Blogi, joka keskittyy kaikenikäisten julkaisujen analysointiin elokuvien, pelien, TV-sarjojen, kirjojen ja musiikin taidemuodoista (ei spoilereita, ellei toisin mainita). Kriittinen kynä kohtaa fanipojan spämmin, tervetuloa Olliboyn luolaan!
Kirjoilla jatketaan, tänään tarkastelussa n. 12000 vuoden taakaa alkava historiankirjoitus maailmasta, johon George Martinin A Song of Ice and Fire -tarina sijoittuu. Vaikka kirjan lisänimi on ”the untold history of Westeros and the Game of Thrones”, on tämä teos nimenomaan historiankirjoitus kirjasarjalle, ei TV-sarjalle, ja Westerosin lisäksi käsitellään hyvin laajasti myös Essos mantereen historiaa. Mutta koska Westeros ja Game of Thrones sanovat useimmille paljon enemmän kuin A Song of Ice and Fire ja Essos, on se myyntimielessä ymmärrettävä nimi. Vaikka se onkin harhaanjohtava ja väärä.
Noniin, meinaa mennä arvostelun puolelle jo ennen aloitusta joten ei siitä sen enempää. Olkoon tämä prologi tulevalle.
The World of Ice and Fire
“It is said with truth that every building is constructed stone by stone, and the same may be said of knowledge, extracted and compiled by many learned men, each of whom builds upon the works of those who preceded him. What one of them does not know is known to another, and little remains truly unknown if one seeks far enough. Now I, Maester Yandel, take my turn as mason, carving what I know to place one more stone in the great bastion of knowledge that has been built over the centuries both within and without the confines of the Citadel – a bastion raised by countless hands that came before, and which will, no doubt, continue to rise with the aid of countless hands yet to come.”
– Maester Yandel
Garcia, Antonsson ja Martin tekivät valtavan työn kasatessaan tätä suurta eeposta mutta ottaen huomioon Martinin fantasiamaailman monimuotoisuuden ja laajan historian, on tämänkaltainen teos enemmän kuin tarpeellinen. Toisin kuin Tolkien, jonka pääasiallinen tavoite oli luoda ennenkaikkea fantasiamaailma johon Sormusten Herran tarina tuli mukavana lisänä, on Martinilla ollut ensin nimenomaan tarina kerrottavana. Tarinan edetessä Westerosin ja Essoksen maailmat saivat kuitenkin koko ajan lisää historiaa ja lihaa luiden ympärille kunnes kokonaisia loreja ja historiallisia tarinoita oli olemassa lukemattomille kaupungeille, tapahtumille ja ihmisille/suvuille. Viimein koko Song of Ice and Fire tarinaa edeltävä ”tunnettu” maailmanhistoria kerättiin yhdeksi suureksi historiankirjaksi, ”The World of Ice and Fire” opukseksi, joka julkaistiin fanien iloksi lopulta 28.10.2014.
The World of Ice and Fire (tästäedes WoIaF) on erikoinen teos, sillä se ei ole niinkään romaani vaan koulukirjoihin verrattava tietopaketti. Jos kävisimme koulua Westerosissa, olisi tämä historian oppikirjamme. Historian kertojana toimii fiktiivinen Maester Yandel Citadelista, joka on parhaan kykynsä ja tietonsa mukaan kasannut maailmansa historian yksien kansien sisään. Tämä tyyli on viety jopa niin pitkälle, että kaikkea menneisyydessä tapahtunutta ei paljasteta, koska tapahtumista ja ajanjaksoista ei ole löytynyt faktapohjaista dokumentointia. Tämä hyvinkin realistininen tyyli fiktiiviselle fantasiamaailman historialle on sekä hyvä että huono asia; spekulointi ja faktojen puute jättää paljon mystiikkaa Martinin maailmaan mutta samalla tiedonjanoinen fani saattaa turhautua, kun kaikkea ei paljasteta. Pääosin tämä toteutus on kuitenkin oikein toimiva.
Historian havinaan pureudutaan teoksessa kuitenkin erittäin laajasti ja yksityiskohtaisesti. Muinaishistoria käydään nopeammin läpi aina Dawn Agesta Children of the Forest -kansan sotiin ensimmäisten ihmisten kanssa ja Long Nightia seuranneen The Wallin rakentamisesta Andalien Westerosin valloitukseen. Mitä lähemmäs nykyaikaa (lue: Game of Thrones -kirjan alkua) tullaan, sitä yksityiskohtaisemmin tapahtumia käsitellään ja lista tapahtumista on loputon: Valyrian nousu, kukoistus ja tuhoutuminen, Rhoynarin sortuminen ja Nymerian pakomatkat Dorneen, Bravoosin synty, Doomia seurannut verinen vuosisata, Targaryenin suvun nousu ja hallinto Westerosissa jokainen kuningas kerrallaan, Robertin kapinat, etc etc. Jokaisen Westerosin kuningaskunnan historia käydään läpi, jokaisen Essoksen vapaan kaupungin historia käydään läpi ja jokaisen kadonneen sivilisaation historia käydään läpi. Tietoa löytyy kyllästymiseen asti erittäin kattavasti ja mikä parasta, kirjoitus pysyy lähes koko ajan hyvin mielenkiintoisena.
Kirja siis antaa todella paljon syvyyttä ja selkeyttä Martinin maailman mystiikkaan ja avaa myös perehtyneimmille faneille paljon asioita, isompia ja pienempiä. Vastauksia saadaan myös kansojen kulttuurien syihin ja historioihin, esimerkiksi kuinka Dornen suvaitsevampi ja tasa-arvoisempi kulttuuri juontaa juurensa aina mahtavan Valyrian ja Rhoynarin väliseen sotaan asti, miksi vuoristoheimot vihaavat Vale of Arrynin valtaa ja miten pohjoisesta on tullut niin erilainen muuhun Weterosiin verrattuna. Lista on tässäkin kohtaa loputon. Loppujen lopuksi kaikilla tarinan historiallisilla tapahtumilla on seurauksensa ja näistä seurauksista on muodostunut juuri sen näköinen maailma mitä se tänä päivänä Martinin tarinassa on. Syy ja seuraus, aivan kuten oikeassakin maailmassa. Viittauksia oikeaan maailmaan on muutenkin paljon ja Martin on selvästi ottanut vaikutteita oikeasta historiasta tarinalleen, Valyrian ollessa vertauskuva Rooman Imperiumille, Westerosin modernille länsivallalle, ja niin edelleen.
Kattavan historiikin lisäksi on annettava erityismaininta kirjan kuvitukselle, jota ilman WoIaF olisi suoraan sanoen melko raskasta luettavaa mielenkiinnostaan huolimatta. Lukuisat taitelilijat ovat antaneet panoksensa herättääkseen kirjan historialliset tapahtumat eloon ja lopputulos on kaunista ja laadukasta kuvataidetta (kaikki tässäkin julkaisussa laittamani kuvat ovat suoraan kirjasta), joita selailee mielellään vaikka ei tekstiä lukisikaan. Kuvat pääsevät kirjassa myös oikeuksiinsa sillä A3 kokoiset aukeamat antavat paljon tilaa isoillekin piirroksille. Kuvia on myös todella paljon ja kirjassa on oikeastaan vain harvoja aukeamia, joissa on pelkkää tekstiä. Runsaan tekstimäärän ja kuvituksen ansiosta WoIaF kattaakin yhteensä 326 sivua mikä on suhteellisen suuri määrä varsinkin, kun sivukoko on A4. Sulateltavaa ja katseltavaa riittää siis erinomaisen paljon.
The World of Ice and Fire on teoksena hiukan hankala arvioida sillä se on luonteeltaan niin erikoinen ja vahvasti sidoksissa A Song of Ice and Firen vetovoimaan. Ilman Martinin kirjasarjaa tämä olisikin vain kuvitteellinen historiankirjoitus vailla suurempaa arvoa mutta osana tarinaa siitä muodostuu erittäin kattava pohjustus ja mielenkiintoinen tietopankki. Tyylinsä takia tässä teoksessa ei esiinny minkäänlaista draamaa tai suurempaa jännitystä mikä tekee siitä hiukan tasapaksun luettavan. Tästä huolimatta kyseessä on upeasti ja hämmentävän yksityiskohtaisesti toteutettu eepos, joka on pakkohankinta jokaiselle Martinin kirjasarjan fanille ja miksei myös TV-sarjan faneille. Kirja ei spoilaa ASoIaF:n tapahtumia kuin alkusanoissa ja loppusanoissa (jotka voi kyllä näppärästi jättää vain lukematta), joten jos olet aloittamassa Martinin kirjasarjaa tai olet katsonut TV-sarjaa, kannattaa tämä ehdottomasti lukea. The World of Ice and Fire antaa niin paljon tietoa ja perspektiivia Martinin luomaan tarinaan, että sen koluttua on todella helppo pysyä mukana sekä kirjoissa että TV-sarjassa ja saada niihin jopa aivan uutta hohtoa ja syvyyttä.
“No man can say with certainty what the future may hold. But perhaps, in knowing what has already transpired, we can all do our part to avoid the mistakes of our forebears, to emulate their successes, and to create a world more harmonious for our children and their children, for generations to come.”
– Maester Yandel
Juuri eilen saatu ahmittua päätökseen tämä Collinsin sensaatiotrilogia vaikka piti mukamas syksyksi ostaa lukemista. Ei näköjään kyennyt olemaan lukematta heti. Huomiona: ei spoilereita tiedossa mutta ensimmäisessä kappaleessa käsittelen tapahtumia ennen itse trilogian tarinan alkua eli kerron mistä on kyse ja mistä lähtökohdista tarina alkaa.
The Hunger Games Trilogy
“What I need is the dandelion in the spring. The bright yellow that means rebirth instead of destruction. The promise that life can go on, no matter how bad our losses. That it can be good again.”
– Katniss Everdeen
Lähitulevaisuuden Pohjois-Amerikka. Kataklysmiset tapahtumat ovat romahduttaneet koko mantereen ja entisen supervallan tuhkasta ihmiskunnan viimeiseksi tyyssijaksi on noussut Panem, 13 vyöhykkeestä ja Capitol pääkaupungista muodostuva valtio. Ajan kuluessa tuntemattomista syistä vyöhykkeet nousevat kapinaan pääkaupungin valtaa vastaan mutta eivät onnistu kukistamaan Capitolin voimaa. Rangaistuksena vyöhyke 13 tuhotaan ja muut vyöhykkeet joutuvat Capitolin rautaisen kouran puristuksiin ja elämä vyöhykkeillä muuttuu vapaudesta vankilaksi ja kontrolliksi, elinolojen muuttuessa etenkin heikoimmissa vyöhykkeissä jokapäiväiseksi selviytymiseksi. Varmistaakseen valtansa ja muistuttaakseen kapinasta Capitol käynnistää myös vuotuisen tosi-TV tapahtuman, johon jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan yksi 12-18 vuotias tyttö ja poika mukaan arvonnalla edustamaan omaa vyöhykettään. Konseptin idea; kaikki 24 tribuuttia laitetaan lopulta kameroidulle areenalle ja peli päättyy vasta kun enää yksi tribuutti on elossa. Selviytymispeli, jonka tarkoitus on nöyryyttää vyöhykkeitä ja muistuttaa niitä niiden voimattomuudestaan pääkaupunkia vastaan tunnetaan nimellä Nälkäpeli. 74 vuotta kapinan jälkeen ja 74. vuotuisen Nälkäpelin lähestyessä nuori 16 vuotias nainen Katniss Everdeen herää arvontapäivään vyöhykkeellä 12 ja näin tämä kymmeniä miljoonia kappaleita myynyt sensaatiotarina saa alkunsa.
Suzanne Collins on luonut nuorisokirjailijaksi yllättävän synkän ja traagisen tarinan The Hunger Games trilogiallaan. Hän on kirjoittajana hyvin omalaatuinen ja pidin kovasti hänen tahdituksestaan; koko ajan lukija pidetään enemmän tai vähemmän jännityksessä ja tapahtumat etenevät mukavan nopeaan tahtiin, mikä varmistaa sulavan lukunautinnon ja koukuttavuuden. Trilogian kirjat myös eroavat toisistaan mukavasti ja tarinan edetessä tunnelma ja tyyli muuttuvatkin melko paljon. Vallitsevina teemoina toimii koko tarinan ajan kuitenkin vahvat vastakohdat; viha/rakkaus, epätoivo/toivo, sota/rauha ja kuolema/elämä. Näitä teemoja Collins käsittelee väkevän tunteisiin vetoavalla tavalla niin tapahtumien kuin henkilöhahmojenkin kautta eikä jätä lukijaa kylmäksi.
Collinsin luoma maailma ja sen henkilöhahmot ovatkin koko trilogian kantava voima. Tulevaisuuteen sijoittuvia tarinoita on olemassa paljon eri taiteenaloilla mutta Panemin dystopia on yksi mielenkiintoisimmista fiktiivisistä kulttuureista mitä tiedän. Kaikki tässä maailmassa on vain niin kieroutunutta; pääkaupungin ihmiset mässäilevät luksuselämissään ja viihdyttävät itseään Nälkäpelin kauhuilla samalla, kun vyöhykkeiden väestöt taistelevat selviytymisestään eläen kovan diktatuurin varjossa. Collins luo kuvan maailmasta, jossa lukija alkaa miettiä olisiko ihmiskunnan ehkä sittenkin pitänyt tuhoutua jo ajat sitten eikä enää kituuttaa sadistisena varjona entisestään lähes loppuun kulutetussa maailmassa.
Henkilöhahmoja tarinassa on paljon ja ne ovat kaikki mielenkiintoisia mutta omiksi suosikeiksini nousevat päähenkilö Katnissin ohella Peeta Mellark, Finnick Odair ja Haymitch Abernathy, joilla on kaikilla suhteellisen suuri rooli tapahtumien kuluissa. Katnissin monimutkainen suhde Galen ja Peetan välillä on myös hienosti toteutettua draamaa Collinsilta ja tämän kolmikon välinen alati muuttuva ja arvaamaton hahmokemia pitää lukijan loppumetreille asti mietteliäänä ja yllätettynä.
Hahmokehitys tarinassa on myös omaa luokkaansa ja vaikka pääasiassa vain traagiset tapahtumat ja syvät traumat muokkaavat lähes kaikkia tarinan henkilöitä, on myös toivolla ja rakkaudella oma sijansa tarinassa ja näiden luoma kontrasti vetoaa lukijan tunteisiin todella vahvasti. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä voimakkaammaksi kauhut ja synkkyydet kasvavat mutta samalla ihmisyyden alitajunnassa sykkivä selviytymisen tarve ja toivo paremmasta ovat koko ajan läsnä. En osaa itse kuvitella miltä todelliset psyykkiset traumat, kuolemanpelko ja epätoivo tuntuvat mutta Collins kuvaa näitä painajaisia niin uskottavasti ja todentuntuisesti, että lukija saa hyvin vahvan käsityksen siitä mitä tarkoittaa kun ihminen ajetaan loppuun. Tästä huolimatta trilogian sanoma on selkeä; vaikka traumat ja kauhut eivät koskaan lähde pysyvästi ihmisestä pois, on silti aina mahdollista löytää elämänhalun kipinä uudelleen, jos olosuhteet sen vain sallivat. Kuten teoksessa sanotaan, on toivo ainut asia mikä on pelkoa vahvempi tunne.
Tarinan kehityskaari on hyvin toteutettu ja jokaisella trilogian osalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Ensimmäinen kirja The Hunger Games on luontevasti se minimaalisin tapahtumiltaan, jossa tehdään pohjatyö tarinalle. Jännitystä kasvatetaan Catching Fire -jatkokirjalla ja suurimmat mullistukset ja jännitteiden purut tapahtuvat viimeisessä Mockingjay -kirjassa. Ensimmäinen osa on kuitenkin oma suosikkini ja koen, että siinä tunnelma on omalla tavallaan kaikista jännittävin vaikka suurimmat tunteet koetaan viimeisessä osassa. Mockingjay on kuitenkin kokonaisuutena ehkä hiukan liian hektinen ja toiminnantäytteinen mikä ei nosta sitä parhaaksi teokseksi, olkoonkin, että kirjan viimeiset 20 sivua ovat tarinan parasta antia. Catching Fire on erittäin hyvä väliosa, jossa on sekä ensimmäisen osan jännitystä että kolmannen osan toimintaa mutta jossa tunnelma ei silti yllä aivan ensimmäisen kirjan tasolle.
Loppujen lopuksi The Hunger Games trilogia on kuvaus ihmisyydestä sen äärirajoissa aina pahuudesta hyvyyteen ja kaikkiin tunnetiloihin siltä väliltä. Collins on luonut maailman, jossa ihmisen ei ole enää hyvä olla minkään aidan puolella ja tällaisissa tilanteissa ihminen yleensä näyttää pahimmat puolensa. Vaikka Panem on fiktiivinen tulevaisuuden dystopia, vellovat samat kauhut tälläkin hetkellä maailman erinäisissä kolkissa ottaen vain erilaisen muodon. Ihminen on julma ja raaka eläin mikäli olosuhteet eivät ole supeat ja infrastruktuurin tukipalkit ovat romahtaneet. Juuri tämän takia The Hunger Games pistääkin Collinsin mainion kirjoitustyylin alla miettimään asioita syvällisellä tasolla tehden tästä trilogiasta muutakin kuin viihdearvoisen kirjasarjan, jota se ehdottomasti myös on. The Hunger Games on onnistunut sekoitus sekä draamaa ja vahvoja tunteita että kauhua ja toimintaa, mikä pitää lukijan helposti otteessaan alusta loppuun.
Arvosanat kirjoittain: The Hunger Games I – The Hunger Games: 9,1/10
The Hunger Games II – Catching Fire: 9,0/10
The Hunger Games III – Mockingjay: 8,9/10
Bling bling, on aika julkaista blogin ensimmäinen jokeriarvostelu. Jokerikortteina saattavat toimia mitkä tahansa asiat ja ne arvostellaan ilman arvosanoja. Tämä yllätyssektori on tältä osin omistettu Puolustusvoimien Varusmiessoittokunnan 14.8.2015 Sibeliustalolla raikuneelle ”Game On” pelimusiikkikonsertille sekä tätä seuranneelle PVVMSK:n kaikkien vuosikertojen reunion iltamille, jossa siis itsekin I/08 edustajana olin. Aloitetaan.
Game On/Reunion
PVVMSK I/15 saapumiserä on päässyt toteuttamaan melko hienoa konseptia, kun heillä on käynnissä eri aikakausien pelimusiikeista koostuva konserttikiertue. Jousilla, kuorolla, laulajilla ja sähkökompilla vahvistettu sinfoninen puhallinorkesteri on iso ja monikäyttöinen kokoonpano ja tämä kuului konsertin tarjonnassa; orkesterille varta vasten sovitetut pelimusiikkiteokset sinkoilivat tyylillisesti laidasta laitaan Broadway groovesta mahtipontiseen Hollywood sointiin. Konsertin kokonaisuus muodostui lopulta kuitenkin musiikin lisäksi myös valoshowsta, taustalla pyörivistä peli videoista ja kerrassaan mainiosti toteutetusta juonnosta.
Vaikka olenkin suhteellisen aktiivinen pelailija itse, niin konsertissa tuttuja musiikkiteoksia itselleni olivat vain loistavan Metal Gear Solid – Sons of Libertyn pääteema, Final Fantasy -pelisarjan pääteema, Super Mario Worldin Overworld Theme ja Elder Scrolls V: Skyrimin pääteema. Näistä erityisesti MGS ja Super Mario olivat rautaa, tosin eri meriiteillä; MGS:n eeppinen pauhatus on mahtavaa kuunneltavaa, kun taas Super Mariossa meininki oli niin reteetä ja iloista ettei siitä voinut olla pitämättä. Biisi itsessäänhän on ADHD osastoa päättömyydessään ja toimii juuri siksi. Final Fantasy teema oli hyvä mutta koska pelisarjassa on Nobuo Uematsun ajoilta kaikki teokset hyviä/erinomaisia olisin mieluusti ehkä kuitenkin kuullut jonkun muun Final Fantasy sävellyksen. Final Fantasy VII pääteeman (lue: karttatunnari) tai Zanarkandin kohdalla olisin ollut melko fiiliksissä. Skyrim oli Skyrim, eeppistä menoa alusta loppuun ja hyvä päätöskappale konsertille.
Tuntemattomista teoksista ehdottomiksi suosikeiksini nousivat Transport Tycoon, Shadow of the Colossus ja Okami pelien musiikit. Transport Tycoonissa oli mukavaa big band tyylistä svengiä, mikä laittoi jalan vipattamaan ja täten teki tästä konsertista ensimmäisenä musiikin lisäksi myös shown. Shadow of the Colossus sai ihokarvat nousemaan tummuudellaan ja mahtipontisuudellaan ja Okamin Cherry Blossom Storm oli yksinkertaisesti pirun hyvä teos. Erityisesti nautin perkussioryhmän näytteistä, marimban ja vibrafonin (?) päästessä loistamaan bändin yli.
Juonnot olivat ehkä mielekkäin sivutuotos musiikin ohella koko konsertissa; 2D peliscreenillä kipittävien Sami Harmaalan ja Juuso ”Herbalisti” Karikuusen väliseikkailut olivat erittäin hauskaa seurattavaa ja idea sekä toteutus oltiin tehty upeasti, hattua nostan. Valoshow oli pääasiassa tunnelmallista ja hienoa mutta ne kirkkaat epilepsia välähtelyt taustalaatoissa paikka paikoin olivat ehkä omaan mieleeni vähän liikaa. Tämä oli onneksi vain yksittäinen epäkohta eikä häirinnyt kokonaisuutta juurikaan. Taustalla pyörivistä pelivideoista jäi myös hiukan ristiriitainen fiilis. Oli hieno seurata pelien kulkua musiikin soidessa mutta välillä videot eivät olleet suoranaisesti juuri musiikkien peleistä. Esimerkiksi MGS Sons of Liberty on pelisarjan toinen osa mutta videolla pyöri klippejä syyskuussa julkaistavasta viidennestä osasta. Tämä ei ollut kuitenkaan häiritsevä tekijä, lähinnä vain kummasteltava yksityiskohta. Parhaimmillaan videoklipit toimivat todella hienosti musiikin kanssa (-> Civilisation IV, L.A. Noire) mutta välillä klipit koostuivat vain randomeista sekoiluista peleissä (mm. GTA V, Halo 3) ja jäivät täten vain irrallisemmiksi taustavideoiksi antamatta oikein käsitystä millaisesta pelistä on lopulta kyse. Kokonaisuutena videot olivat kuitenkin erittäin hyvä lisä konserttiin ja niiden tekeminen aiheutti varmasti tällaisenaan paljon työtä, joten suuri plussa tästä ja hattua nostelen taas.
Orkesterin soittaminen oli kokonaisvaltaisesti laadukasta ja yhtenäistä vaikka välillä pienet epävireisyydet ja balanssiongelmat (lähinnä Skyrimin sonnikuoro tuli välillä hiukan liian lujaa) osuivatkin hiukan korvaan. Meininki oli kuitenkin soittokunnalla niin loistava, että tämmöiset ongelmat eivät haitanneet kokonaisnautintoa juurikaan. Soolo-osuudet olivat hienoja ja laulajien lavaolemus ja suoritukset olivat erittäin miellyttävää kuunneltavaa. Ainut hämmentävä kokemus oli Portal pelin musiikissa käytetty autotunen määrä, jäätävää. Kaiketi kuului kuitenkin asiaan, joten mikäpäs siinä, hauskahan se oli.
Game On -konsertti oli oikein viihdyttävä ja hyvin onnistunut kokonaisuus, jossa päästiin kuulemaan melko laajalla skaalalla musiikkia eri vuosikymmeniltä ja tyyleiltä. Näin kirjavan musiikin kanssa voi helposti jäädä konsertista epäyhtenäinen olo mutta tällaisen konseptin kanssa olisi epäreilua haukkua konserttia liian erityylisistä biiseistä sillä se on koko jutun pointti ja hyvä niin. Käsiohjelmia myöden (vaikka niitä kirjoitus/asiavirheitä biiseissä oli kyllä aika paljon…) kaikki toimi mallikkaasti ja tämänkaltaisia innovatiivisia projekteja toivoisin kaikkien orkestereiden ottavan suunnittelun alle perinteisten konserttien rinnalle. Tässä PVVMSK on skarpannut huomattavasti viime vuosina ja toimii eräänlaisena pioneerina muille bändeille näyttäen miten hommat voi tehdä tyylikkäästi ja virkistävästi, jos vain tahtotilaa ja kunnianhimoa löytyy.
——————————————————————————————————————
Konsertin jälkeinen Varusmiessoittokuntien menneiden vuosikertojen jälleennäkemisiltama oli erittäin onnistunut tapahtuma ruokaa, seuraa ja viihdykettä myöden. Käytännönjärjestelyt toimivat myös erinomaisesti aina bussikyydeistä mainontaan asti. PVVMSK:n reserviläisyhdistykselle suuri kiitos tapahtuman järkkäämisestä ja onnistuneesta toteutuksesta, toivottavasti luvassa on jatkoa tulevinakin vuosina. Ensi kerralla voisi vaan I/08 saapumiserä olla vähän suuremmin kuin kahden tyypin voimin edustettuna? Jooko?
Noniin, TD:n kakkoskauden päätösjakso saatu juuri katsottua ja eeiky menoks.
True Detective – Season 2
”Pain is inexhaustible. It’s only people that get exhausted.”
– Ray Velcoro
Kesäkuussa HBO:lla alkanut True Detectiven toinen kausi aiheutti ennakkoon allekirjoittaneessa pelonsekaisia tunteita sillä erinomaisen avauskauden jälkeen oli vaikea kuvitella onnistunutta jatkoa sarjalle. Asiaa ei auttanut se, että jossain vaiheessa päähenkilöiksi julkaistiin Vince Vaughn ja Colin Farrell. Pian kuitenkin selvisi, että kyseessä ei olisi jatko-osa ykköskaudelle vaan oma tarinansa ja päänäyttelijöitäkin aloin miettiä uudessa valossa alkushokin jälkeen; kenties tästä voisikin tulla jotain melko hienoa. Lopulta sarjan alkaessa selviääkin, että päähenkilöitä on jopa neljä kahden sijasta, Rachel McAdamsin näytellessä etsivä Ani Bezzeridesia ja Taylor Kitschin (näyttää sarjassa aivan Cheekiltä, btw) näytellessä moottoripyöräpoliisi Paul Woodroughia. Lisäyllätyksenä tuli myös, että alkuperäisestä kaksikosta Vaughn/Farrell vain Farrell näyttelee etsivää (Ray Velcoro), Vaughnin ollessa bisnesmies/entinen gangsteri (Frank Semyon). Tämän lisäksi kauden teema on täysin erilainen ykköskauteen nähden ja sarjamurhamysteerin sijaan uppoudutaan korruption, salaliittojen ja järjestäytyneen rikollisuuden maailmoihin. Alkuasetelma on siis lopulta hyvin erilainen, mikä on sarjan tekijöiltä täysin oikea ratkaisu; ykköskauden jalanjäljissä olisi täysin turha yrittää enää mennä.
Tunnelma on edelleen sarjassa hyvin tummanpuhuva mutta muutoin kakkoskaudessa on erilainen lataus edeltäjäänsä nähden. Siinä missä ykköskauden pulssi oli hidastempoinen ja tarina tiivis ja selkeä seurata, on kakkoskaudella tempo paljon nopeampi ja tärkeitä yksityiskohtia on pirstaloituneena laajemalle alueelle. Kakkoskausi onkin tämän takia paljon haastavampi tuotos seurata sillä tarinalle olennaisia henkilöhahmoja on niin paljon ja tapahtumat etenevät niin nopeasti ettei katsoja meinaa pysyä perässä oikein mitenkään. Tämä on sekä hyvä että huono asia sillä monimutkainen juoni tekee sarjasta älykkään ja antaa sille jälleenkatsomisarvoa mutta samalla se vaatii paljon keskittymistä ja saattaa aiheuttaa lievää turhautumista katsojassa, kun ei pysy aina perässä hahmoissa ja heidän tekemisissään.
Juoni on kuitenkin toteutettu hyvin ja asioita ympäröi mysteerit ja kysymykset lähes viime metreille asti. Salaliittojen ja korruption teemat ovat hankalia käsitellä hyvin mutta True Detective onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä hienosti lähes koko kauden ajan, jopa tuomaan omaperäisen lähestymistavan tyylilajiin (aivan kuten ykköskausikin teki sarjamurha teemallaan). Kaudella on suvantonsa ja huippukohtansa mutta kokonaisuus pysyy koko ajan mielekkäänä seurata. Loppua kohden mysteerien ratketessa ja jännitysten lauetessa tarjoillaan jopa erinomaista televisioviihdettä, kahden viimeisen jakson ollessa selkeästi kauden parhaat palaset. Puolitoistatuntinen extrapitkä päätösjakso ei vesitä tarinaa vaan vie sen kunniakkaasti ja dramaattisesti maaliin.
Kauden henkilöhahmot ovat hyvin mielenkiintoisia ja erilaisia, mutta sarjan tekijät olisivat ehkä hiukan voineet hillitä heitä ympäröivän synkkyyden kanssa; lähes jokainen hahmo on omalla tavallaan erittäin traaginen ja heistä heijastuu omanlaisensa ahdistus ja kyynisyys. Ykköskaudella tämä toimi mainiosti Rust Cohlen kohdalla mutta kun lavalle laitetaan 4 lähes yhtä synkkää hahmoa, voi lopputulos olla jo hiukan liian ahdistava välillä. Kuitenkin, näyttelijät vetävät roolinsa tyylikkäästi läpi Farrellia ja Vaughnia myöden ja heidän henkilöhahmonsa ovat kyllä persoonallisia ja mielenkiintoisia (Vaughnin näyttelemän Frankin nousessa lopulta suosikikseni kaudessa).
Ohjaus ja käsikirjoitus ovat edelleen ensiluokkaisen laadukasta jälkeä vaikka ykköskauden filosofiselle tasolle ei aivan ylletäkään. Toimintakohtauksia esiintyy sopivan hillitysti koko kauden ajan, eikä liika action sopisi tämänkaltaiseen sarjaan kovinkaan hyvin. Yksi suuri toimintakohtaus kaudessa on kuitenkin mukana, minkä kohdalla on kieltämättä tehty todella vaikuttavaa jälkeä. Jättämällä tämänkaltaiset kohtaukset vain yhteen kliimaksiin on erittäin toimiva ratkaisu eikä samankaltaisella mässäilyllä toista kertaa olisi enää mitään pointtia; kun kliimaksi on kerran nähty, sen teho ei toistamalla enää palaa.
True Detectiven toinen kausi on lopulta kaikista epäilyistä huolimatta erittäin toimiva kokonaisuus. Tunnelmassa on edelleen samaa särmää kuin ensimmäisessä kaudessa mutta muuten liikutaan melko erilaisessa maastossa niin tempollisesti kuin teemallisestikin. Korruptio, raha ja salaliitot eivät ole aiheina kuitenkaan mielestäni niin mielenkiintoisia kuin sarjamurhien ratkominen, minkä takia ykköskauden loistoon ei aivan ylletä. Hiukan sekavassa juonessa on myös omat ongelmansa eikä henkilöhahmoihin pureuduta aivan niin perusteellisesti kuin 1. kaudessa, minkä takia 2. kausi ei ole aivan niin tunteisiin vetoava kuin edeltäjänsä. Draaman kaari on kuitenkin toteutettu tässä kaudessa erittäin onnistuneesti ja kokonaisuutena True Detectiven 2. kausi on erittäin laadukas teos, joka nousee lopulta edeltäjänsä suuresta varjosta omilla avuillaan seisovaksi tekeleeksi yrittämättä kulkea tämän maineen vanavedessä.
Nyt kun True Detectiven kakkoskausi alkaa olla loppusuoralla, on hyvä hakea tuon kauden arvosteluun vauhtia ykköskaudesta alle vaikka kausilla ei sinänsä muuta tekemistä keskenään olekaan kuin nimi ja Nic Pizzolatto. Ja juuri tämän takia kaudet pitääkin arvioida täysin erillisinä tuotoksina, joten maanantain kakkoskauden päätösjaksoa odotellessa ottakaamme ykköskausi suurennuslasin alle.
True Detective – Season 1
”I’d consider myself a realist, alright? But in philosophical terms I’m what’s called a pessimist… I think human consciousness is a tragic misstep in evolution. We became too self-aware. Nature created an aspect of nature separate from itself – we are creatures that should not exist by natural law… We are things that labor under the illusion of having a self, that accretion of sensory experience and feelings, programmed with total assurance that we are each somebody, when in fact everybody’s nobody… I think the honorable thing for our species to do is to deny our programming. Stop reproducing, walk hand in hand into extinction – one last midnight, brothers and sisters opting out of a raw deal.”
– Rust Cohle
True Detective ponnahti ihmisten tietoisuuteen raketin lailla vuoden 2014 kahdeksan jaksoisella tuotantokaudellaan. Uskon, että jo ennen sarjan julkaisua monet ihmiset kiinnostuivat kahden semi-suuren Hollywood näyttelijän ilmestymisestä TV-sarjan päähenkilöiksi varsinkin, kun True Detectiven budjetti oli käsittääkseni normaalia sarjatuotantoa paljon suurempi. Periaatteessa kaiken pitäisi paperilla ennakkoon näyttää hyvältä mutta suuri hintalappu ei aina tarkoita suurta laatua (*köh, Terra Nova, köhköh*). True Detectiven kanssa ne kulkevat kuitenkin käsi kädessä ilman epäilyksen häivää.
Entinen etsivä Rust Cohle (Matthew McConaughey) ja nykyinen yksityisetsivä Marty Hart (Woody Harrelson) ovat joutuneet kuulusteluihin 17 vuoden takaisien murhamysteerien ja tapahtumien takia. Tuolloin parivaljakko toimi etsiväparina ja he ratkaisivat brutaalin sarjamurhatapauksen mutta jostain syystä tapaus ei ehkä olekaan aivan niin taputeltu kuin alunperin kuviteltiin. Sarja pureutuu näistä asetelmista käymään läpi Rustin ja Martyn monimutkaista historiaa ja tapahtumien kulkuja, pomppien historian ja nykyisyyden välillä koko ajan kiehtovalla tavalla eikä viimeisiä mysteerejä paljasteta kuin aivan viime hetkillä.
True Detective kulkee täysin omanlaisellaan tempolla läpi kauden ja oikeastaan voitaisiin puhua CSI:n kaltaisten sarjojen täydellisestä vastakohdasta mitä tulee rikosteemaan. Siinä missä CSI:n kaltaiset kevyemmät rikossarjat tarjoavat murhamysteerin per jakso keskittymättä henkilöhahmoihin juurikaan, tarjoaa True Detective kokonaisen kaudellisen yhtä suurta sarjamurhan selvittämistä 17 vuoden ajanjaksolle levitettynä keskittyen henkilöhahmoihin todella väkevästi. Sarjan tempo onkin hidas ja mietteliäs, mikä antaa paljon aikaa syvälliselle pohdinnalle ja sisäistämiselle. Joku IMDB:ssä tästä kaudesta aikoinaan kirjoittikin vertauskuvana rockmaailmaan, että jos Breaking Bad on TV-sarjojen Led Zeppelin, on True Detective taidemuodon The Doors. Breaking Badia voisin ajatella itse ehkä enemmän Black Sabbathina mutta The Doors on täydellinen vertaus True Detectivelle.
Sarjan tarina ja sen kerronta on kaikessa tummuudessaan todella virkistävällä tavalla toteutettu. Aiemmin mainitsemani takautuvasti kulkeva kerronta tuo lisäjännitystä jo itsessään tarinaan mutta tällainenkin lähestyminen oltaisiin voitu munata. Käsikirjoitus, hahmot ja itse murhamysteeri on kaikki kuitenkin mietitty niin syvällisellä tasolla loppuun asti, että kömmähdyksiä tällä toteutuksella ei pääse juurikaan tapahtumaan. Oikeastaan ainut asia mikä rikkoi upeasti kasvavaa jännitystä ja tunnelmaa oli mielestäni murhaajan paljastaminen aavistuksen verran liian aikaisin vaikka nytkin paljastus jätetään kutkuttavan loppuun. Varaa olisi kuitenkin ollut piinata katsojaa aivan viime metreille. Myös dialogit lähtevät välillä sivuraiteille mutta ne sivuavat kuitenkin koko ajan sarjan teemaa ja tarinaa filosofisemmalla tasolla laittaen katsojankin miettimään maailmaa hiukan laatikon ulkopuolelta. Lopulta tämä siis palvelee sarjaa ja kaikkea sarjassa tapahtuvaa keskustelua seuraa suurella mielenkiinnolla, oltiin juonen ytimessä tai ei.
Pizzolatton ajatukset nousevat lopulliselle tasolleen kuitenkin vasta hahmojen ja näyttelijöiden kautta. Päänäyttelijät McConaughey ja Harrelson ovatkin lopulta se asia, mikä nostaa True Detectiven aivan uudelle asteelle, kaksikon välisen kemian ja roolisuorituksien ollessa täyttä timanttia. Kaksi hyvin erilaista ja omilla tavoillaan traagista hahmoa näin upeilla näyttelijäsuorituksilla ja käsikirjoituksella takaavat jo itsessään sarjalle kunniaa ja arvostusta vaikka tarina olisikin heikompi (jota se ei ole). Etenkin McConaugheyn näyttelemä kyyninen, älykäs ja kovia kokenut Cohle on ehkä tämän vuosikymmenen parhaita TV hahmoja. Marty Hart on hahmona kaikessa temperamentissaan kenties hiukan perinteisempi mutta Woody Harrelson saa luotua Hartiin paljon syvyyttä ja kulmaa loistavalla näyttelyllään. Näiden kahden hahmon henkilökohtaisiin elämiin, historioihin ja elämän katsomuksiin perehdytään myös erittäin tiiviisti, mikä nostaa sarjan perinteisten rikosdraamojen yläpuolelle selkeästi. Ehkä jopa asettaa uuden riman ja määritelmän koko vallitsevalle genrelle.
Maininnan arvoista on myös Cary Fukunagan ohjaustyöskentely, jossa näkyy sekä ammattitaito että suuri budjetti. Jokainen jakso on tyylikkäästi kuvattu mutta erityisen vaikuttavina toteutuksina täytyy mainita neljännen jakson (Who Goes There) lopun 6 minuutin ”single camera run”, joka saa lähes elokuvamaiset mittakaavat sekä viimeisen jakson (ja samalla koko kauden) kliimaksi, joka pitää katsojan varpaillaan upealla jännityksellään.
True Detectiven ensimmäinen kausi on kokonaisuudessaan todella laadukas pala televisiohistoriaa ja jää varmasti elämään yhtenä kaikkien aikojen vaikuttavimpana TV-sarjojen tuotantokautena mitä on nähty. Sen synkän filosofinen ja omalaatuisen hidastempoinen lähestyminen useasti käytettyyn, jopa kliseiseen rikos/murha teemaan on jotain ennennäkemätöntä ja virkistävää. Kun kylkeen lyödään huipputuotanto, ohjaus ja näyttelysuoritukset, saadaan aikaan soppa jolla on potentiaalia nousta klassikon asemaan tulevaisuudessa. Juonessa ja tarinankerronnassa on joitain yksityiskohtia jotka häiritsevät hiukan mutta pääasiassa käsillämme on läjä todella vaikuttavaa tarinankerrontaa ja väkevää tunnelmaa, mikä pitää katsojan helposti koukussaan. 8 jaksoa on tämän kaltaiselle teokselle ideaali lukumäärä tehden True Detectivestä tiiviin minisarjan ilman venytyksen tuntua. Tyyliltään True Detectiven ensimmäinen kausi on kuitenkin paljon keskittymistä vaativa ja raskas eepos eikä siksi sovellu ihan kaikkiin tilanteisiin. Uppouduttuaan sarjaan katsoja kuitenkin palkitaan takuuvarmasti mikäli tyylistä ja genrestä pitää edes hiukan.
”Come on inside, little priest. To the right, little priest. Take the bride’s path. This is Carcosa.”
Arvosana: 9,5/10
Toinen kausi ei olekaan ollut sitten ihan niin simppeli pala purtavaksi…
Ja trilogia-arvostelun viimeinen osuus, olkaat hyvät.
Dragon Age: Inquisition
”It’s dangerous when too many men in the same armor think they’re right.” – Cole
Dragon Age trilogian viimeinen installaatio näki päivänvalon viimein 2014 vuoden loppupuolella ja peliyhteisössä se otettiin avosylin vastaan eikä suotta. Vuosi on kulunut Dragon Age II:n tapahtumista ja levottomuudet, kitkat ja kapinat ovat eskaloituneet avoimiksi sodiksi. Fereldenin kuningaskunnan naapurissa Orlaissa on puhjennut sisällissota kyseenalaisen vallan vaihtumisen takia samalla, kun maagit ja temppeliritarit käyvät avointa sotaa Kirkwallista lähteneiden tapahtumien johdosta. Thedas on kaaoksessa ja viimeisenä yrityksenään suuri uskonnollinen johtaja Justinia järjestää konklaavin neuvottelut joihin saapuu suurlähettiläitä ja johtoedustajia jokaisen sotivan osapuolen riveistä, tarkoituksenaan saavuttaa kompromissien kautta rauha ja järjestys koko Thedasiin. Jokin aiheuttaa kuitenkin konklaavissa valtavan räjähdyksen, mikä tappaa kaikki edustajat pyhää Justiniaa myöden. Taivas repeää ja demonit pääsevät fyysiseen maailmaan Fadesta tarkastamatta. Raunioiden keskeltä löytyy kuitenkin yksi selviytyjä, jolla on yhtäkkisesti omituiset voimat sulkea näitä demonisia repeämiä. Vain hänen avullaan demonit voidaan taltuttaa mutta mistä todellisuudessa tässä kaikessa on kyse? Mikä aiheutti räjähdyksen ja miksi maailmojen väliset muurit ovat murtumassa? Mikään ei lopulta ole, luonnollisestikaan, sitä miltä näyttää.
Dragon Age Inquisitionin juoni palauttaa sarjan ensimmäisen osan tyylisiin maailmanlopun tunnelmiin mutta tällä kertaa uhkana ei ole Blight, vaan lopulta jotain paljon vakavampaa ja suurempaa. Inquisitionilla alkavat tapahtumat ovat suoraa seurausta Dragon Age II:lla alkaneisiin lumipalloefekteihin ja juoni viedään selvästi aivan uusille asteille vaikka kaikissa trilogian osissa juonikulut ovat pelien suurimpia vahvuuksia. Inquisitionin tarina on kuitenkin täynnä mysteerin verhomia tapahtumia, suurta draamaa, eeppistä toimintaa ja yllättäviä juonenkäänteitä, mitkä nostavat erinomaisen toteutuksen kanssa sen kirkkaasti trilogian laadukkaimmaksi tarinan osaksi. Jopa pelin antagonisti on kaikessa pahuudessaan upeasti toteutettu ja pelaaja pystyy ymmärtämään tämän motiiveja hyvin.
Pelin hyvät puolet eivät silti lopu tähän. Siinä missä DA Origins ja II esittelivät muutamia hienoja ja läjän vähän tylsempiä hahmoja, niin Inquisitionilla lähes kaikki pelattavat henkilöhahmot ovat enemmän tai vähemmän loistavia. Entuudestaan tutut Varric ja Cassandra viedään yhä syvällisemmille tasoille mutta näiden lisäksi mm. snobbaileva Vivienne, energisen ylimielinen Dorian ja ryyppäilevä huumoriköntys Iron Bull ovat kaikki mukavan erilaisia ja virkistäviä hahmoja. Suosikeikseni nousevat kuitenkin vielä mystinen elf-mage Solas ja etenkin puoliksi henkiolento/puoliksi ihminen Cole, joka on pelin kiehtovin ja hauskin hahmo samaan aikaan. Myös pelin muut hahmot ovat varsin onnistuneita, mistä suuri kunnia kuuluu loistaville ääninäyttelijöille. Hahmokehitys on myös upeaa pelissä, jokainen yksilö kasvaa persoonana pelin edetessä hienosti, asia mikä videopeleissä tuntuu välillä olevan kovin vaikea toteuttaa.
Seikkailuihin mukaan valittavia hahmoja on edelleen 4 mutta tällä kertaa variaatiota ja eroavaisuuksia luokkien ja hahmojen välillä on paljon enemmän edeltäjäänsä verrattuna. Taistelusysteemi on myös toteutettu trilogian peleistä kaikista parhaiten; systeemi on sekoitus kahden ensimmäisen osan tyylejä, ottaen näiden parhaat puolet haltuun upeasti. Taistelut ovat myös todella tyylikkäästi toteutettu visuaalisesti, liikkeiden näyttäessä sulavilta ja hienoilta, toisin kuin Originsin vielä hiukan tönkömmässä tyylissä, DA II:n ”anime mätöstä” nyt puhumattakaan. Nämä seikat tekevät Inquisitionin pelaamisesta todella monipuolista, mielekästä ja tyydyttävää eikä kyllästyminen pääse missään vaiheessa iskemään. Erikoismainintana suuria lohikäärmeitä vastaan käytävistä taisteluista (10 kpl); en ole koskaan missään videopelissä törmännyt niin eeppisiin ja nautinnollisiin taisteluihin kuin näiden jättiliskojen kanssa, upeaa työtä BioWarelta.
Pelattavat alueet ovat myös selkeästi edeltäjiää suurempia sillä nyt pelaaja pystyy liikkumaan sekä Fereldenissä, että Orlaisissa. Tämän lisäksi Inquisition tarjoaa ns. ”semi-open-world” pelattavuuden, eli suurelta kartalta useat pelattavat alueet ovat jättimäisiä open world paikkoja, joissa riittää pääjuonien lisäksi myös paljon erilaista pienempää tekemistä objektien keräämisistä ”riftien” sulkemiseen (ne demoniset aukot maailmojen välissä) ja linnojen haltuun ottamiseen. Sekä tietenkin lohikäärmeiden tappamiseen. Ylimääräistä pelaamista onkin todella paljon ja se on erittäin mielekästä, minkä takia pääjuoni mukaanlukien (joka sekin on varsin mittava) pelattavaa riittää helposti 100 tunniksi.
Aseiden ja haarniskojen kanssa on menty myös selkeä harppaus eteenpäin, nyt ostamisen lisäksi pystyt myös itse rakentamaan eri kankaista, nahoista, mineraaleista ja runeista erilaisia varustuksia ja paikoitellen näiden kanssa väsääminen on tyydyttävämpää ja monipuolisempaa kuin Skyrimissa. Myöskin haarniskojen ulkoasun muokkaaminen värien kanssa on erittäin mukava visuaalinen lisä. Muutoin hahmojen voimat ja niiden kehitys ovat pitkälti samaa kuin ennenkin, joillakin uudistuksilla. Jos johonkin olisin tässä pelissä panostanut vielä runsailla uudistuksilla, se olisi ollut tämä.
Dragon Age Inquisitionista on vaikea keksiä mitään huonoa sanottavaa, se on yksinkertaisesti äärimmäisen laadukkaasti toteutettu RPG, jossa on paljon liikkuvia osia mutta jossa kaikki on loppuun asti mietittyä. Juoni on erittäin hyvä, hahmot ovat mielenkiintoisia, pelaaminen on hauskaa ja tyydyttävää mutta tämän lisäksi pelissä on paljon kypsää syvyyttä ja draamaa, jota harvoin näkee videopeleissä. Grafiikat ovat kerrassaan upeat ja open world maisemat ovat vaihtelevuuksistaan huolimatta kaikki kaunista katseltavaa. Elokuvamainen ohjaus on viety myös ihan uudelle tasolle ja välillä meinaa henki salpaantua eeppisten kohtausten edessä. Dragon Age: Origins on pelinä todella laadukas ja DA II on ongelmistaan huolimatta hyvä peli mutta Inquisitionilla lähes kaikki palaset loksahtavat upeasti paikalleen ja se onkin tämän takia yksi parhaista peleistä mitä olen koskaan pelannut. Fantasian faneille pakkohankinta, 100 tuntia lentää siivillä ja sen loputtua toivoisi sen kestävän vielä pitempään.
Arvosana: 9,6/10
Näin on Dragon Age trilogia saatu arvosteltua kokonaan. Varmasti lisää BioWarea on jatkossakin luvassa mutta tältä erää peliarvostelut hiljenevät ja on aika siirtyä enemmän sarjojen, kirjojen ja elokuvien pariin.
Trilogian toinen osa syyniin. Edellisessä julkaisussa tuli jo Dragon Age universumista sanottua sen verran, että enää keskitytään itse peliin.
Dragon Age II
”Let me guess. Your precious Chantry’s fallen to pieces and put the entire world on the brink of war. And you need the one person who could help you put it back together.”
– Varric Tethras
Dragon Age II alkaa samoista tapahtumista kuin edeltäjänsäkin keskellä Blightin runtelemaa Fereldenia, mutta siirtyy nopeasti tarinassaan eteenpäin. Päähenkilö on Garrett Hawke, jonka elämää seurataan hänen perheensä paetessa Fereldenin kauhuja meren taakse Kirkwallin vapaaseen kaupunkiin. Tarinaa kerrotaan takautuvasti kääpiö Varric Tethrasin kertomana yli 6 vuotta Blightin jälkeen, kun hän on kuulusteltavana temppeliritari Cassandra Penthagastin vankina. Jotain mullistavaa ja kamalaa on ilmeisesti tapahtunut, mutta kokonaiskuva selviää vasta tarinan edetessä. Dragon Age II on kertomus hengestään taistelevasta, maanpakoon joutuvasta soturista, joka nousee alamudista aina Kirkwallin kaupungin mestariksi (Champion) ja on vaikuttava tapahtumiin, jotka mullistavat koko Thedaksen tunnettua maailmaa traagisella tavalla.
Dragon Age II on tyyliltään ja tunnelmaltaan melko erilainen edeltäjäänsä ja seuraajaansa verrattuna, mikä on sekä hyvä että huono asia. Tällä kertaa ei seikkailla pitkin maita ja mantuja, vaan tapahtumat keskittyvät tiiviisti Kirkwallin kaupunkiin ja sen lähiympäristöön. Vapaasti kaupungissakaan ei saa liikkua vaan se on pilkottu erilaisiin alueisiin joihin voi kaupungin kartalta siirtyä. Tämä on tavallaan selkeä tapa kulkea kaupungissa, mutta jotenkin kuvittelisin, että jos Kirkwall oltaisiin tehty yhdeksi suureksi open world kaupungiksi pikaliikkumis mahdollisuudella, olisi se ollut parempi ratkaisu. Nyt kaupunginosat jäävät melko pieniksi yksittäisiksi alueiksi, joissa muille alueille liikkuminen on tehty puuduttavaksi; kaikilla alueilla on omat poistumispaikkansa, joista ainoastaan pääsee siirtymään Kirkwallin karttaan. Aikaa menee runsaasti vain poistumispaikoille siirtymiseen, vaikka peliin olisi varmasti helposti saatu tehtyä valikkoon kartta-alue, minkä avulla voisi liikkua nopeasti ja kätevästi.
Suurin eroavaisuus edeltäjäänsä verrattuna pelissä taitaa olla se, että enää pelaaja ei pysty valitsemaan itsellensä rotua. Edelleen on mahdollista valita sukupuoli ja luokka (mage, warrior & rogue), mutta olet ihminen siitä huolimatta. Tämä on aiheuttanut närää pelaajayheisöissä, mutta itselleni tämä ei ainakaan tuota ongelmia, sillä koen luokkavalinnan paljon tärkeämmäksi. Ja tämä muutos on ymmärrettävä, sillä Hawkella on roolinsa myös trilogian viimeisessä installaatiossa.
Se mikä aiheuttaa hiukan ristiriitaisia tunteita minussa on taistelusysteemin muuttuminen; enää ei ohjata koko joukkoa ylhäältä käsin kuten Originsissa, vaan pelaaja saa takakamera anglella hallittua vain yhtä hahmoa kerrallaan. Tämä voisi olla erittäin toimiva tyyli, mutta homma on vedetty vähän läskiksi tekemällä taisteluista hiukan liian övereitä; pahimmillaan mätät noin 30 vihulaista vastaan yhtä aikaa hahmon räiskiessä miekallaan valonnopeudella kaikkea paskaksi veren lentäessä. Parhaimmillaan se on hyvin tyydyttävää, mutta liian usein tulee mieleen Japanilaiset överianimet, joissa 100 iskun jälkeenkään ei ole saatu juuri mitään vaikutusta aikaan. Kaikki on vähän liian hyperenergistä.
Suuri ongelma pelillä on myös valittavien hahmojen vähyys. Itse sain maksimissaan vain 5 hahmoa Hawken lisäksi pelattavaksi, joista jopa 3 oli maageja. Yksi oli warrior (ja koska Hawke on tarkoitettu alunperin warrioriksi, valitsin myös hänen luokakseen sen) ja yksi jalkajousta käyttävä rogue. Miekkoja käyttävää rogueta en siis saanut missään vaiheessa käyttööni. Tämä tekee taisteluista paljon suoraviivaisempia kuin mitä Dragon Age Origins tarjosi, varsinkin kun muutenkin taistelutyyli on taktikoinnin sijaan pääasiassa vain veristä ja nopeatempoista mättöä. Myöskään asusteita/haarniskoja et pysty valitsemaan kuin Hawkelle, mikä on iso miinus.
Hahmot itsessään ovat pääasiassa myös hiukan värittömiä Hawkea myöden. Ainoat mielenkiintoiset hahmot ovat rogue Varric (tarinankertoja), jonka silmäkulman pilke viihdyttää läpi pelin, sekä maagi ja entinen Gray Warden Anders, joka osoittautuu pelin edetessä hyvin konfliktintäytteiseksi ja hienolla tavalla ristiriitaiseksi hahmoksi. Hawken ponnettomuudeksi osoittautuu ehkä hiukan kömpelöt dialogivaihtoehdot; olet joko kaikkia auttava kliseinen sankari, kaikesta vitsiä heittävä ylimielinen mulkku, tai riitaa haastava nokkava räyhänhenki. Jos valitset dialogeihin muutaman kerran jotain tyyliä, joudut valitsemaan sitä tyyliä melkein koko loppupelin ajan, koska muuten Hawkea alkaa epäillä skitsofreniasta. Vaihtoehtoja on todella kökkö sekoittaa pelin aikana koko ajan, sillä silloin Hawken persoonassa ei ole mitään järkeä.
Sitten niihin hyviin puoliin. Kuten tapahtumapaikoiltaan ja tunnelmaltaan, myös tarinaltaan Dragon Age II on trilogian outolintu. Se on ainut peleistä, joka ei keskity maailman pelastamiseen, vaan nimenomaan Hawken ja myös Varricin henkilöhahmoihin. He sattuvat joutumaan poliittisten tapahtumien keskipisteeseen, jotka kärjistyvät lopulta väkivallaksi. Pelin juonessa on periaatteessa monta suurempaa etappia, jotka vaikuttavat sekä Hawkeen että Kirkwalliin ja jotka lopulta johtavat tilanteisiin, jossa Varric ja Cassandra ovat kuulustelun alkaessa. Pelin tarina on todella hyvä ja tykkään erityisesti siitä, että siinä ei ole selkeää hyvää tai pahaa, on vain useita eri näkemyksiä jotka johtavat asiat ikäviin poliittisiin umpikujiin joista ei pääse eteenpäin kuin väkivallalla. Suuret ei-pelattavat hahmot kuten Kirkwallin Circlen First Enchanter Orsino, Templar-Commander Meredith ja Qunarikommuunin johtaja Arishok ovat kaikki elintärkeitä hahmoja Dragon Age II:n tarinassa ja heidän välisien näkökulmaerojen eskaloitumiset on toteutettu erittäin hienosti. Anders, Varric ja nämä kolme hahmoa ovat Dragon Age II:n suurin kantava voima.
Dragon Age II:lla on tehty paljon rohkeita muutoksia pelin tyyliin ja siinä ilmenee paljon huonoja ratkaisuja, jotka olisi hiukan paremmalla toteutuksella saatu paljon paremmiksi. Omalaatuinen tyyli ja tunnelma ovat kuitenkin mielestäni myös pelin vahvuuksia ja erottavat sen ensimmäisestä ja viimeisestä osasta uniikiksi yksilöksi. Luulen kuitenkin, että tämän pelin toteutuksen kanssa on hiukan hätiköity, eikä lopputulos siksikään ole monessa kohtaa täysin ideaali, mutta luulen myös että joissain kohdin BioWare on vain tehnyt huonoja päätöksiä. Peli on selkeästi myös edeltäjäänsä ja varsinkin jatkajaansa lyhyempi (alle 30 tuntia), eikä pääjuonen lisäksi juurikaan muuta näpräämistä ole. Tiivis juoni on kuitenkin myös hyve, sillä pelin hiukan puuduttavaan taistelusysteemiin ei kerkeä tämän takia kyllästymään täysin. Vahvan ja tyylikkään juonensa ansiosta Dragon Age II nousee kuitenkin jälleen vahvaksi näytöksi BioWarelta, vaikka ongelmakohtia pelissä on useita minkä takia se ei yllä erinomaisuuteen. Peli on kuitenkin hyvin viihdyttävä ja toimii näppäränä prologina tätä seuranneelle Dragon Age Inquisitionille, joka onkin sitten täysin oma lukunsa.
Arvosana: 7,7/10
Inquisition vuorossa ensi kerralla. Siitähän riittääkin sitten sanomista…
Tässä ollaan nyt sen verran täpinöissä oltu viime viikot Dragon Age Inquisitionin ja tämän huumassa Dragon Age II:n myötä, joten ajattelin päräyttää ilmoille kolme eri julkaisua, tavoitteena jokaisen Dragon Age pelin arvosteleminen. Dragon Age: Origins tuli tahkottua läpi viime syksyn puolella, mutta huonojen kehujen takia en koskaan Dragon Age II:sta ottanut haltuun, vaikka jälkikäteen ajateltuna ei pitäisi liikaa muiden mietteitä etukäteen ottaa huomioon, tai ainakaan niin paljoa että lyttää pelin jo ennen kokeilua. PS4:n myötä tuli kuitenkin Dragon Age Inquisition viimein hommattua ja pelattua läpi, minkä innoittamana tartuin myös sarjan kakkososaan viimein.
Nyt siis kaikki fantasiatrilogian osat on kerran kahlattu läpi ja luotto erinomaiseen BioWareen pelitehtailijana senkun kasvaa. Ensimmäisenä arvostelussa vuorossa luonnollisesti sarjan aloittava Origins vuodelta 2009, olkaa hyvät.
Dragon Age: Origins
”The Chantry teaches us that it is the hubris of men which brought the darkspawn into our world. The mages had sought to usurp Heaven. But instead, they destroyed it. They were cast out, twisted and cursed by their own corruption. They returned as monsters, the first of the darkspawn. They became a blight upon the lands, unstoppable and relentless. The dwarven kingdoms were the first to fall. And from the deep roads, the darkspawn drove at us again and again, until finally we neared annihilation… until the Grey Wardens came. Men and women from every race, warriors and mages, barbarians and kings, the Grey Wardens sacrificed everything to stem the tide of darkness, and prevailed. It has been four centuries since that victory, and we have kept our vigil. We have watched and waited for the darkspawn to return. But those, who once called us heroes, have forgotten. We are few now, and our warnings have been ignored for too long. It may even be too late, for I have seen with my own eyes what lies upon the horizon. Maker help us all.”
– Warden-Commander Duncan
Kuten lähes kaikilla fantasiatarinoilla, myös Dragon Age universumilla on lorensa, historiansa ja maailmansa johon se nojaa tarinassaan. Sen enempää pureutumatta tuohon laajaan, kiehtovaan ja originaalin mielikuvitukselliseen historiaan todettakoon, että Dragon Age: Origins sijoittuu tunnetun maailman Thedas mantereella sijaitsevaan Fereldenin kuningaskuntaan, jota uhkaa maailmanhistorian viides ns. ”blight”, tapahtuma jolloin Darkspawn nimiset hirviöt ilmeisesti korruptoivat yhden vanhoista jumalista muuttaen tämän Arkkidemoniksi, jonka johdolla ne lähtevät maanalaisista uumenistaan valtaamaan ja tuhoamaan yläpuolista kuolevaisten maailmaa. ”Grey Wardenit” ovat ainoita maanpäällisiä vartijoita, jotka pystyvät tuhoamaan arkkidemonin lopullisesti ja näin lopettamaan blightin uhan ja tämänkaltaisena soturina pelin päähenkilö joutuu yhdistämään Fereldenin kansat massiiviseen taisteluun sivilisaation ja järjestyksen puolesta.
Maailman pelastuksesta on siis kyse, mutta BioWarelle ominaiseen tyyliin kaikki ei ole lopulta niin mustavalkoista ja tässä piilee pelin yksi ehdottomia hienouksia; lähes kaikissa pääjuonen tehtävissä pelaajalle annetaan selkeä käsitys hyvästä ja pahasta sekä siitä miten tulisi edetä, mutta aina mukaan tulee useita muuttujia, mitkä aiheuttavat moraalisia dilemmoja ja hankalia valintoja. Pelaaja joutuu jatkuvasti tekemään päätöksiä harmaalla alueella ja jokaisella päätöksellä on peruuttamaton vaikutus Dragon Agen maailmaan. Demoneja, Arkkidemonia ja Darkspawneja lukuunottamatta on olemassa vain eri henkilöitä eri historioilla ja näkemyksillä, mikä aiheuttaa päänvaivaa ratkaisuja tehdessä ja tämä nostaa Dragon Agen selkeästi klassisten LotR -tyyliä imitoivien kliseisien fantasioiden yläpuolelle.
Itse pelissä on tutut rodut ihmisistä haltioihin ja kääpiöihin (itse keksittynä lajina myös suurikokoiset Qunarit), mutta haltijoiden asema on normaalia mielenkiintoisempi; aikojen alussa se oli mahtava kuolematon rotu, mutta sotien ja ajan saatossa ihmiset lopulta alistivat heidät ahneutensa ja valtansa alle, pirstaloiden suurimman osan haltioista alempiin yhteiskuntaluokkiin. Loput joko tuhoutuivat tai lähtivät erakkoyhdyskuntina vaeltelemaan erämaihin. Pelin alussa saa valita päähenkilölleen RPG tyyliin rodun ja luokan (mage, warrior & rogue) ja täten pelille on olemassa kuusi erilaista aloitusta, mikä tuo lähtökohtaisesti jo lisäpisteitä Dragon Age Originsille.
Matkan varrella mukaan hyppää toki myös paljon eri rotujen edustajia auttamaan taisteluissa ja pääosin pelin hahmot ovat hauskoja ja mielenkiintoisia. Jotkut jäävät paremmin mieleen kuin toiset, mutta erityisesti haluaisin nostaa esille mystisen Morrigan noidan, joka on pelattavista hahmoista ehdoton suosikkini. Peli pureutuu hienosti suuriin sivuhenkilöihin (enemmän kuin päähenkilöön itseasiassa, hänen persoonastaan päättää kuitenkin pelaaja itse valinnoillaan) ja voit vaikuttaa myös todella paljon siihen, miten he sinuun suhtautuvat ja yleensä hyvät välit tarkoittavat myös parannuksia ominaisuuksiin ja voimiin. Tämä tuo mukavasti syvyyttä peliin lisää.
Itse tehtäville mukaan saa valita kolme muuta henkilöä itsensä lisäksi, mikä on juuri sopiva määrä. Siltikin valintojen kanssa tulee usein ongelmia ja pelaaja mielellään testailee erilaisia kombinaatioita, sillä jokaisella hahmolla on luokkansa mukaan voimat, sekä tämän lisäksi vielä omat spesiaalivoimat. Hahmojen kehitystyyli on omaperäinen, vaikkakaan ei mielestäni parasta mitä RPG peleissä on nähty. Ongelmaksi muodostuu kenties liian monet erikoisliikkeet, joiden kaikkien saavuttaminen on lähes mahdotonta ja liian monien liikkeiden kanssa pelaaminen muodostuu liian haastavaksi ja turhaksi, sillä kaikkia ei kuitenkaan pysty edes käyttämään käytännössä taistelun tiimellyksessä. Enemmän mahdollisuuksia kehittää eteenpäin muutamia liikkeitä ja voimia sen sijaan että lyödään kymmeniä erillisiä taitoja läjään olisi mielestäni parempi vaihtoehto.
Taistelutilanteet vaativat hack n’ slash alkuoletuksestaan huolimatta paljon taktikointia ja mahdollisuuksia hahmojen välisille kombinaatioille on mukavasti. Päättömän mättämisen sijaan – ja nykypeleileihin yleisesti verrattuna suhteellisen haastavan tason vuoksi – Dragon Age Originissa joutuu usein miettimään todella tarkkaan taistelun kulkua etukäteen ja muuttamaan suunnitelmia taistelun edetessä. Käytettävien voimien lisäksi hahmoille pystyy varustuksen myös valitsemaan melko tarkasti ja varustuksen merkitys onkin olennainen selviytymisen kannalta. Vaikka toivoisin voimien kehittelysysteemiä hiukan paremmaksi, niin taistelut voivat silti olla hyvin moniulotteisia.
Fereldenin maailma kaupunkeineen, raunioineen, metsineen ja luolineen on mietitty tarkkaan ja toteutettu laadukkaasti. Kulttuurit ja historiat on luotu mielenkiintoisiksi ja jokaisella rodulla ja ammattiluokalla on omat tapansa, arvonsa ja hallintonsa aina kääpiöiden maanalaisista rakentajakaupungeista haltioiden vaeltaviin Dalish yhteisöihin. Ehdottomasti mielenkiintoisimmat ryhmittymät ovat kuitenkin mielestäni velhojen ”Circle of the Magi” järjestö ja kirkkoa vastaavan ”Chantryn” temppeliritarit ja näiden välinen ainainen kitka; taikuus on vaarallista ja saattaa pahimmillaan päästää valloilleen vaihtoehtoisen ”Fade” -maailman demonit (tai pahempaa, koska taikuuden voimat ovat rajattomia), minkä takia Chantryn temppeliritarit pitävät anti-magic voimiensa avulla ja uskonnollisten opetustensa nojalla velhojen järjestöä tiukasti otteessaan ja valvonnassaan. Tämä tietysti rajoittaa velhojen vapauksia ja aiheuttaa usein ongelmia, mitkä voivat eskaloitua pahasti. Koko Dragon Age trilogia käsittelee vahvasti näiden kahden ryhmän hiertymiä ja käsittelee muutenkin uskontoon liittyviä aiheita todellisen maailman historian kaltaisesti, jättäen paljon pelaajalle pohdittavaa. Tämänkaltaiset loren osat tekevät Dragon Agen maailmasta todella kiehtovan, mikä tuo paljon viehätystä peliin.
Kaikenkaikkiaan Dragon Age: Origins on oikein mainio peli, jonka suurin puute taitaa olla se, ettei päähenkilöllä ole ääninäyttelijää. Tekemistä riittää yli 50 tunniksi ja Awekenings lisäosassa riittänee kaiketi myös melko paljon koluamista (en ole sitä vielä kokeillut vaikka tuossa se odottaakin). Grafiikat ovat aikansa pelillä kelvolliset (joskaan ei parhaat mahdolliset), pelattavuus on suhteellisen sujuvaa ja taistelut ovat (haastavuudesta ja hiukan toivomisen varaan jäävästä hahmojen kehittämissysteemistä huolimatta) monipuolisia, tyylikkäitä ja strategiaa vaativia. Hahmot ovat hyviä, vaikkakaan eivät ikimuistettavia. Parhammait puolensa Dragon Age: Origins kuitenkin esittelee lorellaan/maailmallaan, moraalisisten dilemmojen riivaamilla juonikuluillaan ja ylipäänsä omaperäisellä lähestymisellään fantasiagenreen. Elokuvamaiset välikohtaukset tekevät koko hommasta vielä suhteellisen eeppisen ja kauniin seurata, joten pienistä ongelmistaan huolimatta kyseessä on ehdottomasti RPG pelien parhaimmistoon kuuluva teos ja upea aloitus loistavalle trilogialle.
Arvosana: 8,9/10
Ensi kerralla luvassa Dragon Age II, perästä kuuluu….
Opeth on ehtinyt 25 vuotisen uransa aikana tekemään 11 albumin verran vähän kaikenlaista, mutta lopullisesti bändi loi nahkansa uudelleen 2011 vuoden Heritage albumillaan jättäen death metal elementit progressiivisesta soinnistaan pois pysyvästi. Toki 2003 vuoden Damnation albumi on samasta puusta veistetty puhtaan modernilla progetyylillään, mutta tämä oli silloin vain poikkeus säännössä. Nyt poikkeuksesta on viimeistään tullut sääntö tällä Damnationin ja Heritagen jalanjäljissä kulkevalla 2014 vuonna julkaistulla Pale Communionilla. Jos Heritagen kohdalla vielä epäilin Opethin muodonmuutoksen toimivuutta, niin Pale Communion ottaa luulot pois ja vakiinnuttaa komeasti Opethin paikan modernin tummanpuhuvan progen suunnannäyttäjänä.
Levyn aloittava Eternal Rains Will Come kertoo tiivistettynä täydellisesti sen, mistä levyssä on kyse. Tunnelmiltaan vaihtelevaan vajaaseen 7 minuuttiseen mahtuu niin räväkkää rytmien takomista, melodista kuljetusta, herkkiä suvantoja ja näiden kaikkien sekoitusta soljuvassa kokonaisuudessa. Latu avataan tyylikkäästi tätä seuraavalle Cusp of Eternitylle, joka ottaa hieman raskaamman ja suoraviivaisemman poljennon tyylikseen. Biisi on odotetusti levyn singlelohkaisu tyylinsä takia ja toimii roolissaan mallikkaasti.
Kolmantena biisinä kuullaan Pale Communionin pisin ja kenties monipuolisin kappale Moon Above, Sun Below, joka on levyn yksi ehdottomia suosikkejani. Kappale alkaa myös hiukan raskaammalla otteella rullaten maukkaan nykivästi kerrassaan upeaan rauhallisempaan väliosaan, joka saa kylmät väreet helposti aikaan seesteisyydellään. Mahtipontinen, mutta myös herkkä loppuosa kruunaa koko komeuden. Elysian Woes on levyn yksi eteerisimmistä ja tummimmista kappaleista, jonka painostavan hillittyä tunnelmaa voisi verrata järveltä nousevan myrskyn uhkaan. Åkerfeldtin tunteikas laulu yhdistyy saumattomasti melankoliseen kitaranäppäilyyn, hienon kosketinsaundin luodessa aika ajoin tummia värejä taustalle.
Instrumentaalibiisi Goblin tuo vahvasti mieleen Riversiden Reality Dream instrumentaalit, toimii mallikkaasti isompien kappaleiden välissä progressiivisella groovellaan. River on tunnelmaltaan ehkä levyn valoisimpia kappaleita, vaikka alun iloisempi meno muuttuu syvemmälle biisiin mentäessä ensin mietteliäämmäksi ja lopulta progemaiseen tyyliin rytmien ja melodioiden tulitukseksi. Sopii levyn kokonaisuuteen alun poikkeavasta iloisuudestaan huolimatta loistavasti.
Voice of Treason muuttaa meiningin jälleen uhkaavammaksi, suoraviivaisemmaksi ja aavistuksen raskaammaksi. 8 minuuttisen teoksen kaari on kerrassaan mahtava, alun pahaa enteilevästä etenemisestä kappale aaltoilee jousimattojen ja itämaisten kitaramelodioiden avustamana suurempaan ”kertosäkeeseen” ja takaisin, kunnes aaltoilu päättyy mahtavan tunteikkaaseen loppurytistykseen, jossa Åkerfeldt pääsee todellakin loistamaan laulajana. Tämän levyn selkeän kliimaksin jälkeen myrskyt ja aaltoilut päätyvät seesteiseen, mutta todella surumieliseen fiilikseen levyn päättävässä Faith In Others kappaleessa, jonka nostaisin myös levyn parhaaksi biisiksi. Erittäin väkevää tulkintaa koko bändiltä ja jääpähän kappaleen teema myös mukavasti korvamadoksi.
Pale Communion on monipuolisesta ulosannistaan huolimatta todella kompakti ja yhtenäinen levy, jossa ei heikkoja lenkkejä ole. Levyn lohduttoman melankolinen tunnelma, kappaleiden upeat rakenteet suurine nyanssivaihteluineen ja tyylitajuiset melodiat tekevät tästä kenties Opethin parhaan albumikokonaisuuden, tai ainakin oman suosikkini yhtyeen diskografiassa. Jostain syystä sekä musiikin että tunnelmansa puolesta Pale Communionista tulee vahvasti mieleen Porcupine Treen 2007 vuoden erinomainen Fear of a Blank Planet albumi, jousineen kaikkineen. Samanlaista surumielisyyttä ja selittämätöntä painostusta saavat harvat levyt vangittua itseensä, mutta tässä sekä Opeth että Porcupine Tree ovat onnistuneet. Kaikenkaikkiaan hiukan sekavahkon Heritage albumin jälkeen Pale Communion nostaa Opethin korkealle jalustalle uudessa tyylissään, enkä itse ainakaan jää enää kaipaamaan tämän edessä yhtyeen death metallisempaa otetta, vaikka sieltä omat helmensä myös löytyvät.
Kohokohdat: Moon Above Sun Below, Voice of Treason, Faith In Others Arvosana: 9,2/10
Tulipahan katsottua toiseen otteeseen tänään alkuvuonna puhuttanut elokuva American Sniper, joka tuli katsastettua alkukeväästä teattereissakin. Ei ole enää tuorein hetki ottaa elokuvaa syyniin, mutta suhteellisen uudesta leffasta on kuitenkin kyse, joten eiky mänöks. Jos et tunne Chris Kylen tarinaa ja haluat katsoa elokuvan ilman spoileria lopusta, niin en suosittele lukemaan. Mutta eiköhän miehen tarina suurimmalle osalle ole tiedossa…
American Sniper
Ohjaus: Clint Eastwood
Kesto: 132 min
Julkaisuvuosi: 2015
Chris Kyle tuli tunnetuksi Irakin sodassa n. 160 varmistetun tapon tarkka-ampujana ja nousi traagisen kuolemansa myötä jonkinasteiseksi Amerikkalaisen patriootin ikoniksi ja marttyyriksi. Clint Eastwood oli mielestäni varsin hyvä mies ottamaan tämän kaltaisen tosielämän jenkkisankarin elokuvan aiheeksi. Hän on jo aiemmilla elokuvillaan todistanut osaavansa luoda sekä vahvaa draamaa (Gran Torino, Million Dollar Baby) että laadukkaita sotaelokuvia (Letters From Iwo Jima, Flags of Our Fathers) ja American Sniper on elokuvana selkeästi näiden kahden tyylilajin risteytys.
Puhdas sotaelokuva American Sniper ei siis ole, sillä vaikka suuri osa elokuvasta keskittyy Kylen elämään Irakin kaupunkitaisteluissa, niin kyseessä on ennenkaikkea kuvaus nimenomaan Kylen elämästä ennen ja jälkeen sodan. Hän oli yhteensä neljällä eri komennuksella Irakissa ja elokuva keskittyy Kylen elämään myös komennuksien välisinä aikoina USA:n mantereella ja pyrkii kuvaamaan sodan vaikutuksia yksilöön ja hänen lähiympäristöönsä. Tämä on sotagenreä ajatellen melko virkistävä lähestymistapa ja nostaa elokuvan siksi erityiseen asemaan, vaikka Kylen yksityiselämän suuret vaiheet käydäänkin suhteellisen nopeatempoisesti läpi. Hiukan lisää syvyyttä ja aikaa ei olisi ollut pahitteeksi.
Koska elokuva on tositapahtumiin perustuva, on siihen suhtauduttava hiukan eri tavalla kuin perinteiseen viihde-elokuvaan, varsinkin kun kyseessä on näin traaginen tarina. Jossain määrin elokuvan juonikulut on kuitenkin varmasti dramatisoitu ja esim. mittelöt terroristi sniperin Mustafan kanssa ovat varmasti joko keksittyjä tai vahvasti väritettyjä, sillä tämä juonikulku vietiin vähän liian elokuvamaiseen tyyliin maaliin. Tästä huolimatta taistelukohtaukset toteutettiin pääasiassa melko realistiseen tyyliin, mistä pidin paljon. Kaikki esitettiin Kylen silmin ja paikoitellen sodan aiheuttamat mentaaliset paineet oli luotu hyvinkin elävästi ja todenmukaisesti.
Chris Kylea näytellyt Bradley Cooper tekeekin elokuvassa nappisuorituksen, enkä keksi hänen roolistaan mitään huonoa sanottavaa. Välillä pelkästään Cooperin silmistä välittyy ne tunnetilat, joita milläkin kohtauksilla on pyritty kuvaamaan, vakuuttavaa näyttelemistä. Kylen vaimoa Tayaa näytellyt Sienna Miller tekee myös hyvän roolisuorituksen, vaikka jääkin Cooperin varjoon, osaltaan myös sen takia, että elokuva keskittyy niin vahvasti nimenomaan Chris Kylen elämään.
American Sniper on siinä mielessä erikoinen sotaelokuva, että se ei pyri niinkään moralisoimaan tai arvostelemaan Irakin sotaa, mikä on sotana vähintäänkin kyseenalainen. Toki tapahtumat kuvataan selkeästi Amerikkalaisten lasien läpi tekemällä melkein kaikista jenkkisotilaista sankareita, mutta elokuvalla ei tunnu olevan minkäänlaista poliittista näkökulmaa siihen, onko sota oikeutettu vai ei. Yhdessä kohtauksessa Kylen aseveli kyseenalaistaa koko sodan, johon Kyle sanoo vasta-argumenttina heidän suojelevan ”muutakin kuin tätä tomuista maata” ja että paikassa on todellista pahuutta. Mutta tässäkin esitetään nopeasti vain kaksi eri näkökulmaa sotaan, eikä yritetä manipuloida katsojaa liikaa. Itse sodan sijaan American Sniper keskittyykin nimenomaan Chris Kyleen sodan keskellä ja siviilissä, mikä on mielestäni oikea ratkaisu ja koko elokuvan idea.
American Sniper on laadukas elokuva ja hieno tribuutti Chris Kylen muistolle. Se, onko 160 tappoa eettisesti ihaltava asia vai ei, on asia erikseen, mutta Chris Kyle on maalleen joka tapauksessa sankari ja traagisen kuolemansa takia on vaikea olla tuntematta sympatiaa häntä ja hänen läheisiään kohtaan. Elokuva kuvaa hyvin niitä psyykkisiä vaurioita, mitä Kyle luultavasti sai paljon osakseen sodan aikana, kuten varmasti niin monet muutkin sotilaat ovat saaneet puolin ja toisin melkein missä tahansa sodassa. Kaikenkaikkiaan elokuva on katsomisen arvoinen ja nimenomaan tosielämän kertomus miehestä sodan keskellä, eikä niinkään sodasta itsestään.
Helou helou, täällä taas. Jonossa olisi syynättävänä vaikka ja mitä Marvelin Daredevilista Better Call Sauliin ja kaikkeen siltä väliltä, mutta nyt tuli pakottava tarve ottaa suurennuslasin alle tämä yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, Bioshock Infinite. Kyseessä on vasta muutaman vuoden vanha peli, joten mistään uutuudesta tai klassikosta ei kuitenkaan ole kyse, mutta ehdottomasti ansaitsee tulla noteeratuksi. Ei spoilereita, let’s go.
Bioshock Infinite
”Bring us the girl and wipe away the debt…that was the deal.” – Booker DeWitt
Bioshock pelisarjaan kuuluu tällä hetkellä osat 1, 2 ja Infinite sekä Infiniten lisäosa Burial At Sea. Alkuperäisen Bioshockin vedenalaiseen kaupunkiin sijoittuva tarina otettiin klaustrofobisen, brutaalin ja mielenvikaisen omaperäisen tunnelmansa sekä loistavan juonensa ansiosta avosylin vastaan peliyhteisössä. Jatko-osa Bioshock 2 ei yltänyt edeltäjänsä tasolle laadussaan mutta oli tästä huolimatta varsin viihdyttävä pläjäys. Bioshock Infiniteen tarttuessani odotin jälleen synkkää ja viihdyttävää First Person Shooteria (FPS) laadukkaalla juonella ja omalaatuisella tunnelmalla mutta yllätyksekseni käsilläni olikin modernin pelaamisen mestariteos, joka vei minut täysin mukanaan.
Tarina sijoittuu 1912 vuoteen ja taivaissa leijuvaan Columbian fanaattisen uskonnolliseen kaupunkiin, jota johtaa isä Zachary Comstock. Päähenkilö Booker DeWitt lähetetään Columbiaan pelastamaan syntymästään asti tornissa vankeudessa ollutta mystistä nuorta naista Elisabethia minkä johdosta Booker saisi ”velkansa anteeksi”. Tarina kuulostaa simppeliltä mutta tämä asetelma on todellisuudessa vain alkusysäys jollekin paljon monimutkaisemmalle ja rikkaammalle juonelle. Pelin tarina onkin selkeästi Bioshock Infiniten vahvin osio, mikä nostaa sen kenties tulevaisuuden klassikon asemaan; mysteerejä ja kysymyksiä nousee koko ajan lisää esille pelin edetessä ja draaman syventyessä eikä mikään ole sitä miltä se näyttää. Vasta aivan pelin viimeisessä vuorosanassa kaikki palaset loksahtavat paikalleen ja pelaaja jää lopputekstien ajaksi ällistyneenä miettimään ja kelaamaan tapahtumien kulkuja, valaistuksen ja hämmennyksen vallassa.
Kyse on siis FPS pelistä jossa pelaaja pystyy käyttämään useiden aseiden lisäksi myös ”Vigors” voimia joita voisi verrata fantasiapelien taikavoimiin. Sekä aseita että vigorseja pystyy kehittämään ja tehostamaan ja esim. vigorsien kohdalla voit valita isketkö vihollista tulipallolla vai viritätkö siitä räjähtävän miinan. Vigorseihin kuuluu myös taktisia voimia joilla voit ottaa esim. vihollisia komentoosi tai muodostaa itsellesi suojakilven. Nämä ovat tuttuja jo edellisistä Bioshock peleistä mutta Infinitessä näitä voimia on uusittu ja ne toimivat edelleen mielekkäänä lisänä perinteisen ampumisen rinnalla. Pelattavuus onkin taistelujen osalta hyvin viihdyttävää, nopeatempoista ja hyvin toteutettua.
Isompana lisänä edeltäjiinsä verrattuna Infinite tarjoaa taisteluihin myös ”sky-hook” toiminnon, jonka avulla voit liihottaa pitkin Columbian vaijereita ja joko ammuskella vihulaisia liikkeestä tai iskeä lennosta hyökkääjiesi päälle tehden näiden aivoista mössöä. Tämä tuo taisteluihin aivan uuden ulottuvuuden ja vauhdin tunnun mistä itse nautin ainakin paljon. Erikokoiset ja tasoiset vastustajat, monipuoliset taistelutilanteet ja boss battlet myös varmistavat että liiallista kaavamaisuutta ja toistoa ei pääse esiintymään.
Juonen erinomaisuuteen Infinitessä vaikuttaa olennaisesti myös dialogit, hahmot ja hahmojen väliset kemiat, mitkä on toteutettu erinomaisesti. Erityisesti päähenkilökaksikko Bookerin ja Elisabethin suhde on mielenkiintoinen ja alati muuttuva sitä mukaa miten tarina etenee. Heidän välillään ei ole aluksi luottamusta Elisabethin pelätessä Bookeria ja toisinpäin mutta pelin edetessä heidän suhteensa muuttuu radikaalisti kidnappaaja-kidnapattu asetelmasta paljon syvemmäksi ja tunteellisemmaksi. Ääninäyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti ja hahmot on luotu niin inhimillisiksi ja tunteisiin vetoaviksi, että pelaaja pystyy vahvasti hyppäämään näiden elämiin mukaan. Tällaista hahmokehitystä näkee FPS peleissä todella harvoin. Sivuhahmoista esiin on nostettava ehdottomasti kapinallisjohtaja Daisy Fitzroy, joka on hahmona hyvin mielenkiintoinen ja nousee tärkeään rooliin Infiniten juonessa.
Aikaisempien Bioshockien tyyliin myös Infinitessä tunnelma ja maailma ovat täysin uniikkeja ja tunnistettavia. Peli on edelleen yhtä raaka ja häikäilemätön kuin edeltäjänsäkin mutta samanlaista kauhun ja ahdistuksen tuntua ei tällä kertaa ole. Tähän en keksi muuta syytä kuin sen, että tällä kertaa temmelletään taivasalla ja maailma on paljon avonaisempi kuin 1 & 2 osien vedenalainen ahdas pimeys. Tunnelma on edelleen kuitenkin vääristynyt; välillä tyylikkäät pukumiehet muuttuvat verenhimoisiksi tappajiksi näennäisen idyllisessä mutta täysin fanaattisessa leijuvassa kaupungissa ja välillä mielipuolinen korppeja aseinaan käyttävä tappaja yrittää tuhota sinut samalla, kun vinyylistä soi J.S Bachin Air. Gotta love. Grafiikat ovat edelleen samaan ”piirrettymäiseen” tyyliin tehty, mikä antaa Infinitylle hyvin omaperäisen kosketuksen. FPS pelit pyrkivät yleensä vahvasti realistiseen grafiikkaan mutta Bioshock sarjan ollessa muutenkin genren outolintu, on erilainen lähestyminen vain tervetullutta.
Jos täytyy väkisin hakea huonoja puolia pelistä niin se tuntuu välillä olevan vähän liiankin hektinen ja tämän takia yksittäiset pelisessiot voivat jäädä lyhyemmiksi ähkyn vaarassa. Hektisyydellä tarkoitan sitä, että yleensä etenemisen kanssa aseet ovat aktiivisesti mukana, eikä ns. suvantovaiheita pelissä esiinny runsaista dialogeista huolimatta ihan hirvittävästi. Jos sinänsä monipuoliseen taistelusysteemiin oltaisiin kehitelty esimerkiksi hiiviskelyn mahdollisuus ja vihollisten yllättäminen, olisi kyseessä ehkä täyden kympin peli. Nyt taistelut ovat kuitenkin aina nopeatempoisia ja suoraviivaista tappamista eikä väijytyksille tai ”yksi kerrallaan” stealth agenttihommille ole annettu mahdollisuutta.
Bioshock Infinite on erilainen First Person Shooter johon on selkeästi laitettu paljon sielua ja sydäntä mukaan. Juoni on kaikessa monimutkaisuudessaan ja mindfuck hengessään uskomattoman nerokas jossa pelaajaa viedään kuin pässiä narusta loppumetreille asti. Tähän lisäksi luonteva pelattavuus, koukuttavan jännittävät taistelut, omaperäinen grafiikka, loistavat hahmot ja mieletön tunnelma takaavat sen, että Bioshock Infiniten voi sanoa olevan mestariteos ja tuleva genrensä klassikko. Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen FPS joten Call of Dutyn tai Crysisin faneille tämä ei välttämättä ole mieleen. Tai sitten on, mistäs minä tiedän, mutta samasta puusta pelejä ei ole veistetty. Joka tapauksessa kyseessä on yksi ehdoton pelimaailman suosikkini, joka räjäytti tajuntani tavalla johon ei moni peli kykene.
”And the Lord saw the wickedness of man was great and he repented that he had made man on the earth. Rain, Forty-days and Fourty-nights of the stuff, and he left not a thing that walked alive. You see my friends, even god is entitled to a do-over, and what is Columbia if not another ark, for another time.” – Zachary Comstock
Ennen rannalle ampaisua pientä blogijulkaisua taas esiin. On ollut kovassa kuuntelussa viime aikoina Musen uutukainen lätty, pari sanaa siitä.
Drones
Kesto: 52:40
Julkaisu: 8.6.2015
Muse on kulkenut yhtyeenä jo suhteellisen pitkän taipaleen 90-luvulta tähän päivään ja mainetta on niitetty 18 miljoonan myydyn albumin verran. Vaikka musiikillisesti Muse ei juurikaan muistuta omaa suosikkiani Faith No Morea, niin samantyylisesti yhtye on onnistunut yhdistämään genrerajat rikkovan otteen, laadun ja menestyksen originaaliin soundiin ja tunnistettavuuteen. Ajattelenkin Musea usein 2000-luvun Faith No Morena, samalla tavalla kun ajattelen Toolia 2000-luvun Pink Floydina. Musen albumit ovat olleet suhteellisen laadukkaita aina, vaikka itse en 2009 vuoden The Resistance -levystä kovin piitannutkaan, minkä takia myös tätä seurannut The 2nd Law on jäänyt pimentoon. Päätin kuitenkin tauon jälkeen antaa Muselle jälleen mahdollisuuden ja testata, kuinka tämä uusi Drones toimii ja täytyy sanoa, että usko bändiin on palautunut.
Levyn aloittava Dead Inside pureutuu samantien härskiyden ytimeen keskitempo biitillään, sähäköillä koskettimillaan ja glissandoiksi venyvillä stemmalauluillaan. Loppua kohden muodostuva kasvatus ja kitaravallit pistävät kappaleen vielä uuteen lentoon, toimii mainiosti levyn alkajaisina. Drill Sergeant intro ja sinkkubiisiksi valittu Psycho pistävät perään lisää groovea myllyyn ja on suorastaan ilahduttavaa miten suoraviivaisen rullaavan sinkkubiisin Muse on valinnut. Kunnon boogierockia tarttuvilla laulumelodioilla, ilman ylimääräisiä kikkailuja. Fiilis nousee. Mercy onkin sitten selkeästi sitä perinteisempää Musea ja menee levyllä ehkä enemmän täytekappaleen puolelle, mutta tästä huolimatta kyseessä on menevä ja iloinen rallatus ilman ärsytystekijöitä. Hyvä biisi parempien välissä.
Reapers on yksi levyn ehdottomia suosikkejani, kappaleessa mennään poukkoillen tyylistä toiseen alternativen syvissä vesissä ilman varman päälle pelaamisia. Lopputulos on vauhdilla eteenpäin puksuttava juna, jonka yhdessä vaunussa on heavy metallia, yhdessä falsettilaulua, yhdessä psykedeelistä avaruuskitarasooloa ja yhdessä tarttuvaa poprockia. Päätepysäkille päästään kuitenkin kunnialla ilman ongelmia ja onnettomuuksia. The Handler jatkaa hiukan raskaampaa linjaa keskitempoisen tasaisella vauhdillaan. Loppua kohden kasvatellaan Dead Insiden tapaan mukavasti tunnelmaa. Erityismaininta bassokuvioille ja lauluosuuksille.
[JFK] samplea seuraava Defector jatkaa edelleen samankaltaisissa tunnelmissa semi raskaan vyörytyksen lailla, ”stop n’ go” rytmityksen antaessa mukavan grooven kappaleelle. Kitarasoolottelu tuo mieleen System of a Downin, mikä toimii tietenkin tässä kohden mainiosti. Muutaman vyörytyksen jälkeen Revolt tuo jälleen mukavan kepeän tuulahduksen levyn balanssiin. Tämä energinen ja iloinen kappale on jälleen yksi levyn suosikkejani, säkeistöjen ja kertosäkeiden temponvaihteluiden toimiessa erinomaisesti. Väriä tuovat myös jälleen kitarasoolot ja taustalla jylläävä kosketinpulputus.
Aftermath on levyn ainut slovari ja se toimii yllättävän hyvin (vrt. Von Hertzen Brothers ja mitä puhuin slovareista). Vaikka kappale ei ole hienoimpia slovareita mitä on kuultu, niin siinä on silti vahvan seesteinen ja surumielinen tunnelma, minkä ansiosta se toimii mallikkaasti tunnelman rauhoittajana ja levyn lopetuksen enteilijänä. Samoissa tunnelmissa jatkaa myös albumin kunnianhimoisin kappale The Globalist, jonka 10 minuuttiin mahtuu paljon eri fiiliksiä. Alun kosketinmatto, kitaranäppäily ja melodian viheltely tuovat hyvin vahvasti mieleen Tarantinon elokuvat, mikä on aina plussaa. Kappaleen edetessä tunnelmointi muuttuu hyvin railakkaaksi heavy rockiksi, josta groovaillaan vielä viulutaustojen saattelemana piano/laulu tunnelmointiin ja kevyeen kasvatukseen. Eeppinen teos, jonka paikka viimeisenä kappaleena ennen outroa on luonteva ja ansaittu. Levyn päättää lopulta nimikkokappale Drones, joka yllättää renessanssi tyylisellä polyfonisella kuorolaulullaan. Kappale on kuitenkin oikein kaunis ja päättää albumin rauhoittavalla tunnelmallaan komeasti.
Drones on albumina vahva kokonaisuus, jossa ei notkahduksia ja heikkouksia pääse esiintymään. Draaman kaari on toteutettu hyvin ja kappaleet on selkeästi aseteltu levylle tarkkaan harkitussa järjestyksessä. Todellisia valopilkkujakin esiintyy, vaikka on vaikea sanoa vielä tässä vaiheessa muodostuuko mistään kappaleesta suoranaista klassikkoa, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuisi ettei Knights of Cydonian kaltaiseen loistoon ihan ylletä. Tästä huolimatta Drones tuntuisi olevan Musen parhaita albumikokonaisuuksia sen 7 levyn diskografiassa, ellei jopa paras (vaikka se yksi levy Madness -kappaletta lukuunottamatta onkin kuulematta). Levy on musiikillisesti jälleen monien tyylilajien juhlaa ja tämän takia hyvin monimuotoinen ja värikäs, eikä ylilyöntejä tai väkinäisiä sovituksia tästä huoimatta esiinny. Muse kuulostaa myös edelleen täysin itseltään, mikä tekee tästä levystä raikkaan ja omaperäisen. Näistä seikoista huolimatta Drones ei ole jostain syystä tajunnanräjäyttävä kokemus, minkä takia se ei nouse täydelliseksi levyksi. Joka tapauksessa kyseessä on erittäin vahva albumi, jota tulee jatkossakin kuunneltua luultavasti ahkerasti.
Kohokohdat: Reapers, Revolt, The Globalist Arvosana: 8,7/10
Noniin, tuli tänään pelattua tuo kolmas Uncharted vihdoin loppuun ja aika niputtaa trilogia sanoiksi. Lyön kaikki kolme peliä samaan läjään; en siksi, että ne olisivat selkeästi yksi kokonaisuus, vaan koska ne eivät oikeasti eroa toisistaan juurikaan, joten ei ainakaan samoja lauseita tule sanottua moneen kertaan.
Uncharted Trilogy
”Nathan Drake: I’ll just need a diversion. You give me five minutes in that tent, that’s all it’ll take.
Chloe Frazer: Really, five minutes? Well, that’s great, I won’t even have to get my top off.”
Uncharted pelisarja näki ensimmäisen kerran päivänvalon vuonna 2007, kun Crash Bandicootin luojana tunnetun Naughty Dogin Uncharted: Drake’s Fortune julkaistiin markkinoille. Ilmeisesti tuote menestyi kohtalaisen hyvin, sillä kaksi vuotta myöhemmin se sai jatkoa itsenäisellä Among Thievesillä ja vielä 2011 vuonna kolmannella, Drake’s Deception pelillä. Kaikissa peleissä on sama päähenkilö, aarteenmetsästäjä Nathan Drake, joka joutuu eri ympäristöissä muinaisten myyttien ja salaisuuksien etsintäretkille, rikollisjengien kilpajuoksuttamana. Ensimmäisessä osassa etsitään El Doradon salaista aarretta, toisessa Marco Polon kadonnutta laivuetta ja mysteeristä ”chintomanin kiveä”, ja kolmannessa muinaista ”Atlantis of the Sands” kaupunkia ja sen sisältämää mysteeriä.
Tyylillisesti liikutaan siis vahvasti Indiana Jones, Muumio ja National Treasure -elokuvien jalanjäljissä, eli huumoripitoisessa toimintaseikkailussa, tällä kertaa vain pelimaailmaan tuotuna. Enemmän tai vähemmän Uncharted pelejä voisikin ajatella näiden elokuvien ja klassisen Tomb Raider pelisarjan sekoituksena, kenties jopa Tomb Raiderin mantelinperijänä. Jokainen Uncharted on toteutettu myös hyvin elokuvamaiseen tyyliin, sisältäen paljon videokohtauksia ja dialogia. Ohjaus on kauttaaltaan elokuvamaisen laadukasta ja grafiikat toimivat moitteettomasti. Maisemat ja graafinen maailma ovat välillä jopa sykähdyttäviä ja pelaaja jää helposti vain ihastelemaan kaukaisia vuorijonoja tai alla avautuvia kaupunkeja.
Jokaisen pelin juoni on hyvin samankaltainen; etsitään aarretta tai kadonnutta kaupunkia erinäisten salavihjeiden ja vekottimien avulla, taistellen samalla pahoja rikollisia, palkkasotureita ja merirosvoja vastaan (kuvioon liittyy totta kai aina myös naiset, joten draamaltakaan ei vältytä). Olisin kuitenkin toivonut tämän pelisarjan olevan selkeää jatkumoa, jossa tarinasta muodostuisi lopulta oma kokonaisuutensa, mutta nyt jokaisen pelin juoni jää omaksi tarinakseen, vaikka samoja hahmoja nähdäänkin.
Pelikokemuksena Unchartedit ovat sekoitus vakavaa ja syvällistä, sekä hauskaa ja viihdyttävää tyyliä. Enemmän ehkä jälkimmäistä. Pelien hauskuus on selkeästi hyvin toteutetuissa taisteluosuuksissa, joissa voit rynnätä pää kolmantena jalkana ammuskellen kohti helvetin lieskoja tai hiiviskellä ja suunnitella strategiaa tarkemmin, ja ongelmatilanteiden ratkaisemisessa, joissa joutuu välillä käyttämään luovuuttaa päästäkseen eteenpäin. Syvällisyyttä tulee tarinasta ja hahmojen välisistä draamoista ja kemioista, mutta loppujen lopuksi juoni on kuitenkin sitä itseään; hyvin toteutettua, viihdyttävää seikkailua ja toimintaa, eikä mitään muuta. Nokkelalla huumorilla mässäillään mukavasti ja se antaa peleille kivan kepeän tunnelman. Ääninäyttelylle myös plussaa, erittäin taidokasta ja inhimillisen realistista ääninäyttelyä.
Kaikkien kolmen pelin ongelmaksi muodostuu kuitenkin niiden putkijuoksumainen tyyli; ylimääräistä tekemistä ei pääjuonen lisäksi ole ja hahmon voimien kehitys puuttuu täysin. Näennäisesti peleihin on lisätty pienten aarteiden etsiminen (joita taisin löytää kaikista peleistä noin 30/100), mutta koska sillä ei ole vaikutusta minkään kannalta mihinkään, niin ei sitä jaksa hirvittävästi pelaaja harrastaa. Käytännössä pelaaja etenee vain kohtauksesta toiseen määrätyillä alueilla ja yrittää päästä pelin nopeasti loppuun ilman minkäänlaista mahdollisuutta parantaa hahmosi kykyjä. Juoni on aina sama, tapa tehdä asiat ovat pitkälti aina samoja (ellei nyt itse halua keinotekoisesti yrittää pelata läpi esim. ilman aseita) ja et voi vaikuttaa dialogien kulkuihin eri vaihtoehdoilla, joten jälleenpelaamisarvoa Uncharted trilogialla ei juurikaan ole.
Kaikesta huolimatta Uncharted pelit ovat kaikki hyvin toteutettuja ja niissä riittää viihdykettä ja hauskuutta niin pitkäksi aikaa kuin niissä on sitä tarjota. Ohjaus/grafiikka yhdistelmä on nautittavaa, juonet ovat viihdyttäviä (joskin välillä vähän liiankin ennalta-arvattavia), hahmot hauskoja ja pelattavuus sulavaa. Mitään suurta muutosta ensimmäiseen osaan juonen lisäksi Among Thieves ja Drake’s Deception eivät kuitenkaan tarjoa, mikä tekee näistä peleistä hiukan liikaa toisiaan muistuttavia. On kuitenkin mukavaa, että joku on tehnyt moderneille pelialustoille tämän genren seikkailupelejä ja Naughty Dog saa olla ylpeä itsestään, mutta mestariteoksiksi tämä trilogia ei yllä. Ensi vuonna julkaistavalta neljänneltä osalta (A Thief’s End) en odota liikoja, mutta eiköhän sekin tule viihdytyksen nälkään hommattua ja koluttua läpi. Toivon kuitenkin, että siihen tulee pelillisesti kehityksiä ja uusia ideoita, eikä tehtäisi vain uutta jatko-osaa samalla kaavalla. Sitä odotellessa.
Noniin, saatetaas ympyrän ensimmäinen kierros päätökseen laittamalla vielä ensimmäinen musiikkiarvostelukin ilmoille. Sitten onkin kaikista formaateista yksi arvostelu tehty ja tulevaisuudessa saattaa tulla vaikka 5 peliarvostelua putkeen, fiiliksen mukaan mennään. Koin kuitenkin ”tärkeäksi” tehdä näin blogiuran alkuun jokaiselta taidealalta ensin yhden arvostelun ja jatkaa siitä, ei ainakaan pääse käymään niin, että esim. parin vuoden päästä ollaan tilanteessa missä ei ole yhtään levyarvostelua blogissa vaikka näin uhkasin. Nyt on ainakin yksi, heh.
Anyways, tarkastelussa tänään Suomenmaan tämän hetken kuumimpien rockyhtyeiden joukkoon lukeutuva Von Hertzen Brothers ja heidän (lähes) tuore albuminsa New Day Rising, olkaa hyvät.
New Day Rising
Kesto: 47.30
Julkaisu: 20.3.2015
Von Hertzen Brothersin menestystarinaa Suomessa on ollut ilo seurata, mutta nyt on näytön paikka tällä kuudennella studioalbumilla New Day Rising, sillä bändi haluaisi kovasti lyödä ulkomaillakin läpi. Kaikki potentiaali maailmanmenestykseen yhtyeellä on, sillä he ovat musiikillisesti ammattitaitoisia, kunnianhimoisia, monipuolisia kuin tarttuviakin ja heillä on mukavan arvaamaton sävelkynä ollut koko uran ajan, mikä on estänyt ummehtumisen melko tehokkaasti. Musiikillisen huippupisteensä bändi saavutti kuitenkin mielestäni jo Approach ja Love Remains The Same -albumeilla, eikä niiden loistoon yhtye ole enää myöhemmin yltänyt. Kuinkas kuudes uutukainen New Day Rising sitten lunastaa paikkansa yhtyeen värikkäässä tuotannossa?
Levyn aloittava nimikappale ja sinkkubiisi New Day Rising potkii mukavasti levyn käyntiin esittelemällä takuuvarmaa Von Hertzeniä raikkaalla energiallaan ja tarttuvalla kertosäkeellään. Toimii levyn aloituksena mallikkaasti, vaikka ei tajuntaa räjäytäkään. Tätä seuraava You Don’t Know My Name pistää lisää kierroksia koneeseen ja tässä vaiheessa levyä alkaa viimeistään jalkaa vipattamaan. Vaikka Von Hertzenillä on ennenkin ollut rivakoita kappaleita, niin tämä kappale on vielä poikkeuksellisen vauhdikas ja kompakti ja toimii livenä varmasti erinomaisesti. Kolmas kappale Trouble on omia suosikkejani levyltä ja se edustaa ehkä raskainta Von Hertzeniä mitä tähän päivään mennessä on kuultu. Tasaisesti rullaava raskas telaketjupoljento ja hypnoottinen kertosäe tekevät tästä erinomaisen kappaleen. Kappas, alkukolmikko levyllä toimii loistavasti, so far so good!
Black Rain ja Hold Me Up kappaleiden aikana homma menee valitettavasti juustoiseksi. Molemmat kappaleet ovat slovareita ja niitä on bändin kuin bändin vaikea toteuttaa uskottavasti (tyyliin Anatheman Anyone, Anywhere), eikä Von Hertzen Brothers tällä kertaa osu ihan nappiin. Kumpikaan kappale ei ole suoranaisesti huono, mutta ne jäävät harmittavan siirappiksiksi kosiskeluiksi, joissa ei ole oikein mitään minkä takia niitä kukaan muistaisi enää vuoden päästä. Jälkimmäinen kappale kuulostaa jo melkein huonolta poikabändiballadilta, mikä aiheuttaa hiukan vatsan vääntelyä.
Love Burns nostaa kuitenkin jälleen rimaa ja tässä saadaan pieni vivahde sitä vanhaa kunnon Von Hertzeniä, joka sai kappaleensa elämään upeilla rakenteilla, riffeillä ja melodioilla. Biisin kasvatus on upea, joskaan ei silti bändin parhaimpia saavutuksia tällä saralla. Dreams on levyn outolintu; sen iloinen tanssiluonne tuo hymyn huulille ja tarttuu korvamadoksi, mutta se ei sovi levyn muuhun tyyliin oikein sekaan. Ihan kuin yhtye olisi ottanut biisin ihan eri projektista mukaan. Raikas kappale siitä huolimatta.
Sunday Child enteilee selvästi levyn loppua stadionluokan eeppisyyden hakuisuudellaan ja pitkälti se tässä suureellisuudessaan onnistuukin. Biisi jää kuitenkin ehkä vähän vaisuksi vaikka isolla vaihteella mennäänkin, olisivat ehkä vielä voineet pidemmälle viedä kappaleen ideaa. The Destitude pistää sitten taas räväkämpää vaihdetta silmään ja onnistuu nykivällä rytmiikallaan, monitasoisilla melodioillaan ja tunteikkaalla kertosäkeellään/kitarasoolollaan luomaan selkeästi levyn parhaimpia kokonaisuuksia. Seesteinen Hibernating Heart laskee levyn päätökseen yllättävänkin surumielisellä ja haikealla tunnelmallaan. Toimii rauhoittavana kappaleena hyvin levyn lopussa.
New Day Rising esittelee samaa suoraviivaista linjavetoa, mitä Von Hertzen Brothers teki jo edellisellä levylläkin. Alku-uran progressiivisempaa ilmaisua ei enää ole kuin värinä mukana, mitä olen jäänyt kyllä kaipailemaan yhtyeeltä. On kuitenkin hyvä, että yhtye hakee koko ajan uusia polkuja, kunhan eivät vain jämähtäisi ja taantuisi nykyiseen helpommin lähestyttävään materiaaliin, siinä saattaa helposti mennä hyvästä huonon puolelle. Sävelkynä on kuitenkin vielä terävässä kunnossa yhtyeellä, vaikka tälläkin levyllä on omat notkahduksensa. Ehkä tämän albumin suurin ongelma on klassikkomateriaalin puute, sillä oikein mikään kappale ei nouse erinomaisuuden rajapyykin yli, vaikka pari biisiä käyvätkin hyvin lähellä. Kiss A Wishin tai Endlesslyn kaltaisia mestariteoksia ei kuitenkaan kuulla. New Day Rising kuitenkin nousee keskitason yläpuolelle hiuksen hienosti parista heikommasta kappaleesta ja hiukan epätasaisesta kokonaisuudestaan huolimatta.
Kohokohdat: You Don’t Know My Name, Trouble, The Destitude Arvosana: 7,0/10
80-luvun lopulla maailmaan pamahtanut Alavutelainen aboriginaali. Viime vuosien näköhavainnot tehty Mikkelin, Lappeenrannan ja Tampereen taajama-alueilla. Perso metrilakulle ja Classic kermatoffee jäätelölle. Tykkää soittaa pasuunaa ja haluaisi kasvattaa edes kerran elämässä viikset (<- kiitos movember 1.11.2015-30.11.2015).
