Blogi, joka keskittyy kaikenikäisten julkaisujen analysointiin elokuvien, pelien, TV-sarjojen, kirjojen ja musiikin taidemuodoista (ei spoilereita, ellei toisin mainita). Kriittinen kynä kohtaa fanipojan spämmin, tervetuloa Olliboyn luolaan!
2016 on ollut monella tapaa hyvin traaginen ja synkkä vuosi. Populismi ja ääriajattelut ovat nostaneet päätään politiikassa, lukuisat terrori-iskut ovat ravisuttaneet maailmaa, lähi-itä on ylitse kiehuva kattila, lännen ja idän välit ovat tulehtuneimmat sitten kylmän sodan, ilmasto lämpenee ja aiheuttaa kataklysmejä koko planeetalle…Tuntuu, että koko maailma on menossa rajusti kohti tuhoa. Traagisuudet ovat näkyneet myös populaarimusiikissa ja taidemaailmassa ylipäänsä, kun lukuisia legendoja on siirtynyt vuoden aikana haudan lepoon. David Bowie, Prince, B.B King, Leonard Cohen, Aleah Stanbridge, sekä lukuisat muut, ja nyt vielä uusimpana George Micheal. Unohtamatta Nick Caven tyttären kuolemaa, joka on vaikuttanut myös paljon Bad Seedsin uusimpaan levyyn. Tämän vuoden levyjen kantava teema tuntuu olevan monessa kohtaa nimenomaan kuolema, joissakin tarkoituksella ja joissakin vahingossa.
Aina pitää nähdä kuitenkin asioiden valoisammat puolet. Vaikka suuret nimet ovatkin jättäneet maallisen elämän, on heidän musiikkinsa jäänyt elämään ja rikastuttamaan maailman kulttuuriperintöä. Tämä listaus sisältää myös poismenneiden musiikkia ja olkoon tämä listaus oma tribuuttini heille, ja ovat he paikkansa myös tällä listalla ansainneet. Levyjä tältä vuodelta on toki vielä paljon kuulematta ja tässä mielessä tämmöiset listaukset ovat vähän hölmöjä, mutta tämän hetkinen tilanne näyttää nyt tältä. Aloitetaan.
10. Spiritus Mortis – The Year Is One
Tänä vuonna oli jotenkin erityisen vaikea valita kärkikymppiä levyistä, sillä vuosi on ollut hyvin tasaisen vahva levyjen osalta. Yhtään todellista mestariteosta ei ehkä ole tullut vastaan, mutta vaikuttavia levyjä on iso liuta. Siksi nimenomaan tämän kymmenennen sijan valitseminen on hankalaa, sillä ei haluaisi tiputtaa mitään levyjä poiskaan. Antakaamme siis alkuun kunniamaininta seuraaville levyille, jotka eivät mukaan mahtuneet: Megadeth – Dystopia, Devin Townsend Project – Transcendence, Moonsorrow – Jumalten Aika, David Bowie – Blackstar, Witchcraft – Nucleus sekä Gojira – Magma. No okei, mainitaan nyt se uusin Metallicakin, mutta siitä ehkä lisää tuonnempana.
Spiritus Mortis vei kuitenkin aloituspaikan ja lopulta ihan aiheesta. Synnyinkaupunkini doom metal ylpeys on tehnyt pitkän uransa aikana suhteellisen vähän levyjä, mutta laatu on ollut aina hyvää. Doom piireissä kovaa nimeä niitanneen Sami Hynnisen pestaaminen lauluihin muutama vuosi sitten on tuonut bändiin vähän uudenlaista ja erilaista kulmaa, eikä laatu ole ainakaan tästä kärsinyt bändillä yhtään. Tyylillisesti SM tarjoaa hyvin klassista doom metallia modernilla tatsilla, mikä on yhdistelmänä oikein mainio. The Year Is One on hyvin vahva kokonaisuus, jossa ei heikkoja hetkiä ole, mutta todellisia timanttiriffejäkään ei myöskään kuulla, minkä takia levy ei eronomaisuuteen aivan yllä. On kuitenkin mainittava erikseen, että jos levy olisi täynnä Holiday In The Cemeteryn kaltaisia helmiä, olisi tilanne toinen; kappale on ehdottomasti vuoden parhaita yksittäisiä ralleja.
Arvosana: 8,0/10
Kohokohdat: Robe of Ectoplasm, Holiday In The Cemetery, World of No Light
09. Opeth – Sorceress
Ruottin poijjaat ovat olleet musiikillisesti uudella polulla jo monta vuotta, eikä death metal elementtejä yhtyeellä ole ollut enää kolmeen levyyn mukana. Heritage on hapuileva tyylinmuutoslevy, mutta tätä seurannut Pale Communion on kerrassaan upea levy. Tämä 2016 vuoden Sorceress menee näiden levyjen välimaastoon. Levy noudattaa samaa progen viitoittamaa tietä, missä metallielementtejä väläytellään silloin tällöin, mutta ei niin paljoa, että levyä voisi metallin puolelle enää luokitella. Sorceress on hankala kokonaisuus ja siihen on todella vaikea päästä sisälle, mikä johtuu varmasti sen utuisesta fiilistelystä ja pitkästä kestosta. Albumista paljastuu kuuntelun myötä kumminkin hienoja koukkuja ja tunnelmallista särmää, vaikka todellista hittibiisimateriaalia ei taida Era kappaletta lukuunottamatta ollakaan. Kokonaisuus on kuitenkin kaikessa mystisyydessään ja haastavuudessaan hieno, kunhan siihen vain pääsee sisälle. Tuskin olen itsekään vielä täysin päässyt.
Arvosana: 8,2/10
Kohokohdat: Sorceress, Chrysalis, Era
08. Insomnium – Winter’s Gate
Insomniumin 2006 vuoden Above The weeping World vei aikoinaan allekirjoittaneelta jalat alta ja tämän jälkeen yhtyeen toimintaa on tullut seurattua suht tiiviisti. Yhtyeen melodinen ilotulitus, intensiiviset riffittelyt, Seväsen omaperäisen mureat vokaalit sekä tietysti loistavat kappaleet tarjosivat AtWW-levyllä parasta melodista death metallia sitten Carcassin ja Deathin loppuaikojen. Bändin tyyli on pysynyt suht samana kaikkien levyjen ja vuosien varrella, vaikka jokaista levyä leimaakin aina tietty omalaatuisuus. Winter’s Gate on yhdestä 40 minuuttisesta kappaleesta koostuva konseptialbumi, joka kertoo laulaja-basisti Niilo Seväsen 2007 vuoden samannimiseen novelliin. En novellia ole lukenut, joten tältä osin osaan arvioida vaan levyn musiikkia. Melodeath (se oikea) on edelleen homman nimi ja konseptinsa ansiosta albumi on hyvin yhtenäinen. Levy edustaa samalla ehkä raskainta Insomniumia blast beat osuuksineen, mutta sisältää mukavasti myös seesteisempiä ja tunnelmoivimpia osuuksia. Folk elementit kruunaavat koko komeuden, antaen jo valmiiksi hyiseen ilmapiiriin aimo annoksen pohjolan talven viimaa.
Arvosana: 8,3/10
Kohokohdat: Winter’s Gate
07. Sleep of Monsters – II: Poison Garden
Sleep of Monsters on suhteellisen tuore yhtye suomen metalliskenessä, mutta kahdella albumillaan yhtyen on jo vakiinnuttanut paikkansa fanien keskuudessa. Moniulotteisella heavy metallillaan yhtye kosiskelee niin rautalankaiskelmää ja voimaballadeja kuin pop-musiikkiakin, ja tälläkin levyllä monen kappaleen voisin kuvitella soivan jopa lähiön karaokebaarissa. II: Poison Garden on monipuolinen levy, jossa yhtye näyttää koko taiteellisen kapasiteettinsa kirjon. Pari tasaisempaa biisiä välissä vähän latistavat tunnelmaa, mutta kun mukana on The Devil And All His Working kaltaista suureellisuutta, tai Foreign Armies Eastin kaltaista fiilistelyä, ei voi valittaa liikaa. Upeita biisejä, originaalia tulkintaa ja koukkuja tarjoillaan tämän tästä. Vuoden parhaita kotimaisia julkaisuja, ehdottomasti.
Arvosana: 8,3/10
Kohokohdat: Golden Bough, The Devil And All His Works, Foreign Armies East
06. Lost Society – Braindead
Lost Societyn jäätävää live-energiaa on tullut muutamaan otteeseen ihmeteltyä, mutta nyt ensimmäistä kertaa innostuin kuuntelemaan yhtyettä myös levyltä. Nuoruuden tyylipuhdas thrash poljento on saanut kolmannella levyllä paljon lihaa luiden ympärille ja ulosanti on laajentunut huomattavasti ensimmäisen levyn menosta. Braindead huokuu todella paljon asennetta ja energiaa, ja kokonaisuutena levy tarjoaa erittäin toimivan metallipaketin. Raskaammat ja hitaammat riffittelyt tuovat nyt kaivattua mielenkiintoa albumiin, mitä ei aikaisemmilla levyillä ole vielä juurikaan kuulunut. Mikäpäs siinä kuunnellessa, kun sävellykset ovat tätä luokkaa ja riffikynä on näin kovassa terässä. Odotan yhtyeen tulevaisuudelta paljon.
Arvosana: 8,4/10
Kohokohdat: I Am The Antidote, Hangover Activator, Only (My) Death Is Certain
05. Stam1na – Elokuutio
Stam1na on ollut viime vuosina levyjensä osalta vähän tuuliajolla, mutta yhtäkkiä bändi läväyttää tiskiin musiikillisesti vaikuttavimman albuminsa koskaan. Kymmenen vuoden takainen Uudet Kymmenen Käskyä määritteli yhtyeen soundin ja tyylin tulevaisuudelle, mutta tuntuu, että vasta Elokuutiolla bändi on kypsynyt sille asteelle, että se pystyy ideoistaan tuottamaan erinomaista musiikkia. Levy on kokonaisuutena todella vahva, eikä sitä pilaa kuin ainoastaan tylsähkö Pienet Vihreät Miehet, joka myös levyn yhtenä sinkkubiisinäkin toimii. Muutoin laatu on vaikuttavaa: räyhäkkä meidänkaltaisillemme, eeppinen Valhe, tummanpuhuva Marttyyri, suureellinen Pala Palalta, korvamadoiksi päätyvät Elokuutio ja Ioniklasmia, Devinismissä uinut D.S.M , kaikki ovat omanlaisiaan kappaleita, jotka kuitenkin muodostavat yhdessä upeasti toimivan kokonaisuuden.
Tänä vuonna on tullut kuunneltua poikkeuksellisen vähän räväkämmän puoleista death/black metallia, minkä takia Anaal Nathrakin uusin levy varmasti osuikin kertalaakista niin hyvin osoitteeseensa. Bändi on entuudestaan ainoastaan nimellisesti ollut tuttu, enkä tähänkään levyyn tutustunut kuin vasta pari viikkoa sitten. Jälki oli kuitenkin sen verran vakuuttavaa, että sijoituspaikkaa ei tarvinnut kovinkaan kauaa miettiä. Nopeatempoinen ja yllättävän groovaava death metal vaikutteinen black metal on homman nimi ja yhtyeen jälki on tällä levyllä henkeäsalpaavan murskaavaa. Näin intensiivinen kokonaisuus aiheuttaa nopeasti kuitenkin myös ähkyn ja siksi levyn ainoiksi heikkouksiksi jää se, että se on materiaaliinsa nähden aavistuksen verran liian pitkä. Riffit ovat kuitenkin niin runtelevia ja tunnelma on niin skitsofreeninen, ettei tästä voi olla pitämättä. Mukavasti tulee nyky-Behemoth ja 90-luvun lopun Satyricon paikoitellen levyltä mieleen, mikä on aina pelkkää plussaa.
Arvosana: 8,5/10
Kohokohdat: We Will Fucking Kill You, In Fragrante Delicto, Of Horror And The Black Shawls
03. Michael Kiwanuka – Love & Hate
Tämän vuoden yksi hienoimmista uusista tuttavuuksista oli ehdottomasti brittiläinen Michael Kiwanuka ja hänen debyyttialbuminsa Love & Hate. Soul on homman nimi ja Kiwanuka toteuttaa tämän musiikkityylin poikkeuksellisen tunteikkaasti. Jo 10 minuutin avausraita Cold Little Heart on kaikessa ilmavuudessaan ja tunnelmassaan sellainen pelinavaus, ettei voi olla vakuuttumatta. Rytmimusiikilla on myös oma roolinsa ja tämä onkin hyvin mukavassa suhteessa tunnelmoivamman puolen kanssa. Kuorotaustat ja jouset luovat hyvin vahvaa kudosta koko levyn läpi ja vaikka levy on suhteellisen pitkä, ei se kuitenkaan ala puuduttamaan missään vaiheessa. Ehkä pientä tiivistämistä olisi paikka paikoin biisien sisälläkin toivonut, mutta taiteilija on selvästi halunnut ottaa välillä jamipohjaista lähestymistä lopputulokseen, joten se hänelle suotakoon. Vuoden kovin yllättäjä.
Arvosana: 8,6/10
Kohokohdat: Cold Little Heart, Love & Hate, I’ll Never Love
02. Trees of Eternity – Hour of the Nightingale
Swallow the Sunin pääarkkitehti Juha Raivio lyöttäytyi yhteen ruotsalaisten Norrmanien (Fredrik ja Mattias), Kai Hahdon ja laulaja Aleah Stanbridgen kanssa ja lopputulos oli Trees of Eternity. Stanbridge on aikaisemmin ollut Swallow the Sunin kanssa tekemisissä Lights on the Lake -kappaleen naislauluissa ja koska Raivio ei ole muuttanut tyyliä tämän bändin kanssa StS:n verrattuna juurikaan, kuulostaa bändit hyvin samankaltaisilta. Trees of Eternityllä on karsittu vain loputkin räväkkyydet pois ja yhtye keskittyy debyyttialbumillaan vahvaan tunnelmointiin raskauden, melodioiden ja melankolian kautta, mihin Stanbridgen aavemainen tulkinta sopii täydellisesti. Kävi kuitenkin niin traagisesti, että tämä naislaulaja menehtyi aiemmin syksyllä syöpään, joten levy jäi ainakin hänen osaltaan viimeseksi. Kevyet mullat. Levy on kaikinpuolin erittäin vahva kokonaisuus, joka maalaa samaan aikaan synkkiä, kauniita, hauraita ja väkeviä maisemia läpi koko kestonsa. Kaiken kruunaa levyn päättävä Gallows Bird, joka nousee Spiritus Mortiksen Holiday in the Cemeteryn ja Michael Kiwanukan Cold Little Heartin tavoin vuoden parhaiden yksittäisten biisien joukkoon.
Arvosana: 8,8/10
Kohokohdat: Eye of Night, Hour of the Nightingale, Gallows Bird
01. Leonard Cohen – You Want It Darker
”I wish there was a treaty we could sign I do not care who takes this bloody hill I’m angry and I’m tired all the time I wish there was a treaty I wish there was a treaty Between your love and mine.”
On jälleen harmillista todeta omalla kohdallani, että olen tutustunut artistin tuotantoon vasta hänen kuoltuaan. Leonard Cohen on tuttu nimi kaikille, mutta jostain syystä en ole koskaan hänen musiikkiinsa suuremmin tutustunut. Kaikki muuttui toki heti, kun hän menehtyi ja luin hyytävän arvostelun You Want It Darker -levystä Soundissa, joka ilmestyi juuri samana päivänä, kun Cohen kuoli. Tähän oli pakko tarttua. Alkuun olin aika hämilläni miehen äänenkäytöstä, mutta mitä enemmän tätä levyä kuuntelin, sitä enemmän aloin siitä pitää.
You Want It Darker liikkuu musiikillisesti jossain bluesin, soulin, popin ja gospelin sekoituksessa. Levy on hyvin ilmava, minkä takia sen kuuntelusta muodostuu jopa rauhoittava kokemus. Kaikki ylimääräinen on karsittu pois ja mukana on vain ne soittimet, melodiat ja osuudet, mitkä siellä kuuluukin olla. Mutta You Want It Darker -levyn musiikillinen anti on vain puolet levyn hienoudesta; Cohenin karhea puhelaulu, karisma ja elämänkokemus, sekä henkilökohtaiset ja kuolemaa käsittelevät lyriikat tekevät tästä todella vaikuttavan teoksen. Cohen tulkitsee kappaleita niin vahvasti, että kuulija jää väkisinkin miettimään suuria kysymyksiä elämän rajallisuudesta, onnellisuudesta, menetyksestä, rakkaudesta ja vastoinkäymisistä. Levy on runoutta elämän kaikista puolista ja ihmisen tunteista, mikä tekee yhdessä musiikin kanssa tästä ajattoman teoksen ja luultavasti tulevaisuuden klassikon, josta mies tullaan vahvasti myös muistamaan. Tämä on hänen kulttuuriperintönsä viimeinen luku ja se päättää upean artistin pitkän uran todella vakuuttavasti. En ihmettelisi, vaikka tulevaisuudessa tämän levyn kappaleita lauletaan, soitetaan ja coveroidaan ahkerasti ympäri maailmaa, sillä siihen tällä on kaikki potentiaali ja sitä nämä kappaleet myös oikein toteutettuna ansaitsevat.
Arvosana: 9,0/10
Kohokohdat: You Want It Darker, Treaty, It Seemed The Better Way
Semmoinen on Olliboyn valinta vuoden levyistä. Ensi kerralla sitten jotain muuta.
Noniin, viimein uusin Star Wars katsastettu. HUOM! Spoilereita ei luvassa, mutta toisessa kappaleessa kerron, mihin tapahtumiin elokuvan päätös sijoittuu saagan osalta.
Star Wars: Rogue One
Ohjaus: Gareth Edwards
Kesto: 134 min
Julkaisuvuosi: 2016
Star Wars huuma se vain jatkuu ja ensi vuonna ilmestyvää Episodi VIII odotellessa Disney päätti valmistaa standalone elokuvan Tähtien Sodan maailmasta. Rogue One on siinä mielessä ollut varmasti vapauttava elokuva Disneylle, että se ei tuo Episodien painolastia ja odotuksia mukanaan. Faneille tämä elokuva on esiintynyt enemmän kuriositeettina kuin suurena odotuksena, mitä Episodi VII selkeästi oli. Kaikinpuolin Rogue Onen ennakko-odotukset ovat olleet siis paineettomat, mikä tietysti pitäisi aina tasapuolisuuden nimissä olla kaikkien elokuvien kohdalla pakollista. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole ja kun hype kasvaa tarpeeksi isoksi, on epäonnistumisen mahdollisuus onnistumista paljon korkeampi. Ennakkoluulottomuus ja rentous ovat kuitenkin tällä kertaa Rogue Onen ja Disneyn puolella, mikä näkyy myös elokuvan lopputuloksessa ilahduttavasti.
Elokuva sijoittuu kronologiassaan aikaan juuri ennen A New Hope elokuvaa, itseasiassa niin tarkasti, että A New Hope alkaa käytännössä suoraan siitä, mihin Rogue One jää. Tämä tarkoittaa sitä, että Rogue One toimii eräänlaisena prologielokuvana A New Hopelle, kertoen tarinan siitä, miten kapinalliset saavat käsiinsä Kuolemantähden piirrustukset, mitkä tapahtumat johtivat tähän, ja mitä sen saavuttamiseksi jouduttiin tekemään. Rogue One on juonensa osalta hyvin onnistunut elokuva, sillä se antaa loogisia selityksiä ja vastauksia A New Hopen tapahtumien taustalle, punoen Episodi III ja IV tarinoiden väliset tapahtumat upeasti osaksi kokonaisuutta. Elokuvan juoni on myös hyvin tiivis ja etenee tasaisen nousujohteisesti koko tarinan ajan. Intensiteetti ja tunnelma kasvavat minuutti minuutilta, eikä notkahduksia pääse tapahtumaan.
Tiivis juoni aiheuttaa kuitenkin samoja ongelmia kuin mitä Episodi VII:ssa oli, eli asiat etenevät välillä hiukan liiankin nopeassa tempossa, jolloin katsojalle tulee lievää ähkyn tuntua. Episodi VII:sta poiketen Rogue Onessa tämä ongelma ei onneksi ole niin suuri ja hätäilyn tuntu haittaa oikeastaan vain hahmokehityksiä; tapahtumat etenevät vauhdilla ja hahmoissa tapahtuvat muutokset tuntuvat siksi vähän liian väkinäisiltä ja hätäisiltä. Mikäli dialogeille ja hahmoille olisi annettu elokuvassa vielä enemmän aikaa ja kypsyttelyä, olisi se vaikuttanut paljon elokuvan lopputulokseen. Nyt esimerkiksi Jyn Erson (Felicity Jones) muutos välinpitämättömästä anarkistista kapinallisten sankariksi tapahtuu vähän turhan keinotekoisesti ja nopeasti.
Elokuvan hahmot ovat kuitenkin kauttaaltaan hyvin mielenkiintoisia. Erityisesti Saw Gerrera (Forest Whitaker), Orson Krennic (Ben Mendelsohn) ja Cassian Andor (Diego Luna) ovat hyvin onnistuneita, mutta erityismaininnan ansaitsee myös hulvaton parivaljakko Chirrut Imwe (Donnie Yen) ja Baze Malbus (Wen Jiang). Erityisesti hahmoissa pidän siitä, että klassisen hyvis/pahis ajattelun sijaan kaikki ei olekaan niin mustavalkoista ja ristiriitoja esiintyy esimerkiksi kapinallisten riveissäkin jo paljon. Kuinka pitkälle saa mennä päämäärien saavuttamiseksi? Missä menee moraalisten tekojen raja? Ajaako epätoivo tekemään epätoivoisia tekoja? Pahuutta vastaan taistellessa on oltava varovainen, ettei itse muutu pahaksi matkan varrella, asia mitä sodat todellisuudessakin tekevät hyvin helposti. Näitä aiheita Rogue One käsittelee sopivassa määrin, mikä tuo mukavasti esiin eri ihmisten erilaiset näkemykset universumista ja sen menosta.
Hahmoista ehdottomasti vakuuttavin on kuitenkin kukapas muukaan kuin Darth Vader. Hänen läsnäolonsa elokuvassa on hyvin vähäistä, mutta silloin kun hän on ruudussa, varastaa hän shown suvereenisti. Aluksi mietin, että Vaderia olisi saanut olla elokuvassa enemmänkin, mutta kahden vakuuttavan ja erilaisen kohtauksen myötä Vader oli mukana kuitenkin juuri sopivassa määrin. Missään Star Warsissa ei tämä ikoninen leffapahis ole ollut niin bad-ass kuin Rogue Onessa, ja leffa nostaa hahmon pisteitä entisestään. Mainitsemisen arvoisia elokuvassa ovat myös parit CGI:llä luodut hahmot, kuten nuori Prinsessa Leia ja Imperiumin kuvernööri Tarkin. Teknologia on vuosien varrella kehittynyt melko pitkälle, sillä nämä hahmot näyttävät niin aidoilta kuin nyt tietokoneen avulla vain voi aidoiksi luoda. Pienet eleet ja asiat paljastavat ne toki epäihmisiksi, mutta itseäni nämä seikat eivät juurikaan haitanneet. Olen enemmänkin vakuuttunut siitä, miten isoja asioita teknologian avulla nykyään voidaankaan tehdä.
Yksi Rogue Onen vahvuuksista on myös se, että se on onnistunut vangitsemaan alkuperäisten Star Wars elokuvien tunnelman ja tyylin pääosin todella hienosti. X-hävittäjät, Talsijat, Storm Trooperit, Kuolemantähti, kapinallisten tukikohta, asusteet, droidit, kaikki on juuri sen näköistä kuin pitääkin olla. Erityisen hienona tunnelman luojana toimii se, että tietokone-efektejä ei ole käytetty tässäkään elokuvassa liikaa, ainoastaan niissä kohtauksissa missä se on ollut tarpeellista. Tämä tuo rekvisiittaan ja elokuvaan paljon uskottavuutta ja tyylikkyyttä. Välillä tosin tuntuu myös siltä, että elokuva yrittää olla liian nokkela ja ratsastaa vanhojen elokuvien maneereilla, mutta pääasiallisesti nämä elementit jäätävät onneksi pienimuotoisiksi ja hauskoiksi yksityiskohdiksi. Vielä kun Disneymaisesta juustoisuudesta päästäisiin kokonaan eroon, tätä esiintyy elokuvassa valitettavasti hiukan.
Merkittävä plustekijä Rogue Onessa on ehdottomasti sen intensiivisyys ja dramaattisuus. Lopun taistelukohtaukset ovat huikaisevan hienoja ja juuri niiden hektinen tempo ja dramaattisuus tekevät niistä niin loistavia, yhdessä toki upeiden erikoistehosteiden. Tuskinpa mikään Star Wars elokuva on yhtä dramaattinen kuin Rogue One ja kerrankin kyseessä on Tähtien Sota, jossa hyvikset eivät ole enää turvassa ja voittamattomia. Storm Trooperit osuvat jopa aseillaan maaliin saakka ja Imperiumin sotajoukot ovat muutakin kuin pelkkää toiminnan täytettä, heistä huokuu todellinen voiman ja vaarallisuuden tuntu…Vaikka näitä kypäräpäitä taitaakin tippua kanveesiin ennätysmäärä tässä elokuvassa. Toki jossain vaiheessa tarinaa alkaa käydä myös taisteluiden lopputulokset melko selväksi, mutta erilainen lähestyminen on silti poikkeuksellisen virkistävää tässä elokuvassa.
Rogue Onesta olin kuullut ennakkoon paljon hyvää, mutta yllätyin todellakin positiivisesti tämän elokuvan kanssa. Tulevan VIII:n kohdalla tämä on luultavasti paljon vaikeampaa, sillä Episodeihin kohdistuu aina liian suuret odotukset, kuten alussa sanoinkin. Standalonena toimivalla Rogue Onella on kuitenkin yllättävyyden elementti puolellaan. Disney onnistuu vakuuttamaan tällä kertaa pääasiallisesti erittäin hienosti saagan fanin, jopa niin hyvin, että nostaisin tämän parhaiden Star Wars elokuvien joukkoon suoraan The Empire Strikes Back ja The Return of The Jedi elokuvien rinnalle. Disney on onnistunut ainakin vielä saagan jatkamisen osalta upeasti, toivon mukaan he eivät tätä hommaa jatkossakaan tuhoa. Vaarana on aina se, että he alkavat tuottamaan elokuvia liukuhihnalla, mikä yleensä väistämättä päättyy epäonnistumiseen. Mutta niin kauan kuin elokuvien laatu on näin korkealla, toivotan jokaisen elokuvan tervetulleeksi markkinoille, tuli niitä kuinka paljon tahansa.
”A greyhound is a racing dog. Spends its life running in circles, chasing a bit of felt made up like a rabbit. One day, we took it to the park. Our dad had warned us how fast that dog was, but we couldn’t resist. So, my brother took off the leash, and in that instant, the dog spotted a cat. I imagine it must have looked just like that piece of felt. He ran. Never saw a thing as beautiful as that old dog running. Until, at last, he finally caught it. And to the horror of everyone, he killed that little cat. Tore it to pieces. Then he just sat there, confused. That dog had spent its whole life trying to catch that thing. Now it had no idea what to do.”
– Robert Ford
HBO:n uutuussarjaa Westworldia hehkutettiin ennakkoon melko lailla ja on pakko myöntää, että syksyllä ilmestyneen trailerin perusteella luvassa oli pitkästä aikaa lupaavin sarja HBO:lta sitten Game of Thronesin ja True Detectiven ensimmäisen kauden. Tulevaisuuteen sijoittuva maailma, jossa ihmiset viihdyttävät primitiivisiä tarpeitaan valtavassa villin lännen teemapuistossa, jossa androidit (lue: isännät) voivat viedä maksavia vierailijoita erinäisiin tarinoihin mukaan. Revolverimiehet hallitsevat ja vaarat väijyvät joka nurkan takana, mutta tietenkin isännät on ohjelmoitu niin, etteivät ne voi oikeasti vahingoittaa kävijöitä. Isäntiä kohtaan esiintyvä raakalaismainen kohtelu aiheuttaa myös sen, että heidän muistinsa on tasaisin väliajoin tyhjennettävä, etteivät he traumatisoidu väkivaltaisista tapahtumista. Jotain mystistä on kuitenkin tekeillä, sillä uuden ohjelmoinnin myötä androidit/isännät alkavat unelmoida, muistaa edellisen versionsa asioita ja saada vähän liiankin inhimillisiä piirteitä roboteiksi. Lopulta pinnan alta paljastuu salaisuuksia salaisuuksien perään, eikä kaikki välttämättä enää olekaan niin turvallista ja selkeää kuin kuviteltiin.
Westworld on samannimisen 1973 vuoden elokuvan innoittama ja vaikka en tuota elokuvaa ole nähnyt, rohkenen epäillä, ettei kyseessä ole lopulta kovinkaan samanlaiset teokset, ainakaan tyylillisesti. Jonathan Nolan ohjaajana herätti ennakkoon paljon mielenkiintoa, sillä miehen meriitit elokuvien Memento, Interstellar, The Dark Knight ja The Prestige käsikirjoittajana ovat hyvin vakuuttavia. Tiettyä Christopher Nolanin elokuvien tunnelmaa Westworldissa onkin, mikä ilmenee selkeiten filosofisessa, syvällisessä ja mielenkiintoisessa dialogissa. Vaikka välillä mennään hyvinkin korkealentoisissa sfääreissä käsikirjoituksen osalta, on dialogi pääasiassa kerrassaan loistavaa ja jättää vähintään yhtä paljon kysymyksiä ja pohdittavaa katsojalle kuin mitä antavat vastauksiakin tarinan etenemisestä.
Westworldin tarina vaikuttaa jo sarjan alkuun hyvin mielenkiintoiselta ja moniulotteiselta, mutta tarina syvenee ja laajenee rauhalliseen tahtiin entisestään jakso jaksolta. Tärkeitä juonenkulkuja syntyy ja kehittyy koko ajan, ja samalla päähenkilöinä pidettäviä hahmoja nousee sarjassa esiin lukuisia. Puiston luoja Robert Ford (Anthony Hopkins), häikäilemätön ”Man In Black” (Ed Harris), nuori investoija William (Jimmi Simpson), isäntien valvoja Bernard Lowe (Jeffrey Wright), androidit Dolores Abernathy (Evan Rachel Wood) ja Maeve Millay (Thandie Newton), suuria hahmoja on lukuisia ja jokainen on toistaan mielenkiintoisempi persoona. Salaisuuksia ja mystiikkaa ilmenee hahmoissa paljon, eivätkä kaikki ole lopulta sitä miltä näyttävät. Salaisuuksia salaisuuksien päällä. Hahmot ovat myös mukavan värikkäitä, vaikka saattavatkin alkuun esittäytyä kovin mustavalkoisina, mitä kukaan ei lopulta todellakaan ole. Näyttelijät tekevät myös ensiluokkaista työtä rooleissaan, erityisesti super-karismaattiset Anthony Hopkins ja Ed Harris.
Yksi sarjan mielenkiintoisimpia elementtejä on se, miten ihmisten ja androidien välinen suhde maailmassa ilmenee. Ihmisten hyvät ja huonot puolet ovat koko sarjan kantavia teemoja, mutta suuremman roolin näistä saa pahuus; ihmiset leikkivät jumalia luomalla ihmismäisiä tekoälyjä ja hyväksikäyttävät näitä luomuksia häikäilemättömän väkivaltaisesti tyydyttääkseen omia tarpeitaan. Androidit taas esitetään orjuutettuina ja totaalisen vallan alle alistettuina luomuksina, joita ei pidetä millään tavalla tietoisina tai tunteellisina olentoina, vaikka ne selvästi sitä ovat. Juuri tämä vastakkainasettelu on koko Westworldin ydin, ja sarja pureutuu tähän teemaan hyvin filosofisesti polveilevan tarinankerrontansa, dialoginsa ja vahvojen hahmojensa kautta. Aina, kun TV-viihde onnistuu puhuttelemaan syvällisellä ja monikulmaisella tasolla, on se onnistunut nousemaan pelkkää viihdettä suuremmaksi käsitteeksi. Juuri tätä Westworld myös edustaa.
Viihteellinen sarja kuitenkin myös on. Syvällisen draaman ja filosofiansa lisäksi Westworld edustaa toimintaa ja jonkin verran myös huumoria. Ramin Djawadin musiikit luovat menoon originaalia tunnelmaa ja erityisen hauskoja ovat tunnettujen pop-rock kappaleiden sovitukset klassiseen muotoon pitkin sarjaa (mm. Soundgardenia ja Radioheadia). Koko komeuden kruunaa sarjan omaperäinen tunnelma, mikä koostuu spagettiwesternien ja futuristisen sci-fin yllättävän onnistuneesta ristisiitoksesta. Sarjan tempo on myös samaan aikaan nopeaa ja hidasta; tapahtumia kehitellään kutkuttavan hitaasti (välillä liiankin) mutta samaan aikaan tarinan kerroksien runsaudesta johtuen pitää katsojan olla koko ajan valppaana, koska olennaisia asioita vilisee ohi hyvin nopeasti.
Westworld on moniulotteinen sarja, josta on vaikea keksiä hirveästi huonoa sanottavaa. Se on puhutteleva, syvällinen, filosofinen, viihdyttävä, jännittävä ja koukuttava. Jos jotain huonoa voisi sanoa, niin jotkin asiat pyörivät hiukan liikaa ympyrää ja välillä sarja yrittää olla vähän liiankin nokkela, mutta tämä on loppujen lopuksi hyvin vähäistä ja tunnelma pysyy koko ajan mielenkiintoisena. Ensimmäinen kausi on upea kokonaisuus, joka päättää monia tarinanosia ja avaa mysteerit katsojalle, mutta se myös jättää vielä paljon asioita auki, minkä takia tuleva kakkoskausi tulee olemaan enemmän kuin tarpeellinen. Toivon mukaan sarjan laatu pysyy vähintään yhtä hyvänä, sillä tässä on aineksia HBO:n uudeksi lippulaivaksi nyt, kun Game of Thrones on saapumassa parin vuoden sisällä finaaliinsa.
Loppuvuoden leffateatteritarjonnan aiheuttama sumahan tuottaa töitä! Vielä kun ehtisi kirjoittamaan samaa tahtia.
Hacksaw Ridge
Ohjaus: Mel Gibson
Kesto: 139 min
Julkaisuvuosi: 2016
Vaikuttavia sotaelokuvia ei ole mielestäni tehty elokuvien historian aikana aivan hirvittävän paljoa. Paljon hehkutetut Platoon ja Full Metal Jacket eivät loppujen lopuksi mielestäni ole mitenkään mestarillisia, vaikka hyviä elokuvia ovatkin. Oikeastaan vain Saving Private Brian on moderneista sotaelokuvista selkeästi huipputasoa, mutta kaikkien aikojen sotaelokuvan pystin vie edelleen helposti Francis Ford Coppolan Apocalypse Now, joka edustaa itselleni myös kaikkien aikojen parasta elokuvaa ylipäänsä. American Sniper oli Clint Eastwoodilta positiivinen yllätys ja loistava lisä genreen, mutta muuten 2010-luvun jälkeenkään ei hirvittävän hyviä sotaelokuvia ole tullut vastaan. Tämän takia oli melko kutkuttavaa päästä odottamaan tätä Mel Gibsonin uutuuselokuvaa Hacksaw Ridge, joka keräsi vuolaita ylistyksiä jo kauan ennen ensi-iltaa. Olisiko käsillämme viimein sotaelokuva, josta olisi mantelinperijä upealle Saving Private Brianille?
Hacksaw Ridge kertoo aika uskomattoman tositarinan toisen maailmansodan jenkkisotilaasta Desmond Dossista (Andrew Garfield), joka sai ensimmäisenä aseistakieltäytyjänä Yhdysvaltojen arvokkaimman sotilasmitalin Medal of Honorin, pelastettuaan 75 taistelutoveriaan Okinawan Hacksaw Ridgen helvetillisiltä taistelukentiltä. Ja perinteiseen jenkkityyliin mukana on tietenkin myös romanssin poikasta ja kotopuolella odottava häikäisevä nainen, tässä tapauksessa Dorothy Schutte (Teresa Palmer).
Hacksaw Ridge on tyylillisesti lähes yhtä paljon romantikkaa ja draamaa kuin sotaelokuvaa, sillä alkupuoli elokuvasta keskittyy täysin Desmondin perheeseen ja Dorothyyn. Desmondin isä Tom Doss (Hugo Weaving) on alkoholisoitunut ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka on aiheuttanut paljon harmia perheelleen traumatisoitumisensa jälkeen. Hänet kuvataan kuitenkin myös hyvin isällisenä ja vastuullisena hahmona, mikä tekee miehestä mielenkiintoisen ja varmasti hyvin todenmukaisen ihmisen omalta ajaltaan, jolloin suuren sodan arvet viiltivät vielä syvältä niin yksityisellä kuin kansallisellakin tasolla. Perheen sisäiset suhteet kuvataan autenttisesti ja koskettavasti, mikä antaa elokuvalle laadukasta draamaa ja vahvan aloituksen.
Valitettavasti romanttinen puoli ei elokuvassa toimi ihan niin hyvin. Dorothyn ja Desmondin romanssin kerronta voi ihan hyvin perustua realismiin ja jos näin on, niin kyseessä on hellyyttävä tarina, mutta elokuva ei onnistu luomaan katsojaan kovinkaan vahvaa sidettä romanssin ympärille. Tämä johtuu luultavasti siitä, että käsikirjoituksellisesti tämä tarinanosio käydään hyvin kaavamaisesti ja nopeasti läpi. Katsojalle tulee sellainen olo, että elokuvaan on pitänyt saada romanttista draamaa mukaan vahvistamaan hahmoja, mutta lopputulos jää hiukan väkinäiseksi ja pakotetuksi, eikä siitä paista läpi todellista koskettavuutta juurikaan.
Seuraava suurempi vaihe elokuvassa sijoittuu armeijan harjoitusleiriin, missä Desmond kokee paljon simputusta ja vastarintaa hänen vakaumuksensa takia. En tiedä miten paljon tässä kohtaa elokuva perustuu tositapahtumiin, mutta ilmeisesti aseistakieltäytyminen ei tähän maailman aikaan ollut kovinkaan yleistä ja on ymmärrettävää, miksi heitä on kenties pidetty pelkureina. Elokuva tuo kuitenkin tässä kohtaa erittäin tyylikkäästi esille sen, miten suuri merkitys omilla arvoilla pitäisi olla ja minkä takia omien arvojen puolesta kannattaa taistella. Desmond on niin järkähtämätön uskomuksessaan olla koskematta aseisiin, että miehestä muodostuu elokuvassa jopa ikonimainen persoona ja edelläkävijä, todellinen esimerkki nuoremmille sukupolville. Jollain tapaa harjoitusleirin kohtaukset ovat myös väkinäisen kaavamaisia, mutta pääasiallisesti tarinankuljetus etenee tyylikkäästi, tuoden hahmoihin mukavasti syvyyttä. Pienet huumoriosuudet ovat myös oikein virkistävä lisä muuten hyvin vakavaan elokuvaan.
Elokuvan kolmas vaihe keskittyy luonnollisesti itse sotatapahtumiin, tässä tapauksessa Okinawan Hacksaw Ridgen taistelukenttään, jota japanilaiset pitävät järkähtämättä hallussaan. Sotakohtaukset ovatkin heittämällä elokuvan vaikuttavimpia ja näin intensiivisiä taistelukohtauksia ei ole valkokankaalla nähty varmaan koskaan. Kun ampuminen lopulta elokuvassa alkaa, alkaa se ryminällä ja isolla volumilla. Tykistötulen ja kranaattien aiheuttamat räjähdykset ovat elokuvassa hiukan epärealistisen näköisiä, mutta muuten Gibson on onnistunut vangitsemaan erittäin vakuuttavasti sen kaaoksen, mitä taistelutilanne luultavasti todellisuudessa on. Kukaan sotaa kokematon ei osaa kuvitella millaista on olla tulituksen keskellä, mutta Hacksaw Ridge antaa siitä helvetistä ehkä totuudenmukaisimman kuvan, mitä on koskaan onnistuttu filmille kuvaamaan. Intensiteetti säilyy melko tehokkaasti läpi koko loppuelokuvan, aina Dossin henkien pelastusten loppuun asti.
Hacksaw Ridge on vaikuttava kuvaus yhdestä Amerikan erikoisimmista ja suurimmista sotasankareista, mutta elokuvalla on myös ongelmansa. Se yrittää olla yhtä paljon draamaa, romanssia kuin sotaelokuvaakin ja onnistuu omalla tavallaan sekoittamaan hyvin nämä elementit. Elokuvaa katsoessa tulee kuitenkin myös semmoinen olo, että se yrittää olla vähän liikaa kaikkea, eikä onnistu siksi oikein missään täydellisesti. Dossin ja Dorothyn romanssi etenee kaavamaisesti ja hätäisen oloisesti, mikä jättää hiukan keinotekoisen fiiliksen katsojalle. Harjoitusleiriä ja taistelukohtauksia vaivaa hiukan sama ongelma, vaikkakaan ei onneksi ihan samassa mittakaavassa, mutta kokonaisuutta ajatellen elokuva ei ehdi rauhassa kyppsytellä vaiheitaan, vaikka se sitä kovasti yrittää. Gibson on halunnut tuoda paljon sisältöä elokuvaan mutta se vaatisi myös sen, että kohtauksille ja tarinankuljetuksille annettaisiin paljon aikaa, minkä takia elokuvan pitäisi olla lähemmäs kolmetuntinen. Toivottavasti DVD/blu-ray julkaisut sisältävät director’s cut version, jossa päästään kypsyttelemään elokuvan kehitystä rauhassa, nyt elokuvan tempotus ja tarinankuljetus jäävät turhan hätäisiksi. Tästä ja lievästä jenkkipatriotismi-huuhaastaan huolimatta elokuva on paras sotaleffa pitkään aikaan. Se kertoo tyylikkäästi kertomisen arvoisen tositarinan, se on tunnelmaltaan erittäin intensiivinen ja se esittelee hyvin todentuntuisesti sen, mitä sota oikeasti taistelutilanteessa luultavasti on. Jään odottamaan blu-ray julkaisua innolla ja toivon, että tästä tulee pitempi director’s cut versio, jossa päästään syventymään elokuvaan täysin ohjaajan haluamalla tavalla.
Opinnäytetyön ja töiden kanssa on viime aikoina mennyt niin tehokkaasti kaikki aika, etten ole noin kuukauteen kerennyt taas tännekään kirjoittelemaan. Koitetaas jälleen aktivoitua. Marvelia pukkaa taas, viimein tuli käytyä tämä uusinkin tuotos katsomassa.
Doctor Strange
Ohjaus: Scott Derrickson
Kesto: 115 min
Julkaisuvuosi: 2016
Marvelin elokuvien julkaisutahti on nykypäivänä melko hektistä, mutta liukuhihnatuotannostaan huolimatta elokuvien laatu on pysynyt hämmästyttävän hyvänä. Ant-Man, Deadpool, X-Menit, Guardians of the Galaxy, uusin Captain America, The Avengers, kaikki ovat toinen toistaan viihdyttävämpiä tuotoksia omassa genressään. Koska en edelleenkään sarjakuvia ole juurikaan lueskellut, ei Doctor Strange ole entuudestaan minulle tuttu hahmo. Ainoastaan tiedossa oli ennakkoon se, että kyseessä on yksi Marvelin erikoisemmista supersankareista. Benedict Cumberbatchin buukkaaminen päärooliin herätti heti mielenkiintoni ja nykyisen Marvelin laadun huomioiden tuli tästä lopulta elokuva, joka oli pakko nähdä.
Tarinankuljetus noudattaa pitkälti Marvelille tuttua kaavaa: Persoonallinen mutta täysin normaali ihminen on päähenkilönä, joka on tarinan alussa jollain tavalla kulkeutunut elämän nyrjälle puolelle jonkinasteiseen rappioon. Tiettyjen sattumien kautta hänestä muodostuu kuitenkin lopulta maailmaa pelastava supersankari, joka kokee valaistuksen elämässään ja muuttuu ihmisenä. Mukana on tietenkin myös supervoimiltaan samanhenkinen pahis, jota vastaan sankarimme on määrä taistella. Doctor Strange ei siis yllätä tarinansa osalta juurikaan, sillä samaa kaavaa toistaa lähes kaikki studion elokuvat.
Tästä huolimatta Doctor Strangen tarinan ja hahmon toteutus on jollain tavalla luotu vakuuttavammin kuin esimerkiksi Ant-Manin tai Captain American kohdalla. Tämä johtuu paljolti varmasti Benedict Cumberbatchin karismasta, sillä mies tekee varmaa työtä elokuvassa, mutta tämän lisäksi käsikirjoitus ja ohjaustyö ovat myös hyvin tyylikkäästi toteutettuja. Huumorilla on edelleen osansa tarinassa mutta tällä kertaa se ei ole liian dominoiva voima, ja tämän lisäksi elokuvassa on oikeasti upeita kohtauksia, jotka vievät Strangen hahmonkehitystä hienosti eteenpäin, esimerkkinä Strangen ja The Ancient Onen astraalimuotojen keskustelu salamoivan taivaan edessä; dialogi on uskottavaa ja katsojalle tulee olo, että Strange ymmärtää oikeasti maailmaa ja paikkaansa siinä eri tavalla keskustelun jälkeen.
Onnistuneen hahmokehityksen lisäksi Doctor Strangen hahmo on normaalia Marvel kaiffaria mielenkiintoisempi, eikä pelkästään Cumberbatchin ansiosta. Itsekäs perfektionisti kirurgi, joka on koko elämänsä pelännyt epäonnistumista; tämä on johtanut siihen, että hän tekee ainoastaan ratkaisuja, joissa hän tietää onnistuvansa. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän saa sitten tiukan opiskelun kautta supervoimia toisista ulottuvuuksista ja universumeista, niin sanotusta astraalimaailmasta, jonka voimia voisi myös taikuudeksi sanoa. Elokuvan esittelemät yliluonnollisuudet ovat välillä hyvinkin korkealentoisia mutta samalla hyvin kiehtovia. Ainut asia, mikä tässä ns. taikuudessa elokuvassa häiritsee on se, että elokuva yrittää niin kovasti rationalisoida ja selittää, mitä ne oikeasti ovat. Taikuudesta luodaan jotain fyysistä olemusta ja tieteellistä faktaa, vaikka toimivampana ratkaisuna olisi ehkä ollut vain antaa taikuuden olla taikuutta. Esimerkiksi Harry Potter tarinan taikuus on sen takia juuri niin onnistunut, että sitä ei edes yritetä selittää tai järkeistää mitenkään, taikuus vain on ja sillä hyvä. Ehkä Doctor Strangen kohdalla tämä on kuitenkin ollut myös tarpeellista, sillä Marvelin hahmot perustuvat lopulta paljon todelliseen maailmaan, minkä takia yhtäkkinen selittämätön yliluonnollisuus olisi ehkä kokonaisuutta ajatellen melko outoa. Tästä huolimatta liika rationalisointi epärationaalisista asioista on aina vähän vaarallinen polku tarinankertojille. Varsinkin, jos mukana kuitenkin on myös täysin selittämättömiä asioita; levitointiviitta jäi nyt täydeksi mysteeriksi, mihin olisin hiukan lisää avaamista kaivannut.
Elokuvan muut hahmot ovat myös yllättävän mielenkiintoisia. Marvelin ongelma on ollut aina se, että sen tarinoissa pahikset ovat todella epämielenkiintoisia, poislukien Ultron ja Loki, joka on lopulta myös enemmän antisankari kuin pahis. Mads Mikkelsenin näyttelemä Kaecilius on kuitenkin virkistävä poikkeus; hahmon motiivit ovat erittäin selkeät ja katsoja pystyy ymmärtämään hahmon valintoja, vaikka ei niitä hyväksyisikään. Hän esittäytyy elokuvassa enemmän harhaanjohdetulta ja murtuneelta yksilöltä kuin pahuutta pahuuden vuoksi viljelevältä antagonistilta, mitä Marvelin elokuvissa esiintyy aivan liian usein. Myös Tilda Swintonin näyttelemä The Ancient One on oikein onnistunut hahmo nimenomaan sen takia, että hän ei ole mitenkään mustavalkoinen hyvis. Vaikka hänen roolinsa on olla maailman astraaliulottuvuuksien suurin varjelija, käyttää hän silti voimavaroinaan ulottuvuuksia, jotka haluavat syöstä maapallon ikuiseen pimeyteen. Hänen historiaansa ja syitään ei myöskään selitetä täysin auki elokuvassa, mikä luo mukavaa mystiikkaa hänen hahmonsa ympärille.
Rytmiikkansa osalta elokuva on oikein sulava ja helposti katsottava, abstrakteista teemoistaan huolimatta. Ohjaustyö onkin visuaalisesti erittäin vaikuttavaa ja tämä puoli on hyvässä tasapainossa itse tarinan kanssa. Toiminnan ja pohtivampien dialogikohtauksien suhde onkin elokuvassa hienosti toteutettu, eikä mättöähkyä pääse siksi muodostumaan. Vakavat ja puhuttelevat teemat tuovat myös mukavasti syvyyttä tarinaan. Ehkä ainut moittimisen arvoinen asia on Strangen koulutuksessa; elokuvalla tuntuu olevan äkkinäinen tarve saada nopeasti Strange muuntautumaan vain supersankariksi, minkä takia hänen koulutusvaiheensa menee ohi vähän turhan nopeasti. On kuitenkin vähän hassua, että normaalisti vuosia kestävä astraalimaailman hallitseminen ja manipulointi sujuu Strangelta erittäin nopeasti, minkä lisäksi on myös outoa, että kirurgi osaa yhtäkkiä taistella vaativilla taistelutekniikoilla lyhyen koulutuksensa jälkeen. Olisivat vaikka hypänneet muutaman vuoden ajassa eteenpäin jossain vaiheessa tarinaa, se olisi ollut paljon uskottavampaa.
Doctor Strange on lopulta oikein viihdyttävä ja onnistunut elokuva, joka nousee Marvelin yksilöelokuvien parhaimmistoon. Strange on mielenkiintoinen hahmo ja elokuvan teemat ovat kiehtovia, mutta tämän lisäksi se pitää sisällään sopivasti Marvelille tuttua huumoria, syvällistä dialogia, onnistunutta hahmokehitystä sekä hienosti toteutettuja sivuhahmoja. Tämän lisäksi ohjaustyö ja elokuvan tempotus on toteutettu hyvin, ja kohtausten tasapaino toiminnan ja draaman välillä on hyvä. Joitain ongelmia elokuvassa on, mutta onneksi mitään liian suurta epäkohtaa tai häiriötä ei löydy. Doctor Strange on mielenkiintoinen lisä Marvelin elokuvauniversumiin ja oletettavasti häntä tullaan näkemään jatkossakin vielä paljon. Eeppinen Infinity War alkaa jo häämöttämään horisontissa ja toivon mukaan, kun Thanos laskeutuu rankaisemaan kaikkia, on Doctor Strange kaiken keskiössä muiden Avengereiden kanssa. Sitä odotellessa.
Tässä nyt yli kaksi vuotta on hyllyssä odotellut tämä Last Of Us, mutta ei ole ikinä saanut aikaiseksi sitä aloittaa pelaamaan. Noh, nytpä tuli sekin tehtyä, kasataanpa ajatukset pelistä.
The Last Of Us (Remastered)
Naughty Dog ei ole tehnyt historiansa aikana ihan älyttömiä määriä pelejä mutta kauas on kuitenkin tultu Crash Bandicootin viitoittamalta tieltä, mistä Uncharted sarja ja The Last Of Us ovat eläviä esimerkkejä. Vaikka Uncharted ja The Last Of Us ovat tyylillisesti melko samanlaisia, on The Last of us teemaltaan ja tunnelmaltaan kuitenkin paljon lohduttomampi ja vakavampi. Silmäkulman pilkkeen ja aarteenmetsästyksen sijaan peli kertoo tarinan miehestä (Joel) ja teini-ikäisestä tytöstä (Ellie), jotka kohtalon saattelemana joutuvat yhteiselle raskaalle taipaleelle läpi post-apokalyptisen raunioituneen maailman. 20 vuotta on kulunut tappavan viruksen aiheuttamasta pandemiasta, minkä seurauksena tartunnan saaneet ihmiset ovat muuttuneet ja muuttuvat edelleen eräänlaisiksi mielenvikaisiksi zombeiksi, jotka tartuttavat muita ihmisiä puremien kautta, mikäli joku hyökkäyksistä sattuu selviämään edes hengissä. Sivilisaatiot ovat raunioina, ihmiskunta tuhon partaalla ja elämästä on tullut pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen. Kunnes selviää, että Ellie on immuuni virukselle, ja uusi toivon kipinä herää eloon.
Alkuperäisestä 2013 vuoden PS3 The Last Of Us -pelistä minulla ei ole kokemusta, joten remasteroitua versiota on vaikea lähteä suoraan siihen vertaamaan. PS4:n remasteroitu versio on graafisesti kuitenkin hyvin laadukas peli, vaikka uskomattoman kauniin Uncharted 4:n grafiikoiden tasolle peli ei ylläkään. Hahmot ovat kuitenkin riittävän eläväisiä, ilmeiden ja eleiden ollessa hyvin aidon oloisia. Loistavien ääninäyttelijöiden siivittämänä hahmot nousevat hyvin autenttisiksi, ja pelaaja pystyy helposti kehittämään aidon tunnesiteen heihin pelin edetessä. Tämä on pelin kannalta hyvin tärkeää, sillä pelin hahmot on käsikirjoitettu tarinaan erittäin tyylikkäästi, eivätkä ne nousisi samalle inhimillisyyden tasolle ilman toimivaa kokonaisuutta. Kaikilla on suuri määrä menneisyyden haamuja painolastinaan ja selviytymisvaistoistaan huolimatta kaikki ovat hiuskarvan varassa totaalisesta romahduksesta, mutta silti hahmoilla on suuri määrä inhimillisyyttä ja tunteita vielä tallella. Hahmojen väliset suhteet kehittyvät ja muuttuvat pelin edetessä, ja kemioissa tapahtuvat muutokset ovat välillä niin hienovaraisia, että ne menevät helposti pelaajalta jopa ohi. Parasta hahmoissa on kuitenkin se, että sankareita ei ole olemassa, vaan post-apokalyptisen maailman kauhut ovat aiheuttaneet kaikkiin ihmisiin pysyvän moraalisen rappion, jossa oikean ja väärän raja on jokaisen omassa tulkinnassaan.
Päähenkilöt Joel ja Ellie ovat luonnollisesti kaiken keskiössä, ja juuri näissä hahmoissa kiteytyy oikeastaan koko Last Of Us maailman tunnelma. Joel esiintyy pelissä tavallaan hyvin isällisenä hahmona, mutta mitä pidemmälle peli etenee, sitä selkeämmäksi alkaa käydä se, että kyseessä ei todellakaan ole mikään pulmunen. Hän on luonteeltaan loppujen lopuksi hyvin häikäilemätön ja brutaali, mies joka pitää huolen vain itsestään. Pelin edetessä hän kuitenkin kiintyy suuresti Ellieen ja luultavasti alkaa pitää tätä uutena omana tyttärenään, jota hän haluaa suojella kaikelta harmilta keinolla millä hyvänsä, vaikka koko muu maailma palaisi heidän ympärillään. Pelaajalle tulee sellainen olo, että Ellie on Joelille ainut valopilkku elämässä, jota ilman hän vajoaisi totaaliseen pimeyteen ja nihilismiin. Ellie on kaksikosta selvästi se viattomampi ja moraalisempi hahmo, joka esiintyy selkeästi enemmän sankarimaisena persoonana kaksikosta. Vaikka kaksikon suhde muuttuu pelin edetessä koko ajan, on heidän välillään loppuun asti kuitenkin jonkun verran ristiriitoja ja kitkaa, suuresta lähentymisestä huolimatta. Päähenkilöiden draama on toteutettu peliin hyvin mielenkiintoisesti ja tämä nousee selkeästi yhdeksi pelin kantavaksi voimaksi.
Tyylillisesti peli on sekoitus toimintaa, kauhua ja selviytymistä. Näistä suurin rooli on kenties selviytymisellä, mikä ilmenee selkeiten juuri siinä, että pelaajalla on hyvin rajoittunut arsenaali aseita ja ammuksia koko ajan käytettävissään. Tämä on kerrassaan oivallinen ratkaisu pelintekijöiltä, sillä se pakottaa pelaajan miettimään strategioita aivan uudella tavalla. Useimmiten pelaajan onkin järkevä yrittää hiiviskellä vihulaisten selän taakse ja käyttää perinteistä kuristustainnutusta hyödykseen mutta jotkut vastustajat ovat tälle immuuneja, mikä voi aiheuttaa paljon ongelmia, mikäli aseistus ja ammukset ovat heikolla hapella. Usein näissä tilanteissa onkin hyvä yrittää vain sniikkailla vihollisten ohi huomaamatta, mikä ei yleensä ole ihan helppoa. Aseita pystyy kehittämään myös oikeilla työkaluilla mutta mitään superaseita ei missään vaiheessa ole mahdollista saada haltuun. Tehokkaimpia tuhoaseita pelissä taitavat olla molotovin cocktailit ja naulapommit, joiden avulla pystyy tappamaan parhaassa tapauksessa useita pahiksia samalla kertaa. Henkilökohtainen suosikkini aseista on kuitenkin perinteinen jousipyssy, jonka käyttäminen on intiimisyytensä ansiosta hyvin tyydyttävää, mutta tämän lisäksi aseen äänettömyyden ansiosta se ei herätä koko viholliskomppaniaa läsnäolollesi, mikä mahdollistaa stealth väijymisen vielä aseen käytön jälkeenkin.
Itse pelasin pelin hard tasolla, mutta luulen että pelistä saa kaikista parhaiten irti, mikäli pelaa survivor tai grounded tasoilla, jolloin tavaroiden saanti on todella vaikeaa, vihollisia ei pysty paikantamaan kuuntelemalla ja vastustajat tekevät hyökkäyksillään todella suuria damagemääriä. Tällöin survival elementti nousee todelliseen arvoonsa ja pelissä on oikeasti haastetta. Vaikeustasojen laaja valintamahdollisuus on erittäin hyvä ominaisuus pelissä ja antaa pelaajalle mukavasti vaihtoehtoja eri tyylisiin lähestymistapoihin.
Selviytymis-, kauhu- ja toimintaelementeistään huolimatta the Last Of Us on nimenomaan vahvasti draamaan nojaava tarina, joka onnistuu koskettamaan pelaajaa tavalla, johon harva peli näin aidon tuntuisesti pystyy. Hyvän tarinan ja loisteliaasti toteutettujen hahmojen lisäksi pelissä on kuitenkin myös pelille vaadittavaa hauskuutta mukana, mikä on tietenkin myös yhtä tärkeää. Peli ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän pitkä ja lopetus tuli itselleni ainakin hiukan yllättäen mutta tämä toisaalta kertoo myös siitä, että pelin parissa on viihtynyt todella hyvin. Erityisesti tarinan osalta pelissä pidän myös sen jaksottamisesta; alusta hypätään 20 vuoden päähän tulevaisuuteen, minkä jälkeen peli etenee omien vaiheidensa jälkeen koko kalenterivuoden läpi. Keväälle on omat tapahtumansa, syksylle omansa ja talvelle omansa, jonka jälkeen taas edetään uuteen kevääseen ja kesään. Tämä luo vahvaa syvyyttä tarinalle, ja Joelin sekä Ellien välinen suhde saa täten todellista pohjaa ja tunnetta mukaan. Kokonaisuudessaan kyseessä on upea peli, joka on tyylillisesti melko ainutlaatuinen ja tunnelmaltaan hyvin vahva taidonnäyte, pelin hauskuutta unohtamatta.
Moi taas. Kirjoittelu on satunnaisen epäsäännöllistä vaikka arvosteltavaa on paljon ja tulee koko ajan lisää. Sukelletaas hiukan sarjojen maailmaan taas välillä uutukaisen Stranger Thingsin kanssa.
Stranger Things (Kausi 1)
Jonkin sortin kuhinasta voidaan puhua tämän sarjan kohdalla, kun se Netflixiin ilmestyi. Ennakkoasetelmat antoivat ymmärtää, että kyseessä olisi 80-luvun henkinen kauhusarja, mikä loi tiettyä skeptisyyttä ennakko-odotuksiini sarjan osalta. Tämän takia en myöskään tuotokseen heti tarttunut kiinni mutta koska sarjasta alkoi kuulua yhä enemmän ja enemmän kehuja, päätin lopulta tämän ottaa katselun alle. Ihan täysin en tiennyt mitä tältä olisin odottanut mutta lopputulos yllätti ehkä hiukan kaikista ennakkokäsityksistä huolimatta; kyse ei ole pelkästään kauhukertomuksesta, vaan monisyisemmästä sekoituksesta jännitystä, trilleriä, huumoria, draamaa, teinirakkautta, mystiikkaa, tribuuttia ja scifiä. Tämän kaltainen sekasoppa kuulostaa jo lähtökohdiltaan tuhoon tuomitulta konseptilta mutta Stranger Things pitää homman lopulta kasassa hämmästyttävän tyylikkäästi ja hienosti.
Tarina sijoittuu 80-luvun puolivälin USA:han, missä pikkukaupungin asukkaat elävät omia arkisia elämiään keskellä pahinta kylmän sodan jännitettä. Kaupungissa toimivan ”energiaministeriön” tutkimuskeskus aiheuttaa kuitenkin hämminkiä ja tragediaa kaupungin asukkaille, sillä rakennuksesta vapautuu yliluonnollinen hirviö, joka alkutöikseen tappaa yhden työntekijän ja kidnappaa Will Buyers nimisen noin kymmenen vuotiaan pojan. Samaan aikaan Willin ystäväporukka törmää mystiseen Eleven nimiseen tyttöön, jolla tuntuisi olevan poikkeuksellisia spyykkisiä voimia. Kaikki on mysteerin peitossa mutta pala palalta tarina loksahtelee paikoilleen ja kummallisuuksille löytyy lopulta selityksiä, olivat ne sitten yliluonnollisia tai normaaleja.
Näin kerrottuna sarjan tarina kuulostaa todella tökeröltä ja lapselliselta mutta Stranger Things on kaikkea muuta. Ensimmäinen asia mikä sarjassa pistää silmään on se, miten vahvassa 80-luvun tunnelmassa ja hengessä se on toteutettu: tekstifontit, musiikit, näyttelijät, puvustukset, miljööt, ajan henki, kaikki on toteutettu nerokkaan nostalgisella tavalla todella upeasti. Tällainen menneiden aikojen ihannointi saattaisi mennä helposti huvittavuuden ja huumorin puolelle mutta sarjan tekijät ovat onnistuneet upealla tavalla luomaan uskottavan 80-luvun tunnelman kunnianosoituksena menneille ajoille ilman, että tunnelma ja tyyli menisivät pelkän nostalgiafiilistelyn ja parodian puolelle. 80-luvun kliseet ja mauttomuudet ovat mukana, kuitenkin niin, että lopputulos on vaikuttava huvittavan sijaan.
Yliluonnollista teemaa kantavat sarjat kompastuvat useimmiten aina jossain vaiheessa latteuksiin ja kliseisiin mutta Stranger Things välttää nämä tyylikkäästi. Tähän on mielestäni kaksi syytä: ensinäkin käsikirjoitus, tarina ja tempo ovat sarjassa todella hienosti toteutettuja, ja toisekseen Stranger Things kumartaa erittäin tyylitajuisesti Stephen Kingin romaanien suuntaan, luoden uskottavan maailman epäuskottavista aineksista juuri samaan tyyliin kuin maestro King on kirjoillaan tehnyt. Kingin tyyli näkyy kaikessa: päähenkilöt ovat lapsia, joista yhdellä on valtavat telekineettiset kyvyt, tarina sijoittuu 60-80-luvun Amerikkaan, todellisella maailmalla on yliluonnollinen rinnakkaistodellisuus, kaikki on mysteerin peitossa, ja tietenkin mukana on supervoimainen hirviö, joka edustaa puhdasta pahuutta. Ilmeisesti sarjan tekijät halusivat alunperin tehdä Kingin It tarinan uudelleen, mutta koska tuotantotiimi ei tähän suostunut, loivat he oman sarjansa, joka kumartaa Kingille hyvin vahvalla ja selkeällä tavalla.
Näyttelijäsuoritukset ja hahmot ovat myös ensiluokkaisen hyviä, erityisesti lapsikolmikko Mike Wheeler (Finn Wolfhard), Dustin Henderson (Gaten Matarazzo) ja Lucas Sinclair (Caleb McLaughlin) tekevät äärimmäisen vakuuttavaa työtä 80-luvun pikkukaupungin lapsina, joiden mielikuvitus laukkaa ja joiden kekseliäisyydellä ei ole rajoja. Kolmikon tekemistä on suuri ilo seurata koko sarjan ajan, sillä heistä huokuu niin vahva viattomuuden, mielikuvituksen ja elinvoiman yhdistelmä, ettei näin autenttisia hahmoja ole hetkeen sarjojen maailmassa näkynyt. Kerrassaan upeaa näyttelemistä. Mystinen laitoksessa elämänsä koekaniinina viettänyt samanikäinen Eleven (Millie Bobby Brown) on myös erinomainen hahmo, vaikka hänen psyykkiset voimat onkin aiheena melko kulunut. Tyylitajuisen käsikirjoituksen ja toteutuksen myötä hahmo toimii kuitenkin moitteetta ja hänen ympärillään oleva mystiikka tuo paljon mielenkiintoa hahmoon. Ja mikä parasta, sarja ei edes yritä selittää hänen yliluonnollisia kykyjään järkiperustein; ne vain ovat hänellä ja ne on viritetty hänessä äärimmilleen. Ei katsoja sarjan aikana edes jää kaipaamaan selityksiä niille. Muista hahmoista nostan jalustalle ehdottomasti poliisipäällikkö Jim Hopperin (David Harbour) kaikessa katkeruudessaan ja urhoollisuudessaan, sekä sarjan salaperäisen hirviön, jota paremman nimen puutteessa Demogorgoniksi voisin kutsua. Täydellinen pahis; täynnä mystiikkaa ja arvoituksia, selittämätön peto toisesta ulottuvuudesta, todellinen the thing that should not be.
Sarjan koukuttavuus perustuu hyvin pitkälti edellä mainittujen asioiden lisäksi siihen, että se osaa pitää jännityksen kasassa loppuun asti. Kauhunomaiset tapahtumat ja asiat jäävät kysymysmerkeiksi vielä osakseen kauden loputtuakin ja juuri tämä pakottaa katsojan katsomaan aina seuraavankin jakson; ilmaan heitetyille arvoituksille on pakko saada vastaus ja cliffhanger lopetukset jaksoissa vievät katsojan tehokkaasti mukanaan. Välillä sarja on valitettavasti myös hiukan ennalta-arvattava, mikä laskee sen pisteitä, mutta pääasiassa tarinankerronta on jännittävää ja hyvin toteutettua. Tähän kun lisätään vielä tunnelmaa keventävinä elementteinä maltillinen ja realistinen annos teinirakkausanglea sekä lapsenmielistä seikkailuhenkeä, mutta myös tunteisiin vetoavaa todellista draamaa, on tarjolla tasapainoinen kokonaisuus, joka toimii oikein hyvin.
Stranger Things on poikkeuksellisen virkistävä tapaus nykyajan vaativassa TV-sarjatuotannossa, vaikka sarja ei tyylinsä takia varmasti uppoa kaikkiin katsojiin. Fantasian, draaman ja scifin ystäville siitä on kuitenkin paljon iloa. Missään kohtaa tarinaa ja sen osia ei vedetä parodian tai överin puolelle, vaikka tällaisella konseptilla siihen olisi kaikki ainekset olemassa. Sarjan tekijöillä on ollut juuri oikeanlaista tyylitajua, kun he ovat luoneet hyvin todentuntuisen 80-luvun tunnelman, ja sekä Stephen Kingille että Steven Spielbergin ET:lle vahvasti kumartavan toteutuksen. Sarjan ensimmmäinen kausi jätetään vielä mukavan jännittävään tilanteeseen, mikä varmistaa sen, että myös ensi vuonna ilmestyvä toinen kausi on pakko katsoa. Stranger Things on kokonaisuutena sivistyneesti menneisyyteen kumartava teos, joka huokuu laadukasta toteutusta niin ohjauksessa, hahmoissa kuin näyttelijäsuorituksissakin. Tribuuttimaisesta luonteestaan huolimatta sarja on kuitenkin myös hyvin originaali, mikä nostaa sen valtavan sarjamassan seasta mielenkiintoiseksi ja omanlaiseksi teokseksi, jollaisia haluaisi nähdä enemmänkin.
Välillä sitä tulee olo, että ihmiskunta on kauttaaltaan äärimmäisen tyhmää ja häikäilemätöntä jengiä.
The Big Short
Ohjaus: Adam McKay
Kesto: 130 min
Valmistusvuosi: 2015
Kaikilla on vielä erittäin tuoreessa muistissa 2008 vuoden tapahtumat, kun Yhdysvalloissa asuntokupla puhkesi ja tätä seurannut globaali talouslama ravisteli vuosia maailmaa. Lama, jonka suossa Suomikin edelleen kompuroi. Itselläni ei koskaan ollut ihan tarkkaa käsitystä siitä, mitä Jenkeissä oikeasti tapahtui tuona vuonna, ainoastaan, että pankit kusivat homman totaalisesti ja veronmaksajat joutuivat maksumiehiksi. Pelkästään Yhdysvaltoihin syntyi silmänräpäyksessä 8 miljoonaa työtöntä ja 6 miljoonaa kotinsa menettäjää. Eurooppa seurasi pian perässä, missä laman vaikutus näkyy edelleen, lähinnä siitä syystä, että euron ongelmat ovat niin suuret. Kaikki näytti kukoistavan mutta yksi katastrofaalinen talousmullistus toi esiin kaikki ne ongelmakohdat, mitä euroon sisältyi ja sisältyy edelleen. The Big Short avaa tuon kohtalokkaan vuoden tapahtumia ja sitä edeltäviä vuosia muutaman finanssialan asiantuntijan kautta, jotka osasivat ennakoida jo hyvissä ajoin tulevan finanssikriisin ja päättivät pistää sillä rahoiksi, suuren riskin kautta.
The Big Short onnistuu haastavassa teemassaan monella osa-alueella erittäin hyvin. Asuntovelkojen aiheuttaman laman syyt ovat lopulta hyvin monimutkaisia mutta elokuva onnistuu selittämään kaikki pankkimaailman koukerot ja nyanssit sekä viihdyttävällä tavalla että ymmärrettävästi, niin että mallikkokin tajuaa mistä on noin suurinpiirtein kyse. Pureutumatta yksityiskohtaisesti aiheeseen (sen jätän elokuvalle) voidaan kuitenkin todeta, että yhdysvaltojen pankit ja luottoluokittajat toimivat vuosien ja taas vuosien ajan täysin moraalittomasti ja edesvastuuttomasti dollarin kiilto silmissään; asuntolainoja jaettiin kaikille, eikä kukaan ikinä pysähtynyt varmistamaan, pystyvätkö lainanottajat oikeasti maksamaan velkojaan. Systeemiin tuli entistä monimutkaisempia yksityiskohtia, eikä kukaan enää lopulta tiennyt mistä velkakirjoista oli oikeasti edes kyse, kunhan vaan lätkäistiin AAA luottoluokitusta läjään sontaa. Pääasia, että bonukset olivat isoja ja raha virtasi, millään ei ollut mitään väliä. Kunnes korot nousivat lopulta liian korkeiksi eivätkä ihmiset enää pystyneet maksamaan velkojaan; talouskupla puhkeaa ja paska lentää globaaliin tuulettimeen erittäin haisevana ja rumana.
Tästä kaikesta voimme tietenkin myös syyttää pankkien lisäksi ihanaa amerikkalaista unelmaa ja tätä toteuttavia kansalaisia, jotka ostivat järjettömän hintaisia taloja vaikka tulotaso ei kohtaa hintoja mitenkään. Kunhan on iso talo ja piha niin kaikki on ok, eikö? Ilmeisesti koko maailma sulki silmänsä asioiden todelliselta luonteelta, kaikki paitsi muutamat yksittäiset finanssialan henkilöt, jotka perehtyivät asioihin kunnolla ja näkivät tulevan paskamyrskyn ennalta. He alkoivat shortaamaan (lyhyeksi myymistä) kiinteistöarvopapereita vastoin kaikkea järkeä: mikäli asuntomarkkinoilla ja taloudella menee hyvin, on shortaaminen jatkuvaa tappion tekemistä, mutta mikäli talouskriisi puhkeaa, saa shortaamalla käärittyä arvopapereista todella isot hillot. Kiinteistöalaa pidettiin 2000-luvun puolessa välissä niin pomminvarmana asiana, ettei shortaamisessa pitänyt olla mitään järkeä, sillä eihän kiinteistöbisnes ole vielä koskaan pettänyt Yhdysvaltojen historiassa. Vaan kuinkas kävikään.
Deutsche Bankin työntekijä ja investoija Jared Vennett (Ryan Gosling), Scion Capitalin rahastonhoitaja Michael Burry (Christian Bale), kyyninen ja kapitalismin korruptioon kyllästynyt bisnesmies Mark Baum (Steve Carell), sekä omaa rahastoaan ylläpitävät Charlie Geller (John Magaro) ja Jamie Shipley (Finn Wittrock) avustajanaan entinen finanssiguru Ben Rickert (Brad Pitt) ovat ainoat henkilöt, jotka osaavat ennustaa/saavat selville tulevan talouskatastrofin vääjäämättömyyden ja yrittävät lyödä sillä rahoiksi. Elokuva seuraa näiden herrojen tekemisiä ennen odotettua talouskriisiä sekä humoristisella että vakavalla otteella. Tämä onkin elokuvan yksi parhaita puolia, sillä se sisältää talousteeman lisäksi mukavasti draamaa, vaikka yleistunnelma onkin vakavasta aiheesta huolimatta hyvin humoristinen ja viihteellinen. Faktat tuodaan pöytään uskottavasti ja todenmukaisesti (ja jos ei tuoda, niin sekin tuodaan esille) mutta silti ote pysyy yllättävän kepeänä ja komediallisena. Vähän samaan tyyliin kuin Martin Scorsesen The Wolf of Wall Streetissa. Päähenkilöt saavat suurinpiirtein saman verran myös ruutuaikaa, minkä takia heidän sivuavia ja yhtyviä kohtaloitaan on mielenkiintoista seurata. Näyttelijäkaarti on myös hyvin tunnettua, minkä ansiosta hahmoista huokuu paljon karismaa ja mielenkiintoa, vaikka mitään ylitsevuotavan huippuja suorituksia ei nähdäkään. Kuitenkin näytteleminen on kauttaaltaan hyvin vakuuttavaa ja ammattitaitoista, kuten tämän kaliiberin tekijöiltä sopii odottaakin.
Ohjaustyö on välillä melko hektistä mutta ei mene onneksi liiallisuuksiin kuvakulmiensa ja tehokeinojensa kanssa. Elokuva on selvästi tehty ammattimaisella tuotannolla ja kohtuullisen isolla rahalla, mikä on antanut tiimille varmasti hyvät lähtökohdat visioidensa luomiselle. Kohtaukset ovat melko nopeatempoisia ja finanssimaailman koukerot menevät helposti katsojalta ohi, mikäli ei ole elokuvaa katsoessa tarkkana. Tähän on tuotu ohjauspuolella onneksi nerokas idea avuksi: aina kun elokuvassa puhutaan vähänkin monimutkaisemmista taloustermeistä ja käsitteistä, siirtyy tarinankuljetus kohtaukseen, missä joku tunnettu todellisuuden hahmo selittää asian metaforien avulla asiaa yksinkertaistaen ymmärrettävämmäksi. Esimerkiksi yhdessä kohtauksessa Anthony Bourdain esittää CDO:n ideaa katsojille ruoanlaiton kautta. Näissä kohtauksissa on pieni vaara olemassa, että elokuva pitää lähtökohtaisesti katsojia tyhminä, mutta koska finanssimaailman ja elokuvan aiheet ovat oikeasti melko monimutkaisia, ei tällaista tuntumaa onneksi tule. Kaikki selitetään tiiviisti ja selkeästi mutta myös runsaalla huumorilla höystettynä, mikä on ohjauksellisesti varsin oivallinen ratkaisu, yksi elokuvan monista semmoisista.
The Big Short on sivaltava kuvaus lähimenneisyyden hölmöilyistä, missä huumori ja viihde kohtaavat dokumenttitason sivistyksen erittäin onnistuneella tavalla. Mukana on varmasti myös paljon väritystä ja karrikointia tapahtumien kuluista, mutta jälleen iso kuva ja asioiden todellinen laita tulee surullisen selkeästi selväksi. Ahneudella on yleensä paskainen loppu ja 2000-luvun lyhytnäköinen hölmöily kostautui veronmaksajien kustannettavaksi todella rajulla tavalla, eikä sitä tällaisten tapahtumien edessä voi kuin ihmetellä, miten perseestä maailman meno on niin monella osa-alueella. Viihdearvonsa lisäksi The Big Short on tehokas muistutus maailmalle siitä, että menneisyyden virheistä olisi nyt ihan oikeasti syytä oppia jotain, mutta pahasti näyttää edelleen siltä, että loppujen lopuksi kukaan ei opi yhtään mitään mistään. Ja pahinta on se, että normaaleilla kansalaisilla ei ole mitään vaikutusvaltaa tällaisten asioiden vaikuttamiseen. Ehkäpä herroilla Vennett, Burry, Baum, Geller, Shipley ja Rickert olisi ollut mahdollisuuksia yrittää edes vaikuttaa ennakoimansa talouslaman välttämiseen, mutta tuskinpa he edes halutessaan olisivat voineet isoa koneistoa kuitenkaan pysäyttää. On kuitenkin jotenkin surullinen ajatus, että vaikka nämä miehet tiesivät tulevaisuuden finanssikriisin olevan tulossa, heidän ensimmäinen ja ainut ajatuksensa oli vain lyödä sillä rahoiksi. Tällainen on maailma jossa asumme, emmekä luultavasti muuta ansaitsekaan.
”We live in an era of fraud in America. Not just in banking, but in government, education, religion, food, even baseball… What bothers me isn’t that fraud is not nice. Or that fraud is mean. For fifteen thousand years, fraud and short sighted thinking have never, ever worked. Not once. Eventually you get caught, things go south. When the hell did we forget all that? I thought we were better than this, I really did.”
– Mark Baum
Uutukaista Townsendia olisi jälleen tarjolla. Kattotaas mistä levy on tehty.
Transcendence
Näin pitkän linjan Devin Townsend fanina on aina ilo ja jännitys odottaa herran seuraavaa levyä. Koskaan ei oikein tiedä millainen kakku lahjapaperin alta paljastuu, sillä mies on tehnyt musiikkia ambientista äärimetalliin, herkistelystä progeen ja poppimetallista kaiken edellämainitun kokeelliseen sekoitukseen. Valitettavaa on ollut kuitenkin huomata miehen viime vuosien albumien kehitys, sillä vaikka Epicloudilla on omat tähtihetkensä, vaivaa sitä sen sortin juustoisuus ettei siitä pitkäksi aikaa irtoa iloa, ja mahtavan Ziltoid albumin jatko-osa Z2 menee jo niin monella osa-alueella överiksi mössöksi ja pelleilyksi, ettei siitä jää oikein mitään järkevää mieleen levyn päätyttyä. Täyttä sontaa Devin ei tietystikään koskaan ole tehnyt ja onneksi viime vuosilta löytyy myös todellisia helmiä; DTP:n aloittanut Ki ja myöhempien aikojen fantastinen Deconstruction ovat väkeviä taidonnäytteitä siitä, mihin mies kykenee, kun sävellyskynä on terävimmillään. Nämä ovat myös miehen haastavimpia levyjä mutta Devinin kohdalla on aina mennyt niin, että vaikeimmat albumit ovat niitä parhaita ja helposti lähestyttävät huonoimpia (poislukien Terria, joka kolahti heti ja kolahtaa edelleen. Ja tietty miehen paras levy Synchestra, jonka alkupuoli kolahti myös heti ja edelleen mutta minkä kokonaisuuden nerokkuus hahmottui vasta vuoden kuuntelun jälkeen). Jännityksellä siis odotin Transcendencen ilmestymistä, toivoen jälleen mestariteosta ja peläten joko liiallista hassuttelua tai juustoilua. Noh, kolhuitta ei selvitä tämänkään kanssa mutta paljon on myös hyvää mukana.
Levyn aloittava Truth on uusintaotto miehen 1998 vuoden Infinity albumilta ja toimii levyn aloittavana kappaleena edelleen hyvin, kuten Infinitylläkin. Soundit ovat tällä kertaa myös hiukan kultivoituneemmat. Vaikka kappale aloittaa levyn hienosti lämmittelevällä tunnelmallaan, en silti ymmärrä miksi Devin kierrättää nykyään lähes joka levyllään jotain vanhoja kappaleitaan, vieläpä niin ettei niihin tule edes juuri minkäänlaista muutosta. Varsinkin, kun tätäkin levyä tehtäessä materiaalia kertyi ilmeisesti useamman albumin verran. Kyllä se Panteran Cowboys From Hell on myös rautainen avausbiisi mutta ei sitä nyt ehkä ole tarkoitettu kuin avaamaan se yksi ja tietty albumi. Levy jatkuu saumattomasti Stormbending kappaleella, joka antaa heti raamit Transcendencelle; tyyli on selkeästi metallia mutta tunnelma on meditoivaa, suurieleistä ja seesteistäkin. Sitkeät lauluosuudet, lievät rytmivaihtelut ja keskitempoisesti rullaava, tunnelmaa nostattava mahtipontinen olemus nostavat Stormbendingin oikein laadukkaaksi kappaleeksi.
Levyn kolmas kappale Failure on ehdottomasti levyn parhaita, ellei jopa paras kappale. Kappaleen teho perustuu toistuvaan takovaan rytmiikkaan ja melko tummanpuhuvaan tunnelmaan, mikä toimii erinomaisesti etenkin siitä syystä, että rytmitys on osattu sovittaa kappaleeseen loistavasti; kappaleessa on ryminää ja suvantoa, uutta intensiteetin kasvatusta ja huippukohtaa niin hienosti toteutettuna, että se luo kerrassaan upean draaman kaaren koko kuuden minuutin kestolleen. Loistavasta kitarasoolosta lähtevä kasvatus tuo mieleen 2001 vuoden Terrian erinomaisen Deep Peace -kappaleen, mikä on pelkkää plussaa. Secret Sciences oli ensimmäinen kappale levyltä, jonka Devin julkaisi ennakkoon ja jo tämän kappaleen myötä kuulijalla oli lupa odottaa hienoa levyä. Kappale on tunnelmaltaan hyvin positiivinen ja sisältää paljon Devinille tunnusomaisia kirpeän hienovaraisia proge-elementtejä. Kappaleen rakenne on tyylikäs, sillä pitkiä säkeistöjä tarjotaan kuulijalle kaikessa rauhassa, ensimmäisen kertosäkeen iskiessä vasten kasvoja vasta kolmen ja puolen minuutin kohdalla, mistä tietty loppuhuipentuman jakso kappaleelle alkaa. Liian aikaisin esiteltynä kertosäkeet tuppaavat yleensä kulumaan tehokkaasti loppuun, onneksi näin ei ole tämän veisun kohdalla.
Higher on levyn pisin teos lähes 10 minuutin kestollaan ja esittelee myös levyn monipuolisinta antia musiikillisesti. Alun herkkä fiilistely muuttuu pian energiseksi metallimähinäksi, joka äityy kerran jopa kunnon blastaukseksi, mikä on levyn ainut todellinen rähinäosuus ja hyvä niin; kerran käytettynä se toimii loistavasti mutta Transcendencen tunnelman mukaista tyyli ei kuitenkaan ole pitemmällä juoksulla. Ihan täyskymppi Higher ei kuitenkaan ole, sillä vaikka kappaleella on selkeästi haettu levyn suurinta mahtipontisuutta, jää osien vaihdoksiin välillä hiukan päälleliimattu olo, eikä riffit ole välillä ihan siitä parhaasta päästä, eikä siksi tarkoitetut koukut ole ihan niin teräviä. Hieno kappale kuitenkin. Stars on levyn helpoiten lähestyttäviä kappaleita kepeän tunnelmansa ja lyhyen kestonsa ansiosta. Teos on hyvä välipala isompien biisien välissä mutta lopulta jää hiukan laimeaksi kokonaisuudeksi, eikä kappaleessa ole oikein todellista tarttumapintaa, vaikka sinällään biisi onkin oikein mukiinmenevä. Melodiat unohtuvat kuitenkin lähes välittömästi kuuntelun jälkeen, eikä kappaleessa ole oikein minkäänlaista vaihtelua.
Nimikkobiisi Transcendence kosiskelee jälleen mahtipontisuuden tavoittelun kanssa mutta tätäkin kappaletta vaivaa tasapaksuus, täyteen ahdetun sovituksen aiheuttama ähky ja kunnollisten melodioiden/riffien puute. Ihan ok kappale eikä missään nimessä huono mutta niin oli Z2 albuminkin kaikki kappaleet, eikä siitä jäänyt oikein mitään sanottavaa jälkipolville. Offer Your Light on albumin outolintu ja aluksi kappaleen ensisoitossa luulin, että bändi oli vaihtunut. Sen verran siirappinen on biisin alussa kuultava mauttomille hybridimetallibändeillekin tuttu synatilutus. Kappaleessa on energiaa ja menoa mukavasti mutta järkyttävän syntikan ja keskinkertaiseksi jäävän kertosäkeensä takia kappale ei oikein jaksa kantaa kovin pitkälle. Ja kaiken lisäksi se ei tyylinsä ja tunnelmansa puolesta oikein istu hyvin muun levyn kanssa. From The Heart nostaa onneksi jälleen tason rimaa, palauttaen tunnelman kauniin metalliseen fiilistelyyn. Valitettavasti myös tälle albumille Devinin näköjään täytyi myös saada vähän siirappia ja juustoa, sillä kappaleen parisuhdekriisiset sanoitukset muodostavat yhdessä slovarimaisen herkistelyn kanssa tätä mahlaa aavistuksen liikaa. Viimeiset 4 minuuttia ovat kuitenkin erinomaista tunnelmointia seesteisen kitaranäppäilynsä kanssa, sielu lepää tämmöisen parissa. Levyn päättää Ween yhtyeen alkuperäisbiisistä coveroitu Transdermal Celebration, joka sopii Devinin tyyliin oikein mukavasti ja mies tekee tästä heviballadista hyvinkin toimivan version. Lopussa biisi rauhoitaa levyn vielä kirkkaaseen ambient äänimaisemaan ja hitaaseen fade outiin tyylillä.
Transcendence on vähän ristiriitainen kokemus. Parhaimmillaan se on erinomaista Townsendia ja huonoimmillaan keskinkertaista ja siirappista, mutta tästä huolimatta levy on kokonaisuutena yllättävän yhtenäinen (poislukien Offer Your Lightin omituisuus). Riffit eivät aina ole ihan miehen parhaimmasta päästä, eikä biisikokonaisuuksien sovittaminen ole aina mennyt ihan nappiin mutta niitä todellisiakin onnistumisia löytyy, eikä levy oikeastaan missään vaiheessa pulahda paskan puolelle. Täydellinen se ei kuitenkaan ole ja olisin tavallaan sinkkubiisien perusteella odottanut parempaa levyä, sillä harvinaisesti nyt juuri nuo sinkkubiisit nousevat levyn parhaiden veisujen joukkoon. Omanlainen tunnelmansa levyllä kuitenkin selkeästi on, eikä tämänkaltaista fiilistä löydy oikein miltään muulta Devinin aiemmalta levyltä. Tämä nostaa tietyllä tapaa Transcendencen uniikiksi levyksi miehen diskografiassa. Lähimmäksi tunnelmassaan levy ehkä muistuttaa upeaa Terriaa, jossa biisit ovat vain parempia (tosin soundit ehkä vähän huonommat, siitä plussaa uusimmalle levylle). Jollain tapaa ajattelen kuitenkin tämän levyn muutaman vuoden takaisen upean Deconstructionin vastakappaleeksi; siinä missä Deconstruction on mielipuolista tuhovoimaa ja kaaosta, on Transcendence eheytymistä ja harmoniaa. Musiikillisesti ei kuitenkaan valitettavasti ylletä Deconstructionin mielenvikaisen mähinän tasolle, mutta onneksi Devin on viimein kuitenkin päässyt siitä keskinkertaisuuden suosta ylös, mihin hän Epicloudin ja Z2 albumien kanssa joutui. Vielä saamme kuitenkin seuraavaa Terrian ja Synchestran kaltaista mestariteosta odottaa myöhemmille ajoille.
Noniin, nousukiitoisen Narcosin kakkoskausi tarkistettu, syvennytääs hiukan dramatisoituun tulkintaan Pablo Escobarin huumeimperiumista. Spoilaan hiukan ensimmäisen kauden päätöstapahtumia.
Narcos (kausi 2)
Netflix on panostanut alkuperäistuotantoonsa viime vuosina huomattavia summia rahaa, mistä Narcos on uusimpia ja ylväämpiä esimerkkejä. Iso raha ei tietenkään automattisesti tarkoita isoa laatua mutta onneksi Narcos todisti jo ensimmäisellä kaudellaan, että resurssien myötä on toteutettu myös laatua, ja nyt sarjoille aina haastavalla kakkoskaudella on tilaisuus sementoida Narcos suuremmaksi kuin vain yhden kauden ihmeeksi. Kausi jatkuu luonnollisesti ensimmäisen kauden päätöksestä, kun Escobaria yritetään epätoivoisesti saada kiinni vankiladraaman keskellä. Escobarin jahtaaminen onkin edelleen koko kakkoskauden kantava teema mutta soppaan sekoittuu nyt myös useampia muitakin tahoja, mikä tekee huumesodan asetelmasta hyvin mielenkiintoisen.
Narcoksen toinen kausi on tempollisesti ja tyylillisesti hyvin samankaltainen ykköskauden kanssa; Steve Murphyn narraatio on sivaltavaa ja terävää, tapahtumat etenevät samassa mukavan nopeassa tempossa, uudet henkilöt tuodaan tehokkaasti tarinaan mukaan lyhyillä esittelyillä ja intensiteetti on koko ajan käsin kosketeltavaa. Ensimmäisen kauden mustaa huumoria ei tosin viljellä enää niin paljoa ja muutenkin tunnelma vakavoituu toisen kauden edetessä koko ajan. Loppujaksojen fiilis alkaa olla jo melko tummaa ja jopa surullista. Escobarin hahmoa romantisoidaan tehokkaasti, eikä kauden antama kuva ole enää luultavasti kovinkaan realismiin nojaava (tai sitten on, kuka tietää?). On kuitenkin sarjan tekijöiltä ollut oiva ratkaisu tuoda Escobarin hahmoon runsaasti myös inhimillisiä piirteitä, mikä kertoo sen, että kaiken sen terrorin ja kauhun jälkeen kyseessä on ollut kuitenkin myös ihminen, joka on osannut rakastaa ja välittää, kantaa vastuutaan. Mies oli julma ja brutaali ja ansaitsi lopulta kaiken mitä karma hänen eteensä toi mutta lopulta hänkin oli vain ihminen. Se on aina toimiva ratkaisu, kun asioista tehdään harmaita tai värikkäitä musta-valkoisen sijaan, sillä lopulta todellisuus ei myöskään ole juuri koskaan musta-valkoista.
Loistavan tarinankerronnan ja käsikirjoituksen lisäksi Narcoksen toinen kausi nostaa pisteitään pienillä yksityiskohdillaan. Parhaiten tämän huomaa sarjan rekvisiitasta, mikä on toteutettu tyylikkäästi ajan hengen mukaisesti; vaatteet ovat täyttä 80- ja 90-lukua (erityisesti Escobarin kollegeasut ovat räikeän selkeästi tuotu esiin ajan henkisesti), viikset ovat edelleen muotia, autot ovat vanhan kaartin tekoa, ym ym. Kyse on pienistä ja sinänsä epäolennaisista asioista, mutta tämän sortin panostaminen luo vahvaa autenttisuutta ja realismia sarjaan mukaan.
Uskottavuutta ja autenttisuutta luovat myös todellisten kuva- ja videomateriaalien hienovarainen viljeleminen menneistä tapahtumista, minkä ansiosta hahmot saavat myös oikeiden ihmisten kasvot, ihmisten jotka ovat todellisuudessakin Kolumbian tapahtumissa olleet mukana. Kuin pieniä dokumentin oloisia välähdyksiä siellä täällä luomassa totuuspohjaa dramatisoinnin keskelle. Nämä yksityiskohdat luovat yllättävän paljon mielenkiintoa sarjan katsomiseen, antaen katsojalle mukavia todistuspätkiä siitä, että nyt on oikeasti eletystä historiasta kyse, ainakin suurissa linjoissa.
Ohjaustyö on tälläkin kaudella ison budjetin näköistä mutta onneksi budjetti on osattu hyödyntää rautaisella ammattitaidolla, eikä siitä ole tullut itseisarvoa. Juoni ja tarina rullaa miellyttävällä vauhdilla ja Narcos tarjoaa myös mukavan monipuolista viihdettä katsojille. Toimintakohtaukset ovat hyvässä tasapainossa vahvan draaman kanssa ja molemmista tyyleistä löytyy koko sarjan parhaimmat kohtaukset, aina Horatio Carillon (jonka todellisuutta epäilen hahmon häikäilemättömyyden takia) hyytävästä paluusta ja kohtalosta itse Pablo Escobarin karuun loppuelämään. Näyttelijät tekevät myös edelleen erittäin laadukasta työtä, joista valopilkuiksi nostaisin edelleen Wagner Mouran suorituksen Escobarina, Pedro Pascalin suorituksen kyseenalaisena agentti Javier Penana sekä tietenkin karismaattisen Maurice Compten suorituksen armottomana Horatio Carillona. Muita mainitsemisen arvoisia vetoja ovat tietenkin päänäyttelijä/narraattori Boyd Holbrookin Steve Murphy, Diego Catanon La Quica sekä virkistävän Manolo Cardonan Limon.
Tarina itsessään jatkuu mielenkiintoisena historian uudelleenkerrontana ja erityisen lisämausteen soppaan tuo julma Los Pepes -järjestö sekä Calin kartelli, mitkä molemmat ovat suuri uhka sekä virkavallalle että Pablo Escobarin huumeimperiumille. Kahden kartellin, äärioikeiston armeijan ja virkavallan välinen valtataiteilu onkin hyvin räjähdysherkkä ja useamman vaarallisen toimijan takia Narcoksen toisessa kaudessa on koko ajan läsnä suuri vaaran tuntu, mikä saa katsojan varpailleen. Toinen kausi syventyykin Kolumbian tapahtumiin vielä ykköskautta tehokkaammin siinä mielessä, että enää ei tarvitse esitellä katsojille niin paljon asioita, vaan päästään suoraan asiaan. Varmasti paljon fiktiota ja jopa fiktiivisiä tapahtumia/hahmoja on sarjassa mukana mutta toteutus on lopulta niin hyvä, että se ei haittaa juurikaan. Maustaminen toimii oikein toteutettuna hyvin ja sitä tästäkin kaudesta löytyy paljon. Osittain tarina kuitenkin valitettavasti on myös hiukan elokuvamaisen ennalta-arvattavaa, mikä yleensä kertoo siitä, että nyt tiimi on keksinyt asioita omasta päästään.
Narcoksen toinen kausi on vakuuttava jatko hyvin alkaneelle sarjalle ja nousee lopulta ensimmäistä kauttakin paremmaksi. Tähän syynä on vakavan, syvällisen draaman selkeä lisääntyminen, tunnelman synkkeneminen ja oikealla tavalla toteutetut tarinanosia päättävät kohtaukset, joita enimmäisessä kaudessa ei vielä ehditty tuoda esille. Ohjaustyö, näyttely ja käsikirjoitus ovat edelleen vahvaa laatua ja oikeanlaisen tempotuksensa ansiosta kauden katsominen on helppoa, sujuvaa ja koukuttavaa, mutta myös sivistävää ja puhuttelevaa. Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavia kausia ja etenkin sitä, mihin asioihin ne nyt keskittyvät kun sarja on toisen kautensa myötä saavuttanut tietyn päätepisteen.
Uusia julkaisuja odotellessa voisin ottaa tarkasteluun jo pitkään leikepöydällä odottaneen Final Fantasy X:n, joka ei ole peli uusimmasta päästä mutta joka ansaitsee tulla huomioiduksi blogissani. Näin 1997 vuodesta lähtien tasaisesti Final Fantasy VII-X pelejä lukuisia kertoja läpi pelanneena ja vannoutuneena fanina.
Final Fantasy X
Final Fantasy on pelisarja ja tuote, jonka merkitystä pelialalle ei voi koskaan vähätellä liikaa. Monien 90-luvun pelaajien lapsuuteen ja nuoruuteen nämä pelit ovat jättäneet pysyvän jäljen, itseni mukaan lukien. Jos joskus joku väittää, että pelaaminen on haitallista lapsille, niiin Final Fantasyt todistavat omalla kohdallani nämä väitteet täysin vääriksi; minulla ei ole kuin lämpimiä, nostalgisia ja hienoja muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta näiden pelien kanssa. Mikään mikä voi aiheuttaa näin hienoja muistoja ei voi olla haitallista. Tämän takia onkin hiukan haastava arvostella mitään näitä pelejä täysin objektiivisesti (mikäli semmoista nyt pystyy koskaan edes tekemään). Ajan saatossa mielipiteeni erityisesti VII-X Final Fantasyista on muuttunut ja vakiintunut vahvasti; vaikka VII on yleisestikin ajateltu olevan se legendaarisin ja paras FF, on pelinä FFX kuitenkin näistä mielestäni se laadukkain.
Syy miksi Final Fantasyt ovat olleet niin erinomaisia pelejä erityisesti lapsuus/nuoruus aikana on se, että ne ovat omalla viattomalla tavallaan hyvin mielikuvitusrikkaita ja lapsenmielisiä tarinoita, mutta samalla pinnan alla on lujaa vakavuutta ja hauskuutta, mikä koukuttaa myös aikuisempia pelaajia. Pelit eivät ole nykytrendien mukaisia k-18 synkkiä mässäilyjä, vaan aidoilla tunteilla varustettuja tarinoita suoraan lapsen mielikuvitusmaailmasta. Vähän kuin klassikkoanime Henkien kätkemä, joka toimii monessa kerroksessa kaikenikäisille katsojille, ehkä hiukan eri tavoin eri katsojille. Final Fantasy X vei lapsenomaista fantasiatyyliä kuitenkin aavistuksen verran enemmän aikuisempaan suuntaan edeltäjiinsä nähden, tehden tarinankerronnasta samalla vähemmän mustavalkoisen ja kliseisen.
Tarina pelissä onkin erittäin hyvä. Satumainen Spiran maailma on täynnä mitä ihmeellisimpiä paikkoja ja asioita mutta maailmaa kalvaa myös loputon kuoleman ja epätoivon spiraali, jonka ruumiillistumana toimii valtava kuolematon hirviö Sin, jonka terroria ei lopullisesti pysty estämään kukaan. Tätä olemusta pidetään ihmisten rangaistuksena ja syntinä menneisyyden vääryyksien ja tekojen takia, mutta pelin edetessä todellisuus paljastuu tietenkin joksikin ihan muuksi. Entisestä ajasta 1000 vuotta tulevaisuuteen Sinin aikaan syösty päähenkilö Tidus joutuu etsimään totuutta maailmasta ja itsestään pakonomaisesti, joutuen samalla tahtomattaan henkilöksi, jonka on määrä muuttaa maailman kohtaloa radikaalilla tavalla.
Tarinassa on roimasti aitoja tunteita ja draamaa mukana, aina tragedioista rakkauteen ja veljeyteen. Mikään näissä toteutuksissa ei tunnu päälleliimatun oloiselta, vaan pelaaja pääsee elämään hahmojen kautta hyvin todentuntuista tarinaa. Asia mihin aikaisemmat Final Fantasyt eivät ole ihan yhtä tehokkaasti koskaan kyenneet. Parhaimmillaan FFX:n anti on hyvinkin koskettavaa, mikä ei videopeleissä 2001 vuoden aikoihin ollut vielä mitenkään kovin tavanomaista. Henkilöhahmot ovat kaikki hienosti toteutettuja ja ikimuistoisia omissa persoonissaan, ja pelaaja alkaa kiintyä heihin äkkiä hyvin tehokkaasti. Siitäkin huolimatta, että Tiduksen kimakka ääni käy välilä tehokkaasti pelaajan hermoille. Juoni itsessään on myös yllättävän monikerroksinen ja monisyinen, eikä enää olleenkaan perinteinen Final Fantasylle ominainen hyvä vs. paha asetelma, vaikka se aluksi siltä saattaa vaikuttaakin. Aidot tunteet ja hahmot muodostavat erittäin laadukkaan juonen kanssa loistavan kokonaisuuden, josta on ansaitusti ajan saatossa muodostunut ajaton klassikko edeltäjiensä rinnalle.
Pelattavuus itsessään noudattelee jollain tasolla perinteistä Final Fantasy asetelmaa; taistelut ovat edelleen vuoropohjaisia (jopa enemmän kuin ennen, sillä nyt taistelu on aina pysähdyksissä yhden taistelijan vuoron aikana, eikä vihulaiset enää hyökkää sillä välin kun mietit omia siirtojasi), summon magic elää ja voi hyvin, päähenkilö taistelee edelleen miekalla, ym. Merkittäviä muutoksia pelattavuuteen ja hahmon kehitykseen on silti tullut runsaasti, joista merkittävimmät koskettavat nimenomaan voimien kehitystä, summon magicin käyttöä ja maailmassa liikkumista.
Final Fantasy VII:n materiasysteemi on yksi parhaista hahmon kehitys malleista mihin olen peleissä törmännyt mutta on pakko myöntää, että FFX:n sphere grid on täysin ainutlaatuinen ja äärimmäisen koukuttava. Pelaaja pystyy käytännössä miettimään täysin vapaasti miten eri hahmojaan lähtee kehittämään ja sphere grid antaa tähän paljon mahdollisuuksia ja keinoja, kehitit sitten taikoja, taisteluvoimaa ja teknisempiä ominaisuuksia. Toki jokaiselle hahmolle on omat erikoisvoimat olemassa gridissä, mikä ohjaa pelaajaa tiettyyn pisteeseen asti mutta teoriassa vapaus tehdä hahmoista täysin omanlaisia on olemassa.
Summon magic AKA Aeonien kutsuminen taisteluun on myös täysin uudistettu edellisiin FF peleihin nähden, sillä nyt pelaaja pystyy taistelemaan näillä suurenmoisilla olennoilla itse taistelussa. Muutoinkin aeonien rooli pelissä on jopa suurempi kuin kahdessa edeltäjässään, niiden ollessa lopulta tarinan kannalta elintärkeä osa juonenkulkua. Suuremman roolin antaminen tekee niistä heti entistä mielenkiintoisempia olentoja. Itse maailma on muutettu myös pelissä, eikä ns. ”kartalla” (world map) vapaana liikkumista ole enää olemassa. Moni ei pelin ilmestyessä tätä sulattanut mutta let’s face it, tämä toimii FFX:n kohdalla erittäin hyvin pelin tyylin mukaisesti. Tavallaan maagisia tapahtumapaikkoja ja henkeäsalpaavia maisemia on nyt enemmän kuin koskaan aiemmin, koska nyt jokainen paikka täytyy ohittaa konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti ennenkuin Zanarkandin määränpää lopulta pyhiinvaelluksessa häämöttää.
Nämä suurimmat muutokset toimivat pelin eduksi yllättävän hyvin, eikä vanhoja FF maneereja enää hetken päästä oikeastaan edes kaipaa. Muita hienoja ominaisuuksia pelissä on runsaasti; äärimmäisen hauska sivupeli Blitzball, Monster Arenan fiendien nappaaminen ja bossien kehittäminen, Celestial aseiden metsästäminen, dark aeoneiden löytäminen ja haastaminen, uusien paikkojen ja aarteiden paikantaminen, tekemistä riittää itse pääpelin lisäksi runsain mitoin ja se on palkitsevaa, haastavaa ja hauskaa. Suoranaisesti ainoita suuremmin häiritseviä asioita pelissä onkin vain satunnaisesti kökkö dialogi (pääosin oikein toimivaa) ja viimeinen boss battle, joka on eeppisestä ympärillä olevasta tarinastaan huolimatta todellinen antikliimaksi, koska sitä taistelua ei yksinkertaisesti voi hävitä. En ole mitään peliä pelannut, missä loppuvastukselle ei voi hävitä mutta FFX tämän jostain kumman syystä meille pelaajille on tarjonnut. Myös vaikeustasojen valinnan uupuminen on iso miinus mutta tämä on asia, joka on vaivannut jokaista FF peliä aina.
Final Fantasy X on klassikkopeli, joka asetti kertaheitolla uudet standardit PS2 tarjonnalle aikoinaan. Pelissä on originaalia syvyyttä, magiaa ja tunnetta, mitkä jättävät pysyvän jäljen pelaajaan. Oman taianomaisen tunnelman luomiselle on erityismaininta annettava toki pelin kerrassaan fantastisille musiikeille, joista vastasi viimeisen kerran tällä rintamalla itse maestro, Nobuo Uematsu. Pelattavuus on hyvin hauskaa fantasialle ominaista hahmon kehitystä, joka on sphere gridin ansiosta todella monipuolista ja hyvin toteutettua. Lopulta siis pääsemme syyhyn, minkä takia mielestäni FFX on pelisarjan paras: 1) se on laajuudestaan huolimatta äärimmäisen koukuttava pelimekanismiltaan mutta samalla se tarjoaa kaikkine lisätehtävineen myös selkeästi haastavimman FF kokemuksen edeltäjiinsä verrattuna, 2) tarinassa on aitoa syvyyttä ja tunnetta, mikä yhdessä aikuismaisemman ja perinteistä FF tyyliä monikerroksisemman ja vähemmän mustavalkoisemman juonen kanssa nostaa hahmot ikimuistettaviksi ja 3) Spiran maailma, kulttuuri ja historia on FF maailmoista heittämällä mielenkiintoisin koko pelisarjassa. Vaikka FF VII-IX ovat itselleni todella rakkaita pelejä, ei niistä kuitenkaan objektiivisuuden valossa mielestäni ole tämän pelin haastajaksi. Uudemmista FF peleistä en edes puhu ja näitä edeltäneet I-VI ovat itselleni jääneet lähinnä myöhäisempien aikojen kuriositeeteiksi, minkä takia nostalgista tunnesidettä en näihin ole koskaan päässyt luomaan. Final Fantasy X oli viimeinen oikeasti hyvä ja ikimuistettava FF peli, joka omalla tavallaan lopetti erään aikakauden itselleni, vaikka se näennäisesti jatkuu edelleen Square-Enixin muodossa.
Toiseen pitkäsoittoonsa yltänyt suomalainen Sleep of Monsters on noussut muutamassa vuodessa nopeasti tunnetuksi metallipiireissä, eikä suotta. Vaikka yhtyeen debyytti Produces Reason on heavy veikeää metallista melankoliaa, on yhtyeen musiikissa todella paljon omaperäistä soundia ja otetta. Taustalaulajat, eri tyyleillä leikittely ja Ike Vilin tunnistettava baritoni ovat vain osa sitä tyyliä, mikä erottaa yhtyeen massasta. Yhtyeen toinen albumi II: Poison Garden näki päivänvalon kuluvan vuoden alkupuolella ja tällä levyllä yhtye sementoi selkeästi oman paikkansa suomalaisen metallimusiikin kentässä, vieden omaa tyyliään yhä jalostuneempana debyyttiä pidemmälle. Tietysti oman tyylin hakemista on varmasti helpottanut se, että jäsenillä on kokemusta aikaisemmistakin bändeistä jo enemmän ja vähemmän, minkä lisäksi itsetituleeratut victorian post-punk/adult occult rock/fin-de-siècle proto-metal/pre-raphaelite psychedelia -genret herättävät vähintäänkin hilpeyttä ja mielenkiintoa.
Myrkkyteemainen kakkosalbumi lävähtää käyntiin oikein mallikkaasti ilmavalla Poison King kappaleella, jonka keskitempoisen raikas ja letkeä poljento vie kuuntelijan heti mennessään. Kertosäkeen tarttuvuus viimeistelee onnistuneen avauskappaleen, jonka vahvat Devin Townsend vibat introssa ovat niin suuret, etten voi kuvitella niiden olevan vahinkoja, vaikka muuten yhtyeellä ei Devinismin kanssa ole mitään tekemistä. Erikoista mutta toimivaa. Golden Bough lisää hiukan kierroksia grooveen ja kappale onkin yksi levyn parhaita; utuinen rautalanka luo villin lännen tunnelmaa kuulaan sähkökitaran viljellessä melankoliaa, samalla kun myrskyä enteilevät jouset luovat tummaa mystiikkaa taustalle. Kappaleen kuitenkin kruunaa ehdottomasti mies/nais vokalistien duettolaulu ja vuorottelu, mikä on toteutettu erinomaisesti. Duettolauluilla saa parhaimmillaan tylsästäkin kappaleesta hyvän ja Golden Bough nousee muutenkin erinomaisesta sävellyksestä tämän johdosta vielä pykälää ylemmäksi. Yhtyeen oma Where The Wild Roses Grow, sekä tunnelmaltaan että tyyliltään, vaikka toki heavymmasta metallipläjäyksestä onkin kyse.
The Art of Passau on levyn vauhdikkaimpia kappaleita, mikä toimii keskitempoisemman ja hitaamman yleisilmeen seassa loistavasti. Kappaleen energiatasot ovat korkealla ja levy singahtaa viimeistään tämän biisin myötä toden teolla käyntiin. Torvitaustat luovat biisin grooveen mukavaa raskautta, kertosäkeen soljuessa lennokkaan saumattomasti muun kappaleen kanssa. Babes in the Abyss toimii letkeänä välikappaleena levyllä mutta jää kuitenkin lopulta tietynlaisen täytebiisin rooliin. Harmiton kappale, joka ei ole missään nimessä huono mutta ei yllä myöskään parhaiden värssyjen joukkoon. Beyond the Fields We Know muodostaa hitaan temponsa ja tumman luonteensa kanssa yhden levyn raskaimman kappaleen, joka samaan aikaan on kuitenkin erikoisen huokea ja kepeä. The Devil And All His Work on ehdottomasti levyn parhaita kappaleita, jonka kitaramelodioista tulee mukavasti viime vuosien melodisempi Paradise Lost mieleen, mikä on vain plussaa. Kappale on myös levyn eeppisimpiä vetoja, erityisesti lopun mahtipontinen tunnelman kasvatus toimii mainiosti.
Our Dark Mother on levyn tummanpuhuvimpia veisuja, jonka draamankaari on hienosti toteutettu; minimalistisen alun jälkeen lähdetään rullaamaan katujyrän lailla hitaan varmasti menoa kasvatellen. Lisäksi taustoilla kuuluvat paikoittaiset korkeat naisvokaaliosuudet tuovat lämpimästi Pink Floydin kulta-ajat mieleen. Foreign Armies East on noussut kuitenkin levyltä omaksi suosikkibiisikseni ja kappale edustaa levyn ainoaa slovaria. Kappaleessa on paljon haikeaa ja surumielistä tunnelmaa, mikä tekee kappaleesta hyvin kauniin ja jopa hauraan, olematta kuitenkaan pätkääkään siirappinen tai imelä. Lopun kasvatus on jälleen toteutettu myös ensiluokkaisen hyvin. Tällainen vaskimusiikin intoilija nauttii myös suuresti trumpettien suuresta roolista kappaleessa ja mikä parasta, biisissä on oikeasti käytetty trumpetteja eikä koskettimia. Arvostus nousee aina moisesta, kuulostaa vain niin paljon paremmalta. Levyn päättävä Land of Nod kuulostaa juuri sellaiselta kappaleelta, että sen kuuluu päättää levy. Kappale on suureleinen ja mahtipontinen sekä tietysti pisin veisu koko levyllä. Sinällään biisi ei ole missään nimessä huono mutta jostain syystä se ei jää oikein mitenkään päähän soimaan. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani minun piti kuunnella teos erikseen, koska en muistanut enää yhtään miltä se kuulostaa, vaikka levyä on tullut kuunneltua kesän aikana paljon. Tämä ei lupaa kuuntelukestävyyttä ajatellen hyvää mutta voi toki olla, että biisi aukeaa vasta myöhemmin, se on hyvin mahdollista. Päällisin puolin siinä kun kaikki on kohdillaan ja päättää hienon albumikokonaisuuden tyylikkäästi.
II: Poison Garden on vakuuttava näyte nuorelta yhtyeeltä ja vahvistaa yhtyeen asemaa suomalaisen metallimusiikin kentässä hienosti. Levyllä ei ole juurikaan negatiivisia puolia ja kappaleet ovat pääosin laadukkaita, välillä jopa erinomaisia. Ainoa hiukan korvaan särähtävä elementti löytyy vokalisti Ike Vilin maneereista; vaikka hänen lauluäänensä on tunnistettava ja hieno, käyttää hän turhan usein hyvin samankaltaisia melodiakulkuja lauluissaan. Tälläkin levyllä on monta biisiä, joita ei laulun puolesta erota toisistaan välillä oikein mitenkään. Tämä tuo turhaa toiston ja mielikuvituksettomuuden tuntua muutoin niin värikkäälle ja monikerroksiselle levylle. Tämä on onneksi vain hetkittäistä mutta kuitenkin niin toistuvaa, että se häiritsee. Muutoin musiikillisesti levyllä on selkeä punainen lanka, mutta silti biisien välillä on sopivasti vaihtelua tunnelmissa ja tyyleissä. Taustalaulajina toimivat Hanna Wendelin, Nelli Saarikoski ja Tarja Leskinen luovat erittäin hyvän säväyksen levylle, minkä lisäksi vaskien sekä jousien paikoittainen käyttäminen tuovat paljon väriä ja syvyyttä kokonaisuuteen. Vaikka levyltä ei ehkä nouse todellisia klassikkobiisejä (paitsi ehkä Foreign Armies East), eivätkä teokset ole todellisia tajunnanräjäyttäjiä, niin kyseessä on silti todella hyvä albumi, joka toivon mukaan nostaa yhtyeen suurempaan valokeilaan Suomen musiikkikentässä. Toivon mukaan näemme yhtyettä ensi kesän festareilla ja klubikiertueilla runsain määrin, itse menen ainakin katsomaan livekunnon mikäli vain hyvä sauma löytyy.
Kohokohdat: Golden Bough, The Devil And All His Works & Foreign Armies East
Noniin terve taas pitkästä aikaa. Viimein sain StarCraft II trilogian viimeisen osan Legacy of the Voidin pelailtua läpi ja tulipa samalla mentyä pohjaksi myös Wings of Liberty sekä Heart of the Swarm uudelleen. Hard tasolla pääsin kaikki tasot läpi paitsi Legacy of the Voidin epilogin toiseksi viimeisen tason, joka oli haastavuudessaan jo omille tasoilleni melko överi. Brutal tasoa en uskalla koittaa varmaan ikinä. No mutta, otetaan peli syyniin.
StarCraft II Trilogy
(Wings of Liberty, Heart of the Swarm & Legacy of the Void)
”I now see my true enemy. He waits for me in the void, wielding powers I cannot imagine. I go to face him, having renounced everything: My humanity. My identity. The man I love. But I will not face this enemy alone. I am the Swarm.”
– Sarah Kerrigan
Alkuperäinen StarCraft ja sen lisäosa Brood Wars ovat ehdottomia strategiapelien helmiä, jotka nauttivat klassikon asemastaan itseoikeutetusti. Scifi tyylin intergalaktista sotimista kolmen vahvan rodun välillä hienolla tarinalla, loistavilla musiikeilla ja koukuttavalla pelaamisella maustettuna, hyvän pelin konseptiin ei juurikaan muuta tarvita. 2010-vuonna alkanut StarCraft II huuma on ollut pitkä ja tasainen, sillä peli on kokoluokassaan paljon ensimmäistä osaansa laajempi. Kolmeen itsenäiseen peliin jaettu tarina on suoraa jatkumoa StarCraftin tarinaan, jokaisen kolmen rodun edustaessa tarinankuljettajaa omissa peleissään. Ensimmäinen osa Wings of Liberty aloittaa tarinan Jim Raynorin ja Terranien (=ihmisten) kanssa, missä Arcturus Mengsk hallitsee Dominionia keisarin roolissa, mies jolle Jim kantaa ikuista kaunaa ja jonka hän on vannonut poistavan valtaistuimeltaan. Toinen osa Heart of the Swarm vie tarinaa eteenpäin Kerriganin AKA Queen of Bladesin ja hänen Zerg swarminsa silmin, ja viimeinen osa Legacy of the Void keskittyy Protoss rodun rooliin suuressa sodassa ja erityisesti Templareiden johtajan Artaniksen kohtaloon.
StarCraft II jatkaa hyvin pitkälti samoilla teemoilla ja tyyleillä kuin edeltäjänsä mutta on pelinä kuitenkin paljon monipuolisempi ja mielekkäämpi. Tehtävät ovat erittäin hienosti toteutettuja ja pelaamisen paras suola on juuri siinä, että jokaisessa tehtävässä pelaajan täytyy yleensä tehdä jotain muutakin kuin vain rakentaa tukikohta ja tuhota vihollinen. On vihollisaalloista selviytymistä, liikkuvien junien tuhoamista, auringon räjähtämiseltä pakenemista, ja vaikka mitä. Jokainen tehtävä on toisistaan poikkeava ja vaatii omanlaistaan lähestymistä, mikä tekee pelaamisesta mielekästä ja moniulotteista, ja tämän takia kyllästyminenkään ei pääse iskemään. Joitain samoja tyylejä tehtävissä Blizzard toki kierrättää mutta koskaan ei peräkkäin tule kahta samantyylistä tehtävää, mikä on juuri oikea lähestymistapa.
Jokaisella rodulla on laaja valikoima erilaisia joukkoja yksittäisistä sotureista massiivisiin sota-aluksiin ja tukijoukoista taktisiin erikoisjoukkoihin. Pelissä onkin hienoa juuri se, miten eri tavalla eri joukot pärjäätävät erilaisia vihollisia vastaan. Strategiaa suunnitellessa onkin siksi olennaista millaisilla joukoilla lähtee sotimaan, sillä toiset yksiköt ovat tehokkaampia toisia vastaan ja heikompia toisia vastaan. Tämän takia lähes aina armeija pärjää paremmin, mikäli siinä on vähintään kahta eri joukkoyksikköä; yksipuolinen lähestyminen on liian helposti altis heikkouksille ja vain yhden tyyliselle tuhoteholle. Trilogian jokaisessa osassa tosin lähes jokaisessa tehtävässä esitellään aina uusi joukkoyksikkö, joka soveltuu juuri sen tehtävän strategiaan; tämä ohjaa pelaajaa välillä hiukan turhan paljon valinnoissaan, mikä tuntuu turhan johdattelevalta kädestä pitämiseltä. Aina näin ei kuitenkaan ole ja etenkin jokaisen osa loppupään tehtävät ovat jo sen luontoisia, että ei ole olemassa enää mitään yhtä parasta strategiaa tason suorittamiseksi, vaan mahdollisuuksia ja hyviä (ja huonoja) lähestymistapoja on jo useita. Kaikinpuolin pelaaminen on monimuotoisuutensa ja intensiivisyytensä ansiosta hyvin nautinnollista, hektistä ja koukuttavaa.
Itse tarina on myös taattua Blizzard tyyliä; juoneen ja tarinakerrontaan on panostettu suurella sydämellä, vaikka tyylillisesti liikutaankin realistisuudesta kaukana olevassa fantasian hohteessa. Sankarit ovat voittamattomia ja äärirohkeita valopilkkuja, kuin ritarit kiiltävissä haarniskoissaan kunniallisuutensa ja oikeudenmukaisuutensa kanssa. Erityisesti Protoss sankarit ovat välillä jo koomisen sankarillisia teoissaan ja mahtipontisissa puheissaan, Artanis ja Zeratul etunenässä. Tämä tekee heidän hahmoistaan vahvoja mutta samalla mielikuvituksettomia ja vähän tylsiä. Parhaat hahmot ovatkin juuri niitä, joissa on enemmän särmää; karski humoristi Jim Raynor ja bad-ass Tychus Findlay, joiden tekemistä on hauska seurata kaiken silmänkulman pilkkeen kanssa. Huumori on muutenkin ollut aina Blizzardin tavaramerkki ja sitä onneksi viljellään erityisesti Wings of Libertyssä paljon, mikä on enemmän kuin tervetullutta kaiken mahtailuähkyn seassa. Erityisesti iso-Arnoldin aksentilla hänen one linereitaan mukailevat Thor-yksiköt aiheuttivat suoranaista naurua (I am here, klick me!). Muista hahmoista mielenkiintoisimpia ovat ehdottomasti antisankarin viittaa kantava Sarah Kerrigan sekä armoton keisari Arcturus Mengsk.
Koskettavaa draamaa ei yrityksestä huolimatta peleissä valitettavasti ole kovin paljoa, vaikka Sarah/Jim kuvio sekä Legacy of the Voidin eeppinen lopetus ovatkin erittäin onnistuneita draamallisia elementtejä. Valtaosa sinänsä toimivasta draamasta hukkuu lopulta valitettavasti juuri liiallisen fantasiahakuisuuden ja epärealistisuuden alle, eikä todellista tunnetta siksi hahmoissa paria poikkeusta lukuunottamatta ole juurikaan mukana. Tarina sinällään on kuitenkin erittäin onnistuneesti toteutettu ja peliä pelatessa huomaa, että siihen on oikeasti panostettu, eikä olla vain tehty jotain stoorimoodia pelin kylkeen pakolliseksi elementiksi. Tämä onkin StarCraft II:n tyyliselle pelille lähes poikkeuksellista, sillä peli on ennekaikkea nettipeli; pelaajia löytyy netistä tuhansia ja peli nauttii myös ammattilaistason rahaturnauksista. Tämä on peliä ajatellen hyvin loogista, sillä sen nettipelattavuus on tehty hyvin helpoksi; kirjaudut vain Blizzardin Battlenettiin, menet peliin ja alat pelaamaan muita pelaajia vastaan. Itse en tähän ole koskaan kuitenkaan hurahtanut, sillä yleisesti pelaajien tasot ovat niin korkealla, että pitäisi harjoitella ja opiskella erilaisia strategioita melkoisia tuntimääriä, ennenkuin siellä alkaisi pärjäämään. Nettipelaamisen luonne on myös itselleni liian stressaavaa kaikessa hektisyydessään, enkä osaaa niistä nauttia kovinkaan paljon. Nettipelaamisen ystäville tämä ominaisuus on kuitenkin äärimmäisen tärkeä lisä pelille.
Internetin roolilla on kuitenkin myös varjopuolensa, erityisesti tällaiselle kaiffarille, joka haluaisi vain omassa tahdissa pelata tarinan läpi; internetyhteys on välttämättömyys, mikäli aiot saada minkäänlaista pelaamista aikaan, mikä on mielestäni käsittämätön ratkaisu. Jos haluaisi pelailla vain campaingia läpi, niin se ei onnistu ilman internettiä, sillä pelin aloittamiseksi joutuu aina kirjautumaan ensin Battlenettiin sisään. Omituista tässä on se, että jos olet kirjautunut ja aloitat pelaamaan, niin pelin jo pyöriessä internetyhteys voi katketa peliin vaikuttamatta. Mutta jos erehdyt poistumaan kesken kaiken pelistä, niin et pääse enää takaisin. Tämä aiheuttaa välillä turhan paljon harmia ja harmaita hiuksia, ja tekee pelaamisesta helposti kaikkea muuta kuin yksinkertaista.
Kokonaisuudessaan StarCraft II:n massiivinen trilogia on erittäin laadukas paketti, missä on kuitenkin omat ongelmansa, puutteensa ja tyylilliset heikkoutensa. Strategiapelinä se on kuitenkin erittäin hauska ja koukuttava, ja päättää 90-luvun lopulla alkaneen StarCraft saagan tarinan tyylikkäästi myös tarinansa osalta. Kyseessä on todellinen strategiapeli, missä taktisia vaihtoehtoja on lukuisia ja missä mikään taisteluyksikkö ei ole ylivoimainen; toiset toimivat toisenlaisia joukkoja vastaan ja toiset eivät. Valinnanvaraa on paljon, ja kolmen rodun yksilölliset ja toisistaan suuresti eroavat taktiset ominaisuudet tuovat peliin paljon lisäväriä. Siinä missä esim. Red Alert 2:ssa jokaisella maalla on yksi erikoisyksikkö ja ominaisuus, on StarCraftin roduilla kaikki täysin yksilöllistä, eikä siksi Zergeillä tottunut pelaaja osaa luultavasti yhtäkkiä pelata Terraneilla tai Protossilla ollenkaan, ja juuri tämä on yksi pelin suuria vahvuuksia sen nettipelaamista ajatellen. Ja vaikka osaisit jollain joukolla pelata hyvin, niin pelin luonne muuttuu aina myös sen mukaan, mikä rotu vastustajalla on ja siksi erilaisia strategioita tarvitaan paljon. Monella tapaa Blizzard saa olla hyvin ylpeä trilogiastaan kokonaisuutena, vaikka parannettavaa löytyy aina.
Arvosanat: Wings of Liberty: 8,8/10
Heart of the Swarm: 8,6/10
Legacy of the Void: 8,7/10
Breaking Bad katsastettu nyt toiseen kertaan ja kun tuoreessa muistissa on, niin helpompi kirjoitella. Kausien määrä on sarjassa vähän hämmentävä, kun ei ota selvää onko siinä nyt 5 vai 6 kautta mutta virallisen blu-ray julkaisun mukaan kausia on 6, joten sillä mennään.
Breaking Bad (kaudet 1-6)
”You clearly don’t know who you’re talking to, so let me clue you in. I am not in danger, Skyler. I am the danger. A guy opens his door and gets shot, and you think that of me? No! I am the one who knocks!”
– Walter White/Heisenberg
Vince Gilliganin luoman Breaking Bad -sarjan idea vaikuttaa paperilla mielenkiintoiselta mutta samalla kliseiseltä jenkkihuuhaalta; 50-vuotias keskiluokkainen yläasteen kemianopettaja sairastuu äkillisesti syöpään ja alkaa kokkaamaan amfetamiinia, aikomuksenaan jättää perheelleen merkittävän summan rahaa perinnöksi. Idea on kuin kaksiteräinen miekka, joka huonolla toteutuksella vaikuttaisi lähinnä omituiselta erikoisuuden tavoittelulta, ja hyvällä toteutuksella siitä saisi irti kelpoa TV-viihdettä. Vince Gilligan ja hänen tuotantotiiminsä ovat kuitenkin luoneet tällä 62 jakson sarjalla jotain hyvin ainutlaatuista, eikä sarjan alussa luultavasti kukaan, katsojat tai tekijät, pystyneet kuvittelemaan millaiseksi mestariteokseksi sarja lopulta kasvaisi. Eikä tämä ole ihme, sillä todella harvoin klassikot ja mestariteokset ovat suunniteltuja, kukaan ei koskaan onnistu tekemään kuolemattomia taideteoksia, jos he alusta lähtien päättävät, että tästä tulee jotain suurenmoista. Klassikot syntyvät kuten klassikot syntyvät, ilman ennakkoluuloja ja odotuksia, kuin puolivahingossa. Ja juuri näin on käynyt Breaking Badin kohdalla.
Breaking Badia on vaikea verrata suoranaisesti mihinkään muuhun sarjaan, sillä kyseessä on lopulta hyvin omalaatuinen teos. Sarja on kuin kameleontti; se on toisaalta koskettavaa, realistista ja hyvinkin arkista draamaa, mutta hetkessä sen luonne voi muuttua Hollywood tyyliseksi jännitykseksi, kutkuttavaksi poliisisarjaksi, rikosseikkailuksi tai vaikka kevyeksi komediaksi. Muutokset voivat olla hetkellisiä mutta pääsääntöisesti sarjan luonne muuttuu koko ajan sen edetessä, sarjan alkupuolen ollessa tunnelmallisesti hyvin erilainen loppupäähän verrattuna. Breaking Bad pysyy kuitenkin koko ajan uskollisena ydinajatukselleen, minkä takia muutokset ja kehitykset ovat lopulta hyvin luontevia ja erinomaisesti toteutettuja.
Tämän takia jokainen kausi on omalla tavallaan yksilöllinen osa kokonaisuutta, ja yhdessä ne muodostavat kliseisesti sanottuna enemmän kuin osiensa summan. Ensimmäinen kausi petaa tarinan loisteliaasti, ollen tyyliltään ennenkaikkea koskettavaa perhedraamaa, jossa on ripaus toimintaa ja komediaa mukana värittämässä tarinaa. Tietyllä tapaa ensimmäinen kausi on tunnelmallisesti koko sarjan kepein ja viattomin; päähenkilöt vasta leikittelevät pahuuden kanssa yrittäessään ujuttautua vaaralliseen huumebisnekseen ja kaikki on päällisin puolin vielä ”suhteellisen” harmitonta (verrattaen sarjan päätökseen). Hyvin nopeasti tunnelma kuitenkin muuttuu, kun Walter White ja Jesse Pinkman ajautuvat yhä syvemmälle rikolliseen maailmaan. Heidän kunnianhimonsa ja ahneutensa kulkevat käsi kädessä heidän turmeltuneisuutensa ja vääjäämättömän tuhonsa kanssa, kunnes tulella leikkiminen riistäytyy täysin heidän käsistään. Erityisesti kolmannen ja neljännen kauden aikana tapahtuvat muutokset ovat kriittisiä, niin hahmojen kuin tapahtumienkin osalta, ja viimeisissä kausissa ei komedialla ole enää mitään osaa tunnelman luomisessa, tapahtumien muuttuessa yhä synkemmiksi, dramaattisemmiksi ja vakavammiksi.
Hahmokehitys on siksi sarjassa täysin omaa luokkaansa ja näyttelijät tekevät rooleissaan fantastista työtä. Bryan Cranston tekee elämänsä roolisuorituksen Walter Whitena, keski-ikäisenä opettajana vailla minkäänlaista auktoriteettia, joka syövän myötä ajautuu huumebisneksen syövereihin kaikkine mahdollisuuksineen ja kauhuineen. Mitä enemmän hän näkee ihmisen pahimpia piirteitä, mitä enemmän hän joutuu itse tekemään kauheuksia, sitä enemmän hänen sinäinen hirviönsä ottaa hänestä otetta. Lopulta perheensä parasta ajattelevasta isästä ja aviomiehestä tulee häikäilemätön huumekuningas, jonka alkuperäiset ideat rahan hankkimisesta muuttuvat radikaalisti, kun hän huomaakin pitävänsä suuresti huumebisneksen tuomasta jännityksestä kaikkine varjopuolineen, eikä siksi malta lopettaa toimiaan vaikka siihen tarjotaan lukuisia mahdollisuuksia. Hänen maineensa huumelordi Heisenbergina saavuttaa legendaariset mittasuhteet, vaikka todellisuudessa hänen tukiverkostonsa on ainut asia, mikä on mahdollistanut hänen tekonsa ja maineen kasvunsa, yksinään hän ei olisi mitään. Mutta kuten todellisuudessakin, mielikuvan luominen on usein tärkeämpää kuin sen taustalla oleva todellisuus. Waltin muuttuminen sarjan aikana on toteutettu erittäin hienosti, ja harvoinpa katsoja pääsee todistamaan, miten sympaattisesta protagonistista muovautuu häikäilemätön antagonisti, tai vähintään antisankari.
Toinen päähenkilö, Aaron Paulin näyttelemä Jesse Pinkman, on Walterin rikoskumppani ja kaksikko muodostaa hyvin erikoisen dueton; Jesse on Waltin vanha oppilas, narkkari, joka on tehnyt elämässään täysin vääriä valintoja, arvaamaton ja huonokäytöksinen ongelmanuori. Juuri tämän kaksikon välinen kemia on sarjan suurimpia viehätyksiä, he ovat kuin yö ja päivä mutta kulkevat silti yhdessä lähes kaiken paskan läpi, mitä heidän eteensä lyödään. He ovat kaikinpuolin erittäin räjähdysherkkä kaksikko, joiden teot ovat sekä äärimmäisen typeriä että äärimmäisen fiksuja, tilanteesta riippuen. Heidän karmansa tuntuisi rankaisevan heitä kuitenkin aina silloin, kun kaikki näyttää menevän hyvin, mikä luo sarjaan paljon jännitystä. Erityisen hienon kaksikosta tekee se, miten heidän roolinsa sarjan aikana muuttuvat; siinä missä Walt muuttuu päivä päivältä manipuloivammaksi ja häikäilemättömämmäksi, muuttuu Jesse vastuulliseksi, empaattiseksi ja älykkääksi, joskin yhä enemmän ja enemmän myös arvaamattomammaksi. Lopulta näistä kahdesta Jesse on se hahmo, jonka sielu on vähemmän turmeltunut. Juuri näiden kahden hahmon tekemiset luovat sarjaan runsaasti yllättäviä tilanteita, koska koskaan katsoja ei oikein kykene arvaamaan mitä he keksivät seuraavaksi. TV-historian mielenkiintoisimpia duoja, ehdottomasti.
Sarjan muut tärkeät hahmot ovat kaikki myös ikimuistettavia, joista parhaimmat ovat ehdottomasti huumeimperiumin kuningas Gustavo Fring (Giancarlo Esposito), hänen turvallisuuspäällikkönsä Mike Ehrmantraut (Jonathan Banks) sekä korruptoitunut suupaltti asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk, jonka spin-off sarja Better Call Saul on kerrassaan loistava myös). Näyttelijät tekevät erittäin laadukasta työtä, erityisesti Espositon suoritus on hyytävä. Ilman loistavaa käsikirjoitusta näyttelijöiden olisi kuitenkin vaikea saada mitään aikaan ja tästä on annettava erityismaininta sarjalle; käsikirjoitus on kauttaaltaan koko sarjan ajan erinomaista, mistä todisteena onnistuneet hahmokehitykset ja kuolemattomat siteeraukset, joita sarja on kehittänyt useita. Gilliganin omaperäinen ohjaustyö antaa vielä viimeisen silauksen sarjalle, kuvakulmien ollessa mielenkiintoisia, kohtauksien hyvin ajoitettuja ja mietittyjä, ja kokonaisuuksien ollessa tyylikkäästi loppuun asti suunniteltuja ja toteutettuja. Kaikki nämä elementit muodostavat erinomaiset puitteet sarjan upean tarinan toteuttamiselle, eikä heikkoja hetkiä ole juurikaan mainittavaksi.
Jokainen tuotantokausi on omalla tavallaan sarjan paras (tyylin ja tunnelman vaihdellessa) mutta siitä ei pääse yli, että sarja muuttuu vakuuttavammaksi mitä pidemmälle se etenee. Pienistä tapahtumista kasvaa mammuttimaisia konflikteja ja kataklysmejä, minkä takia dramaattisuus ja jännitys kasvavat koko ajan sarjan edetessä. Erityisesti sarjan viimeinen tuotantokausi on suorastaan täydellinen, katsoja käy läpi kaikki mahdolliset tunteet tämän aikana; jännitystä, hyvin väkevää dramatiikkaa, sydäntä särkevää koskettavuutta, kaikkea mahdollista. Sarjan päättävät jaksot, To’Hajiilee – Ozymandias – Granite State – Felina on sen luokan neljän suora, etten usko minkään TV-sarjan kykenevän yhtä vahvaan sarjan lopetukseen. Katsoja jätetään melankoliseen ja turmeltuneeseen tunnetilaan, onnelliseksi siitä että kaikki se kurimus on lopulta ohi mutta haikeaksi siitä, että kaikki todella on nyt ohi. Kaikki hyvä (ja paha) loppuu kuitenkin aikanaan ja Breaking Bad tekee sen äärimmäisen vakuuttavasti.
Breaking Bad on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista TV-sarjoista, minkä omaperäinen tyyli tunnelmassa, tarinankehityksessä ja toteutuksessa on vertaansa vailla. Sarjan toimivuus on kuitenkin erikoista sorttia; se ei vedä mukaansa ensisekunneilta kuten True Detective (1. kausi), se ei heti herätä mielenkiintoa kuten Game of Thrones, eikä se viihdytä yhtä nopeasti kuin Fargo. Breaking Badin koukuttavuus on kuin Waltin kasvain; se kasvaa hitaasti mutta varmasti katsojan sisällä, eikä uhri edes huomaa tilannettaan ennenkuin on liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Se on kuin Jessen huumeriippuvuus; vaikka se aiheuttaa ikäviä tuntemuksia ja suoranaista pahaa oloa, ei siitä tietyn pisteen jälkeen enää pysty olemaan erossa ja sitä aina odottaa vain uutta annosta. Sarjan hienouden ymmärtää vasta kun hahmottaa sen monimutkaisen kokonaisuuden, vasta silloin katsoja löytää kaikki syyt moniulotteisten hahmojen päätöksien takaa, vasta silloin huomaa pienempiä taiteellisia nyansseja ohjaustyössä ja toteutuksessa. Monella osa-alueella Breaking Bad on parhaimmillaan niin vakuuttava, että klassikon leima on tulevaisuudessa (ellei jo nyt) ehdottoman ansaittu.
80-luvun lopulla maailmaan pamahtanut Alavutelainen aboriginaali. Viime vuosien näköhavainnot tehty Mikkelin, Lappeenrannan ja Tampereen taajama-alueilla. Perso metrilakulle ja Classic kermatoffee jäätelölle. Tykkää soittaa pasuunaa ja haluaisi kasvattaa edes kerran elämässä viikset (<- kiitos movember 1.11.2015-30.11.2015).
