Nyt kun tämän hypetetyn eeppisen sarjan viides tuotantokausi on saatu päätökseensä ja TV-sarja on viimein saavuttanut George R.R Martinin kirjasarjan tapahtumat (ja osittain ohittanutkin), niin on ehkä korkea aika summata nämä viisi paljon puhuttua vuotta ja kautta nippuun, ilman spoilereita. Tietynlainen rajapyykki sarjassa on kuitenkin saavutettu, enkä henkilökohtaisesti aio enää Game of Thronesia kutoskaudesta eteenpäin katsoa, ennenkuin Martinin kirjasarjan seuraava osa, Winds of Winter on julkaistu ja luettu. Tämä järkäle on nyt laitettava tältä osin kuitenkin purkkiin, joten here goes (HUOM! en spoilaa yksittäisiä tapahtumia/hahmotarinoita, mutta saatan puhua yleisellä tasolla miten sarja muuttuu).
Game of Thrones
”Your mother’s dead. Before long I’ll be dead, and you and your brother and your sister and all of her children, all of us dead, all of us rotting underground. It’s the family name that lives on. It’s all that lives on. Not your personal glory, not your honor… but family.” – Tywin Lannister
Vuosi 2011 ja erään HBO sarjan ympärillä velloo valtava hälinä. Kyseessä on ilmeisesti jokin keskiaikainen fantasiasarja, jota tähdittää Sean Bean. Olen kiinnostunut. Pian kuitenkin selviää, että sarja pohjautuu erään George R.R Martinin kirjasarjaan A Song of Ice and Fire, jolla näyttäisi olevan myös valtava suosio. Teen peliliikkeen, enkä katso TV-sarjaa, vaan päätän ostaa kirjasarjan ensimmäisen osan, 1996 vuonna jukaistun Game of Thrones -kirjan, josta TV-sarja on nimensä saanut. Olen vakuuttunut. Katson kirjan perään TV-sarjan ensimmäisen kauden, olen edelleen vakuuttunut. Shit, on semmoinen olo, että nyt ollaan asioiden äärellä, niinpä muut kirjat äkkiä haltuun ja koko kirjasarja lukuun. Olen täysin myyty, enkä malta odottaa TV-sarjan toista kautta. Noista ajoista on kulunut nyt noin 4½ vuotta ja viidennen tuotantokauden jälkeen olen tilanteessa, jossa en enää toivo näkeväni uutta kautta, koska lopultakin TV-sarja on saavuttanut kirjasarjan tapahtumat.
1 fiktiivinen maailma, 2 mannerta, 7 kuningaskuntaa, kymmeniä päähenkilöitä, satoja hahmoja. Linnoja ja kaupunkeja, ritareita ja neitoja, kuninkaallisia ja rahvasta kansaa, mahtisukuja ja pikkusukuja, liittoja ja petoksia, valtapeliä ja konflikteja, fantasiaa ja mystiikkaa, ja kirsikkana kakun päälle 700 jalkaa korkea jäämuuri. Siinä se on pähkinänkuoressa. Game of Thrones on sarjana todella kunnianhimoinen ja rohkea toteutus, sillä Martinin kirjasarja on niin yksityiskohtainen, laaja ja monisyinen, ettei sen luonne taivu TV-sarjaksi ilman kompromisseja oikein mitenkään. Martin sanoi itsekin aikoinaan HBO:n tiimille heidän lähestyessä idealla sarjasta, että se on liian iso pala purtavaksi ja he ovat hulluja yrittäessään jotain sellaista. Sarja kuitenkin toteutettiin ja vaikka kompromisseilta ja soraääniltä Game of Thrones ei todellakaan ole säästynyt, niin kyseessä on ehkä tämän hetken suosituin TV-sarja, joka on vienyt koko konseptin aivan uusiin sfääreihin.
Game of Thronesin juoni keskittyy kolmeen suureen asiaan: sukujen valtataisteluun Westerosin mantereen valtaistuimesta, epäkuolleiden The Others taikaolentoja (alias White Walkers) vastaan käytävään lopulliseen taisteluun ihmiskunnan kohtalosta, sekä lukuisien hahmojen henkilökohtaisiin elämiin ja paikkaan konfliktien täytteisessä maailmassa. Ihmisten maailmassa ei ole kliseisiä hyviksiä ja pahiksia, vaan hyvin erilaisia ihmisiä erilaisilla historioilla ja motiiveilla. Näin väkevään ja mielenkiintoiseen hahmokavalkaadiin en ole missään formaatissa törmännyt ja sarja keskittyy vahvasti syventymään kaikkiin hahmoihin, joilla jokaisella on oma roolinsa tarinalle niin elämässä kuin kuolemassakin. Tämä on samalla sarjan vahvuus ja heikkous; hahmokehitykset ja näkökulmien esittely joka kulmasta tekee juonesta äärimmäisen monikerroksisen, syvällisen ja värikkään, mutta samalla tarinankerronta on erittäin hidasta, mikä saattaa aiheuttaa katsojassa tylsistymistä.
Kaksi ensimmäistä kautta ovat vielä melko kompakteja kokonaisuuksia ja tarinalinjat etenevät nopeammin, sillä päähenkilöt ovat vielä suhteellisen tiiviisti kasassa ja tarina keskittyy muutamaan suureen juonikuvioon. Kolmoskaudesta eteenpäin hahmoja ja tapahtumapaikkoja alkaa kuitenkin tulla enemmän samalla, kun jokainen yksilö menee jo omia polkujaan. Sivujuonista tulee pääjuonia ja tarina alkaa paisua mammuttimaisesti. Etenkin neljännellä ja viidennellä kaudella kompromisseja kirjoihin nähden alkaa tulla jo siihen malliin, että ei voida enää puhua adaptiosta vaan vaihtoehtoisesta versiosta. Useat muutokset ovat oikein hyviä, mutta välillä sarjassa tapahtuvien asioiden pohjimmaiset motiivit ja tunnelma jäävät väkinäisen pinnallisiksi ja epäselviksi, mikä aiheuttaa epäloogisuutta ja tökeröyttä juoneen/hahmoihin.
Sarjan tunnelma ja olemus myös muuttuvat paljon tarinan edetessä. Ensimmäisten kausien upeat jännitteet räjähtävät pikkuhiljaa pala palalta käsiin, kunnes ollaan tilanteessa missä kenelläkään ei ole enää hyvä olla ja lähes kaikki ovat häviäjiä, menetyksien ja petosten katkeroittamia kyynisiä varjoja entisistään. Tämä on täysin tietoinen muutos jolla pyritään esittämään sodan vaikutuksia sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat ja realistisuus ja arvaamattomuus onkin yksi Game of Thronesin viehätyksen kulmakivistä. Kuka tahansa voi kuolla, mutta tarinan merkittävien hahmojen kuolemila on myös aina jokin tarkoitus, koskaan kukaan ei lähde ”ihan muuten vaan”, vaan aina näillä on tarinaa kuljettava ja muuttava tekijä. Tästä huolimatta ne tulevat suurimmilta osin yllätyksinä ja juuri tämän takia Game of Thrones pitää katsojan kahleissaan, mutta varpaillaan.
Fantasiaelementtien käyttö GoT:ssa on todella hienovaraista ja täynnä mystiikkaa, mikä tekee siitä totaalisen uniikin ja kiehtovan tapauksen. Ensimmäisessä kauden alkaessa taikuus on käytännössä kadonnut maailmasta, mutta jokin on saanut ikivanhat voimat jälleen liikkeelle ja sarjan edetessä taikuuden vaikutus kasvaa pikkuhiljaa. Tällä on saatu mahtava vaikutus aikaan, sillä suurin osa tarinan ihmisistä pitää yliluonnollisuuksia vanhojen mummojen satuina eikä niiden aiheuttamaan vaaraan keskitytä. Loitsut ja taruolennot ovat vain arjesta kaukana olevia menneisyyden tarinoita joita juuri kukaan ei ota tosissaan, vaikka todellakin pitäisi. Tämänkaltainen lähestyminen fantasiaan on mielestäni nerokas ja henkilökohtaisesti yksi Game of Thronesin viehättävimpiä asioita.
Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin draamasarja, joka pohjautuu hahmojen välisiin kemioihin, ristiriitoihin ja suhteisiin. Draaman taso onkin GoT:ssa pääasiallisesti hyvin laadukasta ja paikoitellen erittäin väkevää ja tunteisiin vetoavaa, mutta välillä huonot ratkaisut ja toteutukset lässäyttävät tunnelman kiusalliseksi ja huonoksi. Tätä tapahtuu kuitenkin onneksi harvemmin. Taistelukohtauksia ja toimintaakin toki löytyy, mutta sillä ei mässäillä liikaa, vaikka täytyykin sanoa että veri lentää välillä vähän liiankin ronskisti ja aiheuttaa lähinnä hilpeyttä. Seksin ja väkivallan korostaminen sen itsensä takia on aina huono ratkaisu ja tähän GoT sortuu paikkapaikoin säännöllisesti. Se on turhaa eikä aja mitään asiaa, paitsi ikärajan korottamista. Tästä huolimatta useat isot ja pienemmätkin taistelukohtaukset pohjustetaan draaman avulla monesti todella tyylikkäästi ajan kanssa, jolloin toimintakohtaukset saavat paljon syvyyttä, tunnetta ja taustaa mukaan.
Game of Thrones on todella omaperäinen, hidastempoinen, moniulotteinen, tunnelmallinen, dramaattinen, perusteellinen ja syvällinen sarja, jossa on paljon asioita joita voisi toteuttaa paremmin. Kausia 1-5 leimaa jokaista omanlaisensa fiilis ja kaikilla on omat ongelmansa, mutta kokonaisuutena sarja on pysynyt alusta asti hyvin laadukkaana. Arvaamattoman monimutkaiset juonikuviot, lukuisat vahvat ja erilaiset hahmot, uniikki fantasian vivahde, väkevä draama ja rajoja rikkova tuotanto ovat muodostaneet TV-sarjan, jollaista ei olla ennen nähty. Sarja on kuitenkin kesken ja nyt HBO on tosipaikan edessä: kun Martinin mieletön kirjamateriaali ei enää 6. kaudella ole vaikuttamassa, on sarjan tekijöillä todella haastava paikka viedä sarja omin ideoin kunnialla loppuun. Henkilökohtaisesti uskon ja pelkään, että GoT:n laatu tulee huononemaan tästä edespäin, koska George R.R Martinin ja hänen kirjojensa vaikutus on ollut valtava tähän asti. Toivottavasti olen väärässä ja sarjan laatu pysyy loppuun asti, sillä siinä tapauksessa käsillämme saattaa olla kaikkien aikojen TV-sarja. Se jääköön nähtäväksi. Täydellinen ei ole sarja nytkään, mutta melko lähelle pääsee.
”If you would take a man’s life, you owe it to him to look into his eyes and hear his final words. And if you cannot bear to do that, then perhaps the man does not deserve to die.” – Eddard Stark
Arvosanat:
1. kausi: 9,2/10
2. kausi: 9,3/10
3. kausi: 9,3/10
4. kausi: 9,4/10
5. kausi: 9,0/10
Kokonaisarvosana: 9,4/10
————————————————————————————————————–
Jälkisanan paikka. Koska fanitan Martinin kirjoja niin paljon ja olen perehtynyt hänen luomansa maailmaan ja sen historiaan melko perusteellisesti, olisi tästä sarjasta/tarinasta sanottavaa noin romaanin verran itselläkin. Mutta ettei homma lähtisi käsistä, niin pidin tämän arvostelun hyvin suurissa linjoissa, mutta jatkossa jos/kun tulevia kausia otan syyniin niin niissä tulee olemaan spoilereita ja pyrin olemaan hyvin yksityiskohtainen ja perusteellinen. Sitä odotellessa kaikkea muuta spämmiä luvassa, materiaaliahan riittää vaikka ja mitä ja mistäkin vähän. Palaamisiin.
Töttöröö ja tulta dinon munille, spoilervapaa leffa-arvio vanhan liiton dinosaurusfanilta olis tarjolla. Jos vielä arvotte leffaan menemistä Jurassic Worldin osalta, niin lukaiskaapa tämä niin ei tarvitse enää miettiä. Tai sitten pitää, en tiedä miten sekavaksi ja epämääräiseksi tämän tekstin vielä saan ilman spoilereita.
Jurassic World
”Monster is a relative term. To a canary, a cat is a monster. We’re just used to being the cat.”
Ohjaus: Colin Trevorrow
Kesto: 124 min
Julkaisuvuosi: 2015
14 vuotta on kulunut edellisestä Jurassic Park elokuvasta ja tuon elokuvan kohdalla alkoi jo käydä selväksi, että tällä konseptilla on enää vaikea saada aikaan mitään uutta ja hienoa mitä Spielberg ei olisi jo aiemmin tehnyt. Tämän takia odotinkin hiukan jännityksellä mihin suuntaan Jurassic World ideaa puistodinosauruksista vie, sillä samaa ajatusta satumaisesta teemapuistosta alkuperäisen elokuvan mukaan ei enää olisi mitään järkeä käyttää. Jurassic World vie kyllä dinotemmellyksen uudelle tasolle, mutta liikkuu myös välillä heikoilla jäillä toteutuksensa kanssa.
Elokuvan keskiössä on luonnollisesti dinosauruksilla täytetty teemapuisto, John Hammondin unelma toteutettuna 20 vuotta alkuperäisen Jurassic Parkin jälkeen. Ongelmana on vain se, että dinosaurukset eivät säväytä enää samaan malliin yleisöä kuin ennen ja tämän takia labratiimin on kehiteltävä uusia ratkaisuja geneettisen muuntelun avulla. Syntyy uusi monien dinosaurusten geeneistä luotu hybridi, Indominus Rex. Geeneillä leikkimisen, eristyksen, vankeuden, suuren älykkyyden ja täydellisen saalistajan ominaisuuksien sekoitus ei ole kuitenkaan se toimivin koktaili ja tuloksena on hirviö, joka pistää paikat kunnolla sekaisin.
Indominus Rex on ehkä elokuvan suurin askel erilaisempaan suuntaan Jurassic sarjassa, sillä ensimmäistä kertaa elokuvassa on dinosaurus, joka ei ole vain pelkoa ja kunnioitusta herättävä eläin, vaan selkeä psykopaattinen tappaja ja antagonisti. Tämä ei välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta omasta mielestäni Indominus Rex on juuri se raikas tuulahdus Jurassic Parkin maailmaan, joka nostaa Jurassic Worldin omalle jalustalleen, eikä vain pelkäksi yritykseksi jatkaa menneisyyden menestystarinaa. Samalla Jurassic Parkin alkuperäinen ajatus ihmisen astumisesta Jumalan saappaisiin viedään äärimmilleen ja viesti on selkeä; asioilla on tapana kulminoitua paskamyrskyksi, kun niitä viedään liian pitkälle.
Elokuvassa on viety myös uuteen suuntaan monia muita asioita (etenkin Velociraptoreiden kohdalla) ja niistä kaikki eivät toimi aivan hirvittävän hyvin. Esimerkiksi sinänsä komeassa ja eeppisessä loppukohtauksessa on asioita, jotka menevät jo vähän naurettavuuden puolelle, vaikka selkeästi tuotantotiimi on yrittänyt luoda jotain dramaattista, hienoa ja uutta. Rohkeat ideat voivat mennä hiuksen hienosti uskottavasta toteutuksesta överin puolelle, eikä Jurassic World säästy kömmähdyksiltä.
Elokuvan rytmitys ja kasvatus on kuitenkin mallikkaasti toteutettu. Pelkäsin alkuun, että nykyajan teknologian takia Jurassic World olisi dinomättöä alusta loppuun, mutta loppua lukuunottamatta toiminnan määrä on mukavassa suhteessa draamaan, eikä dinoähkyä ehdi siksi tulla. Lopun mahtipontisuuskin on toki kunniakkaasti omalla paikallaan suurena loppukohtauksena, vaikka se hiukan överiksi meneekin. Indominus Rexin kaaosta seuraa mielellään silloin kun sitä esiintyy ja parit kohtaukset ovat hyvinkin vaikuttavan näköisiä.
Näyttelijäkaarti on kauttaaltaan laadukasta, mutta shown varastaa kyllä nouseva tähti Chris Pratt raptorikouluttaja Owenina. Pidin miehen suorituksesta jo Guardians of the Galaxyssa ja miehen karismaattinen ja humoristinen ote jatkuu myös Jurassic Worldissa upeasti. Vincent D’onofrion näyttelemä InGen friikki Hoskins on myös vakuuttava. Veljekset Gray ja Zach ajavatkin sitten Jurassic leffoille tuttujen nuorten roolia, jotka joutuvat ongelmiin ja joita pitäisi paimentaa ja suojella koko ajan. Ihan toimivia hahmoja ja täyttävät leffan draamatyhjiötä, mutta sama idea on jo nähty useasti ennenkin.
Kokonaisuutena Jurassic World on oikeinkin viihdyttävä elokuvakokemus ja suositeltava kaikille Jurassic Park faneille. Leffassa on mukavan tuore ote niin ideoiden, näyttelijöiden kuin ohjauksenkin puolesta, vaikka välillä ideat lähtee hiukan liiaksi lentoon ja toteutus lässähtää korniksi. Näistä huolimatta Jurassic World on oikein hyvä jatko-osa Jurassic Parkin menestystarinaan ja nostaa tason rimaa edellisestä Jurassic Park 3 elokuvasta mukavasti. Ei täydellinen dinoleffa, mutta kelpuutan hyvänä viihde-elokuvana, joka pistää myös ajattelemaan vakaviakin asioita, mikä on aina plussaa.
Arvosana: 7,3/10
Kun näyttäisi kesän sääkin olevan vielä täysin perseestä, niin rannalla lojumisen sijaan voisin kuluttaa aikani vaikka täällä jorisemiseen. Ensimmäistä peliarvostelua/filosofointia voisin laittaa ilmoille ja ottaa syyniin yhden 2010-luvun hehkutetuimman pelin, Skyrimin.
The Elder Scrolls V: Skyrim
”What is better – to be born good, or to overcome your evil nature through great effort?”
Elder Scrolls pelit ovat toimineet vuonna 1986 perustetun Bethesda Softworksin lippulaivana (Fallout sarjan ohella) jo parikymmentä vuotta. Bethesdalla on selkeästi ollut havaittavissa suurta kunnianhimoa näitä pelejä tehdessä, sillä jokainen on ollut julkaisuaikanaan suurimpia pelejä mitä on koskaan tehty. Kolmas osa Morrowind taisi toimia vielä pari vuotta julkaisunsa jälkeenkin tökkivästi uusimmilla tietokoneilla. Skyrim on sarjan viides ja viimeisin installaatio (poislukien Elder Scrolls Online ja kaikki lisäosat) ja nykyajan uuden sukupolven pelikonsoleiden/tietokoneiden ja teknologian ansiosta Bethesda on saanut aikaan todellisen mammutin, joka lyö luun kurkkuun monille kilpailijoille.
Kyseessä on siis massiivinen open world peli, joka sijoittuu keskiaikaisen fantasiamaailman Tamrielin keisarillisen Imperiumin pohjoisimpaan provinssiin, Skyrimiin, jota hallitsevat keisarin alaisuudessa oleva Skyrimin kuningas ja hänen yhdeksän Jaarliaan. Tarinallisesti ollaan edetty 200 vuotta edellisen Elder Scrolls pelin, Oblivionin tapahtumista ja Skyrim seuraa kahta suurta pääjuonta: provinssia ravistelevaa sisällissotaa ja lohikäärmeiden paluuta maailmaan. Näiden lisäksi Skyrim pitää sisällään satoja suurempia ja pienempiä sivutarinoita. Kaiken keskiössä on tietenkin itse pelaaja ja hänen hahmonsa, joka voi joko irroittaa Skyrimin imperiumista tai kukistaa kapinan sekä ratkaista kaikkien elävien olentojen kohtalon haastamalla lohikäärmeiden johtajan Alduinin.
Fantasialle ominaiseen tyyliin pelaaja saa heti alussa valita hahmolleen ulkonäön, sukupuolen ja rodun, joilla jokaisella on on jokin erikoisominaisuus. Valitettavasti päähenkilön persoonallisuus ja luonne jäävätkin sitten tähän ja tässä on Skyrimin yksi suurin ongelma, päähenkilö on kaikkea ja ei mitään samaan aikaan, todellista persoonallisuutta ei ole periaatteessa edes olemassa ja tarinallinen hahmokehitys jää pinnalliseksi. Tässä pelissä ei ole moraalia; Skyrim on karu ja kylmä pohjola, jossa kaikki teot ovat yhtä sallittuja. Voit olla samaan aikaan ammattivaras, palkkamurhaaja, perheenisä, aviomies, demonisten olentojen maanpäällinen mestari, ihmissusi/vampyyri, yliopiston arkkivelho, sodan ratkaissut sankari ja valittu, jonka kohtalona on tuhota lohikäärmeet. Mutta millään valinnalla tai teolla ei ole merkitystä itse Skyrimin maailmaan, eikä suurilla vaikuttavilla teoilla ole muuttavia vaikutuksia peliin. Olet kaikkea, mutta et ole hahmona mitään. Selkeiten tämä konkretisoituu sisällissota tehtävätarinan loputtua, kun sodan pitäisi olla ohi, mutta edelleen ihmiset puhuvat kuin se olisi vasta alkanut ja juuri mitään konkreettista vaikutusta Skyrimin maailmaan ei ole tapahtunut. Tämä on hiukan turhauttavaa pelaajalle, joka odottaa muutoksia ja edistystä pelissä sitä mukaa, miten asioihin vaikuttaa. Olet siis hiekkalaatikossa, jossa ei ole sääntöjä ja voit tehdä lähes mitä vain, mutta millään ei ole pohjimmiltaan mitään merkitystäkään.
Tähän Skyrimin huonot puolet melkein sitten loppuvatkin ja sille on olemassa syynsä, miksi minäkin olen uhrannut elämästäni kahdelle eri pelitallennukselle yhteensä vajaat 500 tuntia. ”Avoin maailma” pelinä Skyrim sisältää kymmeniä kaupunkeja ja linnoituksia, lukuisia kyliä sekä satoja luolia, kaivoksia ja muita paikkoja joissa voi tehdä lähes rajattomasti erilaisia tehtäviä ja asioita. Kuten alussa sanoin, Skyrim pitää sisällään useita satoja sivutarinoita, joiden parissa voi kulua kymmeniä ja satoja tunteja. Kaksi pääjuonta ovat tarinallisesti mielenkiintoisia ja viihdyttäviä ja sama pätee suurimpaan osaan sivujuonista, ennenkaikkea Dawnguard ja Dragonborn lisäosiin, jotka ovat kokoluokaltaan pääjuonista seuraavaksi suurimpia juonenkuljetuksia. Jokaisella isolla kaupungilla on myös omat suuret tehtävänsä, jotka usein liittyvät erilaisiin kiltoihin ja järjestöihin. Juonet eivät ole minkään tehtävien kohdalla merkillepantavan originelleja ja erinomaisia, mutta varsin kelpoja ja viihdyttäviä.
Itse Skyrimin maailma ja pelin grafiikat hakevat vertaistaan. Vuorokauden ajat kulkevat omaa kaavaansa yöstä aamuun ja päivästä iltaan, sääilmiöiden muuttuessa sateista lumimyrskyihin ja auringonpaisteista revontuliin. Kaupungit ja kylät ovat kaikki erilaisia ja sisältävät omanlaisensa kulttuurihistorian ja asukkaat, joihin on kaikinpuolin satsattu todella paljon. Vuoristot, metsät, rauniot, järvet, kaikki hengittävät omaa elämäänsä ja kokonaisuutena kaikki nämä elementit luovat erinomaisten grafiikoiden siivittämänä todella upean ja elinvoimaisen maailman, joka kuvitteellisena Skyrimin provinssina tunnetaan. Pelaajalla saattaa mennä useita tunteja vain vaeltaessa pitkin kaupunkeja ja erämaita, tietämättä yhtään millaisiin tilanteisiin vielä joutuu. Edellisen Oblivion pelin Cyrodiilin maailmaan verrattuna Skyrim on kauniimpi, paljon monimuotoisempi ja täynnä yksityiskohtia. Sekä tietysti alustana yli kaksi kertaa isompi. Erikoismainintana on vielä kehuttava Dragonborn lisäosan mukana tulevaa ylimääräistä Solstheimin saarialuetta, jolla on täysin oma luontonsa, maastonsa, kaupunkinsa ja tarinansa.
Ehdottomasti vaikuttavin ja samalla koukuttavin asia Skyrimissa on kuitenkin oman hahmon voimien, aseiden ja varustuksen kehittäminen. Erilaisiin voimiin kuuluu mm. eri taikuuksien alat (destruction, illusion, alteration, conjuration & healing), yksi- ja kaksikätisten aseiden hallinta, kevyt ja raskas vaatetus/haarniskointi, hiiviskelyn ja varastelun salat, sepän taidot, ym. Jokainen taito kehittyy vain käyttämällä kyseisiä voimia tai tekemällä taitoja kehittäviä töitä (esim. sepän taidot kehittyvät tekemällä aseita ja haarniskoja) ja hahmon kokonaistaso (level) kehittyy pikkuhiljaa näiden taitojen kehittyessä. Kehittämiskohteita on todella paljon ja voit niiden mukaan periaatteessa kehittää hahmoasi joko velhoksi, ritariksi, varkaaksi, hiljaiseksi tappajaksi, nopeaksi asemieheksi, jousimieheksi, tai näiden erilaisiksi hybrideiksi. Hahmon voimat ovat yhtä tärkeä kehittämiskohta kuin itse varusteiden kehittäminen, joissa monet asiat ovat liitoksissa toisiinsa; yhtä voimaa kehittämälä voit saada toisista myös paljon tehokkaampia. Hahmon kehittäminen on hidasta, mutta laaja-alaisuutensa ja nerokkaan toteutuksensa ansiosta todella koukuttavaa ja tyydyttävää, ja juuri tässä on koko Skyrimin syvin olemus ja tarkoitus.
Skyrim on pelinä monivivahteinen ja äärimmäisen koukuttava, jossa loputtomat juonikuviot, hahmon kehittäminen ja Tamrielin fantasiamaailma vievät pelaajan täysin mukanaan. Pelattavaa riittää sadoiksi tunneiksi ennenkuin kyllästyminen ehtii iskeä ja senkin jälkeen peliin palaa vielä mielellään, koska tekeminen ei lopu. Skyrimilla on omat suuret ja pienet ongelmansa, joita parantamalla sillä olisi mahdollista olla täydellinen peli, mutta näistä huolimatta Skyrim on oman genrensä virstanpylväs ja vakuuttava taidonnäyte Bethesdalta. Elder Scrolls pelisarja on kehittynyt koko ajan jokaisen osansa myötä joka osa-alueella ja tämän takia odotan potentiaaliselta kuudennelta osalta paljon. Sitä odotellessa Skyrimin parissa viihtyy hyvin, vaikka ähky tasaisin väliajoin onkin väistämätöntä.
Arvosana: 9,1/10
Noniin, heti alkutöikseen unohdin mainita blogia aloitellessani hyvin perinteisen taideformaatin, kirjat. Hyvittääkseni tämän nolon unohduksen ajattelin aloittaa arvosteluryöpytyksen isosti erään aikamme suurimman kirjailijan suurimmalla tarinalla. Keskittymättä niinkään jokaiseen kirjaan erikseen, paukutellaan menemään tarina kokonaisuudessaan, olkaatte hyvät (en spoilaile, mie luppaan…)
The Dark Tower
“I’m afraid to go to sleep. I’m afraid my dead friends will come to me, and that seeing them will kill me.” – Roland Deschain
Stephen Kingin The Dark Tower kirjasarja koostuu seitsemästä osasta (kahdeksasta jos lasketaan uusin The Wind Through The Keyhole, joka sijoittuu neljännen ja viidennen kirjan väliin), kuten monilla kirjailijoilla on tapana kirjasarjojen kanssa tehdä. Onhan 7 sopivan mystinen luku. Tämä saaga taitaa edelleen olla Kingille itselleen hänen laajasta repertuaaristaan se kaikista merkityksellisin teos, joka määrittelee kaikki muut hänen tarinansa. Mutta kolikolla on myös kääntöpuolensa, sillä The Dark Towerin valmistuminen alusta loppuun kesti häneltä yhteensä 36 vuotta ja hän meinasi luovuttaa sen kanssa moneen otteeseen. Kaikki alkoi, kun King 19-vuotiaana (luku joka on myös hyvin mystinen ja merkityksellinen juuri tälle tarinalle) oli katsomassa elokuvateatterissa juuri ilmestynyttä Hyvät, pahat ja rumat -elokuvaa ja vangitsevaa Clint Eastwoodin nimetöntä revolverimiestä. Tolkienin Lord of the Rings -trilogia oli myös tuohon aikaan todella kuumaa tavaraa, etenkin Kingille ja mitä ilmeisimmin tuon elokuvakokemuksen aikana kipinä ja visio syntyi Kingin päässä; hän tekisi Tolkienin raamattuakin suuremman monumentin, jossa hän yhdistäisi jollain tavalla Sergio Leonen väkevän villin lännen maailman Tolkienin Sormusten Herran etsintäseikkailuun. Lopulta neljä vuotta myöhemmin vuonna 1970 Kingin tulevan magnum opuksen ensimmäisen osan legendaariset aloitussanat syntyivät paperille ja samalla alkunsa sai hänen ensimmäinen tarinansa, vaikka The Dark Tower ei sitä julkaisuna olekaan (ensimmäinen osa The Gunslinger julkaistiin vasta vuonna 1982, pöytälaatikko oli raakaversion kaverina monia monia vuosia). Revolverimies Roland Deschain kuitenkin oli kaikista Kingin hahmoista juuri se ensimmäinen.
Koska King kirjoitti The Dark Tower -saagaansa yhteensä vajaan neljän vuosikymmenen verran, niin tarinan kehitys ja kirjoitustyyli muuttuvat sitä enemmän mitä pidemmälle päästään. Alkupään teksti on selkeästi enemmän identiteettiään hakevaa, mutta tarinan edetessä huomaa selkeästi miten King kehittyy ja kypsyy kirjailijana ja ajattelijana. Teoksen ydin pähkinänkuoressa (en pidä arvosteluista joissa kulutetaan aikaa tarinan selittämiseen): lajinsa viimeinen revolverimies Roland Deschain vaeltaa määrätietoisesti lähes post-apokalyptisessa maailmassa saavuttaakseen mysteerisen, muinaisen Mustan tornin. Tämä asetelma on Kingiltä melko nerokas veto, sillä yleensä mitä enemmän kysymyksiä ja mystisyyttä tarinankerronnassa esiintyy, sitä mielenkiintoisempi se on. Mistä Roland on tullut? Mitä on tapahtunut ennen tätä? Mikä on Musta torni ja miksi hän tavoittelee sitä? Lukija ei tiedä mistään mitään ja tämän takia alkaa janoamaan vastauksia, joita tämä tarina ei kovin nopeasti paljasta. Ainut asia minkä lukija tietää on se, että salaperäinen ”mustiin pukeutunut mies” tietää vastauksia ja hänet Rolandin on saavutettava, mikäli hän koskaan aikoo saavuttaa Torniansa.
Saagan edetessä vastauksia toki saadaan ja kiehtova salaperäisyyden viitta poistuu Tornin harteilta, mutta oikeastaan vasta puolimatkassa tarinaa lukijalla alkaa olla oikeasti käsitys siitä mistä tässä koko tarinassa on kyse, mitkä ovat Rolandin motiivit ja mikä Musta Torni oikeastaan on. Tämä hidastempoinen juonen avaaminen on mielestäni erinomainen veto Kingiltä, se pitää lukijan otteessa tylsempienkin jaksojen ajan, koska vastauksien saaminen kiehtoo ihmisiä luonnostaan niin paljon. Tässä mielessä The Dark Tower eroaa selkeiten Tolkienin Sormusten Herrasta, jossa lukijalle tehdään asiat hyvin nopeasti selväksi; sormus on pahuuden ilmentymä ja se on tuhottava Tuomiovuorella. King ei paljasta kaikkia korttejaan heti ja se sopii tähän tarinaan erinomaisesti.
Tarina ei käy kuitenkaan tylsäksi vaikka Tornin mysteeriä avataankin, päinvastoin. Siinä missä tämä saaga alkaa hyvin yksinkertaisena yhden miehen pyhiinvaelluksena, muuttuu se matkan varrella alati monimutkaisemmaksi ja monikerroksisemmaksi, kunnes ollaan tilanteessa, jossa lukuisat juonen kehitykset ja tapahtumat liikkuvat päällekäin lukuisien päähenkilöiden ja sivuhenkilöiden kuljettamana. Tarinan luonne siis muuttuu sen edetessä hyvinkin paljon, yksinkertaisesta tulee monimutkaista ja vaatimattomasta eeppistä. Välillä mennään jo ehkä hiukan liiankin korkealentoisesti ja vaikeaselkoisesti, minkä takia ns. ”mindfuck” ilmiöiltä ja selkeiltä juoniaukoilta ei säästytä. Näiden seurauksena tarinan uskottavuus myös hiukan kärsii, mutta ei kuitenkaan niin pahasti että se pilaisi koko kirjasarjan. Parempi siis lukijana olla ajattelematta ihan kaikkea liian tarkasti ja mennä vain Kingin luomuksen mukana ja nauttia kyydistä. Mutta sen sanon, että kunnianhimoa ja riskinottoa King on tämän eepoksen kanssa pistänyt peliin melko paljon, mistä kunnioitan häntä suuresti. The Dark Tower menee välillä kuitenkin niin erikoisille vesille, että taitamattomampi kirjoittaja voisi pilata näillä aineksilla koko teoksen. King kuitenkin onnistuu, vaikka rima heiluukin.
Vaikka itse tarina onkin hyvin omaperäinen ja mielenkiintoinen, niin tämän saagan ylivoimaisesti parasta antia on sen henkilöhahmot ja etenkin niiden väliset kemiat. Jos Stephen King jotain hallitsee suvereenisti kirjailijana, niin se on hahmojen tunteiden ja motiivien yhdistäminen uskottavasti tilanteisiin sekä sosiaalisten jännitteiden luominen hahmojen identiteettien avulla. Lukija pystyy samaistumaan tämän teoksen hahmoihin todella vahvasti ja ymmärtämään heitä, jopa tuntemaan sympatiaa ja empatiaa, vaikka olisi itse persoonana täysin eri maailmasta. Juuri tarinan päähenkilöiden väliset kemiat (ja muutaman merkittävä sivuhahmo) ja näiden erilaiset persoonallisuudet tekevät tästä keskivertoa paremman tarinan, on ihailtavaa miten King pystyy menemään jokaisen luomansa henkilöhahmon nahan sisälle niin vahvasti ja käsittelemään heidän tunteitaan niin todenmukaisesti. Juuri dialogeista, henkilökemioiden ristiriidoista ja heidän tunteiden aitoudesta nautin eniten koko saagan ajan. Erikoismainintana täytyy sanoa myös, että The Dark Tower sisältää itselleni hienoimmin ja aidoimmin luodun rakkaustarinan mihin olen koskaan törmännyt.
Ennenkuin lähtee tämä kirjoittelu ihan käsistä, niin on pakko vielä mainita lyhyesti teoksen lopetusta, joka on vähintäänkin mielenkiintoinen ja on jakanut faneja kahtia ympäri maailmaa melko vahvasti. Itse olin alkujärkytyksen jälkeen siihen pettynyt, mutta sulatelun jälkeen se vaikuttaa kuitenkin melko hyvältä lopetukselta, vaikka muitakin ”parempia” variaatioita omassa päässäni olenkin kehitellyt. Kingille tämä oli ilmeisesti kuitenkin ainut tapa lopettaa sarja ja se hänelle tarinankertojana suotakoon. Ei täydellinen lopetus, mutta ihan hyvä ja tunteita herättävä ainakin.
Stephen Kingin The Dark Tower on kokonaisuudessaan hyvin onnistunut teos, jossa on omat ongelmansa ja epäkohtansa, mutta joka kantaa mielenkiinnollaan kuitenkin loppuun asti. Tämä saaga on omaperäinen, tunnelmaltaan vahva ja se sisältää laajan kirjon ihmisen eri tunteita aina ilosta suruun, tuskasta nautintoon ja vihasta rakkauteen. Tarina on moniulotteinen ja kehittyy tyylikkäästi tarinan edetessä, vaikka välillä meinaakin lähteä vähän mopo käsistä. Hahmokehitykset ovat omaa luokkaansa ja lukija alkaa aidosti välittämään tarinan henkilöhahmoista, mikä on The Dark Towerin suurin kantava voima. Kaikinpuolin vaikuttava teos Kingiltä, joka yhdistelee tyylikkäästi fantasian elementtejä realimaailman arkeen tavalla, johon vain Stephen King kykenee.
Arvosanat IMDB malliin kirjoittain ja kokonaisuutena:
The Dark Tower I, The Gunslinger: 7,1/10
The Dark Tower II, The Drawing of the Three: 8,0/10
The Dark Tower III, The Waste Lands: 8,5/10
The Dark Tower IV, Wizard and Glass: 9,2/10
The Dark Tower V, Wolves of the Calla: 8,8/10
The Dark Tower VI, Song of Susannah: 7,7/10
The Dark Tower VII, The Dark Tower: 8,9/10
Kokonaisarvosana: 8,3/10
Morjesta karvanaamat. Lyhyen harkinnan jälkeen päätin perustaa oman blogin, joka keskittyy lätinän sijasta populaarikulttuurin ihmeelliseen maailmaan kuivien analyysien, väkinäisten listausten ja pitkästyttävien arvostelujen muodossa. Keskityn pääasiassa elokuviin, TV-sarjoihin, peleihin ja musiikkijulkaisuihin. Mikäli siis 80-luvun loppupuolella syntyneen pohjalais-savokarjalais-tamperelaisen ihmishybridin mietteet kiinnostavat niin seurailkaahan ihmeessä. Tavaraa tulee säännöllisen epäsäännöllisesti mitä nyt työnteon, koulunkäynnin ja kaljan juonnin lomassa ehdin kirjoitella, eli silloin tällöin. Kesän alkuja vaan kaikille.
