko ollut vähän tehokkaampaa draamaa? Miten vaikka lohikäärmetaistelu viimeisissä jaksoissa Danyn ja Jonin välillä? Mahdoton ajatus? Mitä tahansa muuta paitsi sitä, mitä tässä jaksossa nähtiin? Rhaegal olisi ansainnut parempaa.
Teleporttaaminen on jälleen in. Danyn laivasto tuhotaan, mutta jotenkin Euron löysi Missandein ja otti hänet vangiksi. Jotenkin Tyrion ja kumppanit pääsivät Dragonstonen rantaan ja siitä suoraan King’s Landingin porttien eteen. Jotenkin Danyn pieni joukko, Drogon ja kaikki tärkeät hahmot ovat skorpionien ampumaetäisyyden ulottuvilla, mutta Cersei ei tee yhtään mitään. Cerseillä ei ole ongelmia tappaa omaa enoaan (Kevan) kuudennessä kaudessa Sept of Baelorin wildfire räjäytyksessä, mutta ei kykene tappamaan kymmenen metrin päässä olevaa veljeään jota hän halveksii, ja jonka hän käski Bronnin juuri aiemmin tappaa vaihdoksi Riverrunista. Epäloogisuuksien ja yksityiskohtien puutteiden määrä ja koko ovat järisyttäviä tässä jaksossa. Se GoT tunnelma, perustukset ja yksityiskohtiin paneutuminen, mihin ihmiset tässä sarjassa rakastuivat, eivät ole millään tavalla läsnä tässä jaksossa. Sentään Missandei kuoli ja Danyn viimeiset vaiheet ”ape shit-limit break” moodiin on nyt kylvetty. 3/10.
Jakso 5, The Bells. Varys pettää Danyn ja joutuu lohikäärmeen tulen alle tämän takia, mikä on Danyn hahmokehityksen kannalta olennaista, mutta samalla vesittää loputkin rippeet Varyksen hahmon magiasta. Mistä lähtien Varys on juonitellut täysin avoimesti keskellä kirkasta päivänvaloa? Se ei sovi millään tavalla hahmoon. Valmistautuminen taisteluun valtaistuimesta on kuitenkin luotu upeasti ja tunnelma on hyvin tiivis ja jännittävä jakson alussa. Golden Company valmistautuu muurien ulkopuolella odottamaan pohjoisen armeijaa ja Euronin laivasto odottaa lohikäärmeen hyökkäystä merellä. Arya, Sandor, Daenerys ja Jaime yrittävät kaikki päästä ensimmäisenä Cersein luo ja katsoja odottaa jännittyneenä, kuka sinne ehtii ensimmäisenä. Edellisessä jaksossa annettiin skorpiooneista myös kuva todellisena uhkana Danyn lohikäärmeille, joten taistelun alussa on jännittynyt olo senkin takia, sillä lopputulemasta ei voi tässä vaiheessa olla yhtään varma. Mutta. Kun taistelu lopulta alkaa, käy katsojalle hyvin nopeasti selväksi, että kyseessä on täysin yksipuolinen teurastus, eikä taistelu; Drogon tuhoaa hetkessä Iron Fleetin ja siirtyy sitten tuhoamaan portin ja koko Golden Companyn. Ilemisesti skorpioonit eivät olekaan enää kovinkaan vaarallisia (epäloogisuuksia, jälleen, vaikka myönnän, että Dany ohjaa Drogonia toisin kuin Rhaegalin kohdalla, mikä tekee maalitaulusta paljon haastavamman osua) Jälleen kysyn pointteja: mikä oli Golden Companyn, tai ylipäänsä minkään armeijan pointti tässä taistelussa? Drogonvoitti koko taistelun käytännössä yksin. Koko taistelu oli täysi floppi, vaikka se näyttikin visuaalisesti uskomattoman hienolta ja Drogonin steroidivaihteessa oli tiettyä tyydytystä. Sarjan päättävä taistelu onkin ohi hetkessä ja se on lopulta paha pettymys.
Sitten tapahtuu se, mikä sai internetin sekaisin: Dany vetää heel vaihteen päälle ja päättää tuhota koko King’s Landingin. Monet eivät tästä hahmokehityksestä pidä, mutta omasta mielestäni tämä oli koko jakson parhaita hetkiä; Dany viimein ymmärtää, että se Westeros mistä hän on haaveillut, sitä ei ole olemassa.Hänestä ei koskaan tule sellaista hallitsijaa kun hän haluaisi, sillä hän ymmärtää, että Westerosissa kansa ei rakasta tai hyväksy häntä, teki hän mitä tahansa. Hän on menettänyt ystäviään, lohikäärmeitään, ja jälleen kerran elämänsä rakkauden, ilon ja toivon elämästä, hän näkee pettureita kaikkialla. Essoksessa hänet otettiin vastaan vapauttajana, mutta Westerosissa hänet nähdään vain muukalaisena valloittajana, Cersein tyranniasta huolimatta. Dany tajuaa, että Westerosin kansa on lopulta myös hänelle muukalaista massaa, joka auttoi tuhoamaan aikonaan hänen sukunsa. Hän on niin pinttynyt valtaamaan Westerosin kruunun, että ei ymmärrä sitä, ettei hänellä oikeasti ole mitään oikeutta siihen. Hänen unelmansa oli harhaa ja se on muuttunut painajaiseksi, ja Dany on kadoksissa, ilman mitään paikkaa maailmassa. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että hän näkee vihollisia nyt kaikkialla, ja päättää tuhota vaikka koko Westerosin pitääkseen kiinni illuusiostaan paremmasta maailmasta, jota ei ole olemassa ja jota hän ei millään tavoin kykene luomaan.
Danyn ja Drogonin aiheuttama tuho ja koko loppujakso ovat hyvin intensiivistä katsottavaa. Cleganien taistelu on upea, Qyburnin kuolema on upea, Cersein ja Jaimen kuolema on upea ja runollinen, ja heidän hahmonsa ovat niitä harvoja, jotka pysyvät onnistuneina koko sarjan loppuun asti. Jaime palaa ehkä vähän vanhaan itseensä, mutta sellainen hän on aina ollut: hän rakastaa Cerseitä, on aina rakastanut ja hän on valmis kuolemaan hänen puolestaan. Euronin ja Jaimen taistelu on toisaalta ihan perseestä. Onneksi Euron sentään kuoli, täysin floppi hahmo kirjaan verrattuna. ”Olen mies joka tappoi Jaime Lannisterin, ei haittaa vaikka kuolen!” Ok, onneksi olkoon, jos elämäsi täyttymykset on nyt saavutettu niin hurraa. Kirja-Euron on velho, psykopaatti, äärimmäisen älykäs ja hän haluaa jumalaksi, ja mikä pahinta, hänellä on luultavasti jopa keinot saavuttaa unelmansa. Taistelun naurettavan yksipuolisuuden ja Euron/Jaime taistelun takia jakso ei yllä erinomaisuuteen, mutta muuten jakso on erittäin tiivistunnelmainen ja upea. 8,5/10.
Kauden ja sarjan päätösjakso, The Iron Throne lähtee vaikeista olosuhteista liikkeelle: kuinka Danyn hahmo pystytään viemään uskottavasti maaliin? Miten valtaistuinpeli pystytään ratkaisemaan näin lyhyessä ajassa? Miten kaiken tapahtuneen jälkeen sarja enää mitenkään onnistuu loppumaan hyvin? Olin jo ennen sitä mieltä, että Jonin nouseminen valtaistuimelle ei ole enää mahdollista, ei sen jälkeen mitä kaudessa on tapahtunut. Oli nimittäin täysin selvää ennen jaksoa, että Jon joutuu tappamaan Danyn ja tämän teon jälkeen kukaan ei enää hyväksyisi Jonia valtaistuimelle. Siinä olin ennen tätä kautta oikeassa, että Jon joutuu tappamaan Danyn, mutta olosuhteet olivat täysin erilaiset kuin kuvittelin. Lopulta tämä kohtaus on ohi yllättävänkin nopeasti ja kohtaus jää jälleen hiukan ontoksi: Danyn muutos olis juuri tapahtunut ja hänen hahmonsa oli vasta murrosvaiheessa, joten hänen hahmokehityksensä loppuu aivan liian nopeasti ja koko pahiskuvio jää lopulta erittäin hätäiseksi. Kausi olisi tarvinnut selvästi enemmän jaksoja, jotta tätä loppuratkaisua oltaisiin voitu kasvattaa, kypsyttää ja rakentaa luontevasti, mutta nyt ratkaisu jää ajanpuutteen takia hätäiseksi ja pakotetuksi, eikä anna sitä tyydytystä katsojalle mihin sillä olisi potentiaalia voinut olla. Drogonin viimeinen rautaistuimen sulattaminen ja viimeinen lento Danyn ruumiin kanssa oli toisaalta hyvin koskettava ja upea kohtaus. Myös Tyrionin hetki Jaimen ja Cersein ruumiiden luona oli koskettava, vaikkakaan en ymmärrä, miten heidän päällään oli vielä katto ja niin vähän rojua. Noh, mitä yksityiskohdista.
Sitten se koko sarjan ajan pohdittu kysymys: Kuka saa valtaistumen (vaikka sitä ei enää ole olemassakaan)? Westerosin jäljellä oleva vähäinen lordien määrä kokoontuu kriisikokoukseen, ja paikalla on tunnettuja hahmoja ja tuntemattomia hahmoja. Edmure Tullykin on näköjään päässyt vapaaksi Casterly Rockin tyrmistä, good for you. Paikalla on myös Dornen uusi prinssi ja pikku paskiainen Robin Arryn. Lol, en voi muuta sanoa. Demokratian ujuttaminen vitsiksi oli aika laimeaa ja mautonta muuten niin vakavien olosuhteiden keskellä. Mutta kun porukka lopulta päättää, että Branista pitäisi tulla kuningas, olen jokseenkin tyytyväinen ratkaisuun: Bran oli oikeasti tässä vaiheessa ainut järkevä vaihtoehto, sillä Jonin laittaminen valtaistuimelle olisi ollut tässä kohtaa älyttömän mautonta. Sansan vaatimukset pohjoisen itsevaltiudesta oli kuitenkin mielestäni huonoa käsikirjoittamista jälleen: näin tulenarassa tilanteessa, missä Westerosilla on käsillä tulenarka valtatyhjiö, ei KENENKÄÄN pitäisi missään järkevässä ajattelussa alkaa vaatimaan suvereniteettiä omalle kuningaskunnalleen. Kun Sansa vaatii tätä pohjoiseen, mikä estää tilannetta eskaloitumasta ja miksi ei muut kuningaskunnat vaadi samaa? Mitä Bran olisi voinut tehdä estääkseen sen realisoitumasta? Eikö pointti tuolla kokouksella ollut nimenomaan nivoa Westeros jälleen yhteen? Mutta mitä tapahtuu: ei mitään, kaikille on ihan fine, että muut alistuvat yhden kruunun alle, paitsi pohjoinen. Mitäpä nyt yksityiskohdista ja logiikasta, jälleen kerran, edetään vain seuraavaan kohtaukseen, wtf.
Brienne kirjoittamassa Jaimen tarinaa päätökseen Kingsguardin valkoiseen kirjaan oli upea ja tunteellinen kohtaus, mikä päättää Jaimen tarinan tyylikkäästi. Kiitos Coster-Waldau, olet mainio näyttelijä. Kohtaus pienen neuvoston kokouksesta oli ihan ok, mutta mikä oli pointti A Song of Ice and Fire kirjan esittelyllä? Miksi Tyrionia ei mainuttu? Mistä tässä on kyse? Ei ilmeisesti mistään, sillä tilanne jatkuu jo eteenpäin. Mikä lie oli kohtauksen pointti. On hiukan erikoista, miten leppoisasti ja kevytmielisesti pieni neuvosto neuvottelee esim. bordelleista, laivastosta, ym. Westerosia on ravistellut vuosia kestänyt sisällisota ja kuolleiden armeijan hyökkäys, mutta heitetään vain läppää ja jutellaan pintapuolisen kevyesti valtakunnan asioista. Erittäin kevytkenkäistä ja omituista käsikirjoitusta. Loppukohtaukset ovat kuitenkin tyylikkäitä: Jon pääsee lopulta muurille ja Ghostin luo, sinne minne hän oikeasti haluaa ja kuuluu. Arya päättää lähteä länteen Westerosista, missä tosin kukaan ei ole todistettavasti selvinnyt koskaan, siksi kukaan ei tiedä mitä siellä on. Sansasta tulee pohjoisen kuningatar ja unsullied joukot päättävät lähteä Naathiin. Runollista, lopullista, päätöksellistä. Lopetusjaksossa on hiukan kevytkenkäisiä ongelmia käsikirjoituksessa, mutta jakso onnistuu kuitenkin olosuhteisiin nähden mielestäni hyvin. Toisella katsomiskerralla jakso oli selkeästi jopa parempi, enkä pidä tätä lopetusjaksoa ollenkaan huonona päätöksenä sarjalle, tapahtui kaudessa mitä tahansa muuta hyvänsä. 8,3/10
Se on nyt siinä, kaikkien aikojen suosituin sarja on päätöksessään. Kahdeksannessa kaudessa on upeita kohtia, kuten koko toinen jakso tai moni asia The Bells jaksossa, mutta totuus on se, että tässä kaudessa on aivan karmivia ongelmia logiikassa, käsikirjoituksessa ja dialogeissa, mitkä pilaavat erittäin tehokkaasti juuri sitä GoT taikaa, mistä sarja on tullut niin kuuluisaksi. Visuaalisesti kausi on fantastinen, mutta mitkään erikoistehosteet eivät pelasta kautta siltä faktalta, että D&D päättivät olla välittämästä tarinan loresta liian tärkeissä paikoissa (he päättivät, että Arya tappaa NK:n, koska kukaan ei odottaisi sitä. Mitäpä väliä tarinankerronnasta.), ylenkatsoivat aivan liian rajusti ja monesti tärkeitä yksityiskohtia ja loivat kertakaikkiaan täydellisen epäloogisia tapahtumia pitkin kautta. Tämän takia tämä kausi on mielestäni ehdottomasti kaikista huonoin GoT kausi, mitä on olemassa.
Muistatteko ensimmäisestä kaudesta, kun Robbin armeijan piti solmia rauha Freyden kanssa, koska heidän strategiansa kannalta oli välttämätöntä, että he ylittävät sillan? Muistatteko, miten koko kakkoskauden ajan tarinaa kasvatettiin ja kypsytettiin rauhassa Blackwater jaksoon ja King’s Landingin taisteluun, ja miten upea se oli? Muistatteko, miten Robb kylvi itse tuhonsa siemenet ja käveli kohti kuolemaansa Red Weddingissä? Muistatteko, miten Varys, Littlefinger, Tywin, Tyrion ja lukemattomat muut hahmot juonittelivat ja pelasivat nerokkaasti valtaistuinpeliä? Muistatteko miten Jon joutui valitsemaan rakkauden ja kunnian välillä useaan otteeseen, miten hienosti niihin tilanteisiin hahmon kehitystä johdateltiin? Minä muistan. Kuudennella kaudella alkanut (lue: Dorne) käsikirjoituksen vetelyys ja älyttömyys jatkui vahvempana seitsemännellä kaudella, mutta lähti täysin lapasesta kahdeksannella kaudella. Yksityiskohtiin ei jaksettu paneutua, käsikirjoitus muuttui todella hätäiseksi, logiikassa on jättiläisen kokoisia aukkoja ja dialogissa ei ole enää pääsääntöisesti ollut samanlaista jännitystä kuin aiemmin, erityisesti kultaisilla 1-4 kausilla. Niin monta erinomaista hahmoa on myös vesitetty näiden kahden kauden aikana: Varys, Tyrion, Euron, Littlefinger, Bran, jopa osittain Arya ja Dany (Dany lähinnä liiallisen kiireen takia, vaikka pidinkin hänen hahmokehityksestään muuten. Se ei kuitenkaan ollut täysin perusteltua.) Näiden seikkojen takia kahdeksas kausi on enemmän tai vähemmän pilalla, sillä näin perusteelliset virheet ja ylenkatsomiset tuppaavat pilaamaan ne hyvätkin hetket. Jos omena on osittain mätä, omena on mätä, kuten Melisandre toisessa kaudessa Davokselle sanoi. Tämä on surullista, mutta myös helpottavaa, sillä nyt voin hyvillä mielin odotella George R.R Martinin kuudetta ja seitsemättä kirjaa alkuperäiseen tarinaan: tiedän, ettei kirjat tule etenemään mitenkään samalla tavalla kuin sarja, vaikka loppuratkaisuissa olisikin samoja asioita. Pitääpä kaivaa kirjat jälleen hyllystä, lukea ne neljännen kerran, ja unohtaa se epätyytyväisyys, minkä tämä kahdeksas kausi on aiheuttanut.
Arvosana: 6,5/10
