Spämmiluolan vuosikatsaus no. 1 (3.6.2015 – 3.6.2016)
Hyvät naiset ja herrat, aika se vaan rientää ja näyttäisi siltä, että spämmiluola viettää tänään yksivuotissynttäreitään. Tämän kunniaksi olen päättänyt tehdä katsauksen kuluneen vuoden antiin arvostelujeni osalta ja kerrata lyhyesti, mitä kaikkea on tullutkaan kirjoiteltua. Eli homman nimi on se, että kaikkien viiden taidemuodon parhaiten pisteitä saaneet tekeleet saavat kunnian loistaa vuosikatsauksessa oman lajityylinsä edustajana yhteensä 55 arvostelun joukosta. Etenemme kronologisessa järjestyksessä arvostelupäivämäärä edellä. Aloitetaan.
Spämmiluolan vuosikatsaus no 1:
TV-sarja: Game of Thrones, kaudet 1-5
– Arvosana: 9,4/10 (arvosteltu 17.6.2015)
Sarjoista oli hiukan vaikea valita parhaiten pisteyttämää yksilöä, sillä GoT:n lisäksi Fargo sai näköjään kokonaisuutena samat pisteet minulta. Myös True Detectiven ensimmäinen kausi sai 9,5/10, mikä periaatteessa minisarjan ominaisuutena olisi ansainnut paikkansa GoT:n tilalla. Lopulta päädyin tähän ratkaisuun, sillä Game of Thronesilta on tullut ulos yhteensä viisi täyttä kautta kahden tai yhden sijaan, mikä normaalisti aiheuttaa laadun säilyttämisen kannalta melko paljon haasteita sarjalle. Laadun kanssa GoT on kuitenkin pystynyt pääosinn pitämään tasonsa koko ajan erittäin laadukkaana. Plus kun oikein asiaa mietin, on GoT ehdottomasti kaikista TV-sarjoista se oma suosikkini, vaikka täydellinen tämäkään ei ole.
Game of Thrones oli ilmiö jo ensimmäisen kautensa myötä mutta oikeastaan vasta kolmannen kauden jälkeen sarja nousi megasuosioon. Eikä mikään ihme, sillä näin laadukkaasti toteutettua sarjaa tulee todella harvoin vastaan. George R.R. Martinin fantastiseen A Song of Ice And Fire -kirjasarjaan perustuva Game of Thrones on adaptiona erittäin upea, varsinkin jos mietitään sitä miten laaja-alainen kirjasarja on; tapahtumia on niin paljon, että niitä on lähes mahdoton saada järkevästi TV-sarjan muotoon. GoT:n tiimi on joutunutkin tekemään tämän vuoksi paljon kompromisseja hahmojen suhteen, yhdistämällä joitain kirjan hahmoja, muuttamalla joitain ja jättämällä joitain kylmästi pois. Joskus peliliikkeet ovat olleet todella hyviä, joskus hiukan ontuvia ja joskus todella huonoja. Pääasiallisesti sarja on onnistunut paikoittaisista riman alituksistaan huolimatta pitämään tasonsa ilman suurempia notkahduksia, ja nyt kirjasarjan ohitettuaan tuskin kukaan vielä tietää, mitä tuleman pitää tarinan osalta, mikä on ehdottomasti myös sarjan yksi suurimpia vetovoimia; hahmoteoriat jylläävät ja spekulaatiot elävät omaa elämäänsä tulevista tapahtumista, mikä tuo katsomiseen aimo annoksen lisämaustetta.
Upea fantasidraama, jonka 6. kaudesta tulee kesällä mittava syväanalyysi. En voinut vastustaa sen katsomista (myös spoilereiden pelosta oli pakko aloittaa sekin), vaikka aiemmin vannotin, etten sitä tee. Tässä ollaan, eikä oikeastaan edes kaduta, vaikka ensisijaisesti Martinin kirjat ovat minulle se aito ja oikea tarina. Sarjaa ajattelen enemmän nykyään vaihtoehtoisena todellisuutena ja yritän olla liikaa sotkematta näitä kahta ajattelumaailmassani.
Peli: BioShock Infinite
– Arvosana: 9,7/10 (arvosteltu 9.7.2015)
BioShock Infinite yllätti minut pelaajana totaalisesti. First Person Shooterit eivät ole koskaan olleet lempipelejäni mutta tämän pelin myötä jouduin arvioimaan mielipiteitäni hiukan uusiksi. Ensimmäinen BioShock oli tunnelmallisesti ja tarinallisesti varsin mallikas peli, jota seurannut toinen osa oli myös ihan hyvä peli. En tiedä mitä pelintekijät yhtäkkiä tekivät Infiniten kohdalla mutta tässä pelissä tarina ja hahmot lähtivät aivan eri tavalla lentoon, tunnelman ollessa edelleen samaa laadukasta ja originaalia BioShockia. Hauskan (joskin brutaalin) pelattavuutensa ja vinksahtaneen maailmansa lisäksi juoni on kuitenkin se suurin syy, minkä takia tämä peli on niin loistava; valehtelematta näin vaikuttavaa ja yllättävää tarinaa ei ole missään tullut vastaan. Pelin jatko-osa Burial At Sea vie häröilyn vielä vähän pidemmälle, mikä sulkee trilogian ympyrän tyylikkäästi mutta jollain tasolla homma lähtee myös tässä hiukan jo lapasesta. Infinitessa juoni pysyy hiuksen hienosti vielä kasassa, tarjoten pelaajalle syvällisen pläjäyksen puhdasta neroutta. Ehdottomasti edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, mistä kertoo myös se, että pelille olen antanut kovimmat arvosanat kaikista blogin arvosteluista. Ainakin tähän mennessä.
Musiikki: Ayreon – The Theory of Everything
– Arvosana: 9,3/10 (arvosteltu 6.9.2015)
Vaikka musiikinkuuntelu on omista huippuvuosistani vähentynyt huomattavasti, niin edelleen välillä tulee vastaan uusia levyjä, jotka palauttavat innostuksen musiikin suurkuluttamiseen jatkossakin. Ayreonin The Theory of Everything on yksi tämmöinen albumi. Arjen A. Lucassen on monella tapaa progemetallin kummisetä, joka jollain ihmeellisellä tavalla kykenee haalimaan levyillensä ihan järkyttäviä määriä tunnettuja ja tuntemattomampia huippumuusikoita. Tällä konseptilla Ayreon on edennyt jo pitkään, levyjen monilukuisten laulajistojen ja soittajistojen vaihdellessa levykohtaisesti, Lucassenin häärätessä mastermindina joka projektin takana. Huippulaulajien ja soittajien haaliminen on mahdollistanut miehelle myös sen, että hän kykenee käytännössä toteuttamaan visioitaan ilman teknillisiä rajoituksia. Ayreonissa ei koskaan ole kuitenkaan ollut kyse teknisen osaamisen korostamisesta, vaan levyt etenevät aina tarina, musiikki ja tunteet edellä.
The Theory of Everything on järkälemäinen puolitoistatuntinen tarina hulluuden partaalle ajetusta lapsinerosta, hänen pakkomielteisestä isästään, pahimmasta kilpailijastaan ja muista lähiomaisista, jotka joutuvat sijaiskärsijöiksi traagisissa tapahtumissa, joissa kunnianhimot ovat liian monella liian korkealla. Kaiken keskiössä on kaikkiallisuusteoria, jota yritetään epätoivoisesti ratkaista, ja sen salattujen totuuksien jahtaaminen on lopulta kaiken kurjuuden aiheuttaja. Tarina on erittäin hieno ja nostaa levyn konseptialbumien parhaimmistoon, mutta vähintään yhtä hienoa levyllä on itse musiikki; polveilevaa, moniulotteista, värikästä ja täynnä koukkuja. Levyn aloittava 23 minuuttinen Phase 1: Singularity on noussut itselläni jopa kaikkien aikojen biisien kärkijoukkoon, tyylilajiin katsomata. Mestariteos.
Elokuva: Winter on Fire – Ukraine’s Fight For Freedom
– Arvosana: 9,0/10 (arvosteltu 22.10.2015)
En yleensä tykkää arvostella dokumenttielokuvia, sillä ne eivät useimmiten ole viihteellisiä tekeleitä, vaan vakavia tuotoksia, joille on vaikea antaa minkäänlaista arvosanaa. Winter on Fire on kuitenkin dokumenttina sekä erittäin ajankohtainen ja valistava mutta myös monella tapaa elokuvamaisempi kuin monet muut dokumentit. Dokumenttielokuva kertoo seikkaperäisesti haastattelujen ja kuva/videomateriaalin voimin Ukrainan Maidanin vuosien 2013-2014 mielenosoituksista, jotka eskaloituivat rauhanomaisista opiskelijamielenosoituksista ensin väkivaltaisiksi yhteenotoiksi, ja lopulta vallankumouksesta Venäjän Krimin valloitukseksi ja edelleen käynnissä olevaksi Ukrainan sodaksi. Dokumenttielokuva on todella vaikuttava ja tärkeä teos modernissa maailmassa, mutta samalla myös erittäin yksipuolinen; haastattelut ja tapahtumien kuvaukset esitetään täysin mielenosoittajien näkökulmasta, mikä tekee dokumenttielokuvasta myös tavallaam propagandan välineen. Dokumenttielokuvaa katsoessa tämä on syytä pitää mielessä. Kuitenkin, Winter on Fire kenties realistisin ja vaikuttavin kuvaus Ukrainan lähivuosien tapahtumista, mitä on tähän päivään asti julkaistu. Erittäin katsomisen arvoinen teos, joka taisi myös Oscar ehdokkuuden saada viime gaalassa.
Kirja: Alan Moore – Watchmen
– Arvosana: 9,6/10 (arvosteltu 21.1.2016)
Blogin ensimmäisen teemakierroksen aiheena oli supersankarit ja kirjavalinnaksi valikoitui ilman suurempia pohdintoja Alan Mooren klassikkoteos Watchmen, joka on yksi arvostetuimpia sarjakuvateoksia, mitä maailmasta löytyy. Zack Snyder teki 2009 vuonna sarjakuvasta ihan pätevän elokuva-adaption mutta Mooren kirja on monin verroin tätä kuitenkin parempi. Watchmen on supersankaritarinana erikoinen, sillä se käänsi aikoinaan vallitsevan genren käsitykset ja stereotypiat täysin päälaelleen; supersankarit eivät olekaan enää niin sankareita ja mikään ei olekaan ihan niin mustavalkoista. Hahmot ovat tarinassa erittäin kiehtovia ja supersankariuden teema punoutuu Watchmenissä erittäin tyylikkäästi ydinsodan uhkaan ja salaliittoteorioihin. Watchmenin vaihtoehtoinen 80-luvun Amerikka on mielenkiintoinen ja omalla tavallaan hirvittävä paikka, jossa kylmän sodan eskaloitumista ja tuomionpäivää odotetaan avuttomina ja peloissaan. Kerrassaan upea teos, jossa on syvyyttä jakaa vaikka miten paljon muillekin tarinoille asti.
———————————————————————————————————–
Näin ikkään. Blogi jatkaa normaalia eloaan tulevanakin blogivuonna, vaikka joitain uusiakin juttuja on perinteisten arvostelujen lisäksi tulossa. Uhkailin esimerkiksi blogia perustaessani spämmääväni kaikkia myös tylsillä listauksilla, joita aloitan ainakin tekemään hyvinkin pian.
Tätä odotellessa, hyvää kesän alkua kaikille!
