Blogi, joka keskittyy kaikenikäisten julkaisujen analysointiin elokuvien, pelien, TV-sarjojen, kirjojen ja musiikin taidemuodoista (ei spoilereita, ellei toisin mainita). Kriittinen kynä kohtaa fanipojan spämmin, tervetuloa Olliboyn luolaan!
Tulipahan tuossa joku aika sitten kolmannen kerran katsottua Dexter läpi (tai no 1-5 kaudet, 6-8 kaudet toista kertaa). Luulenpa, että enää ei tarvitse.
Dexter
”I can kill a man, dismember his body, and be home in time for Letterman. But knowing what to say when my girlfriend’s feeling insecure… I’m totally lost.”
– Dexter Morgan
Dexter onnistui nousemaan suureen suosioon avauskautensa myötä vuonna 2006 ja hyvin pitkään sarja olikin TV-tarjonnan parhaimmistoa. Michael C. Hall tuli monelle tunnetuksi 2000-luvun alussa esitetyn Six Feet Under -sarjan kautta ja tämän loputtua miehen nousukiito jatkui entisestään, kun hän pääsi tähdittämään Dexteriä. Monenlaisia antisankareita on populaarikulttuurin historiassa nähty mutta Dexter toi TV-sarjojen maailmaan omanlaisensa raikkaan tuulahduksen. Miamin helteessä vaeltava Dexter on persoonana murhanhimoinen psykopaatti ja ammatiltaan Miami Metro -poliisivoimien veriroiskeanalyytikko, joka noudattaa isänsä luomaa koodia tarpeidensa tyydyttämiseksi; hän murhaa vain toisia tappajia/murhaajia, jotka 1) ovat onnistuneet välttämään rangaistuksen lain puitteissa, 2) Dexter on napannut ennen kuin poliisi on ehtinyt heidän jäljilleen tai 3) joutuvat Dexterin teloituspöydälle hänen johdatettua poliisitutkintoja tahallaan harhaan saadakseen rikolliset itselleen tapettavaksi. Sanomattakin selvää, yllättävät tilanteet seuraavat toisiaan ja Dexterin neuroottisesta kontrollivimmastaan huolimatta tapahtumat eivät ole aina hänen hallittavissaan ja draamaa sarjassa riittää runsaasti.
Ensimmäiset viisi tuotantokautta ovat ehdottomasti sarjan parasta antia ja paikoitellen Dexter yltää jopa erinomaiseksi TV-viihteeksi. Ensimmäinen kausi on tasaisen vahva kokonaisuus, jossa luodaan vankka pohjatyö tuleville kausille. Kausi pureutuu salaperäisen Dexterin menneisyyteen yllättävillä ja vaikuttavilla juonenkäänteillä, ja tapahtumien kulku on tempollisesti muutenkin sopivan jännitteistä ja nopeaa. Kaudessa esitellään liuta muistettavia hahmoja niin poliisivoimista kuin rikollisistakin, joista moni jatkaa esiintymistä myös aivan sarjan loppuun asti. Kauden tarinallinen kaari on toteutettu erittäin hyvin, eikä tältä osin ole mitään moitittavaa; mysteerit selviävät vasta lopussa ja paljastukset on tehty niin yllättäviksi, ettei katsoja kykene niitä oikein mitenkään etukäteen arvaamaan. Kauden pääteemana toimii Dexterin ja toisen sarjamurhaajan välinen hippaleikki, minkä lisäksi Dexter joutuu myös muiden rikosten jalkoihin pitkin kautta. Tämä onkin erittäin hyvä lähestymistyyli tekijöiltä ja tyyli kantaa koko sarjan läpi joka kausi; kausista tulee hyvin yhtenäisiä mutta myös monipuolisia, kun niissä on 1-2 pääteemaa ja lukuisia sivuteemoja, eikä esim. CSI:n kaltaista jaksokohtaista rikoksen selvittelyä. Kaikenkaikkiaan ensimmäinen kausi luo vahvan pohjan koko sarjalle ja erityisesti Dexterin hahmolle, kuitenkin niin, että kaikkia kortteja ei todellakaan hänen elämäänsä liittyen vielä paljasteta.
Toinen tuotantokausi lyö kunnolla bensaa liekkeihin, kun Dexterin tappamat ruumiit löytyvät Miamin läheltä merenpohjasta. Kauden aikana Dexter joutuu selviämään koko ajan tilanteesta toiseen, yrittäen epätoivoisesti pysyä kaikkia muita koko ajan askeleen edellä. 2. tuotantokausi onkin ensimmäistä paljon hektisempi ja jännittävämpi, missä tapahtumia on monella rintamalla. Tämä pitää katsojan mukavasti koko ajan varpaillaan, minkä lisäksi pidän erityisesti kauden moraalisista pohdinnoista, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä oikeutettua ja mikä ei, missä menee oikeuden ja koston raja. Kausi on ehdottomasti sarjan parhaita mutta valitettavasti kolmas tuotantokausi ontuu hiukan toteutuksessaan kahteen ensimmäiseen nähden; Dexterin arkkivihollinen ei ole enää niin mielenkiintoinen ja teemallisesti kausi ei onnistu pitämään katsojaa enää niin tehokkaasti näpeissään. Kausi ei ole missään nimessä huono mutta jää auttamatta aikaisempien kausien varjoon.
Neljäs kausi on koko sarjan helmi ja nousee parhaimmillaan erinomaiseksi TV-viihteeksi. Tämä on pääasiallisesti loistavan käsikirjoituksen ja näyttelijä John Lithgown ansiota, joka tekee todella huikean roolisuorituksen vuosikymmeniä murhatöitä tehneenä Trinity killerinä. Hahmo on jo itsessään erinomainen mutta erityisesti Lithgown tulkinta nostaa sen heittämällä kaikkien aikojen vaikuttavimpien antagonistien kärkikastiin, ollen samalla vaarallisin vihollinen Dexterille koko sarjan aikana. Kausi on myös ehdottomasti sarjan dramaattisin, koskettavin ja jännittävin kaikilta osa-alueiltaan. Viides kausi pitää myös vielä tason sarjassa korkeana, ja esittelee myös muutamia erittäin hyviä hahmoja, kuten Julia Stilesin loistavasti tulkitsema Lumen, sekä Johnny Lee Millerin näyttelemä vaarallisen älykäs Jordan Chase. Jännitteet ja dramatiikka pysyy hienosti kasassa myös tämän kauden ajan, Dexterin hahmon saadessa myös mukavasti lisää ulottuvuutta ja syvyyttä.
Valitettavasti tämän jälkeen sarjan taso alkaa laskea huimasti. Kuudennen kauden uskonnollisessa tematiikassa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin mutta valitettavasti lopputulos on moneltakin osa-alueeltaan hyvin vesittynyt ja tylsä. Doomsday killer voisi pahiksena olla mielenkiintoinen mutta jostain syystä hahmo jää todella latteaksi. Tämä johtuu luultavasti sekä heikosta käsikirjoituksesta että vääristä näyttelijävalinnoista; Colin Hanks on mielestäni täysin epäuskottava persoona näyttelemään uskontofanaattista sarjamurhaajaa ja hahmo kärsii uskottavuuden puutteesta koko kauden ajan. Hänen häiriintyneessä henkisessä tilassaan on tiettyä särmää mutta valitettavasti lopputulos ei jaksa kantaa kovinkaan hyvin. Kauden tempotus on myös pääasiassa melko hidasta ja ongelmiensa kanssa tämä tekee kaudesta tasaisen pitkäveteisen. Ainoastaan lopun eeppinen cliffhanger onnistuu palauttamaan mielenkiinnon kauden tarinaan mutta lopulta sekin on kokonaisuutta ajatellen liian vähän liian myöhään.
Seitsemäs kausi on kolmesta viimeisestä kuitenkin paras ja parhaimmillaan se on oikein viihdyttävää katseltavaa. Erityisesti Ukrainalaisen mafian läsnäolo ja loistavan Ray Stevensonin näyttelemä gangsteripomo Isaak Sirko tuovat paljon särmää kauteen mutta muutoin tuotantokausi ei ole mitenkään erityisen ikimuistettava. Tempotus on kuitenkin selkeästi kuudetta kautta parempi ja kauden parissa vierähtää aika selkeästi edeltäjäänsä paremmin. Kahdeksas ja viimeinen kausi jatkaa seitsemännen kauden teemoja mutta valitettavasti kaudessa on todella paljon ongelmia; Darry Ingolfssonin näyttelemä sarjamurhaaja Oliver Saxon on erittäin hajuton ja väritön, eikä psykologi Evelyn Vogel hyvästä alkuasetelmastaan huolimatta onnistu tuomaan kauteen mitään mielenkiintoista. Debran kohtalossa on yritetty tuoda vahvaa draamaa sarjan lopetukseen mutta ratkaisu ei sovi hahmoon oikein mitenkään ja se tulee aivan liian yllättäen, minkä takia loppuratkaisu tämän osalta jättää katsojalle vain hyvin omituisen fiiliksen. Kaikista suurin ongelma kaudessa on kuitenkin itse Dexterin hahmokehityksessä, mikä alkoi mennä huonoon suuntaan jo kuudennella kaudella; hänestä yritetään väkisin romantisoida suurta yleisöä mielistellen inhimillisempää persoonaa, joka alkaa yhtäkkiä tuntea ihmisille normaaleja tunteita, kuten rakkautta, omatuntoa, syyllisyyttä ja myötätuntoa. Nämä elementit eivät sovi millään tavalla Dexterin hahmolle, jonka pitäisi olla tunteista vapaa psykopaatti ja siksi hänen loistava hahmonsa pilataan aika tehokkaasti nimenomaan sarjan loppupäässä. Paljon parempi ratkaisu olisi ollut vain esittää Dexter sellaisena kuin hän on; sarjamurhaaja, joka hyvistä teoistaan huolimatta on kuitenkin sisältä hirviö. Nämä ominaisuudet tekivät Dexteristä juuri mielenkiintoisen protagonistin. Kahdeksannen kauden lopetus on muutenkin todella laiska ja katsojalle jää olo, ettei tuotantotiimi keksinyt mitään parempaakaan lopetusta. Loppu on kliseinen, katsojaa aliarvioiva ja suoranaisesti huono, vaikka siinä selvästi on yritetty rakentaa jotain hienoa ja eeppistä. Harmi kyllä, tässä tekijät epäonnistuvat täysin. Välillä kausi on viihdyttävää seurattavaa ja parhaimmillaan mukavan jännittävää mutta ongelmistaan johtuen ikimuistettava vain huonoista puolistaan.
Dexterillä oli kaikki potentiaali nousta yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi sarjaksi ja erityisesti viiden kauden jälkeen pidin sarjaa yhtenä parhaista. Siksi on todella valitettavaa, että sarjan tyyli, toteutus ja ratkaisut lähtivät kolmen viimeisen kauden aikana niin huonoon suuntaan, että monella tapaa sarja jopa pilattiin näiden kausien aikana. Tästä huolimatta parhaimmillaan sarja on erittäin laadukasta TV-viihdettä ja ehdottomasti katsomisen arvoinen paketti, ihan jo pelkän neljännen kauden ansiostakin. Ristiriitaiset tunnelmat ovat kuitenkin pääasiallisesti mielessä kun puhutaan Dexteristä kokonaisuutena; harvoin mikään sarja onnistuu kuitenkaan olemaan parhaimmillaan parhautta ja huonoimmillaan latteaa, tylsää ja täysin mielenkiinnotonta. Sarja olisi kenties pitänyt lopettaa 1-2 tuotantokautta aikaisemmin, sarjan narratiivia olisi pitänyt tiivistää loppua kohden, Dexterin hahmokehitystä olisi vakavasti pitänyt miettiä uusiksi ja itse lopetus olisi pitänyt toteuttaa aivan eri tavalla. Mutta näin nyt on tehty ja tämän kanssa fanien on elettävä mutta pettymys on varmasti tekijöiden ratkaisujen takia monien päällimmäinen tunne sarjan kohdalla. Huono sarja ei kuitenkaan kokonaisuutena missään nimessä ole ja siitä todisteena ainakin itselleni jo sekin, että olen sen kolmeen kertaan jaksanut kuitenkin katsoa. Aina ei voi voittaa kuitenkaan kaikkea, ei vaikka meno olisi kuinka vahvaa puolimatkassa.
Noniin, eilen tuli loppuun katsottua paljon puhutun Game of Thrones sarjan kuudes tuotantokausi, joka on monella tapaa ollut vedenjakaja sarjassa, sillä suurin osa tapahtumista on ohittanut Martinin kirjat. Lisäksi TV-sarja on lähtenyt niin monella rintamalla jo täysin omille raiteilleen, ettei voida enää puhua TV-adaptiosta, vaan vaihtoehtoisesta tarinasta. Näin kirjasarjan suurena fanina olikin hyvin jännittävä lähteä katsomaan tätä tuotantokautta näistä syistä, vaikka alunperin minun ei edes pitänyt katsoa tätä. Päätin kuitenkin toisin, koska 1) sarja liittyy tosiaan kirjoihin enää väljästi ja 2) olisin kuitenkin spoilaantunut tapahtumista internetin kautta. Joten, nyt tämä on katsottu ja on aika purkaa mietteet sanoiksi. Ristiriitaisia fiiliksiä luvassa, spoilereissa ei myöskään säästellä.
Game of Thrones (Kausi 6)
”Aegon…What better name for a king. He is the prince that was promised, and his is the song of ice and fire…There must be one more, the dragon has three heads.”
– Rhaegar Targaryen
Game of Thrones on monella tapaa mullistanut TV-viihteen kentän rikkomalla genrerajat tyylissään ja katsojakunnassaan, onnistuen nostamaan fantasiagenren tason rimaa samalla huimasti. Kuudes tuotantokausi jännitti ennakkoon allekirjoittanutta suuresti, sillä George Martinin todella vahvaan tarinaan ja tekstiin ei enää juurikaan tällä kaudella ole kyetty nojaamaan. Loppujen lopuksi juuri hänen luomansa tarina on se asia, mikä Game of Thronestakin on tehnyt niin hyvän, olkoonkin että tuotantotiimi on kyennyt pääosin tekemään tuosta materiaalista erittäin laadukasta TV-viihdettä. Tapahtumia on toki muuteltu, hahmoja on tiputettu ja yhdistelty ja mutkia on ylipäänsä oiottu mutta tämä on ollut toisaalta välttämätöntä, sillä alkuperäisen tarinan tuominen TV-formaattiin olisi ollut täysin mahdotonta järkevästi sen laajuuden vuoksi. Vaikka monet muutokset ovat olleet suhteellisen onnistuneita, on sarja kuitenkin tasaisesti myös tuottanut varsin erikoisia ja ontuvia ratkaisuja, eikä kuudes tuotantokausi ole poikkeus. Ja mikä tärkeintä, Game of Thrones tuotantotiimi ei kykene omin avuin mitenkään luomaan yhtä nerokkaita juonellisia kuljetuksia kuin mitä George Martin on tähän asti tarjonnut, ja tämän huomaa sarjan ratkaisuissa helposti; on erittäin helppo erotella ne asiat kuudennesta kaudesta, mitkä ovat sarjan tekijöiden keksimiä ja mitkä taas ovat Martinin luomia. Ainoastaan viime kauden Hardhomen taistelu sekä toissa kauden Briennen ja Sandorin kohtaaminen ovat olleet hyvin positiivisia poikkeuksia.
Tämä tuotantokausi pitää sisällään siksi paljon ongelmia, isompia ja pienempiä, pääosin pienempiä. Mutta kun pieniä häiritseviä yksityiskohtia alkaa olla paljon, muodostuu niistä suurempia ongelmia. Dornen tapahtumat ovat olleet ehkä suurin negatiivinen yllättäjä tällä kaudella, jotenkin sarjan tekijät ovat onnistuneet tuhoamaan valtavan potentiaalin tästä kuningaskunnasta. Kirjoissa Dornen tapahtumissa kytee todella upeita jännitteitä mutta Game of Thrones on päättänyt hioa kaikki kulmat tylsiksi tässä kohden; vallankaappaus nopeuttaa tapahtumien kulkua ehkä merkittävästi jatkoa ajatellen mutta samalla Dornesta on tehty lähes täysin merkityksetön ja mielenkiinnoton osa tarinaa. Oberynin äpärät ovat sarjassa todella tylsiä ja heidän tekemisensä on sarjan tyylin huomioiden epärealistista ja ontuvaa, aivan liian käsikirjoitetun oloista. Toki nyt Dorne liittyy sotajoukkoihin mutta mitä sitten? Siellä ei ole enää yhtään mielenkiintoista hahmoa, eikä heidän mukanaolonsa ole enää mitään muuta kuin lisää voimaa armeijoihin. Merkittävät hahmot kirjoista kuten Arianne Martell, Areo Hotah, Arys Oakheart, Darkstar ja Doran Martell loistavat poissaoloaan ja tilalla on kasa persoonattomia teini-ikäisiä äpäriä ja heidän lähes yhtä tylsä äitinsä. On kolikolla toki toinenkin puolensa; näillä ratkaisuilla Dorneen ei kulu niin paljon ruutuaikaa ja se on kenties tarkoitettukin pienempään rooliin. Valtava potentiaali on kuitenkin väistynyt latteuden tieltä, eikä Dornella ole enää juurikaan mitään annettavaa sarjalle, kunhan nyt hengailee mukana.
Varys ja Petyr Baelish ovat pitkään olleet sarjan (ja erityisesti kirjojen) mielenkiintoisimpia hahmoja mutta valitettavasti nämäkään hahmot eivät enää jaksa säväyttää. Varyksen hahmon muutokset kirjoista ymmärrän, koska koko Golden Company/Aegon tarinanosa on tiputettu pois. Tämä on sarjaa ajatellen hyvä ratkaisu paisumisen estämiseksi mutta Varyksen hahmon kannalta äärimmäisen surullista. Varyksen mielenkiinto on pohjautunut kuitenkin täysin siihen, että hän pelaa omaa salaista valtaistuinpeliään, eikä kukaan oikein tiedä mitä hän tahtoo. Nyt hahmo on täysin tuuliajolla sarjan ratkaisujen myötä, tuntuu kuin hänelle ei keksitty muuta roolia kuin lyödä Daeneryksen side kickiksi, mikä on täysin ristiriidassa hahmon persoonan kanssa; jo toisessa kaudessa Varys kertoo Tyrionille, kuinka hän kokemuksiensa valossa vihaa taikuutta ja kiroaa lohikäärmeetkin tämän takia, samalla todeten hyvin vahvasti ettei halua koskaan nähdä valtaistuimella henkilöä, joka turvautuu taikuuteen (viitaten silloin tosin enemmän Stannikseen). Ja nyt hän on iloisesti kuitenkin Daeneryksen neuvonantaja, asia mikä tekee hahmosta hyvin epäloogisen ja päämäärättömän, ja tämän myötä myös epäkiintoisan. Peter Baelish on vielä hiukan avoin kortti sarjassa mutta hahmolle ominainen vaarallisuus, juonittelevuus ja älykkyys ovat vaihtuneet valitettavasti enemmän epävarmuuteen ja Sansan perään haikailuun. Toivottavasti hänen hahmonsa suunta vielä muuttuu, sillä kirjoissa hän on yksi ehdottomia suosikkejani ja yksi vaarallisimmista pelaajista Westerosissa.
Essoksen tapahtumat ovat olleet myös välillä hiukan heikkoja; Tyrionin tekemiset ovat olleet hiukan tylsiä, Daenerys alkaa voittamattomuudessaan olla jo naurettava ja Aryan meininki on loppukautta lukuunottamatta ollut melko ontuvaa. Aryan kohdalla suurimmat ongelmat ovat hänen kohtaamisensa naiskouluttajansa kanssa; miten ihmeessä hän selviää noin vähällä puukotuksista ja kuinka hän muka kykenee voittamaan itseään paljon taitavamman murhaajan vain sillä perusteella, että on pimeää? Eikö tämä ole muka käynyt samaa rumbaa läpi itse? Daenerys taas pyörii omaa ympyräänsä ja astuu jälleen liekeistä ulos kuolemattomana, miten ihmeessä hän muka onnistuu yksinään tappamaan kaikki suuret Dothraki lordit? Tällaiset epäuskottavat ratkaisut ovat juuri niitä sudenkuoppia, joita sarjan tekijöiden pitäisi välttää, sillä Game of Thronesin suurimpia vetovoimia on juuri sen realistisuus ja arvaamattomuus. Kenenkään ei pitäisi olla voittamaton, eikä kenenkään pitäisi selvitä elokuvamaisesti voittajina tilanteista, joista he eivät todellisessa elämässä selviäisi takuulla hengissä. Nämä ovat juuri niitä ratkaisuja, jotka eivät selvästikään ole Martinin luomia, vaan sarjan tekijöiden omia omituisia päähänpistoja. Samanlainen ennalta-arvattavuus on läsnä paljon puhutun yhdeksännen jakson kohdalla, sillä vaikka pohjoisen taistelu on visuaalisesti huikaisevaa katsottavaa, on se silti aivan liian sankarimaista Lord of the Rings tyyliä, millä ei pitäisi olla mitään tekemistä Game of Thronesin kanssa. Muistaako joku toisen kauden Blackwater jakson? Siinä oli taistelu, jonka lopputulosta ei osannut ennakkoon arvata kukaan ja juuri siksi se oli niin upea. Toisin oli Battle of the Bastards jaksossa, missä taistelun tyyli oli jotain ihan muuta.
Muista ontuvista hahmoratkaisuista on mainittava vielä ainakin Euron Greyjoy, mies on kirjoissa äärimmäisen kiehtova ja mystinen mutta sarjassa hän esiintyy vain murhanhimoisena junttina, jolla ei ole oikein mitään tarjottavaa mihinkään. Jos hänen ainoaksi merkityksekseen sarjalle jää vain Yaran (nimi muutettu) ja Theonin pakottaminen Meereeniin, niin olen todella pettynyt. Myös itse Kingsmoot tapahtuma Iron Islandeilla oli toteutettu jokseenkin hutaisten, siitä olisi saanut paljon mielenkiintoisamman tehtyä pureutumalla tehokkaammin Euronin valinnan syihin (esim. Hellhornin uupuminen harmitti). Kaikki edellä mainitut seikat ovat toki negatiivisia asioita mutta rajoittuvat onneksi yksittäsiin hahmoihin ja asioihin, eivätkä lopulta vaikuta sarjan valtavaan kokonaisuuteen juurikaan, (paitsi realistisuuden hupeneminen ja epäuskottavat tapahtumat, mitkä syövät eniten tehoja kauden toimivuudelta). Suurimpana epäkohtana pidän (tässäkin) kaudessa kuitenkin tuotantotiimin älytöntä tapaa heitellä hahmoja paikasta toiseen ilman mitään selityksiä. Yhtäkkiä joku voi olla Dornessa ja saman jakson aikana melkein Winterfellissä, esimerkkinä. Tällaista älytöntä hyppimistä tapahtuu kohtuuttoman paljon, mistä kaikista pahin oli ehdottomasti viimeisen jakson Varyksen sijoittelu: ensin hän käy heittämässä Dornessa yhden lauseen ja varttituntia myöhemmin hän on Slavers Baylla Daeneryksen sotalaivassa matkalla kohti Kings Landingia. Ok? Käykö järkeen? No ei käy. Eniten harmittaa se, että tällaiset asiat olisi hyvin voinut korjata tekemällä vain parempaa leikkaustyötä ohjauksessa mutta nyt tulee fiilis, että sarjan tekijät eivät ole välittäneet yhtään logistisista mittasuhteista. Mikä taas kerran syö tehoja pois uskottavuudelta ja realismilta.
Nämä asiat sanottuani on kuitenkin edelleen todettava, että kaikilta muilta osin Game of Thrones on kuudennella kaudellaan edelleen erittäin laadukasta TV viihdettä monella osa-alueella. Visuaalisesti ollaan sarjassa edetty suuren budjetin ansiosta jo huikeisiin saavutuksiin, mistä hienoimmat todisteet ovat kauden loppupään jaksoissa; Daeneryksen myllytys lohikäärmeiden kanssa orjaherrojen laivueen keskellä, Sept of Baelorin räjähdys, Winterfellin eeppinen taistelu, kaikki on upeasti toteutettu tällä saralla. Tämän lisäksi Game of Thrones nojaa edelleen suurimpana vahvuutena monikerroksiseen ja moniulotteiseen tarinankerrontaan ja kuudennessa kaudessa tämän tärkeän elementin kanssa on päästy pääosin loistavaan lopputulokseen. Välillä dialogi on vähän kökköä mutta erityisesti tällä kaudella pidän siitä, että hahmoja seurataan nyt viime kausia tiiviimmin; saman hahmon tekemisiä seurataan yhden tapahtuman sijaan monesti jakson aikana ja monesti myös uusi jakso jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Tämä tuo soljuvaa lineaarisuutta tarinankerrontaan ja toimii katsojan eduksi erittäin hyvin.
Tapahtumien tempo on tällä kaudella myös selkeästi aikaisempia kausia nopeampaa, mikä on ainakin vielä tällä hetkellä erittäin hyvä asia. Tähän on vaikuttanut luultavasti vahvasti ensinäkin se, että enää tuotantotiimin ei ole tarvinnut seurata Martinin hitaasti kypsenevää lähdemateriaalia, mutta toisekseen on myös fakta, että tuotantokausia on määrä tulla enää muutama, joten tekijöillä on luultavasti katse jo loppuhuipennuksessa. Tahti on kuitenkin välillä hiukan hätäisen oloista, minkä takia pelkään, että tulevat kaudet viedään liian nopeasti päätöksiinsä. Tässä kaudessa tahti pysyy kuitenkin vielä hiuksen hienosti parempana kuin huonompana asiana ja vie siksi tarinaa eteenpäin hyvällä vauhdilla. Tapahtumia on edelleen myös paljon vireillä ympäri maailmaa ja tämän kauden myötä ruutuaikaa saavat kaikki hahmot sopivassa suhteessa. Aiemmin mainittuja hahmoja lukuunottamatta lähes kaikkien hahmojen arkit etenevät hyvin mielenkiintoisella tavalla. Erityisesti Branin visiot menneisyydestä ovat olleet tämän kauden yksi parhaita puolia, etenkin paljon spekuloidut Tower of Joyn tapahtumat ja Lyanna Starkin kohtalo, jolle saatiin vihdoin ja viimein varmistus. Kyllä, Jon Snow on todellakin Lyanna Starkin ja Rhaegar Targaryenin lapsi, laillinen perillinen rautaistuimelle (mikäli Rhaegar ja Lyanna todella ehtivät Robertin sodan aikana naimisiin), sekä todennäköisesti profesian valittu, joka johtaa ihmiset lopulliseen taisteluun White Walkereita vastaan. Kenties myös yhden lohikäärmeen ratsastaja, sillä vain Valyrian veriperilliset kykenevät niillä ratsastamaan. Odotan innolla Jonin hahmon kehitystä nyt, kun faniteoriat hänen vanhemmistaan ovat lopulta saaneet varmistuksen.
Tapahtumat Kings Landingissä ovat edelleen myös jännittäviä ja erityisesti viimeisen jakson tapahtumat vievät pääkaupungin tilanteen hyvin mielenkiintoisiin aikoihin. The Winds of Winter jakso on muutenkin koko sarjan parhaita tuotoksia kauttaaltaan mutta erityisesti Kings Landingin ja Sept of Baelorin tuho oli parhaita hetkiä koko TV-historian aikana; Djawadin hypnoottinen taustamusiikki loi kohtauksen kanssa lähes taiteellisen lopputuloksen, jonka loppuhuipentumana Tommenin itsemurha teki siitä erinomaisen. Jaimen tekemiset Riverlandeilla on kaudessa toteutettu myös todella hyvin ja erityisesti Walder Freyn ja Aryan kohtaus oli loistavaa tarinankerrontaa samoilta kulmilta. The Houndin paluu oli odotettavissa kirjojen faniteorioiden pohjalta ja tämäkin tarinanosa toteutettiin upeasti. Erityisesti pidin siitä, että Brotherhood Without Banners teki viimein paluun sarjaan ja jään odottamaan heidän rooliaan jatkossa suuresti. Sansasta on kehittynyt yksi sarjan vahvimpia persoonia ja hänen hahmokehityksensä on ollut Jaimen ohella parasta mitä sarja on pystynyt tarjoamaan, upeita näyttelijöitä ja laadukasta käsikirjoitusta. Cersein arkki etenee myös tasaisen vahvasti kohti hänen vääjäämätöntä tuhoaan, ja hänen kyynisyyttään ja kärsimystään on nautittavan tuskaista katsella. Uskon ja toivon, että hänen profesiansa mukainen nuorempi kuningatar on lopulta Dany (eikä Margaery kuten hän luulee), joka tulee hänet syrjäyttämään. Briennen tarina eroaa suuresti kirjoista mutta mielestäni koko hänen juonikuvionsa on toteutettu erittäin hyvin sarjaan ja noinkin tylsästä hahmosta on saatu lopulta varsin olennainen osa tapahtumia. Benjenin paluu, legendaarisen Arthur Daynen esittely, Samin seikkalut, White Walkereiden läsnäolo, kaikki toimivat erittäin hyvin ja niitä esitellään sopivissa annoksissa. Ramsayn kohtalo jäi hiukan tosin harmittamaan kaikessa tyydytyksessään, olisin toivonut häneltä vielä enemmän annettavaa sarjalle, nyt hänen kuolemallaan ei ollut niin suurta merkitystä kuin ehkä olisi vielä voinut olla.
Tapahtumia on paljon ja tämän takia GoT:lla on potentiaali tarjota myös hyvin erityylisiä kohtauksia, ja tässä kuudes kausi onnistuu myös erinomaisesti; toimintakohtauksia on sopivasti vauhdittamassa meininkiä ja niiden toteutus on ensiluokkaista, yllättäviä kuolemia tarjoillaan edelleen ja vahvaa draamaa on mukana paljon, mistä ehdottomasti riipaisevin ja vaikuttavin osuus oli Hodorin taustan selviäminen ja hänen uhrautumisensa, kerrassaan upeaa työtä tekijöiltä. Kaikenkaikkiaan GoT:n kuudes kausi on siis ehdottoman loistava kausi, vaikka pieniä yksittäisiä ja vähän suurempia säröjä siinä onkin mukana, mitkä tiputtavat sen pois täydellisyydestä. Kokonaisuutta katsoen tekijät ovat kuitenkin onnistuneet vahvasti viemään jälleen sarjan tarinaa eteenpäin (vaikka välillä pyöritäänkin jopa hassulla tavalla ympyrää; taas julistetaan pohjoisen kuningasta ja taas Dany pitää palopuheita Westerosin valloituksesta, onneksi nyt hän sentään tekee asialle jo jotain) suurin harppauksin kohti vääjäämätöntä loppua, millainen se ikinä tulee olemaankaan. Mikäli Martinin visioita noudatetaan, tulee sarjan päätös aikoinaan olemaan katkeran suloinen, joten odotettavissa on toivottavasti vielä paljon henkeäsalpaavia kohtauksia ja tunnetiloja huikeasta toiminnasta väkevään draamaan ja valtapelin syövereistä salaisuuksien selviämiseen. 6 kautta GoT on nyt paikoittaisista notkahduksistaan huolimatta onnistunut pitämään tasonsa hyvin korkeana ja on huojentava huomata, että taso ei ole laskenut, vaikka Martinin lähdemateriaalia ei enää ole juurikaan käytössä. Toivottavasti loput kaudet ovat vähintään yhtä hyviä ja sarja saadaan kunnialla loppuun, ja jos näin on, niin voidaan monella mittarilla puhua kaikkien aikojen TV-sarjasta.
Arvosana: 9,1/10
Kohokohdat: The Door, Battle of the Bastards & The Winds of Winter
Hyvää Juhannuksen jälkeistä taantumaa kaikille. Sieltä se syksy alkaa hiipiä nurkille. Lieviä spoilereita juonien kuluista yleisellä tasolla, ei tarkkoja paljastuksia luvassa.
The Witcher 3: Hearts of Stone/Blood and Wine
”All who have learned my true name are now either dead or have met an even worse fate.”
– Gaunter O’Dimm
Viime vuoden puolella arvostelin itse Wild Hunt pelin kovin lukemin ja nyt pitkästä aikaa peliin on tullut tartuttua uudelleen Blood and Wine lisäosan tultua ulos. Aikaisempi lisäosa Hearts of Stone on ollut saatavilla peliin jo pitkään mutta ostin senkin vasta nyt, joten nämä molemmat lisäosat tuli pelattua lopulta perätysten. Normaalisti en koskaan noteeraisi pelkkiä lisäosia arvostelujen arvoisina mutta The Witcher 3 on lisäosiensa panostuksella sellainen poikkeus, että en voi olla näihin tarttumatta; pelattavaa riittää yhteensä todella paljon, erityisesti Blood and Wine lisäosan jättäessä kokoluokassaan monet kokonaiset pelitkin varjoonsa. Wild Hunt on tuhottu ja White Frost estetty Cirillan avulla mutta noituri Geralt joutuu nyt kohtaamaan voimia, jotka ylittävät monella tapaa jopa mahtavan Wild Huntin.
Hearts of Stone on 10+ tuntia pitkä lisäosa, joka tarjoaa kattavan pääjuonensa lisäksi oikein mukavan määrän mielenkiintoisia sivutehtäviä ja näpertämistä. Selkeimpänä uutuutena lisäosa tuo pelattavuuteen runecraft mekaniikan, minkä avulla pelaaja pystyy tehostamaan aseitaan taianomaisilla vahvistuksilla. Mekanismi on ihan mukava lisä peliin mutta sen hyöty jää lopulta hiukan vajavaiseksi, sillä mekaniikan hyödyntäminen ei anna enää mahdollisuutta asentaa perinteisiä runeja aseisiin ja haarniskoihin. Lisäksi runecraftin koko potentiaalin hyödyntäminen vaatii pelaajalta yhteensä 30 000 kultarahan investoinnin, mikä on lopulta kohtuuttoman suuri summa mekanismin hyötyä ajatellen. Tämän mekanismin lisäksi lisäosa tarjoaa joitain uusia Gwent kortteja, hirviöitä ja varusteita peliin mutta lopulta mitään kovin suuria uudistuksia Hearts of Stone ei peliin tuo. Pelattavuus sinällään on kuitenkin edelleen taattua Witcher laatua, mistä ei ole edelleenkään muuta moitittavaa kuin hiukan viiveellä komentoihin reagoiva hahmon ohjattavuus, mitä toki on jälkikäteen varmasti vaikea mitenkään korjata jo olemassa olevaan peliin.
Juonellisesti ja tarinallisesti Hearts of Stone on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu; Geralt joutuu roistojohtaja Olgierd von Everecin kanssa solmitun noiturisopimuksen myötä ikävään tilanteeseen tappaessaan tietämättään arvokkaan Ofierin valtakunnan prinssin. Ofierin soturit eivät tietenkään tästä kovasti pidä ja Geralt joutuu heidän vangikseen kohdatakseen lopulta hirttopuun. Mystinen hahmo Gaunter O’Dimm kuitenkin pelastaa Geraltin mutta samalla Geralt jää hänelle palveluksen velkaa, mikä lopulta sitoo Geraltin O’Dimmin tahtoon hyvin ikävällä tavalla; selviää, että O’Dimm ei olekaan mikään tavan tallaaja, vaan äärimmäisen voimakas henkiolento, joka huijaa ihmisiä sopimuksiin tavoitteenaan lopulta juonitella heidän sielunsa itselleen. Tämän myötä Geralt joutuu erinäisiin haasteisiin ja O’Dimmin tahdon alaiseksi, Olgierd von Everecin ollessa kuitenkin suurena hahmona myös kaiken keskiössä.
Pääjuonen tehtävät ovat hyvin mielikuvituksellisia ja erilaisia, mikä tekee itse tarinan kanssa Hearts of Stonesta hyvin laadukkaan kokonaisuuden. Välillä selvitellään rikoksia, välillä viihdytetään aavetta häissä, välillä ratkotaan arvoituksia, välillä selvitetään menneisyyden tapahtumia maalauksen sisällä olevassa taikamaailmassa, etc etc. On mukava irtautua myös pääjuonesta lisäosan tarjoamiin sivutehtäviin, joiden kanssa aika vierähtää myös oikein rattoisasti. Itse pääjuonen pituus on myös sopivan laajahko lisäosaksi ja hyvin toteutettujen dialogien, tarinanosien ja hauskan pelattavuuden luoma tasapainoinen kokonaisuus on hyvin tempotettu, mikä tekee Hearts of Stonesta erittäin laadukkaan paketin. Ehdottomasti parhaita puolia lisäosassa on kuitenkin sen hahmot ja nimenomaan von Everec ja Gaunter O’Dimm, jotka ovat hyvin mielenkiintoisia persoonia. Erityisesti Gaunter O’Dimm kiehtoo pelaajaa suuresti, sillä missään vaiheessa peliä ei oikeastaan selviä mikä hän on; ainostaan on tiedossa, että hän on kenties voimakkain olento, mitä koko Witcher universumissa on koskaan nähty, ja jonka tuhoaminen on käytännössä mahdotonta. Hän on joko jonkunlainen demoni, djinn tai jopa puolijumala, tarkkaan hänen todellista olemustaan ei tiedä kukaan. Eräänlainen pahuuden versio LotR:n Tom Bombadilista.
Blood and Wine on kahdesta lisäosasta selkeästi suurempi, pelattavuuden kellottaessa lisätehtävien kanssa helposti jopa 20-50 tuntia. Geralt kohtaa eteläisen Nilfgaardian herttuakunta Toussaintin kaksi ritaria, jotka tarjoavat suurta sopimusta noiturille; Toussaintia riivaa selittämättömien murhien sarja, joiden kaikki uhrit ovat kuolleet yhtäkkisesti ilman minkäänlaisia havaintoja murhaajasta. Toussaintin herttuatar Anna Henrietta palkkaa Geraltin selvittämään murhia ja tarinan edetessä selviää, ettei kyseessä olekaan ihan mustavalkoiset syyt ja seuraukset tapahtumilla. Kyseessä on lopulta yksittäisiämurhia suurempi salajuoni ja lopulta tapahtumat eskaloituvat jopa sodan tunnusmerkit täyttäviin mittakaavoihin, minkä seurauksena Geralt joutuu taiteilemaan käskyjen, omien näkemyksien ja ystävän kokemuksien välillä vaarallisella tavalla.
Koska tapahtumapaikkana on Witcher 3 pelille ennestään tuntematon eteläinen Toussaint, tarjoaa Blood and Wine täysin uuden avoin maailma alueen, jossa on paljon nähtävää, koettavaa ja pelattavaa. Juuri tämän uuden suuren alueen tuominen peliin tekee Blood and Winesta niin mittavan lisäosan, sillä alueella pystyy suorittamaan monia kymmeniä sivutehtäviä laajan pääjuonen lisäksi. Sivutehtävät ovat jopa monimuotoisempia ja viihdyttävämpiä kuin Hearts of Stonella tai edes Wild Huntilla, minkä ansiosta mielekästä pelattavaa riittää pitkiksi ajoiksi. Uutuuksina pelimekaniikkaan Blood and Wine tuo myös mutaation, mikä on täysin uusi keino kehittää Geraltin nouturin voimia. Mutaatiot vaativat paljon kehittymispisteitä mutta avaavat samalla lisää paikkoja voimille ja tehostavat olemassa olevia voimia tuntuvasti. Mutaatioiden lisäksi Geraltilla on myös mahdollisuus ehystää ja remontoida omaa viinitilaansa, mikä on hauskaa näpertämistä ja antaa myös käytännön hyötyjä, raaka-aineiden keruun puutarhasta ja ajallisesti rajoitettujen lisävoimien omaksumisen omassa sängyssä nukkumalla ollessa näistä selvimmät. Lisäksi Blood and Wine tarjoaa täysin uuden Gwent pakan (Skellige) ja mahdollisuuden luoda grandmaster tason Witcher armoreita. Uutta tarjontaa pelattavuuteen Blood and Wine tarjoaa näin runsaasti Hearts of Stonea enemmän, mikä on suuri plussa koko pelille.
Blood and Winen pääjuoni on tasoltaan myös erittäin kiehtova ja laadukas, eikä kalpene Hearts of Stonelle tai edes Wild Huntille pätkääkään. Juoni on myös näihin kahteen nähden hyvin omalaatuinen ja siksi erittäin mielekäs (erityisesti lastensatujen täyttämässä illuusiomaailmassa seikkailu sytytti punahilkkoineen ja pavunvarsineen). Vampyyrit ovat Blood and Winessa erittäin suuressa roolissa ja allekirjoittanut yllättyi tämän teeman toimivuudesta hyvin suuresti. Fantasiaolentoina vampyyrit ovat kuitenkin hyvin ylikäytettyjä populaarikulttuurissa ja niiden maine on pilattu moneen otteeseen geneerisyydellä, stereotypioilla, mielikuvituksettomuudella ja suoranaisella tylsyydellä. Witcherin universumissa nämä olennot ovat kuitenkin poikkeuksellisen mielenkiintoisia; ne jakautuvat lukemattomiin eri ryhmiin, toisten ollessa älykkäämpiä, toisten petomaisempia, toisten voimakkaampia, etc. Erityisesti tässä tarinassa ns. ”higher vampire” olennot nousevat suureen rooliin, näiden ollessa todella harvalukuisia olentoja, jotka ovat äärimmäisen vaarallisia. ”Korkeammat vampyyrit” ovat älykkyydeltään ihmisten yläpuolella, omaavat yliluonnollisen nopeat refleksit ja fyysiset voimat, pystyvät muuttumaan sumuksi ja kadota näkymättömiin, mutta ennenkaikkea niistä tekee suurenmoisia olentoja niiden kuolemattomuus; ajan hammas ei niihin pure ja lopullisesti tämmöisen olennon kykenee tappamaan vain toinen saman lajin edustaja. Tämän lisäksi korkeammilla vampyyreilla on hyvin voimakkaat tunneskaalat, mitkä tekevät niistä monella tapaa jopa ihmisiä inhimillisempiä olentoja, ja jokaisella on myös omat yksilölliset erikoisvoimansa, jotka ovat hioutuneet ja kehittyneet vuosisatojen elämisen aikana. Näin kiehtovaa tulkintaa vampyyreistä en ole koskaan aiemmin vielä missään nähnyt ja Blood and Wine on onnistunut hienolla toteutuksellaan palauttamaan vampyyrit olentoina takaisin sille jalustalle, mistä ne ovat ylikäytön ja mielikuvituksettomuuden takia valitettavasti viime vuosikymmeninä tipahtaneet.
Siinä missä Hearts of Stone esittelee selkeän pahuuden ilmentymän Gaunter O’Dimmin muodossa, on Blood and Winen voimasuhteissa kyse enemmän suurista näkemyseroista ja luonteista, joiden takia tapahtumat lähtevät pahasti törmäyskurssille. Tämän ansiosta pidän Blood and Winea myös tarinallisesti paljon kiehtovampana, minkä lisäksi Blood and Winen täysin uusi open world alue, mittavammat pelattavuus mahdollisuudet ja laajemmat uudistukset nostavat sen myös näistä lisäosista lopulta paremmaksi. Molemmat lisäosat ovat kuitenkin todella hyvin rytmitettyjä, tyylikkäästi ohjattuja (Blood and Winen lopputaistelun alun ohjaus = epic and chill down the spine!) ja eheitä kokonaisuuksia, joiden parissa aika lentää siivillä. Nykyaikana pelien lisäosat saattavat olla sisällöltään todella suppeita ja hintoihinsa nähden erittäin ala-arvoisia, minkä takia onkin hieno huomata, että jotkut pelifirmat jaksavat edelleen panostaa lisäosiin sillä arvokkuudella ja työllä, mitä pelaajat ansaitsevat. The Witcher 3 on tästä erinomainen esimerkki ja nousee näiden kahden lisäosan myötä vieläkin yhtä pykälää paremmaksi peliksi, vaikka alunperinkin kyseessä on erinomainen fantasiapläjäys. Joten, uuden tarkkailun valossa on aika nostaa koko pelin arvosanaa desimaalilla. I salute you, CD Projekt Red.
Arvosanat: Hearts of Stone: 8,7/10
Blood and Wine: 9,3/10
The Witcher 3: Wild Hunt (lisäosineen): 9,6/10
Uhkailut on nyt uhkailtu ja on aika laittaa sanat teoiksi (vai sanoiksi…?), tässäpä siis spämmiluolan ensimmäinen listaus, jonka aiheena on tällä kertaa kaikkien aikojen parhaat suomalaiset rockalbumit. Tämän kaltaisten listausten muodostaminen on samalla erittäin hauskaa ja haastavaa, sillä Suomesta on vuosikymmenten aikana tullut niin paljon hienoja rocklevyjä, että kymmenen parhaan valitseminen on äärimmäisen vaikeaa. Kaikilla ihmisillä on myös aina jokin tarina suosikkialbumiensa kohdalla, minkä takia levyt muuttuvat merkittävimmiksi ja paremmiksi kuulijalle kuin ne oikeasti ehkä edes olisivat, mikä tekee listaamisista usein aika hankalaa. Myöskään saman bändin tekeleitä en ole valinnut kuin yhden levyn verran listalle, vaikka etenkin kärkipään kahinoissa olisi voinut olla yhtyeiden muitakin levyjä (eli siinä mielessä lista on osaltaan hiukan harhaanjohtava, mutta deal with it). Näin lista pysyy hiukan laaja-alaisempana. Eli, tältäpä näyttää meikäläisen kokoelma kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rocklevyistä (joita olen kuullut, luonnollisesti).
Top-10 suomalaiset rockalbumit:
10. YUP – Normaalien maihinnousu (1999)
YUP on yksi niistä bändeistä, joiden paluuta odotetaan fanien keskuudessa vesi kielellä. Jarkko Martikaisen johtama poppoo ehti tehdä 11 kokopitkää melkein 20 vuoden aikana ja erityisesti 90-luvulla yhtye oli melko liekeissä. Monia upeita levyjä yhtyeeltä löytyy mutta omaksi suosikikseni on jostain syystä noussut tämä 1999 vuoden Normaalien maihinnousu. Levyltä löytyy useita todellisia hittibiisejä, kuten Varjoleikit, Me viihdytämme teitä, Meitä odotetaan mullan alla sekä omasta mielestäni yhtyeen paras kappale, Pohjaton säkki. Näiden parhaiden värssyjen lisäksi levyn anti on hyvin tasavahvaa YUP:ta, missä ei heikkoja lenkkejä ilmene. YUP:n omaperäinen soundi muodostuu kaiketi juuri tarttuvista melodioista ja rockkoukuista, mitkä yhdistyvät hämmästyttävän saumattomasti hillittyyn häröilyyn. Päälle vielä Martikaisen upeat lyriikat ja lauluääni, niin lopputulos on jotain hyvin originaalia ja jäljittelemätöntä. Normaalien maihinnousu tuo mielestäni yhtyeen tyylin parhaat puolet esille hyvin tyylikkäällä tavalla.
09. Absoluuttinen Nollapiste – Nimi muutettu (2002)
Absoluuttinen Nollapiste on YUP:n tapaan yhtye, jolla on täysin jäljittelemätön soundi musiikissaan. Yhtyeen musiikin voisi huoletta heittää progressiivisen rockin muottiin, vaikka sitä se ei sanan klassisessa merkityksessä aivan ole. Pop-vaikutteita kuulee yhtyeen tyylistä myös runsaasti, eikä Nimi muutettu ole poikkeus. Tämä albumi on iskenyt meikäläiseen aina yhtyeen tuotannosta selkeästi parhaiten. Levy on kokonaisuutena hyvin vahva tuotos, jonka vetovoima perustuu enemmän yleistunnelmaan kuin yksittäisiin kertosäkeisiin tai melodioihin. Levyn soundimaailma on hyvin pehmeä ja rauhoittava, ja siksi levy toimii todella monessa tilanteessa. Liimatan lauluääni on yhtä samettia ja hänen oivaltavia lyriikoitaan on erittäin mielekästä pohdiskella ja kuunnella. Erityisen lisämaisteen levylle tuo Rea Metsähonkalan runsaat huiluosuudet, jotka sopivat levyn tunnelmaan täydellisesti. Nimi muutettu on helposta lähestyttävyydestään huolimatta jollain tavalla taiteellista musiikkia mutta juuri tämän taiteellisuuden erinomainen tasapaino yksinkertaisen ulosannin kanssa on yhdistelmä, joka tekee levystä niin loistavan. Ja tietenkin loistavat biisit.
Kohokohdat: Pyhä nynny, Eräät tulevat juosten & Ipswich. Arvosana: 8,6/10
08. Kuollut Etana – Sitä on pimeä (2004)
Sitten vähän kotinurkkia päin. Kuollut Etana on isossa mittakaavassa erittäin tuntematon yhtye mutta kotopuolella Alavus-Töysä akselilla yhtyeen Sitä on pimeä -levy nauttii hyvin suurta kulttimainetta, eikä ihme, sillä tämä yhtyeen ainoaksi kokopitkäksi jäänyt tekele on erinomainen rockalbumi. Musiikillisesti levy on rosoista punkilla höystettyä raskasta rockia, jonka räkäinen ja kaunistelematon ulosanti antaa levylle todella suuren latauksen energiaa ja särmää. Yhtye onnistuu myös yhdistelemään erikoisesmpiakin musiikkityylejä täysin luonnollisesti biiseihinsä, mistä paras esimerkki on huikaiseva Jumala rakastaa minua -kappale; reggaepoljennosta muutetaan täyskäännöksenä punkrockiin, mutta vaihdos kuulostaa totaalisen luonnolliselta. Harva bändi kykenee moiseen. Laulu & lyriikka puolella Sitä on pimeä on erinomainen tuotos; Jussin laulu on vittumaisen raakaa mutta samalla hyvin tunteellista ja vahvaa, ja biisien lyriikat ovat synkkiä ja suoraviivaisia tarinoita elämän varjopuolista, aina väkivallasta itsetuhoisuuteen ja kaikkeen siltä väliltä. On harmillista, ettei yhtye koskaan päässyt kunnolla lentoon uransa aikana mutta niin, näin nämä asiat tahtovat hyvin usein myös mennä.
Biisejä pääsee muuten kuuntelemaan yhtyeen nettisivuilta, suosittelen.
Kohokohdat: Sitä on pimeä, Jumala rakastaa minua & Oi järveni. Arvosana: 8,6/10
07. Kuolleet Intiaanit – Puuluuranko (2005)
Kuolleet Intiaanit on yksi niistä bändeistä, jotka olisin ehdottomasti halunnut nähdä livenä. Valitettavasti bändiin tutustuin vasta yhtyeen hajottua, niin tätä mahdollisuutta ei lopulta minulle suotu. Kyseessä on yksi Suomen ns. alternative härörockyhtyeistä, johon luen myös mukaan mm. erinomaiset yhtyeet kuten Sydän, Sydän ja Risto. Näille yhtyeille muuten erityismaininta tässä vaiheessa, tavallaan olisivat paikan tällä listalla ansainneet, erityisesti Sydän, Sydän yhtyeen levy Usko itseesi ja Riston Aurinko aurinko plaa plaa plaa, upeita tekeleitä. Mutta nä on näitä henkimaailman juttuja, joten nyt näin. Kuolleet Intiaanit oli Seinäjokelainen yhtye, joka ehti uransa aikana julkaista vain kaksi albumia. Silinteritie ei auennut itselleni kovinkaan hyvin mutta yhtyeen 2005 vuoden debyytti Puuluuranko on tätä vastoin aivan erinomainen levy. Musiikillisesti yhtye sekoittaa myös omalla tavallaan raakaa punkkia suoraviivaiseen rockiin mutta heidän kokeellinen tyylinsä tekee musiikista lopulta jotain ihan muuta. Pilkettä silmäkulmassa on ollut paljon tätä levyä tehtäessä, ja lopputulos kuulostaa surrealistisen energiseltä kokonaisuudelta hassuttelua, meteliä ja rockia. Asennetta levyltä huokuu erittäin paljon ja jollain tavalla albumi on suuri keskisormen osoitus vesittyneelle ja tylsistyneele rock skenelle. Erinomainen teos puhdasta tajunnanvirtaa.
Kohokohdat: Tulen keskellä, Lintu-Ilma-Kala, Kompassi luonteeseen. Arvosana: 8,7/10
06. Viikate – Marraskuun lauluja II (2007)
Viikatetta on tullut kuunneltua 2005 vuodesta asti hyvin tiiviisti ja yhtyeestä onkin tullut vuosien varrella itselleni erittäin merkittävä. Vaikka parhaat muistot kohdistuvat itselläni levyihin Surut pois ja kukka rintaan sekä Kaajärven rannat, on Marraskuun lauluja II musiikillisesti ehdottomasti laadukkain ja kypsin levy yhtyeen tuotannossa. Viikate on viime vuosina käynyt hiukan liikaa itseään toistavaksi ja välillä jopa tylsäksi yhtyeeksi, mutta jokaisella levyllä onneksi on aina myös loistavia biisejä mukana. Marraskuun lauluja II -levyltä ei kuitenkaan löydy yhtään heikompaa hetkeä ja kokonaisuutena levyn musiikillinen draaman kaari on kerrassaan upeasti toteutettu. Olen aina pitänyt Viikatteessa eniten sen melankolisesta ja hitaammasta ulosannista, jolloin yhtyeen omalaatuinen raskaan rockin ja rautalangan sekoitus pääsee ehdottomasti parhaiten oikeuksiinsa. Marraskuun lauluja II edustaa juuri tätä puolta, yhtyeen tehdessä tarkoituksella tästä albumista juuri melankolisemman normaalin moshausrockin sijasta. Levy onkin juuri siksi mielestäni yhtyeen paras, sillä siinä yhdistyy tyylikkäästi vanhan Viikatteen väkevä tunnelma modernisoituihin soundeihin ja parempaan soittotaitoon. Kaiken keskiössä on tietenkin erinomaiset sävellykset ja niiden muodostama kokonaisuus, jollaista Viikate ei ole enemmin saati sitten myöhemmin onnistunut koskaan tekemään. Erityismaininta vielä Kaarlen loistaville lyriikoille (jotka myös nykyään ovat vähän jo väsähtäneitä) ja Amorphiksen In the Beginning (Ensimmäinen runo) -coveroinnille.
Kohokohdat: Valssi ikinä anteeksi, Ensimmäinen runo & Iäisyys. Arvosana: 8,8/10
05. Ultra Bra – Vesireittejä (2000)
Ultra Bra on kenties Suomen legendaarisimpia rockyhtyeitä ja bändin suosio oli aikoinaan melkoinen. Näin laaja-alainen orkesteri on kuitenkin taloudellisesti varmasti erittäin haastava ylläpitää mutta musiikillisesti se antoi mahdollisuuksia todella hienoihin saavutuksiin. Neljän levyn joukosta Vesireittejä on ehdottomasti yhtyeen paras, niin kokonaisuutena kuin yksittäisinä biiseinäkin. Musiikillisesti albumi on hyvin monikerroksista suomenkielistä rockia, jossa yhdistyy tyylikkäästi letkeä svengi raskaampaan rockiin ja big band meininki hauraaseen tunnelmointiin. Myöskään tällä levyllä ei heikkoja lenkkejä esiinny ja biisien järjestys on loppuun asti mietitty; raaskaammasta poljennosta liidetään kevyeen svengiin huoletta, suvantofiilistelyjen kautta taas energiseen meininkiin, jne. Koko komeuden kruunaa levyn päättävä Itket ja kuuntelet -kappale, joka on omasta mielestäni yksi parhaista suomalaisista rockbiiseistä, mitä on koskaan tehty. Todella mahtipontista ja väkevää tunnelmointia. Kerrassaan loistavan bändin kerrassaan upea albumi.
Kohokohdat: Vesireittejä, Rubikin kuutio & Itket ja kuuntelet. Arvosana: 9,0/10
04. Magyar Posse – Kings of Time (2004)
Magyar Posse on tämän listauksen todellinen outolintu, sillä yhtye edustaa instrumentaalipohjaista post-rock genreä, jolla on loppujen lopuksi rockin kanssa tekemistä yhtä paljon kuin ambientinkin. Post-rock on kuitenkin periaatteessa rockin alagenre, joten listapaikka on ansaittu. Erityisesti siitä syystä, että Kings of Time on tajuttoman hieno albumi. Levy sisältää 7 nimetöntä kappaletta, jotka muodostavat käytännössä yhden suuren kappaleen vain osiin pilkottuna. Levy sopii moneen tilanteeseen; taustamusiikiksi, nukkumaanmentäessä, viskin hörppimisen lomaan, baarikeikoille, keskittymistä vaativaksi musiikiksi, you name it. Levy on tunnelmaltaan hyvin pohdiskeleva ja melankolinen, eikä se kiirehdi mihinkään missään vaiheessa, vaan etenee kuin leijuen usvassa eteenpäin. Kings of Time on musiikillisesti erittäin väkevä tuotos, josta löytää useammankin kuuntelun jälkeen aina jotain uutta hienoa koukkua. Levy on yksi post-rock genren ehdottomia suosikkejani ja nousee kaikkien aikojen levyissäkin suhteellisen korkealle. Hieno bändi, erinomainen levy.
Kohokohdat: Koko levy Arvosana: 9,2/10
03. CMX – Talvikuningas (2007)
CMX on yksi Suomen uraauurtavimista rockyhtyeistä ja ansaitsee monella tapaa tulla mainituksi, kun puhutaan Suomen rockkentästä. Levyjä bändi on tehnyt ihan tolkuttoman määrän ja vaikka kaikki niistä eivät ole ihan mieleeni, niin hyviä albumeja bändi on kuitenkin tehnyt erittäin monta. Vuoden 2007 Talvikuningas yllätti allekirjoittaneen kuitenkin totaalisesti monestakin syystä. Ensinäkin Talvikuningas on scifi tarinalla maustettu konseptialbumi, toisekseen levyn teokset menevät vahvasti progen puolelle ja kolmannekseen albumin voisi periaatteessa lukea jopa metallialbumiksi, asia mitä en CMX:n kaltaiselta vannoutuneelta rockyhtyeeltä kuvitellut koskaan kuulevani. Pidän levyä kuitenkin edelleen rockalbumina, joka on vain vahvasti maustettu metallimusiikin elementeillä, joten paikka listalla on ansaittu. Musiikillisesti Talvikuningas on huikaiseva; kappaleet ovat hyvin polveilevia ja moniulotteisia mutta samaan aikaan oudolla tavalla helposti lähestyttäviä. Kitarariffit ovat täyttä rautaa, melodiat porautuvat aivoihin ja groove on kauttaaltaan erittäin tarttuvaa. Koukkuja viljellään jatkuvasti, ja joukossa on myös suoranaisia mestariteoksia, joista nostaisin jalustalle erityisesti kappaleet Kaikkivaltias, Punainen komentaja sekä Kaikkivaltiaan peili. Talvikuningas on tyylillisesti hyvin epätavallista CMX:ää mutta samaan aikaan bändi kuulostaa tasan itseltään, mikä tekee levystä hyvin luonnollisen osan yhtyeen diskografiaa. Selkeästi sekä bändin paras että yllättävin teos.
Kohokohdat: Kaikkivaltias, Punainen komentaja & Kaikkivaltiaan peili. Arvosana: 9,3/10
02. Von Hertzen Brothers – Approach (2006)
Von Hertzen Brothers on yksi ehdottomia suosikkibändejäni ja tässä on yksi yhtye, jolta olisi helposti voinut ottaa ainakin kaksi edustajaa tälle listalle. 2008 vuoden Love Remains The Same on huikaisevan hyvä albumi ja monella tapaa parempi levy kuin moni tällä listalla oleva albumi mutta periaatteellisista syistä päätin valita vain yhden edustajan per bändi tähän. Jopa LRTS:ää parempi albumi yhtyeeltä on mielestäni 2006 vuoden Approach, eikä yhtye ole näiden peräkkäisten levyjen jälkeen enää missään vaiheessa päässyt musiikillisesti samalle tasolle. Progen vaikutteet yhtyeellä ovat suurimmillaan juuri näillä albumeilla mutta yhtyeen musiikki on aina ollut jotain paljon enemmän kuin ”pelkkää” progea; popin vaikutteet ovat hyvin vahvasti läsnä ja jollain tavalla yhtye edustaa myös siirappisten rakkauslaulujen tyyliä. Musiikki on kuitenkin täyttä rautaa ja ehkäpä juuri omaperäisen tyylinsä ansiosta yhtye on noussut ihmisten tietoisuuteen niin tavallisen kansan kuin musadiggareidenkin piireissä. Approach on täynnä toinen toistaan upeampia teoksia ja kokonaisuutena levy hipoo täydellisyyttä. Timanttisia hetkiä on todella paljon ja huonoimmillaanikin levy on erittäin laadukasta rockmusiikkia. Parhaimmillaan se on parasta musiikkia maailmassa. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä erityisesti huikeassa Kiss A Wish mestariteoksessa ja sen huilusoolon nostatuksessa, kerrassaan fantastinen teos. Approach on itselleni erittäin merkittävä albumi muutenkin, siihen tulee palattua aina tasaisin väliajoin ja aina joutuu toteamaan, että on se edelleen vain yhtä kova. Kyllästymistä ei kertakaikkiaan voi tapahtua.
Kohokohdat: Endlessly, Kiss A Wish & After All. Arvosana: 9,4/10
01. Kingston Wall – II (1993)
Ah, Kingston Wall, mitäpä yhtyeestä vielä voisi sanoa mitä ei ole jo tuhanteen kertaan sanottu? Monien mielestä kyseessä on Suomen rockhistorian hienoin yhtye ja melkeinpä on pakko samaan huutoon ääneni yhdistää. Vaikka yhtye teki vain 3 albumia, on heidän jättämä jälkensä ollut järisyttävää, yhtyeen musiikin ollessa vaikutteena luultavasti lukuisille myöhemmille suomalaisille bändeille. Yhtyeen I -albumi on vielä hyvin happoisen kuuloinen ja kokonaisuutena ei vielä niin vahva mutta omaperäinen ja vaikuttava debyytti siitä huolimatta. III -levy on taas elektrovaikutteidensa, vahvan tunnelmansa ja musiikillisen kokonaisuutensa ansiosta erittäin hieno albumi, jonka lyriikat ovat kuitenkin pikkuisen verran huuhaata (levyllä on tosin mielestäni yhtyeen paras kappale, eeppinen The Real Thing).
II -albumi on kuitenkin kaikinpuolin lähes täydellinen levy; biisit ovat kauttaaltaan timanttia ja kokonaisuus on erinomainen. Levy on yhtä ilotulitusta alusta loppuun ja imee kuulijan mukaansa valtavalla energiallaan erittäin tehokkaasti. Instrumentaalien suuri määrä on musiikillisen draaman kaarta ajatellen erinomainen valinta, niiden toimiessa loistavina saatteina isompien biisien välissä. Levy on myös hyvin monitunnelmainen, fiilisten vaihdellessa jamittelusta kansanmusiikkifiilistelyyn ja melankolisesta tunnelmoinnista superenergiseen rockaavuuteen. Trio Jylli – Kuoppamäki – Walli oli kyllä semmoinen kolmikko, ettei ole moista taittu Suomen rockkentässä sen koomin nähdä; kolmen miehen luoma groove on niin erinomainen, että levyäkin kuunnellessa kuulostaa siltä kuin taustalla olisi isokin bändi (livemenosta nyt puhumattakaan). Kaikki soittajat ovat sekä solisteja että säestäjiä, Jyllin ja Kuoppamäen pitäessä komppia hävyttömän hienosti kasassa Wallin sooloillessa kitarallaan, kuitenkin niin että koko ajan myös basso ja rummut ovat solistisessa roolissa. Bändi on hyvin merkittävä osa Suomen rockhistoriaa ja vaikka tarina päättyi traagisesti, on musiikki jäänyt upealla tavalla elämään jälkipolville. Jopa niin hyvin, että yhtyeen II on albumina mielestäni kaikkien aikojen suomalainen rockalbumi.
Kohokohdat: We Cannot Move, Shine on Me & You. Arvosana: 9,5/10
Hyvät naiset ja herrat, aika se vaan rientää ja näyttäisi siltä, että spämmiluola viettää tänään yksivuotissynttäreitään. Tämän kunniaksi olen päättänyt tehdä katsauksen kuluneen vuoden antiin arvostelujeni osalta ja kerrata lyhyesti, mitä kaikkea on tullutkaan kirjoiteltua. Eli homman nimi on se, että kaikkien viiden taidemuodon parhaiten pisteitä saaneet tekeleet saavat kunnian loistaa vuosikatsauksessa oman lajityylinsä edustajana yhteensä 55 arvostelun joukosta. Etenemme kronologisessa järjestyksessä arvostelupäivämäärä edellä. Aloitetaan.
Spämmiluolan vuosikatsaus no 1:
TV-sarja: Game of Thrones, kaudet 1-5 – Arvosana: 9,4/10 (arvosteltu 17.6.2015)
Sarjoista oli hiukan vaikea valita parhaiten pisteyttämää yksilöä, sillä GoT:n lisäksi Fargo sai näköjään kokonaisuutena samat pisteet minulta. Myös True Detectiven ensimmäinen kausi sai 9,5/10, mikä periaatteessa minisarjan ominaisuutena olisi ansainnut paikkansa GoT:n tilalla. Lopulta päädyin tähän ratkaisuun, sillä Game of Thronesilta on tullut ulos yhteensä viisi täyttä kautta kahden tai yhden sijaan, mikä normaalisti aiheuttaa laadun säilyttämisen kannalta melko paljon haasteita sarjalle. Laadun kanssa GoT on kuitenkin pystynyt pääosinn pitämään tasonsa koko ajan erittäin laadukkaana. Plus kun oikein asiaa mietin, on GoT ehdottomasti kaikista TV-sarjoista se oma suosikkini, vaikka täydellinen tämäkään ei ole.
Game of Thrones oli ilmiö jo ensimmäisen kautensa myötä mutta oikeastaan vasta kolmannen kauden jälkeen sarja nousi megasuosioon. Eikä mikään ihme, sillä näin laadukkaasti toteutettua sarjaa tulee todella harvoin vastaan. George R.R. Martinin fantastiseen A Song of Ice And Fire -kirjasarjaan perustuva Game of Thrones on adaptiona erittäin upea, varsinkin jos mietitään sitä miten laaja-alainen kirjasarja on; tapahtumia on niin paljon, että niitä on lähes mahdoton saada järkevästi TV-sarjan muotoon. GoT:n tiimi on joutunutkin tekemään tämän vuoksi paljon kompromisseja hahmojen suhteen, yhdistämällä joitain kirjan hahmoja, muuttamalla joitain ja jättämällä joitain kylmästi pois. Joskus peliliikkeet ovat olleet todella hyviä, joskus hiukan ontuvia ja joskus todella huonoja. Pääasiallisesti sarja on onnistunut paikoittaisista riman alituksistaan huolimatta pitämään tasonsa ilman suurempia notkahduksia, ja nyt kirjasarjan ohitettuaan tuskin kukaan vielä tietää, mitä tuleman pitää tarinan osalta, mikä on ehdottomasti myös sarjan yksi suurimpia vetovoimia; hahmoteoriat jylläävät ja spekulaatiot elävät omaa elämäänsä tulevista tapahtumista, mikä tuo katsomiseen aimo annoksen lisämaustetta.
Upea fantasidraama, jonka 6. kaudesta tulee kesällä mittava syväanalyysi. En voinut vastustaa sen katsomista (myös spoilereiden pelosta oli pakko aloittaa sekin), vaikka aiemmin vannotin, etten sitä tee. Tässä ollaan, eikä oikeastaan edes kaduta, vaikka ensisijaisesti Martinin kirjat ovat minulle se aito ja oikea tarina. Sarjaa ajattelen enemmän nykyään vaihtoehtoisena todellisuutena ja yritän olla liikaa sotkematta näitä kahta ajattelumaailmassani.
BioShock Infinite yllätti minut pelaajana totaalisesti. First Person Shooterit eivät ole koskaan olleet lempipelejäni mutta tämän pelin myötä jouduin arvioimaan mielipiteitäni hiukan uusiksi. Ensimmäinen BioShock oli tunnelmallisesti ja tarinallisesti varsin mallikas peli, jota seurannut toinen osa oli myös ihan hyvä peli. En tiedä mitä pelintekijät yhtäkkiä tekivät Infiniten kohdalla mutta tässä pelissä tarina ja hahmot lähtivät aivan eri tavalla lentoon, tunnelman ollessa edelleen samaa laadukasta ja originaalia BioShockia. Hauskan (joskin brutaalin) pelattavuutensa ja vinksahtaneen maailmansa lisäksi juoni on kuitenkin se suurin syy, minkä takia tämä peli on niin loistava; valehtelematta näin vaikuttavaa ja yllättävää tarinaa ei ole missään tullut vastaan. Pelin jatko-osa Burial At Sea vie häröilyn vielä vähän pidemmälle, mikä sulkee trilogian ympyrän tyylikkäästi mutta jollain tasolla homma lähtee myös tässä hiukan jo lapasesta. Infinitessa juoni pysyy hiuksen hienosti vielä kasassa, tarjoten pelaajalle syvällisen pläjäyksen puhdasta neroutta. Ehdottomasti edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, mistä kertoo myös se, että pelille olen antanut kovimmat arvosanat kaikista blogin arvosteluista. Ainakin tähän mennessä.
Musiikki: Ayreon – The Theory of Everything – Arvosana: 9,3/10 (arvosteltu 6.9.2015)
Vaikka musiikinkuuntelu on omista huippuvuosistani vähentynyt huomattavasti, niin edelleen välillä tulee vastaan uusia levyjä, jotka palauttavat innostuksen musiikin suurkuluttamiseen jatkossakin. Ayreonin The Theory of Everything on yksi tämmöinen albumi. Arjen A. Lucassen on monella tapaa progemetallin kummisetä, joka jollain ihmeellisellä tavalla kykenee haalimaan levyillensä ihan järkyttäviä määriä tunnettuja ja tuntemattomampia huippumuusikoita. Tällä konseptilla Ayreon on edennyt jo pitkään, levyjen monilukuisten laulajistojen ja soittajistojen vaihdellessa levykohtaisesti, Lucassenin häärätessä mastermindina joka projektin takana. Huippulaulajien ja soittajien haaliminen on mahdollistanut miehelle myös sen, että hän kykenee käytännössä toteuttamaan visioitaan ilman teknillisiä rajoituksia. Ayreonissa ei koskaan ole kuitenkaan ollut kyse teknisen osaamisen korostamisesta, vaan levyt etenevät aina tarina, musiikki ja tunteet edellä.
The Theory of Everything on järkälemäinen puolitoistatuntinen tarina hulluuden partaalle ajetusta lapsinerosta, hänen pakkomielteisestä isästään, pahimmasta kilpailijastaan ja muista lähiomaisista, jotka joutuvat sijaiskärsijöiksi traagisissa tapahtumissa, joissa kunnianhimot ovat liian monella liian korkealla. Kaiken keskiössä on kaikkiallisuusteoria, jota yritetään epätoivoisesti ratkaista, ja sen salattujen totuuksien jahtaaminen on lopulta kaiken kurjuuden aiheuttaja. Tarina on erittäin hieno ja nostaa levyn konseptialbumien parhaimmistoon, mutta vähintään yhtä hienoa levyllä on itse musiikki; polveilevaa, moniulotteista, värikästä ja täynnä koukkuja. Levyn aloittava 23 minuuttinen Phase 1: Singularity on noussut itselläni jopa kaikkien aikojen biisien kärkijoukkoon, tyylilajiin katsomata. Mestariteos.
Elokuva: Winter on Fire – Ukraine’s Fight For Freedom – Arvosana: 9,0/10 (arvosteltu 22.10.2015)
En yleensä tykkää arvostella dokumenttielokuvia, sillä ne eivät useimmiten ole viihteellisiä tekeleitä, vaan vakavia tuotoksia, joille on vaikea antaa minkäänlaista arvosanaa. Winter on Fire on kuitenkin dokumenttina sekä erittäin ajankohtainen ja valistava mutta myös monella tapaa elokuvamaisempi kuin monet muut dokumentit. Dokumenttielokuva kertoo seikkaperäisesti haastattelujen ja kuva/videomateriaalin voimin Ukrainan Maidanin vuosien 2013-2014 mielenosoituksista, jotka eskaloituivat rauhanomaisista opiskelijamielenosoituksista ensin väkivaltaisiksi yhteenotoiksi, ja lopulta vallankumouksesta Venäjän Krimin valloitukseksi ja edelleen käynnissä olevaksi Ukrainan sodaksi. Dokumenttielokuva on todella vaikuttava ja tärkeä teos modernissa maailmassa, mutta samalla myös erittäin yksipuolinen; haastattelut ja tapahtumien kuvaukset esitetään täysin mielenosoittajien näkökulmasta, mikä tekee dokumenttielokuvasta myös tavallaam propagandan välineen. Dokumenttielokuvaa katsoessa tämä on syytä pitää mielessä. Kuitenkin, Winter on Fire kenties realistisin ja vaikuttavin kuvaus Ukrainan lähivuosien tapahtumista, mitä on tähän päivään asti julkaistu. Erittäin katsomisen arvoinen teos, joka taisi myös Oscar ehdokkuuden saada viime gaalassa.
Kirja: Alan Moore – Watchmen – Arvosana: 9,6/10 (arvosteltu 21.1.2016)
Blogin ensimmäisen teemakierroksen aiheena oli supersankarit ja kirjavalinnaksi valikoitui ilman suurempia pohdintoja Alan Mooren klassikkoteos Watchmen, joka on yksi arvostetuimpia sarjakuvateoksia, mitä maailmasta löytyy. Zack Snyder teki 2009 vuonna sarjakuvasta ihan pätevän elokuva-adaption mutta Mooren kirja on monin verroin tätä kuitenkin parempi. Watchmen on supersankaritarinana erikoinen, sillä se käänsi aikoinaan vallitsevan genren käsitykset ja stereotypiat täysin päälaelleen; supersankarit eivät olekaan enää niin sankareita ja mikään ei olekaan ihan niin mustavalkoista. Hahmot ovat tarinassa erittäin kiehtovia ja supersankariuden teema punoutuu Watchmenissä erittäin tyylikkäästi ydinsodan uhkaan ja salaliittoteorioihin. Watchmenin vaihtoehtoinen 80-luvun Amerikka on mielenkiintoinen ja omalla tavallaan hirvittävä paikka, jossa kylmän sodan eskaloitumista ja tuomionpäivää odotetaan avuttomina ja peloissaan. Kerrassaan upea teos, jossa on syvyyttä jakaa vaikka miten paljon muillekin tarinoille asti.
Näin ikkään. Blogi jatkaa normaalia eloaan tulevanakin blogivuonna, vaikka joitain uusiakin juttuja on perinteisten arvostelujen lisäksi tulossa. Uhkailin esimerkiksi blogia perustaessani spämmääväni kaikkia myös tylsillä listauksilla, joita aloitan ainakin tekemään hyvinkin pian.
”We were meant for this, Nathan. You, me, together. We were destined… for something great.”
– Samuel Drake
Uncharted pelisarja on viimein saapunut päätökseensä pari viikkoa sitten julkaistun Uncharted 4: A Thief’s End -pelin myötä ja samalla Nathan Draken viimeinen kuolemaa uhmaava seikkailu. 2007 vuonna ilmestynyt Uncharted: Drake’s Fortune toi seikkailugenreen virkistävimmän pelin sitten Tomb Raider 2:n ja tätä seurannut Uncharted 2: Among Thieves varmisti pelisarjan menestyksen. Uncharted 3: Drake’s Deception jatkoi vielä kolmantena installaationa pelisarjaa komeasti ja nyt vuonna 2016 Naughty Dog on tehnyt viimeisen Uncharted pelinsä ja mikä parasta, tällä kertaa alustana toimii PS4, mikä antoi pelille ennakkoon vahvemman potentiaalin kuin edeltäjillään. Tällä kertaa Nathan Drake ei jahtaa El Doradoa, Marco Polon kadonnutta laivastoa, eikä hiekkadyynien Atlantista, vaan valtavaa kadonnutta merirosvoaarretta. Lähtökohdiltaan tarina on kuitenkin erilainen muihin sarjan peleihin verrattuna, sillä pelin alussa Nathan on jättänyt aarteenmetsästykset ja asettunut elämään normaalia elämää, mutta kun hänen kuolleeksi luultu veljensä Samuel ilmestyy kuin tyhjästä Nathanin elämään, muuttuu tilanne täysin. Lopulta he lähtevät yhdessä kadonneen aarteen metsästykseen mutta odottaenkin tilanteet saavat asioiden selvitessä hiukan monimutkaisempia käänteitä.
Nostalgia tuntuu olevan tämän pelin vallitseva tunnelma, se leijuu jatkuvasti tapahtumien taustalla. Nathan Drake on nähnyt maailmaa ja elämää jo todella paljon ja seikkailut jätettyään hän haikeilee edelleen jännityksen perään, vaikka tietää, että se tie johtaisi lopulta hänen tuhoonsa. Nathanin veli Samuel on virunut 15 vuotta vankilassa kenenkään siitä mitään tietämättä ja hänen pakkomielteensä nuorena aloitetulle merirosvoaarteen metsästykselle on suurempi kuin koskaan; hän ei kykene näkemään, että maailma on mennyt eteenpäin ja tämän kaltainen metsästys olisi parempi jättää tekemättä. Hän elää edelleen vahvassa nuoruuden nostalgiassaan suurena aarteenmetsästäjänä, jolla on mahdollisuudet valloittaa koko maailma. Veljesten dynamiikka juontaa juurensa vahvasti heidän nuoruuksiinsa, joihin peli palaa myös tyylikkäästi pariin otteeseen tuomaan selkeyttä molempien miesten motiiveihin. Nämä flashbackit tuovat lyhyistä kestoistaan huolimatta todella paljon syvyyttä molempiin hahmoihin ja tätä kautta koko tarinaan. Ja jos puhutaan vielä nostalgiasta, niin Naughty Dog se vasta nostalgisella päällä onkin pelissä; Nathan Drake pelaamassa Crash Bandicootia aiheutti kieltämättä pientä naurun hymähtelyä.
Nostalgian viljely toimii parhaimmillaan erittäin hyvin missä tahansa formaatissa mutta liiallisuuksiin vietynä saattaa tulla olo, että koko konsepti ratsastaa vain vanhoilla meriiteillä. Näin ei onneksi A Thief’s Endin kohdalla ole, sillä hahmokehitys on tässä pelissä ehkä vahvinta koko pelisarjassa. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä Unchartedissa Nathan Drake esiintyy nuorena ja voittamattomana aarteenmetsästäjänä ja kolmannessa pelissä hän alkaa vasta miettiä seikkailuista jättäytymistä, niin A Thief’s Endissä hän esiintyy inhimillisenä olentona, joka joutuu tekemään hyvin vaikeita päätöksiä elämänsä suhteen, päätöksiä kunnianhimon ja rakkauden välillä. Voittamattomuuden ja sankarin aura on kadonnut ja tilalle on tullut kuolevainen, jopa herkkä ihminen, johon pelaaja pystyy samaistumaan hyvin vahvasti. Myös muut pelin hahmot ovat jollain tavalla ikimuistettavampia ja värikkäämpiä kuin edellisissä sarjan peleissä. Kenties jollain tavalla tietty pohjustus hahmoille on jo annettu edellisissä peleissä ja nyt tummanpuhuvamman, nostalgisemman ja sentimentaalisemman yleistunnelmansa ansiosta A Thief’s End nostaa hahmot uudelle tasolle.
Suuresti hahmoihin vaikuttavia tekijöitä pelissä ovat myös grafiikat, ohjaustyö ja ääninäyttely, jotka ovat kaikki uskomattoman hienosti toteutettuja ja ehdottomasti pelin hienoimpia puolia. Grafiikat ovat niin hyvät, että pelin hahmot jättävät melkein huippunäyttelijöitäkin varjoonsa, heidän ilmeidensä, eleidensä ja maneereidensa ollessa todella inhimillisen aidon näköisiä. Jos joku väittää vielä tämän jälkeen, ettei grafiikoilla ole väliä, niin hän puhuu täyttä paskaa; oikein käsiteltynä grafiikat tuovat todella paljon eloa peliin, mistä Uncharted 4 on väkevä esimerkki. Ohjaustyö on myös viimeisen päälle hiottua ja ohjaustyylinsä ansiosta A Thief’s End ilmenee puolittain lähes elokuvamaisena kokonaisuutena, millaista en ole nähnyt sitten Metal Gear Solid 4:n. Ääninäyttelijät tekevät yhtälailla uskomattoman hienoa työtä ja kun nämä kaikki kolme elementtiä yhdistetään, niin käsissämme on erittäin vahva tekninen kokonaisuus, joka antaa hahmoille syvyyttä tavalla, johon en ole vielä koskaan videopeleissä törmännyt aiemmin. Tähän kun liitetään vielä pelin varsin onnistunut ja mielenkiintoinen juoni, niin voidaan jo jonkinlainen sulka nostaa Naughty Dogin hattuun.
Pelattavuus itsessään on pääosin tuttua ja turvallista Unchartedia: edelleen pompitaan kallioilla ja ammuskellaan rosmoja minkä ehditään. Pelattavuus on ongelmatonta, hauskaa ja jouhevaa edelleen kaikinpuolin. Tässä kohden PS4:n tarjoamat mahdollisuudet tulevat kuitenkin parhaiten esille, sillä pelattavat alueet ovat selkeästi edellisiä Uncharted pelejä laajempia, jopa jollain tavalla avoin maailma -tyylisiä, mikä tarjoaa pelaajalle mukavasti erilaisia mahdollisuuksia tilanteiden selvittämiseen. Ehdottomasti myös upeana parannuksena pelissä on hiiviskelyn suuresti lisätty mahdollisuus, minkä ansiosta pelaaja pystyy useimmissa tilanteissa valitsemaan täysrynnäkön ja ampumisen sijasta heinikossa piileskelyn ja vihulaisten yksitellen eliminoimisen huomaamattomasti. Paikoitellen tulee mieleen jopa Metal Gear Solid -saagan kaltainen stealth toiminta, mikä on aina tervetullutta. Laajempien pelialueiden ansiosta Uncharted 4 ilmenee myös siinä mielessä edeltäjiään mielekkäämpänä tapauksena, että peli ei ole enää niin vahvaa putkijuoksua paikasta toiseen, vaan pelaajan pitää miettiä reittejään hiukan tarkemmin ympäristöä tutkailemalla. Jokin omituinen fetissi Naughty Dogilla kuitenkin edelleen on apinakiipeilyyn, sillä tässäkin Uncharted pelissä sitä saa tehdä puutumiseen asti. Onhan se ihan hauskaa joo mutta vartin yhtäjaksoisen hyppimisen jälkeen alkaa tuntua jo aika tuskaiselta. Ehkä vähän vähemmälläkin olisi selvitty?
Kokonaisuutena Uncharted 4: A Thief’s End on upea peli ja vahva näyte Naughty Dogilta. Teknisellä puolella on tehty huikeita saavutuksia, tarina on edeltäjiään vakavampi ja tunteikkaampi, hahmoissa on enemmän syvyyttä ja pelattavuus on edeltäjiään monipuolisempaa. Lisäksi Nathan Draken tarina päätetään tyylikkäästi tässä pelisarjan viimeisessä osassa. Kaikki nämä seikat nostavat A Thief’s Endin selkeästi ja tyylipuhtaasti Uncharted -sarjan parhaaksi peliksi, joka tulee varmasti olemaan potentiaalinen vuoden peli monessa eri instanssissa. Indiana Jones henkinen seikkalugenre elää ja voi hyvin onneksi myös pelipuolella, mistä Uncharted -saaga ja uudet Tomb Raider -pelit ovat upeita esimerkkejä. Jännittävä, tunteikas, hauska, dramaattinen ja kiehtova, näillä termeillä Uncharted 4: A Thief’s Endiä kuvailisin pelinä parhaiten. Jollain tavalla on kuitenkin surullista, että Nathan Draken seikkailut päättyvät nyt tämän pelin myötä, sillä pelisarja on ollut erittäin hauska ja virkistävä tapaus peliteollisuudessa. Kaikki hyvä päättyy kuitenkin aikanaan ja A Thief’s Endin lopetus on niin lopullinen ja hieno, ettei pelisarjaa voisi enää hirveästi paremmin lopettaa, saati sitten yrittää vielä jatkaa sitä. Seikkailu on päätöksessään ja ainakin allekirjoittanut on Naughty Dogin saavutuksiin pääosin erittäin tyytyväinen.
Marvel se tehtailee leffoja minkä ehtii. Spoilailen tekstissä vähän sitä, mitä kaikkia hahmoja elokuvassa on mukana. Mutta sen on spoilannut jo näköjään traileritkin, joten onko se nyt sitten enää spoilaamista…
Captain America: Civil War
Marvelin elokuvauniversumi on kymmenessä vuodessa kasvanut valtavaksi, niin rahallisesti kuin määrällisestikin. Onneksi siinä rinnalla laatu on myös kulkenut suhteellisen vakaana mukana, mikä toisaalta on ollut välttämättömyys Marvelilta, muutoin studio ei ikinä olisi näin pitkälle edes päässyt. Avengerien Thor, Hulk, Iron Man ja Captain America lisäksi omia elokuvia ovat nyt myös saaneet mm. Ant-Man, Guardians of the Galaxy ja Deadpool, jotka kaikki ovat olleet omalla tavallaan menestyksiä. Näiden hahmojen lisäksi Marvelin leffauniversumia on ilahduttanut kasvava joukko muita supersankareita, joista Vision on ollut ehdoton suosikkini. Age of Ultron oli turboahdettu elokuva, jossa oli paljon ongelmia (erityisesti itse Ultronin kohdalla), mutta leffa oli silti kaikessa massiivisuudessaan oikein viihdyttävä, ja se vei Marvelin supersankareiden vääjäämätöntä tarinankerrontaa loikkauksella eteenpäin kohti Infinity Warsin loppukliimaksia. Ja niin tekee myös kolmas Captain America.
Thorin elokuvat ovat hauskoja todellisen maailman ja fantasiamaailman genrehybridejä, joiden laatua heikentävä elementti on kuitenkin persoonattomat pahikset. Thor ja Loki tosin ovat erittäin jees. Edward Nortonin päähenkilöittämä Incredible Hulk on ihan hyvä leffa, joka lopulta kuitenkin vajoaa massaan hiukan lattean käsikirjoituksen takia. Avengers elokuvissa Hulk on täyttä rautaa. Iron Manit ovat yksiä Marvelin suosituimpia leffoja, jotka tosin myös vajoavat lopulta keskinkertaisuuteen; Robert Downey Juniorin karisma Tony Starkina on ainut asia, mikä nostaa ne erityiselle jalustalle. Captain America on poikkeava hahmo näissä single-elokuvissa, sillä hahmon elokuvat ovat olleet laadullisesti jatkuvaa nousukiitoa, ensimmäisen elokuvan geneerisyyden korvautuessa Winter Soldierissa monikerroksisemmalla ja vähemmän mustavalkoisella tarinankerronnalla. Nyt Civil War nostaa rimaa entisestään lähes jokaisella osa-alueella ja nousee samalla yhdeksi parhaaksi Marvel elokuvaksi, mitä Studio on koskaan tehnyt.
Avengers installaatio on pelastanut maailman monia kertoja menneisyydessä mutta samalla konfliktit ovat aihettaneet valtavaa tuhoa siinä sivussa. Tähän asti Avengers on saanut toimia hyvinkin vapaasti missä tahansa päin maailmaa oman mielensä mukaan mutta nyt heidän toimintaansa pidetään liian vapaana, minkä takia valtiot haluavat rajoittaa supersankarien toiminnan tiukan valvonnan alle. Tämä aiheuttaa vahvan jakautumisen Avengers leirissä, kun puolet kannattavat lakiesitystä ja puolet eivät. Leirien johtohahmoiksi nousevat lopulta sopimusta vastustava Captain America ja sopimusta kannattava Tony Stark AKA Iron Man. Ystävistä tulee vihollisia ja supersankareiden sisällissota alkaa kyteä, mutta tarina on lopulta tätäkin paljon moniulotteisempi, narratiivin koostuessa monien vanhojen ja uusien hahmojen päätösten seurauksista näiden kahden johtohahmon lisäksi.
Hahmoja Civil War -elokuvassa onkin hyvin paljon, mikä tekee elokuvasta monella tapaa enemmän uuden Avengers leffan kaltaisen; Captain American rooli on suuri mutta hän ei ole enää yksin kaiken keskiössä. Kapun ja Iron Manin lisäksi paljon aikaa saavat mm. Vision, Black Widow, Falcon, Winter Soldier Barnes, Hawkeye, Scarlet Witch ja Ant-Man. Uusista hahmoista Black Panther oli vaikuttavin, hahmossa on jotain tyylikästä salaperäisyyttä ja karismaa, mille Chadwick Boseman antaa näyttelijänä mukavasti persoonallisuutta. Spider-Manin mukanaolo oli tietenkin erittäin mukava yllätys ja hahmosta on saatu erittäin hauska, mutta tämän kokoluokan hahmon tuonti elokuvaan oltaisiin voitu tehdä hiukan paremmin. Hahmon rooli jää nyt liian pieneksi ja Parkerin hassutteluluonteen kanssa Spider-Man jää jollain tasolla melko epäuskottavaksi ja aliarvostetuksi supersankariksi. Jos hänen mukanaolonsa oli yllättävä, niin hänen nopea poistuminen elokuvasta oli vähintään yhtä yllättävä, minkä takia hahmo jää vain väliaikaiseksi kuriositeetiksi. Spider-Man ansaitsisi kuitenkin ehdottomasti enemmän ja näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut parempi jättää koko hahmo pois elokuvasta näin pienen roolin takia.
Itse päähenkilöä Captain Americaa olen aina pitänyt Avengereista tylsimpänä mutta Marvel on onneksi onnistunut luomaan hahmon ympärille kahden viimeisimmän CA -elokuvan aikana niin hienoa narratiivia, että jopa näin propagandaisesta hahmosta on saatu mielenkiintoinen ja värikäs. Ensimmäisessä CA -elokuvassa hahmo on tylsä kuin saapas mutta jo Winter Soldierilla siihen saatiin paljon mielenkiintoa lisää. Civil War nostaa Captain American lopulta jopa erittäin persoonalliseksi yksilöksi, joka ei enää ole vain Amerikan idyllinen sankari, vaan vaikeita päätöksiä tekevä yksilö, joka joutuu kyseenalaistamaan omat moraalikäsityksensä ja seuraamaan sydäntään, vaikka monet pitäisivätkin hänen päätöksiään väärinä. Juuri Captain American puhtoisuuden rikkoutuminen antaa hahmolle sitä toivottua särmää, mitä siinä ei aikaisemmin ole vielä ollut. Elokuvan toinen voimahahmo Iron Man on edelleen myös täyttä rautaa Robert Downey Juniorin tulkinnassa, ja juuri elokuvan pyörittelemien moraalisten dilemmojen ansiosta myös Tony Stark nousee mielenkiintoisemmaksi aikaisempiin Marvel elokuviin nähden. Sanomattakin selvää, että Captain American ja Iron Manin välinen dynamiikka on yksi elokuvan toimivimpia elementtejä ja jo pelkästään tämä nostaa Civil Warin tasoa huimasti.
Toinen elokuvan suuri kantava voima piilee juuri siinä, että se esittelee kerrankin supersankarielokuvan, jossa ei ole pahista; tekojen seuraukset vainoavat jokaista hahmoa ja lopulta konfliktit syntyvät erilaisten näkemysten joutuessa törmäyskurssille. Kaikilla on omat arvomaailmansa, joiden mukaan heidän on elettävä, muuten he saavuttaisivat tekopyhyyden huipun. Myös menneisyyden tragediat ja tapahtumat vainoavat hahmoja, mikä aiheuttaa paljon ikävyyksiä monille. Erityisesti Tony Starkin, Steve Rogersin ja Bucky Barnesin väliset konfliktit on luotu elokuvassa upeasti; kaikki ovat omalla tavallaan tehneet peruuttamattomia tekoja ja nyt tekojen kylvämää satoa niitetään tuhoisalla tavalla. Katsojakaan ei enää ota selvää kenen puolella olisi, sillä omalla tavallaan kaikki kolme ovat tuomittavissa teoistaan, mutta samalla kaikki ovat myös uhreja ja sankareita. Jopa elokuvan näennäinen pahis Zemo on lopulta vain konfliktien uhri, johon katsoja pystyy kiintymään, halusi sitä tai ei. Juuri se, että mikään ei ole mustavalkoista ja kukaan ei ole viaton, nostaa Civil Warin upeaksi elokuvaksi ja poikkeukselliseksi supersankaritarinaksi.
Ohjaustyö elokuvassa on myös oikein mallikasta ja elokuvan pulssi on luotu hyvin. Marvel elokuvaksi Civil War on poikkeuksellisen vakava mutta huumoria mukana on myös mukavasti keventämässä tunnelmaa. Muutamia todella hienoja toimintakohtauksia elokuvaan on myös saatu, erityisesti lentokentän mähinät ja lopun tukikohtataistelut ovat intensiivistä seurattavaa. Tietyllä tapaa kuitenkin hahmojen paljous aiheuttaa sen, että homma meinaa levitä monessa kohtaa naurettavasti käsiin, mutta paletti pysyy kuitenkin juuri ja juuri uskottavana. Hiukan pidemmälle vietynä monet kohtaukset olisivat tehneet elokuvasta flopin, mutta onneksi Marvel on paikoittaisesta överihakuisuudestaan huolimatta osannut hillitä tekemisiään riittävän paljon. Kokonaisuudessaan Civil War on erittäin tervetullut jatke Marvelin ja Avengerien universumiin, ja elokuva vie tapahtumien ja hahmojen kehitystä erittäin tehokkaasti eteenpäin. Nähtäväksi jää, miten universumin tarina tästä eteenpäin etenee, mikään ei ainakaan tämän jälkeen ole enää ennallaan.
House of Cards, tuo modernin realistisen fiktion Game of Thrones. Frank Underwood, tuo modernin realistisen fiktion Peter Baelish. Näillä vertauksilla sukellus kohti Amerikan Yhdysvaltojen dramatisoitua valtaistuinpeliä.
House of Cards (kaudet 1-4)
”There are two kinds of pain. The sort of pain that makes you strong, or useless pain. The sort of pain that’s only suffering. I have no patience for useless things.”
– Frank Underwood
Näin Yhdysvaltojen presidentinvaalien alla House of Cards on melko ajankohtainen TV-sarja, ja vaikka kyseessä onkin fiktiivinen poliittinen draama, niin monella tapaa sarja onnistuu kertomaan melko realistisella tavalla sen sirkusrumban, mitä USA:n poliittinen maailma pitää sisällään. Kahden suurpuolueen välistä valtapeliä, äänien piiskurointia, kompromisseja, ulkopoliittista nuoralla tanssimista, lokakampanjointia, hyvä veli sopimuksia ja lobbausta, jota pidän lähinnä laillistettuna korruptiona. Joskus olisi melko jännittävää olla kärpäsenä katossa katsomassa Valkoisen talon sisällä, miten hommia siellä oikeasti pyöritetään. House of Cards antaa siitä dramatisoidun ja fiktiivisen kuvan, joka kuitenkin pitää monia totuuden siemeniä sisällään suurvallan poliittisesta pelistä, niin jokapäiväisen politikoinnin kuin vaalienkin osalta. Vaikka historian saatossa on kaikenlaisia hiihtäjiä USA:nkin politiikassa nähty (viimeisimpänä Donald Trump), niin House of Cardsin päähenkilön Frank Underwoodin kaltaista persoonaa tuskin todellisuudessa USA:n politiikassa ollaan nähty. Ja toivottavasti ei nähdä.
House of Cardsin idea perustuu täysin Frank Underwoodin pyrkimyksiin edetä poliittisella uralla. Sarjan alussa hän on demokraattien piiskuri, jonka on määrä saada uuden presidentin myötä ulkoministerin salkku. Viime metreillä tämä lupaus kuitenkin petetään ja hän joutuu jäämään entiseen virkaansa, minkä johdosta Underwood lähtee säälimättömälle ristiretkelle kaikkia vastaan, jotka pettivät hänet, tavoitteenaan päästä niin paljon kiinni vallan kahvaan kuin mahdollista. Underwoodin armoton luonne tekee hänestä kylmäverisen opportunistin ja pragmaatikon, joka ei kaihda mitään keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Hahmoon kuuluu kuitenkin myös paljon sentimentaalisia puolia, mikä tekee hänestä hyvin mielenkiintoisen päähenkilön; säälimättömän vaarallinen anti-sankari/pahis, jonka tunteellisemmat piirteet tekevät hänestä kuitenkin normaalia sosiopaattia paljon moniuloitteisemman persoonan. Kevin Spacey on nimekäs ja kykenevä näyttelijä Underwoodin rooliin ja miehen karisma nostaa Underwoodin kevyesti nykytelevision persoonallisimpien hahmojen joukkoon. Spaceyn roolisuoritus tekee tyylikkäällä tavalla Underwoodista sekä rakastettavan että erittäin vihattavan hahmon, mikä asettaa katsojan omituiseen asemaan; Underwoodin moraalittomuus ja suoranainen pahuus saavat katsojan toivomaan, että hän joutuu vielä tilille tekemisistään, mutta samaan aikaan sitä salaa toivoo, että hän selviää kaikista koettelemuksistaan voittajana.
Underwoodin lisäksi sarjassa on paljon merkittäviä sivuhahmoja, jotka vaihtelevat kausikohtaisesti. Suurimpia hahmoja ovat kuitenkin ehdottomasti Frankin luottomies Doug Stamper (Michael Kelly), lobbari Remy Danton (Mahershala Ali), sekä Frank Underwoodin vaimo Claire (Robin Wright), joka on hahmona lähes yhtä vaikuttava kuin Frank. Siinä missä Frankin persoonallisuus ei juurikaan muutu sarjan edetessä, on Clairen hahmokehitys huomattavampaa; vaikka hän on Frankin tapaan hyvin määrätietoinen ja kylmän laskelmoiva alusta asti, niin hänen persoonassaan on paljon myös herkkyyttä pinnan alla, mikä kuitenkin tapahtumien edetessä korvautuu kyynisellä nihilismillä. Claire joutuu rajusti mukaan Frankin valtapelin syövereihin, mikä kovettaa häntä sarjan edetessä runsaasti. Manipulointi ja valheet ovat kuitenkin myös Clairen aseena jatkuvasti sarjan aikana, aivan kuten Frankillakin, ja on mielenkiintoista seurata sekä heidän julmaa yhteistyötä että keskinäistä egotaistelua.
Poliittisen valtapelin lisäksi House of Cards keskittyy myös vahvasti draaman voimaan, mihin kuuluu luonnollisesti ihmissuhdekiemurat, seksuaalisuudet ja ylipäänsä sosiaalisten asemien korostaminen. Ruutuaikaa saavat monet hahmot ja tämä tekee sarjasta mukavan monipuolisen kerronnan erilaisten persoonien törmäyskursseista. Sarja korostaa myös paljon moraalisten arvojen merkitystä ja eettistä filosofointia, mikä saa katsojan pohtimaan paljon oikean ja väärän merkitystä sekä sitä, miten lopulta mikään ei ole mustavalkoista. Rikosgenreä on tämän johdosta myös sarjaan sopivasti ujutettu, mikä toimii todella hyvin kaikkien tuotantokausien läpi. Pääasiassa sarja keskittyy kuitenkin nimenomaan poliittisen valtapelin näkökulmaan, mikä pitää katsojan jo itsessään tehokkaasti otteessaan; on jännittävää katsoa valtapelin pelaajien vaarallisia ja räjähdysalttiita siirtoja läpi sarjan, kun koskaan ei tiedä kuka joutuu shakkimatin kohteeksi, kuka nousee tilanteista voittajana ja kuka häviää kaiken. Frank Underwoodin siirrot ovat luonnollisesti keskiössä ja sarja on tämän osalta toteutettu erittäin hyvin, sillä vaikka hän nousee pitkällä juoksulla koko ajan ylemmäs ja ylemmäs, niin hän epäonnistuu koko ajan myös paljon. Koko hänen elämänsä muuttuu nuoralla tanssimiseksi, missä onnistuessaan hän saa paljon valtaa ja vipuvoimaa mutta epäonnistuessaan hän on vaarassa menettää kaiken saavuttamansa. Tällä tavoin sarja esittää päähenkilönä hahmon, joka on äärimmäisen älykäs ja hyvä pelissään, mutta kuitenkin myös erehtyväinen ihminen, joka lopulta ei pysty mitenkään hallitsemaan ympäröiviä tapahtumia, vaikka haluaisikin.
Tuotantokaudet ovat pääasiassa tyylillisesti hyvin samankaltaisia mutta niiden teemat eroavat toisistaan jollain tasolla. Erityisesti neljännen kauden presidentinvaali taistelu eroaa tyylillisesti muista kausista, ja tyylikkään toteutuksensa ansiosta tämä kausi nouseekin nykyisistä kausista kaikkein mielenkiintoisimmaksi. Demokraattien omien ehdokkaiden taistelu äänistä on jo itsessään erittäin rajua katseltavaa kaikkien yrittäessä mustamaalata kaikkia keinoilla millä hyvänsä, mutta erityisesti republikaaniehdokkaan kanssa käytävä lokakampanjointi on hienoa katseltavaa. Ja pelottavaa tässä on se, että jenkeissä oikeasti vaalipolitiikka perustuu hyvin pitkälti toisten lokaamiseen, mikä tuntuu jotenkin täysin käsittämättömältä. Vaaliteeman lisäksi 3-4 kausien ulkopoliittiset juonianglet ovat myös sarjan parhaita puolia, kun poliitikot joutuvat kikkailemaan lähi-idän terroristiuhan (jopa huvittavan realistisen ICO terroristijärjestö, joka on käytännössä ISIS mutta jonka nimeä ei vain sarjassa ole kyetty/haluttu käyttää) ja häikäilemättömän Venäjän presidentti Viktor Petrovin kanssa, jota näyttelevä Lars Mikkelsen tekee upeaa työtä roolissaan (hahmo, johon on myös varmasti haettu vaikutteita realimaailman Vladimir Putinista).
Ohjaustyöltään House of Cards on ensiluokkaisen laadukas ja sarjasta huomaa, että sitä ovat tehneet alan todelliset ammattilaiset isolla rahalla. Ohjaajia sarjassa onkin lukuisia, joista ehkä tunnetuimmat ovat David Fincher ja Joel Schumacher. Sarjan käsikirjoituksen ja ohjauksen muodostama lopputulos muodostaa tempollisesti hyvin hektisen lopputuloksen, missä kohtaukset vaihtuvat intensiivisellä pulssilla. Tämä aiheuttaa katsojalle sen, että hänen täytyy keskittyä erittäin tehokkaasti joka hetki sarjaa katsoessaan, muuten olennaisia kohtauksia ja vuorosanoja saattaa mennä ohi ja katsoja tipahtaa kyydistä. Toisaalta nopeatempoinen tyyli varmistaa myös sen, että sarja pitää katsojan otteessaan hyvin tehokkaasti koko ajan, eikä tylsistyttäviä suvantovaiheita pääse juurikaan esiintymään.
House of Cards on oikein virkistävä ja ennenkaikkea laadukkaasti toteutettu poliittinen draama, joka pitää katsojan melko tehokkaasti otteessaan koko ajan. Tapahtumat etenevät nopeasti ja tilanteet saattavat muuttua äkillisesti, mikä luo tiettyä positiivista arvaamattomuutta sarjan tunnelmaan, ja muutamat todelliset shokkiyllätykset tuovat myös paljon lisäpotkua kokonaisuuteen. Näyttelijät tekevät kauttaaltaan fantastista työtä sarjassa, erityisesti Frank Underwoodia näyttelevä Kevin Spacey, Doug Stamperia näyttelevä Michael Kelly, Venäjän presidentti Viktor Petrovia näyttelevä Lars Mikkelsen ja republikaanien presidenttiehdokas Will Conwayta näyttelevä Joel Kinnaman. Poliittinen draama voi olla genrenä erittäin haastava saada toteutettua mielenkiintoisesti, sillä politiikka ei aiheena välttämättä ole se kaikkein mielenkiintoisin, etenkään ihmisille joita politiikka ei kiinnosta muutenkaan yhtään. House of Cards onnistuu kuitenkin tässä pääasiallisesti erittäin hyvin, varsinkin kun tyyliin on tuotu mukaan vahvaa dramatisointia, korruptiota ja rikogenren elementtejä. Puuduttavampia ja jopa epärealistisia osioita tässäkin sarjassa hiukan kuitenkin on, minkä takia aivan erinomaiseksi tätä ei voi sanoa. Kyseessä on kuitenkin ammattitaidolla ja ajatuksella toteutettu nykyaikainen sarja, joka ainakin nyt neljän tuotantokautensa aikana pitää laadun tasaisen vahvana kaudesta toiseen. Toivottavasti tulevat kaudet pitävät riman yhtä korkealla ja sarja saadaan myös aikanaan päätettyä tyylikkäästi ilman suurempia notkahduksia. Underwoodien kohtalon ratkeamista odotellessa.
Arvosanat:
Kausi 1: 8,8/10
Kausi 2: 8,9/10
Kausi 3: 8,6/10
Kausi 4: 9,0/10
Spoilereita luvassa tapahtumien kuluista hyvin yleisellä tasolla mutta yksityiskohtaisia paljastuksia ei sisälly tekstiin. Teitä on varoitettu.
Hannibal
”Psychic driving fails because it’s methods are too obvious. You were trying too hard Frederick. If force is used, the subject will only surrender temporarily. Once a patient is exposed to the method of manipulation, it becomes much less effective.”
– Dr. Hannibal Lecter
Hannibal Lecter, Thomas Harrisin henkiin herättämä ja Anthony Hopkinsin valkokankaalle ikuistama psykopaatti on monella tapaa yksi kautta aikojen ikonisimmista pahiksista, mitä on koskaan luotu. Uhrilampaat on edelleen itselleni yksi parhaista näkemistäni trillereistä ja suurin kunnia elokuvan toimivuudelle piilee juuri Hannibal Lecterin hahmossa, jonka Hopkins tulkitsee hyytävän upeasti. 2013 vuonna päivänvalon nähnyt Hannibal TV-sarja palauttaa parin heikomman Hannibal elokuvan jälkeen uskon hahmoon Mads Mikkelsenin näyttelemänä, jonka tulkinta hahmosta tuo esiin äärimmäisen älykkään kirurgin ja terapeutin, tunteettoman psykopaatti sarjamurhaajan ja uhrinsa syövän kannibaalin, joka kykenee karismansa avulla totaalisesti manipuloimaan ympärillä olevia ihmisiä ja tapahtumia omaksi huvikseen. Hannibal jäi lopulta lyhyeksi sarjaksi, tuotantotiimin lopettaessa sarjan kolmen kauden jälkeen. Monella tapaa tämä on ollut kuitenkin järkevä päätös, sillä sarjan tapahtumat etenevät niin suurella vauhdilla, ettei neljänteen kauteen oltaisi luultavasti saatu enää luontevasti järkevää tarinaa rakennettua. Jokainen tuotantokausi on myös omanlaisensa tyyliltään ja tunnelmaltaan, verrattuna sekä toisiinsa että muihin TV-sarjoihin, mikä nostaa Hannibalin mukavan vaihtelevaksi ja uniikiksi kokonaisuudeksi nykyajan suuren TV-sarja tarjonnan keskellä.
Sarjan dynamiikka perustuu täysin kahteen hahmoon; Hannibal Lecteriin ja Will Grahamiin, ja erityisesti näiden kahden väliseen monimutkaiseen suhteeseen. Siinä missä Hannibal on älykäs psykopaatti ja psykiatri, on Will Graham poikkeuksellisella mielikuvituksella varustettu FBI:n erikoisavustaja, joka kykenee psykologisen empatiahäiriönsä (lue: empatisoi normaalia voimakkaammin) avulla rekonstruoimaan tehokkaasti rikostapahtumia ja kuvittelemaan itsensä rikollisten ajatusmaailmaan. Hahmot ovat monella tapaa kolikon kaksi kääntöpuolta ja siksi heidän suhdettaan seuraa koko ajan hiukan jännittyneenä varpaillaan. Hannibal yrittää jatkuvasti manipuloida Grahamia ja tehdä hänestä murhaajaa tuhoamalla hienovaraisesti hänen ympäriltään kaikki sosiaaliset suhteet, mikäli niitä ilmenee. Grahamin poikkeuksellinen kyky tunnistaa murhaajia on Hannibalille kuitenkin koko ajan uhkakuvana, mutta juuri tämän vaaran takia häntä myös kiehtoo hänen manipulaatiopelinsä normaalia enemmän. Hahmojen suhde muuttuu myös alati sarjan edetessä, ja juuri nämä muutokset ja suhteen räjähdysaltis luonne on se suola, mistä koko sarjan tunnelma saa energiansa.
Ensimmäinen tuotantokausi keskittyy Lecterin ja Grahamin suhteen jännitteiden kasvattamiseen erittäin tyylikkäästi. Miehet tapaavat tässä kaudessa ensimmäistä kertaa ja erityisesti vielä tässä vaiheessa Hannibalin motiivit pysyvät hämärän peitossa aivan kauden loppuun asti, jolloin palaset lopulta loksahtavat paikoilleen ja katsoja ymmärtää, mitä Lecter on havitellut kaiken aikaa. Hannibalin hahmo onkin ensimmäisessä kaudessa kaikkein kiehtovimmillaan koko sarjan aikana, sillä tässä vaiheessa kukaan ei vielä tiedä minkälainen hirviö hän todellisuudessa on; hänen ympärillä olevilla ihmisillä ei ole mitään käsitystä hänen vaarallisuudestaan, eikä kukaan huomaa hänen manipuloivansa tapahtumia kulissien takana. Hannibal on tapahtumia kontrolloiva nukkemestari, joka vetää naruista mielensä mukaan, jättäen tuskaa, kurjuutta ja kauhua jälkeensä ilman, että kukaan osaa yhdistää mitään häneen. Fakta, että hän tekee tämän kaiken pelkästään omaksi huvituksekseen ja kuriositeetikseen tekee hänestä vielä poikkeuksellisen karmivan, ja Mads Mikkelsenin erinomaisen roolisuorituksen myötä hahmo nousee jopa Hopkinsin Lecterin yläpuolelle, mikä on paljon sanottu. Hugh Dancy tekee myös huikeaa työtä Will Grahamina, jonka mentaalisen hajoamisen seuraaminen tuotantokauden läpi on samalla tuskastuttavaa ja kiehtovaa.
Toinen tuotantokausi on tunnelmaltaan hiukan erilainen, sillä tässä vaiheessa Hannibal on jo tavallaan paljastunut, vaikka hänen tekojaan ei pystytäkään todistamaan. Kauden jännitteet perustuvatkin Jack Crawfordin (aina yhtä vaikuttava Laurence Fishburne) ja Will Grahamin uhkarohkean vaaralliseen juoneen saada Hannibal kiinni itse teosta. Tämä pääteema on myös toteutettu kaudessa erittäin koukuttavasti ja tyylikkäästi, mikä nostaa toisen kauden koko sarjan parhaaksi osaksi. Erityisesti, kun kauden viimeisessä jaksossa tapahtumien eskaloituminen ja jännitteiden purkautuminen on tehty tarinallisesti erittäin dramaattisesti ja onnistuneesti. Kolmas tuotantokausi päättää sarjan onnistuneella lopetuksella, mutta monella tapaa tapahtumat eivät ole tällä kaudella enää niin uskottavia; Willin ja Hannibalin suhteen luonne alkaa pyöriä jo vähän ympyrää, eikä aikaisempien kausien kaltaiset jännitteet ole enää ollenkaan niin tehokkaita hahmojen välillä. Punaisen lohikäärmeen juonikuvio on kuitenkin toteutettu hyvin ja erityisesti kauden päättävä kliimaksi on parhaita hetkiä koko sarjan aikana.
Kuten alussa mainitsin, on sarjan yleistunnelma ja toteutustyyli hyvin omalaatuinen. Sarja menee monella tapaa perinteisen jenkkisarjan yläpuolelle tarjoten katsojille paljon hyvin taiteellisia ratkaisuja, niin ohjauksellisesti kuin ideallisestikin. Ensimmäisessä kaudessa tämä ilmenee erilaisilla sarjamurhaajilla; milloin rakennetaan toteemipaalua mätänevistä ruumiista, milloin muokataan ihmisen ruumiista jousisoittimia, milloin uhrien selkänahat nyljetään tehden niistä ruumiille enkelin siivet, etc. Sarjan murhaajien kehittelyssä on käytetty hyvin paljon brutaalia mielikuvitusta ensimmäisessä ja toisessakin kaudessa, mikä saa toisaalta kolmannen kauden punaisen lohikäärmeen näyttämään jopa hiukan tylsältä, mikä on sääli. Muutenkin murhaajien runsas ja shokeeraava määrä erityisesti ensimmäisessä kaudessa on lähteä lapasesta, sillä katsojalle tulee helposti käsitys, että Baltimore on täynnä pelkkiä sickfuck sarjamurhaajia. Konsepti kärsii tämän takia hiukan inflaatiota sarjan edetessä. Kolmannella kaudella Hannibalin ulkopuoliset murhaajat rajoittuvat täysin punaiseen lohikäärmeeseen, mikä on hyvä ratkaisu. Taiteellinen ulosanti viimeisessä kaudessa ilmenee kuitenkin jopa edellisiä kausia abstraktimmassa dialogissa ja ohjaustyössä, josta tulee välillä mieleen jopa David Lynchin taidehäröilyt. Hiukan pidemmälle vietynä ne olisivat myös ampuneet yli, mutta tyylitaju pidetään onneksi juuri ja juuri aisoissa. Erityismainintana sarjan psykoottisen tunnelman luomiselle ja taiteellisuudelle on annettava myös sen musiikeille, joiden häiriintynyt tunnelma vahvistaa upeasti yleistunnelmaa.
Hannibal on hyvin toteutettu tulkinta Harrisin romaaneihin perustuville hahmoille; sarjamurhaajan mainetta pilanneet Nuori Hannibal ja Hannibal elokuvat saavat jäädä unholaan tämän myötä mukavasti unholaan. Uhrilampaat on klassikko ja Punainen lohikäärme kelpo trilleri, mutta Mads Mikkelsenin tulkinta Lecteristä ja Bryan Fullerin visio hänen tarinastaan palauttavat vakuuttavasti uskottavuuden Hannibal Lecterin hahmoon. Sarja jää lyhyeksi mutta toimii sellaisenaan juuri oikein, vaikka tiettyjä ongelmakohtia sarjassa onkin, minkä takia se ei yllä aivan parhaiden TV-sarjojen joukkoon. Kyseessä on kuitenkin väkevä psykologinen trilleri, jonka synkkyys ja brutaalius eivät sovi välttämättä ihan kaikille; itse huomasin monesti monta jaksoa putkeen katsottuani sarjan kauhujen seuraavan minua myös uniin, mikä kertoo toki vain siitä, että toivottava vaikutus tunnelmassa on saavutettu. Hannibal on tasavahva kokonaisuus, jonka uniikki tyyli ja tunnelma, loistavat näyttelijäsuoritukset, psykologinen lataus ja vahva draama nostavat sen erittäin laadukkaaksi, syvälliseksi ja taiteelliseksi viihteeksi.
Arvosanat: Kausi 1: 8,8/10
Kausi 2: 9,0/10
Kausi 3: 8,3/10
Daredevilin arvostelut saavat jatkoa, kun viimein tuli tuo vähän aikaa sitten Netflixiin julkaistu toinen kausi katsottua loppuun. Kevyt spoilerilta haiskahtava virke löytyy arvostelun keskiosista. Nothing fancy. Puskii.
Daredevil (Kausi 2)
”You hit ’em and they get back up. I hit ’em and they stay down.”
– The Punisher
Daredevilin ensimmäinen kausi yllätti allekirjoittaneen loistavuudellaan viime vuonna (sen arvostelu löytyy helmikuun kohdalta) tarjoamalla helposti parasta supersankariviihdettä sitten Nolanin Dark Knight trilogian. Charlie Coxin valinta Daredevilin/Matt Murdockin rooliin oli Marvelilta erinomainen valinta ja ensimmäisen kauden aikana oli hieno seurata vahvan draaman siivittämänä modernia versiota mustiin pukeutuneen miehen kehitystä punahaarniskaiseksi Daredeviliksi. Ensimmäinen kausi olikin tyyliltään suoraviivaisen onnistunut kertomus sekä lakimies Matt Murdockista ja hänen ystävistään Foggy Nelsonista sekä Karen Pagesta että Daredevilin taistelusta Wilson Fiskin korruptiota ja valtaa vastaan.
Toinen tuotantokausi on tyylillisesti paljon ensimmäistä monikerroksisempi, merkittävien tapahtumien pilkkoutuessa lukuisiin tärkeisiin osiin yhden suuren juonilinjan sijasta. Daredevil ei ole enää yksin valokeilassa kuten ensimmäisellä kaudella, ja monella tavalla sarjan fokus siirtyy suurempaan mittakaavaan ylipäänsäkin. Daredevilin hahmo tuotiin upeasti esille ensimmäisessä kaudessa, mikä on mahdollistanut muiden hahmojen suuremman kehityksen toiselle kaudelle. Tärkeitä hahmoja Murdickin ja Fiskin rinnalle onkin tullut mukavasti, suurimman huomion siirtyessä Marvelin sarjakuvista tuttuihin The Punisheriin ja Elektraan. Molemmat hahmot on myös tuotu yllättävän onnistuneesti mukaan Hell’s Kitchenin maailmaan, kummankin tarjotessa selvästi odotukset ylittävän vaikutuksen koko toisen tuotantokauden yleistunnelmalle.
Elektraa en ole koskaan erityisen mielenkiintoisena hahmona pitänyt, mutta tähän sarjaan siitä on tehty hienolla tavalla monimutkainen ja ristiriitainen sankari. Elodie Yungin tulkinta hahmosta ja roolisuoritus ylipäänsä on hienoa seurattavaa läpi tuotantokauden, hahmon välittäessä katsojalle suuren määrän erilaisia viboja tilanteesta riippuen; vittumaisuutta, ärsyttävyyttä, ihastusta, kunnioitusta, halveksuntaa, herkkyyttä, you name it. Hahmon persoonan eri puolet tekevät Elekrasta hyvin mielenkiintoisen ja uskon, että hänestä tulee esille vielä paljon tulevaisuudessakin, sillä tuotantokaudessa jätettiin vielä vastaamatta muutamiin olennaisiin kysymyksiin. SPOILERILTA haiskahtavaa tuumailua(!): Black skyn ympärillä vellovat kysymykset ovat ennenkaikkea kiehtovia ja vaikka toivoin, että niihin vastattaisiin jo tällä kaudella suuremmin, on ehkä hyvä, että myöhemmällekin jätetään kutkuttavia kysymyksiä vielä vastattavaksi. #SPOILEROUT.
Uusista hahmoista The Punisher on kuitenkin selkeästi se mielenkiintoisin lisäys sarjan maailmaan. Hahmo on aina ollut hyvin kiehtova antisankari Marvelin universumissa, ja se tuodaan nyt erittäin vakuuttavalla tavalla Daredevilin maailmaan, mistä suurin kiitos kuuluu näyttelijä John Bernthalin uskomattoman hienolle roolisuoritukselle. Jos Elektra on ristiriitainen hahmo, antaa The Punisher sanalle aivan uuden merkityksen; rakastava ja rakastettu perheenisä, sotasankari, ja suuren henkilökohtaisen tragedian uhri, jonka seurauksena hän muuttuu totaalisen armottomaksi, häikäilemättömäksi tappokoneeksi, joka kylvää kauhua ja tuhoa kaikissa, jotka olivat osallisia tämän tragedian luomisessa. Katsoja rakastuu hahmoon kahdesta syystä: 1) Berthalin sydäntä särkevän upeasti näyttelemät sentimentaaliset kohtaukset menevät syvälle katsojan ihon alle, tehden hahmosta erittäin traagisen ja tämän kautta sympaattisen ihmisen, jolle toivoisi oikeudenmukaisuutta ja parempaa elämää, kärsimyksen loppumista. 2) The Punisherin säälimätön rikollisten teloittaminen on niin bad-ass meininkiä, ettei ole hetkeen moista missään näkynyt. Hahmo on samaan aikaan karismaattinen, armoton, tunteisiin vetoava, sympatiaa herättävä ja absoluuttisen brutaali, mikä tekee siitä loistavan näyttelijäsuorituksen myötä yhden parhaimman TV hahmon ikinä.
Näiden kahden hahmon lisäksi suurimmassa roolissa on toki edelleen itse Daredevil, mutta paljon merkittävää roolia saavat myös edellisestä kaudesta tutut Karen Page, Foggy Nelson, Stick ja Wilson Fisk. Näiden seitsemän suurimman hahmon tiet kulkevatkin kaikki lomittain omia teitään, välillä kohtaloiden yhdistyessä eri hahmojen ja tapahtumien osalta, jokaisen ollessa olennainen osa kokonaisuutta. Jollain tavalla kaikkien tarinat kuitenkin liittyvät aina myös toisiinsa, mikä nitoo koko tuotantokauden tyylikkäästi yhteen. Heikkoja jaksoja ei tuotantokaudessa ole, mutta tiettyjen tarinallisten elementtien ennalta-arvattavuus syö hiukan toisen tuotantokauden tehoja. Näitä ei onneksi ole mukana paljoa ja pääasiassa koko Daredevilin toinen kausi onkin onnistunut sekoitus vahvaa draamaa, ihmissuhteiden kiemuroita, viihdyttävää toimintaa ja yllättävänkin brutaalia väkivaltaa.
Tämä 13 jakson kokonaisuus pureutuu myös poikkeuksellisen tehokkaasti etiikan ja moraalin filosofointiin, selkeästi vielä muita supersankaritarinoita enemmän. Hyvän ja pahan, oikean ja väärän määrittelyä tapahtuu jatkuvasti, ja niiden määritelmät vaihtelevat sarjassa jatkuvasti tulkinnan mukaan. Erityisesti Daredevilin ja The Punisherin näkemyserojen aiheuttamat konfliktit saavat katsojankin miettimään oikeudenmukaisuuden olemusta suuresti. Vastauksiahan sarja ei näihin tietenkään anna, koska sarjassa oikean ja väärän määrittely, sekä vääryyksiin puuttumisen tyyli on niin kaukana mustavalkoisesta kuin voi vain olla. Onko oikein vastata tuleen tulella? Minkä tason väkivalta on sallittua, jos minkään tason? Entä jos sillä pelastaa henkiä? Missä menee raja toiminnan oikeutukselle ja mikä toiminta on oikeutettua? Sarja pureutuu näihin kysymyksiin eri näkemyksillä tyylikkäästi, mikä on tavallaan myös koko Daredevilin hahmon ja täten koko sarjan ydin.
Kokonaisuudessaan Daredevilin toinen tuotantokausi on hyvin laadukas ja se vie ensimmäisellä kaudella alkanutta tarinankerrontaa upeasti eteenpäin. Jos ensimmäisellä kaudella juonikuljetus alkoi suurena jokena, niin toisen kauden myötä tämä joki on jakautunut useaan pienempään haaraan, tehden siitä moniulotteisemman ja mielenkiintoisemman edeltäjäänsä nähden. Uusien hahmojen onnistunut tuominen tarinaan mukaan vie sarjan kehitystä oikeaan suuntaan, erityisesti The Punisherin kohdalla; hahmo varastaa tällä kaudella shown suvereenisti ja vie samalla sarjan uudelle tasolle. Toivon, että tulevaisuudessa hahmoa osataan käyttää vähintään yhtä hienosti. Sarja jää myös toisen kauden myötä suhteellisen mielenkiintoisiin asetelmiin, mikä jättää katsojan hyvällä tavalla kutkuttavan odottavaan tilaan. Jos samanlainen kehitys ja koukuttavuus jatkuu kolmannellakin kaudella, voidaan puhua yhdestä tämän ajan parhaiten toteutetusta TV-sarjasta. Loistava pohjatyö sille on nyt ainakin tehty.
Muutama viikko taas ollut hiljaiseloa blogin kanssa, mistä saan kiittää pääasiassa opiskelujen tuomaa keväistä taakkaa. Nyt alkaa jo vapaa-aikaakin pikkuhiljaa olla enemmän, ja kouluhommien pakolliset essee/raportti/kirjoitelma vyörytykset alkavat olla purkissa, jei (mitä nyt vähän portfolioita ja opinnäytetöitä pitäisi tehdä mutta nehän nyt on pikkujuttuja). Enpä minä tosin kirjoittelusta ikinä eroon pääse, joten täytetään tyhjiö saarnaamalla tänne.
Stam1na se päätti levyn vääntää jälleen ja horroksessa ollut mielenkiinto yhtyettä kohtaan alkoi heräillä sen mukana.
Elokuutio
”Valhe on hyve, se ei anna vastausta mutta se sumentaa kysymyksen.”
Mitä ilmeisimmin Sakara Recordsilla pyyhkii tätä nykyä melko hyvin, uusien bändien kiinnittyessä hitaan varmasti levy-yhtiön talliin. Levy-yhtiön toiminnasta onkin annettava Mokoman poppoolle suuri plussa; tämänkaltaisia yrityksiä toivoisi Suomessa olevan enemmänkin, missä bändit hallitsevat koko palettia. Valitettavaa on kuitenkin se, että Sakaran edustajien musiikillinen taso ei ole lippulaivayhtyeillä ollut viime vuosina kovinkaan kummoista; Mokoman meininki on ollut jo monen levyn verran erittäin väsähtänyttä (mitä ihmettä bändille on tapahtunut? Kaukana ollaan Vade Retro Satanan tai Punaisen Kukon kaltaisesta asenteesta, eikä slovareihinkaan olla saatu enää minkäänlaista tuntumaa pitkään aikaan) ja Stam1naa on vaivannut tylsistyttävä keskinkertaisuus ja uusien ideoiden puute. Diablolla rullaa ihan mukavasti, mutta todellisuudessa Rytmihäiriö on ollut viime vuosina se yhtye, joka on pitänyt Sakaran mainetta yllä; bändi on suoltanut toinen toistaan tiukempia levyjä perä toisensa jälkeen, erityismainintana 2007 vuoden SSS ja muutaman vuoden takainen Surmantuoja, jotka ovat monella tapaa suomalaisen metallimusiikin moderneja kulmakiviä. Vaikea kuvitella, että aikoinaan pidin Rytmihäiriötä Sakaran heikoimpana lenkkinä.
Onkin melko ilahduttavaa huomata kuluvana vuonna 2016, että Stam1na on parin heikomman levyn jälkeen kunnostautunut jälleen sävellysrintamalla, mistä Elokuutio on vahva todiste. Levyn aloittava Ikoneklasmia on kunnianhimoinen valinta aloituskappaleeksi lähes 7 minuutin kestonsa takia mutta kappale on kokonaisuutta ajatellen loistava valinta pelin avaajaksi; tunnelma pidetään vielä hiukan seesteisenä ja odottavaisena, jopa tummanpuhuvana ja painostavana. Monipuolinen ja polveileva kappale, josta löytyy paljon koukkuja usvaisista kosketintaustoista aaltoilevaan nyanssimaailmaan, ja tarttuvista laulumelodioista jännitteiden kasvattamiseen. Nimikkokappale Elokuutio jatkaa laadukasta linjaa ehkä hiukan perinteisemmällä Stam1na ulosannilla. Kappale on luontevaa jatkumoa levyn aloitusbiisille, ja tarttuu kuulijaan hyvin tehokkaasti hiukan energisemmällä otteellaan ja korvamadoiksi jäävillä melodioillaan. Erityismaininta bassolinjoille ja suurempaan rooliin nostetuille koskettimille. Lopullisesti peli avataan kuitenkin Meidänkaltaisillemme veisulla, joka on suorastaan riemastuttavan riehakas mähinäbiisi yhtyeeltä. Death metal vaikutteet kuulostavat tässä kohtaa todella luontevilta ja olen erityisen tyytyväinen siihen, että Hyrde ei ole lähtenyt puhdasta laulua tämän kaltaiseen turpasaunaan sekoittamaan.
Pala palalta ei pysty laadullisesti nousemaan tiukan avauskolmikon tasolle mutta on silti oikein kelpo värssy. Hyviä riffejä ja rytmiikkaa tarjoillaan erityisesti kertosäkeessä mutta kappale jää lopulta kuitenkin hiukan tasapaksuksi, vaikka pienet Devin Townsend vibat lopussa ovatkin ihan mukavia. Pienet vihreät miehet on levyn toinen sinkkubiisi ja on tyyliltään lähimpänä Meidänkaltaisillemme -kappaleen suoraviivaisuutta. Valitettavasti samankaltaiseen energiaan ja riffipyöritykseen ei kuitenkaan ylletä ja kappale jää edeltäjänsä tavoin mukiinmeneväksi, mutta lopulta hiukan latteaksi kappaleeksi, johon kyllästyy muutaman kuuntelun jälkeen melko tehokkaasti. Mätä hohtava omena on pesunkestävää Stam1na tyyliä. Kappale on mukavan monipuolinen ja energinen paketti, ja nostaa levyn tasoa pienen suvannon jälkeen mukavasti. Kertosäkeestä tulee muuten mieleen jostain syystä PMMP, mikä on tavallaan aika hyvä juttu. Myös taustan moniraitahoilauksista plussaa, tulee ihan mieleen Uudet kymmenen käskyä -levyn taustalaulut, joilla pyrittiin imitoimaan koskettimia (erinomaisen nerokas ratkaisu aikanaan yhtyeeltä).
D.S.M on selvästi levyn outolintu, kappaleen tarjoillessa tyylilajeja elektrosta grindaamiseen ja progesta perus hullutteluun, ja kappale onkin siksi varsin kokeellinen. On lähes hellyyttävää, miten paljon Stam1na on kappaleessa ottanut jälleen Kanadan professori Devin Townsendilta vaikutteita, rakenne on kuin suoraan Devinismin oppikirjasta. Eikä siinä mitään, se on ihan tervetullutta, jos sen tekee hyvin; Stam1na tekee sen nyt riittävän hyvin. Ei erinomaisesti mutta riittävän hyvin. Marttyyri onkin sitten ehdottomasti levyn parhaita kappaleita, jossa bändi on lähestynyt mukavan virkistävällä otteella musiikin tekemistä. Tunnelma on tummanpuhuvaa ja lyijynraskasta, eikä yhtyeelle ominaista kieli poskella jekkuilua ole mukana ollenkaan. Jopa kertosäe on kaikessa melodisuudessaan normaalia synkempää vellomista, mikä on oikein tervetullutta vaihtelua. Kaikinpuolin loistava teos.
Levyn toinen sinkkubiisi Kuudet raamit on sinkkukaksikosta selkeästi se toimivampi kappale ja näin hyvää sinkkubiisiä ei yhtye ole tainnut tehdä UKK:n Likaisen parketin jälkeen. Kuudet raamit noudattaa rakenteeltaan erittäinkin perinteistä Stam1na tyyliä mutta on kappaleena kuitenkin sen verran tarttuva ja energinen, että se nousee selkeästi yhtyeen keskivertosinglejä paremmaksi veisuksi. Levyn päättävä Valhe onkin sitten niin vakuuttava tekele, että uskaltaisin nostaa sen jopa yhteen parhaaksi biisiksi ohi Ristiriidan, Pahan arkkitehdin ja Kaksi reittiä yksi suunta -parhauden. Valhe rullaa keskitempoisella otteellaan erittäin vaivattomasti; komppisektio rummut & basso pitävät rytmiikan vahvasti kasassa, kitarariffien tuodessa tarvittavaa raskautta kappaleeseen. Hyrden lauluosuudet ovat huumaavaa kuunneltavaa ja kitaran ja pianon melodiat kruunaavat koko komeuden. Tunnelmaltaan kappale on hyvinkin surumielinen ja kaihoisa, ja tämän melankolisuuden yhdistyminen eeppiseen rakenteeseen ja ulosantiin tekee Valheesta täydellisen lopetuskappaleen levylle.
Elokuutio on erittäin onnistunut levytys Stam1nalta; se sisältää pari yhtyeen parhaimmistoon kuuluvaa kappaletta ja läjän loistavia biisejä, mutta ennenkaikkea kokonaisuutena se on erittäin eheä ja hyvin suunniteltu. Kaikki teokset eivät kuitenkaan yllä erinomaisuuteen, minkä lisäksi pari hiukan latteampaa kappaletta aiheuttavat sen, ettei levy yllä aivan napakympiksi. Selkeästi yhtyeen parhaiden tuotosten joukkoon se kuitenkin yltää debyytin, UKK:n ja Viimeisen Atlantiksen rinnalle. Erityisesti Elokuutiossa pidän siitä, että viimein yhtye on alkanut käyttämään koskettimia oikealla tavalla; yksittäisten pim pom äänien ja epämääräisen taustamatto sumuilun sijasta tämä notkea soitin on tuotu selkeäksi osaksi kokonaisuutta, niin solistisessa kuin musiikkia värittävässäkin mielessä. Tulevaisuudessa haluaisin kuitenkin vielä kuulla yhtyeeltä poskipäät kostuttavan balladin, joka perustuisi täysin Hyyrysen upeaan ääneen ja Lähteenmäen pianoon. Koskettimien solistisempi rooli ja monipuolisempi hyödyntäminen ovat kuitenkin yksittäisiä suuria tekijöitä, mitkä saavat Elokuution kuulostamaan erittäin raikkaalta albumilta Stam1nan diskografiassa. Toivon, että yhtye jatkaa tulevaisuudessakin vähintään yhtä tinkimättömällä sävellyslinjalla, ja toivon mukaan yhtye pystyy tästä vielä soundiaan myös kehittämään ja jalostamaan. Oman soundin Stam1na on kuitenkin löytänyt jo aikapäiviä sitten, mikä jo yksistään nostaa sen yhtyeenä mielikuvituksettomuuden suosta originaaliuden upealle jalustalle.
Viimein tuli paljon hehkutettu Bloodborne pelattua läpi asti ja täytyy sanoa, että kokemus oli melkoista vuoristorataa. Syväanalyyttisempää pohdintaa alla.
Bloodborne
”We are born of the blood, made men by the blood, undone by the blood.”
Monella eri alustalla vuoden 2015 peliksi valittu Bloodborne ei ollut entuudestaan minulle millään tavalla tuttu ja peli tulikin ostettua täysin ulkopuolisten kehujen myötä heräteostoksena. Ainostaan pelin trailerin olin nähnyt ennen ostopäätöstä ja siinä Bloodborne esittäytyi varsin mielenkiintoisena ja omaperäisenä tapauksena; goottityylinen kaupunki kirouksen vallassa ja RPG hengessä hirvityksiä tapetaan minkä ehditään. Tietysti odotin Bloodbornelta hauskaa pelattavuutta ja koukuttavaa juonta/tarinankerrontaa, sillä sehän nykypeleissä on hyvin pitkälti trendinä. Lopulta pelin aloitettuani jouduin melkoisen pettymyksen valtaan, sillä selkeää narratiivia ei ollut havaittavissa missään ja pelattavuus oli vaikeusasteeltaan aivan törkeän haastavaa. Alkushokista kuitenkin selvittyäni aloin hahmottamaan Bloodbornen todellista jujua ja mitä enemmän peliä pelasin, sitä koukuttavampi siitä tuli. Mitä enemmän turhauduin jatkuvista kuolemista, loputtomasta grindaamisesta ja pitkäjänteisestä etenemisestä, sitä motivoituneemmaksi ja päättäväisemmäksi pelaajana tulin; minähän jumankauta selätän tämän paholaisen vaikka mikä olisi.
Bloodborne on tyylinsä takia melko erikoinen peli nykyaikana ja kesti kauan ennenkuin ymmärsin, että se on vahvuus eikä heikkous. Aivan liian monet nykyajan pelit on tehty pelaajille liian helpoiksi; haastavuutta ei ole juurikaan, eteneminen on erittäin vahvasti ohjattua ja itse pelattavuudesta on siirrytty enemmän elokuvamaiseen tyyliin. Bloodborne on eri maata, siinä pääpaino on nimenomaan haastavassa mutta palkitsevassa pelaamisessa. Taistelut ovat intensiivisiä ja tyylikkäästi toteutettuja, missä lopputulos saattaa olla aina tuhoisa, ellei pelaaja ole tarkkana. Mihinkään viholliseen ei voi suhtautua kevyesti kuoleman vaaniessa joka nurkan takana, mikä takaa sen että adrenaliinitasot ovat koko ajan koholla ja keskittyminen ensiluokkaista. Tässä piilee juuri pelin yksi suurin hienous; vaikka kuolemia tulee vastaan lukuisia ja hommat joutuu aloittamaan alusta jatkuvasti, on tyydytys voittoisten hetkien jälkeen todella suurenmoista. Erityisesti välillä jopa mahdottomilta tuntuvat boss battlet ovat lähes ekstaasia, kun niistä lopulta pääsee etenemään voitokkaasti.
Aikaisemmin mainitsemaani kädestä pitäen ohjattavuutta Bloodbornessa ei myöskään ole, mikä tarkoittaa sitä että pelaaja joutuu itse selvittämään mihin suuntaan seuraavaksi täytyy edetä ja millä tavoin, puhumattakaan lukemattomien sivutehtävien selvittämisen hankaluudesta. Tämän asian kanssa pelaaja on välillä täysin kusessa pelissä; jotkut paikat ja asiat ovat niin vahvasti piilotettuja, ettei niitä ilman internetin apuja ole mahdollista keksiä ja löytää itse mitenkään. Tämä on omalla tavallaan erittäin hauska ominaisuus, sillä true pelaajat (joihin en itseäni kuitenkaan ihan lue) saavat luultavasti salaisuuksien selvittämisestä ja paikkojen etsimisestä melkoiset kiksit. Välillä kuitenkin vastaan tulee niin älyttömiä prosesseja koskien esim. esineiden saatavuutta ja tasoille pääsemistä, että ratkaisut lähinnä naurattavat. Internetin apuun kun turvautuu niin tulee aina vähän sellainen olo, ettei tässä nyt ole oikein enää järkeä, mutta välillä se on täysin välttämätöntä Bloodbornessa. Miljöiden observoiminen ja salaisuuksien selvittäminen on kuitenkin pääasiallisesti erittäin hauskaa, ja tämä elementti korostaa vahvasti sitä, että Bloodborne kulkee nimenomaan koukuttava pelattavuus edellä.
Koukuttavaan pelattavuuteen vaikuttaa itse taisteluiden ja ongelmanratkomisen lisäksi runsaasti myös hahmon kehittäminen, mikä on toteutettu pelissä erittäin hyvin. Leveleiden saavuttamiseksi joudut tappamaan vihulaisia, joilta saat aina tietyn määrän ”verikaikuja”, joilla pelaaja pystyy ostamaan varusteita ja leveleitä, mitkä luonnollisesti tekevät hahmosta voimakkaamman. Aseita pystyy myös kehittämään ja voimistamaan erinäisillä rituaaleilla ja itemeillä. Näiden kehittämisessä on sopivan moniuloitteinen ote pelissä, pelaajan pystyessä vaikuttamaan omaan aseistukseen ja sen muotoihin paljon eri tavoilla. Grindaaminen ja hahmon kehittäminen on hauskan systeemin ansiosta mielekästä puuhaa, vaikka se välillä viekin tokuttoman määrän aikaa ja useita toistoja samoiden vihollisten kanssa. Pelin turhauttavat elementit piilevät juuri myös tässä; kovan grindaamisen jälkeen ei ole hauskaa hävitä random viholliselle ja menettää kaikkia keräämiä verikaikuja. Käyrä kasvaa otsaan ja nopeasti, Bloodbornen kohdalla myös usein.
Vaikka Bloodborne keskittyy 95 prosenttisesti pelaamiseen tarinankuljetuksen sijasta, niin pelissä on silti melkoisen kiehtovat tausta-asetelmat, henkilöhahmot ja tapahtumat. Niitä ei vain suoraan tuoda esille missään vaiheessa muutamaa videoinserttiä lukuunottamatta (ja silloinkaan pelaaja ei oikein tiedä, mitä niissä edes tapahtuu). Edes lähtökohtia tarinalle ei suoranaisesti selitetä missään vaiheessa, yhtäkkiä peli vain alkaa kauhujen riivaamassa Yharnamin goottihenkisessä kaupungissa, jossa kaikki elävät olennot ovat muuttumassa hirviöiksi, ja pelaajan tehtävä on metsästää niitä niin paljon kuin pystyy. Tarinan taustoista annetaan välillä vihjeitä arvoitusten ja epämääräisten viestien muodoissa mutta selvittääkseen Bloodbornen historiallisen loren ja henkilöhahmojen taustat, on pelaajan otettava asioista selvää pintaa syvemmin. Tarinan selvittäminen tuo runsaasti lisäsyvyyttä peliin ja selkeäyttää tapahtumia paljon Healing Churchista School of Mensikseen, Gehrmanin kohtalosta Hunters Dreamiin ja The Great One -olentojen todellisesta luonteesta Yharnamia vaivaavan kirouksen syntyyn. Tarina on olemassa mutta jää pelaajan omalle vastuulle ottaa siitä selvää, Bloodborne antaa kaikesta vain pieniä leivän murusia. Tämä on hyvin erikoinen tapa lähestyä narratiivia, mutta omalla tavallaan se toimii Bloodbornen kohdalla erittäin hyvin; asioiden ollessa mysteerin peitossa tarina muuttuu kertaheitolla paljon mielenkiintoisemmaksi kuin jos kaikki olisi valmiiksi pureskeltua.
Tunnelma Bloodbornessa on mainitsemisen arvoinen asia; näin vahvaa atmosfääriä tulee todella harvoin missään pelissä vastaan. Bloodbornen genre on monella tapaa sekoitus kauhua, selviytymistä, toimintaa ja fantasiaa, ja niiden luomisessa on onnistuttu erittäin hienosti. Kliseistä säikyttelukauhua pelissä on hyvin vähän mutta sen sijaan pelin kauhu syntyy sen äärimmäisen painostavasta ilmapiiristä, jonka yllä leijuu alati syvenevä toivottomuus, epätoivo ja lohduttomuus. Koko maailma tuntuu olevan pelissä menossa niin päin helvettiä, että välillä pelaaja uskoo Yharnamin oikeasti olevan tarkka kuvaus helvetistä, niin paljon kärsimystä, tuskaa, epä-inhimillisyyttä ja kauhua se sisältää. Tämä tekee pelin haastavuuden kanssa sen, että pelistä muodostuu omalla tavallaan hyvin raskas taival pelaajalle. Tietynlainen keveys ja huojennus valtaa kehon ja mielen, kun peli on lopulta päätöksessään, eikä pelaajan tee ihan äkkiä mieli palata Bloodbornen pariin, oli pelaaminen miten koukuttavaa tahansa. Mutta juuri tämän takia tunnelma on niin onnistunut, se kahlitsee vahvalla H.P Lovecraft tyylillään pelaajan täysin mukaansa.
Bloodborne on virkistävän erilainen peli nykyajan peliteollisuuteen, jossa liian moni asia tehdään välillä liian helpoksi pelaajia kosiskellen. Bloodbornen viesti on täysin toisenlainen; mitään pelissä ei ole tehty helpoksi ja pelaaja joutuu itse selvittämään asioita edetäkseen. Tämä saattaa nykyajan peleihin tottuneelle olla juuri se asia, minkä takia he turhautuvat Bloodborneen ja kyllästyvät siihen hyvin nopeasti. Juuri tämä asia meinasi itsellenikin käydä pelin kanssa mutta olen tyytyväinen, että en luovuttanut Bloodbornen edessä, vaan sisukkaasti otin sen haasteena vastaan. Pikkuhiljaa peli sitten ottikin minusta vahvan niskalenkin, enkä voinut enää lopettaa. Toki, välillä pidin parin viikon taukoja ihan vain sen takia, että eteen tuli liian isoja haasteita, joihin en jaksanut energiaa kaataa. Luovan tauon jälkeen oli kuitenkin taas ilo palata pelin pariin ja voittaa haasteet. Itselläni nämä tauot olivat kuitenkin välttämättömiä, sillä pelin suurta keskittymistä vaativa haastavuus ja raskas tunnelma toivat ähkyn välillä nopeastikin. Bloodborne pitää kuitenkin koko ajan menon niin koukuttavana, että totaaliluovuttaminen ei käy kuuloonkaan (mikäli vain alkushokista selviää). Bloodbornen aikana pelaaja kokee tunnekirjoja melkoisen skaalan ja usein ohjain meinaa lentää seinään mutta juuri haastavuus yhdistettynä väkevään tunnelmaan, laadukkaasti toteutettuun pelattavuuteen ja kiehtovaan (joskin piilotettuun) narratiiviin ovat ne tekijät, mitkä nostavat Bloodbornen uniikiksi pelikokemukseksi.
Jännityksen/kauhun/fantasian kuningas se vaan jaksaa kirjoitella edelleen. Aika sukeltaa klassisen The Shining -kirjan jälkimaininkeihin. HUOM! Selitän vähän pitkästi välillä joitain asioita kirjasta, mutta en spoilaa tapahtumia.
Doctor Sleep
“The silence wasn’t uncomfortable or hostile but exhausted – the quiet of people who have a great deal to think about but not a hell of a lot to say.”
Stephen King on julkaissut vuosikymmenten aikana lukuisia klassikkoromaaneja ja moninkertaisen määrän laatukirjoja. Hän on niitä harvoja kirjailijoita, joka on onnistunut luomaan minuun lukijana vahvan luottamussiteen; otti luettavaksi sitten minkä herran kirjan tahansa, niin aina saa mielekkään elämyksen takuuvarmasti. Joistain kirjoista enemmän kuin toisista. Todellakaan kaikkia Kingin kirjoja en ole lukenut ja vielä on tarkastamatta mm. Salem’s lotin ja The Standin kaltaisia klassikoita mutta selkeästi oman lukemisharrastuksen merkeissä Kingin kirjoja olen lukenut eniten kaikkien kirjailijoiden joukosta. The Dark Tower saaga (blogini ensimmäinen arvostelu, btw) ja The Shining ovat luetuista kirjoista omia suosikkejani Kingiltä, The Shiningin ollessa helposti yksi parhaista kirjoista mitä olen koskaan lukenut. Olikin siksi varsin jännittävää kuulla pari vuotta sitten, että tämä 77-vuoden klassikko saa jatko-osan, jossa pääosissa on aikuiseksi kasvanut Danny Torrance alkuperäisestä romaanista. Odotukset tätä Doctor Sleep nimistä kirjaa kohtaan olivat tämän takia ehkä jopa epäreilut, mutta Kingin tuntien en epäillyt hetkeäkään, etteikö kirja olisi laadukas.
Doctor Sleepin tarina sijoittuu moneen ajanjaksoon; alussa Danny on vielä Overlookin kauhujen vainoama pikkupoika, josta tulee vuosien varrella lopulta nihilistinen alkoholisti. Aikuisiän tarinankerronta on jaettu 14 vuoden ajanjaksolle, jossa käydään läpi sekä Dannyn elämänvaiheita että kirjan toisen päähenkilön, nuoren Abra tytön kasvua vauvasta teini-ikäiseksi nuoreksi naiseksi. Näiden kahden eri sukupolven edustajan kohtalot linkittyvät toisiinsa, kun selviää, että Abralla on voimakkain hohtaminen AKA the shining mitä on koskaan nähty, paljon Dannyn voimia suurempi. Tämän seurauksena joukko paranormaaleja olentoja alkaa jahtaamaan Abraa toiveissaan ruokkia tarpeitaan Abran hohtamisen voimalla, mikä asettaa Abran julmemman kohtalon uhkalle kuin mitä kuolema voisi koskaan olla. Abran suojeleminen jää lopulta alkoholismista parantuvan Dannyn harteille ja ennenkuin kumpikaan edes tajuaa tilannetta, on heistä molemmat hengenvaarassa.
Doctor Sleep on monella tasolla hyvin mielenkiintoinen kirja. Ensinäkin se palauttaa The Shining fanit nostaligiselle matkalle alkuperäisen tarinan maailmaan, toisekseen se tarjoaa uudenlaisen jännitysfiktion lukijoille, ja kolmannekseen se käsittelee alkoholismia ja sen aiheuttamaa tuhoa hyvin todentuntuisesti. Lisäksi mukana on runsaasti tunnelatausta ja draamaa, jollaista vain King pystyy kirjoittamaan. Alkuperäisessä The Shining -kirjassa alkoholismia käsitellään Jack Torrancen muodossa jonkun verran mutta Doctor Sleep vie aiheen aivan uudelle tasolle kertomalla avoimesti sairauden aiheuttamista ongelmista, mutta myös siitä, millaista on yrittää parantua siitä ja miten paljon se vaatii luonteenlujuutta ja voimia. Alkoholismi on koko elämän olalla kulkeva peikko, joka pitää pitää aisoissa; hetkellinen herpaantuminen saattaa romuttaa vuosien parantumisen työn. King jos joku osaa tuoda alkoholismin osaksi tarinankerrontaa realistisesti kuvattuna, sillä hän on itse käynyt läpi kaiken mitä siihen liittyy. Juuri tämän takia aiheen peittelemätön käsittely hahmojen kautta on Doctor Sleepissä kiehtovaa, ja se luo todentuntuista syvyyttä romaaniin runsaasti.
Tarinan fantasia/fiktio puoli luo karun realismin kanssa hienon yhtälön ja kirjan yliluonnollisuudet ovatkin originaalia King laatua. Hohtaminen on mielenkiintoinen ominaisuus, joka toimi mystisenä voimana The Shining -kirjassa ja joka tuodaan Doctor Sleepissä selkeästi suurempana aiheena pöydälle. Jos alkuperäisessä romaanissa Dannyä pidettiin jonkinlaisena ihmelapsena voimansa takia, niin Doctor Sleepissä Abran yliampuvat hohtamisen voimavarat tuovat aiheeseen tarvittavaa uudentuntua ja lisäväriä. Abran suurten voimien takia kirjassa korostetaan entisestään sitä, että hohtaminen on sekä lahja että kirous, joka saattaa oikein käytettynä pelastaa henkiä ja väärin käytettynä saada laajamittaista tuhoa aikaiseksi. Abran ja Dannyn yhteinen ominaisuus on se side, millä King saattaa nämä kaksi hahmoa yhteen mutta heidän välinen suhde on lopulta paljon moniulotteisempi; monella tapaa Abra on Dannya paljon viisaampi ihminen ja välillä tuntuu siltä, että Danny ei ole pelastamassa Abraa vaan Abra on pelastamassa Dannyä. Danny ei ole alkoholisminsa takia lähellekään täydellinen roolimalli ja The Shiningin viaton pikkupoika on muuttunut ajan saatossa joksikin ihan muuksi. Abran kautta Dannyssä vahvasti asuva hyvyys kuitenkin nousee pinnalle ja kliseisesti sanottuna molemmat oppivat toisiltaan paljon elämästä tarinan edetessä. Kaksikon välistä suhdetta ja hahmokehitystä on ilo seurata koko kirjan ajan.
Kirjan mielenkiintoisimpia elementtejä ovat sen antagonistit, paranormaalit hirviöt ihmisten muodossa, jotka ovat True Knot ryhmittymän nimellä vaeltaneet maapalloa iät ja ajat. The empty devils, kuten kirjassa sanotaan. Näillä olennoilla on poikkeuksellisia voimia; telepatiaa, ajatusten hallitsemista, hypnoosia, jäljittämistä, jne. Jokaisella on omat voimansa ja jokainen on joskus aiemmin ollut ihminen, mutta ei enää rituaalin jälkeen josta kaikki eivät selviä hengissä. Mutta ne jotka selviävät, ovat käytännössä kuolemattomia ikääntymisen suhteen. Näillä olennoilla on kuitenkin heikkous; he tarvitsevat jatkuvasti voimia boostaavaa yliluonnollista ”usvaa” selviytyäkseen ja sitä saa ainoastaan ihmisiltä (tässä tapauksessa lapsilta), joilla on hohtamisen kyky. Kuoliaaksi kiduttaminen on ainut keino saada tämä usva pois ihmisen mielestä ja tämän takia Abra on niin suuressa vaarassa; hänen hohtamisen tasollaan nämä olennot voisivat saada loputtoman määrän usvaa, mikä pahimmillaan tarkoittaisi elinikäistä kidutusta.
The True Knot esitellään kirjassa melko hirvittävänä ja kylmäverisenä porukkana, mutta samalla oudon inhimillisinä. Heidän ryhmänsä on todella tiivis ja sen jäsenet ovat olleet toistensa tukena jopa vuosisatoja, ja vaikka sitä ei suoranaisesti sanota missään vaiheessa, on rakkaus nimenomaan se voima mikä pitää tätä kauhupartiota kasassa. Tämä tekee pahiksista mielenkiintoisella tavalla ristiriitaisen joukon, jota lukija pystyy jopa jollain tasolla sympatisoimaan. Kirjan vahvuus ja heikkous on kuitenkin yhtäaikaisesti siinä, että tämä porukka esitellään niin selkeästi; toisaalta hahmoihin tulee perehtymisen myötä paljon syvyyttä, mutta toisaalta heidän ympärilleen ei jää mitään mystisyyttä. The Shining -kirjan suurimpia viehätyksiä oli se, että Overlookin pahuus oli jotain nimeämätöntä, jotain mitä ei pystynyt paikallistamaan ja osoittamaan, ja juuri tämä teki kirjan tunnelmasta niin pelottavan ja vaarallisen tuntuisen. Doctor Sleepissä tätä koukkua ei ole tarjolla ja se on yksi syy, miksi kirja ei lopulta nouse edeltäjänsä tasolle.
Edellä mainitun ongelman vaikutus korostuu myös siinä, että tarinankerronnallisesti se tekee Doctor Sleepistä lopulta hiukan liian ennalta-arvattavan ja loppuratkaisusta hiukan lattean. The True Knotin ja hohtotiimin Danny/Abran voimien mittelö on hienoa seurattavaa mutta loppujen lopuksi näiden kahden tiimin välinen taistelu ei ole kirjan suurin kannatteleva voima. Sen sijaan jo mainitsemani Dannyn ja Abran välinen suhde ja sen draaman kautta kulkeva kehitys yhdessä väkevästi kuvatun alkoholismiteeman kanssa ovat ne asiat, mitkä nostavat Doctor Sleepin laadukkaaksi romaaniksi. Kingille ominaiseen tapaan fantasiaelementit ovat omaperäisiä, mutta miehellä on myös tapana tehdä niistä välillä hiukan sekavia ja omituisia (etenkin kun liikutaan pään sisällä tapahtuvissa asioissa), eikä Doctor Sleep ole poikkeus. Tästä huolimatta teos on rohkea ja onnistunut kerronta Kingiltä ja itse olen todella iloinen, että King uskaltautui hypätä The Shiningin maailmaan kaikkien näiden vuosien jälkeen kertomaan tarinaa uudesta sukupolvesta ja miehestä, joka traumatisoitua omalla tavallaan lapsuuden kauhuja kohdatessaan Overlookin hotellissa. Paikka, jonka toivoisin jatkossakin olevan Kingin romaaneissa mukana, sillä olen lähes varma, että se on portti toisiin ulottuvuuksiin, toisiin maailmoihin, toisiin aikoihin, joissa jokainen Kingin kertoma tarina liittyy jollain tavalla toisiinsa, ja kaiken keskellä seisoo kaiken kasassa pitävä Musta Torni, ja aika on pyörä joka pyörii pyörimistään ja kohtalon Ka toistaa itseään. Sitä odotellessa….
Tulevaa Rytmikorjaamon keikkaa med Exodus odotellessa.
Braindead
Vuonna 2010 perustettu Jyväskyläläinen thrash metal pumppu Lost Society kiinnitettiin metallijätti Nuclear Blastin riveihin 2012 vuonna bändikilpailun myötä ja yhtyeen nousukiito on ollut siitä asti huikaisevaa. Yhtye julkaisi pian debyyttilevynsä Fast Loud Deathin vuonna 2013, joka sai jo seuraavana vuonna jatkoa Terror Hungry -levyn merkeissä. Molemmat lätyt ovat oikein mukiinmeneviä vanhan koulukunnan oppien mukaan tehtyjä thrash metal levyjä, joista huokuu nuoruuden elinvoima, innostus ja suuri sydän, mutta ennenkaikkea yhtye onnistui vakuuttamaan faneja puolelleen uskomattoman energisellä live-esiintymisellään. Jos yhtye olisi tällä meiningillä esiintynyt 80-luvun suuren thrash aallon huipulla, olisi bändi nimenä jo vaikka missä. Nyt eletään kuitenkin 2010-lukua ja vaikka thrash metal elää renessanssiaan ja voi hyvin, on tämän kaltainen musiikki tietyllä tapaa jo kuultu ja nähty. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö old school meiningillä tehdylle laaturässille olisi kysyntää, päinvastoin; kaiken genresekoittelun ja omaperäisyyden hakuisuuden keskellä on suorastaan virkistävää, että jotkut tekevät laadukkaasti asioita edelleen peruselementtejä hyödyntäen.
Yhtyeen kolmas levy Braindead julkaistiin kuluvan vuoden helmikuussa ja nyt on tapahtunut se, mikä useimmille bändeille tapahtuu aina jossain vaiheessa: tyyli alkaa joko muuttua tai saada uutta lihaa luidensa ympärille. Braindead ei olekaan enää missään nimessä pelkästään thrash metalliin nojaava teos, vaan mukana on jo paljon monipuolisempaa ja syvällisempää tarttumapintaa. En tiedä onko vaikutteita haettu tietoisesti mutta kolmen yhtyeen musiikkia Braindeadilta kuulee selkeästi ja ne ovat 80-luvun Metallica, Suomen oma ylpeys Stone ja 90-luvun metallisuuruus Pantera, kaikki hyvässä mielessä. Levyn aloittava I Am The Antidote viestii heti alkuun, että yhtyeen soundi on muuttanut suuntaansa; 6 minuuttia keskitempoisessa raskaudessa jyrisevä biisi koukuttaa kuulijan komeilla riffeillään, tyylitajuisilla melodioillaan ja primitiivisellä laulullaan erittäin tehokkaasti. Tätä seuraava Riot jatkaa samassa hengessä niskanikamia kuluttavalla groovellaan nostaen musiikillista tasoa entisestään; kappaleen asenne ja tyyli ovat kuin suoraa jatkumoa Panteran jättämälle perinnölle.
Mad Torture läväyttää lopulta sen rässivaihteen silmään mutta tekee sen paljon moniulotteisemmin kuin aikaisemmilla levyillään. Ensimmäiset 2 minuuttia paahdetaan aggressiivisen thrashin parissa mutta viimeiset 3-4 minuuttia mennäänkin taas hitaammassa tempossa suureelisuuden rajamailla. Kitarasoolot halkovat ilmaa ja raskaat riffit saattelevat musiikkia sulavasti eteenpäin, ja kappale voisi olla aivan hyvin esimerkiksi Stonen No Anaesthesia albumilla. Hollow Eyes jatkaa edelleen hidastempoisessa jyrinässä, tuoden mieleen jollain tavalla Slayerin raskaamman musiikin. Laatu pysyy edelleen hyvänä ja riffit terävinä. Rage Me Up pistääkin sitten todellisen thrash metal ryminän päälle, kappaleen energiatason hipoessa pilviä. Pientä temponvaihtelua kappaleessa on myös Mad Torturen tapaan ja sävellyksellisesti teos on levyn teeman mukaisesti monipuolinen, mutta erittäin vaivattomasti osasta toiseen soljuva kokonaisuus. Rakenteeltaan muistuttaa hiukan Metallican Blackened mestariteosta.
Hangover Activator jatkaa nopeatempoisemmassa linjassa ja on edellisen kappaleen ohella selkeästi levyn thrash vetoisin kappale. Riffit murjovat kuulijaa, groove on mainiota ja meininki tihkuu kauttaaltaan adrenaliinia ja asennetta. Jos joku biisi pistää keikoilla mosh pitin pyörimään, niin se on tämä. Only (My) Death is Certain tarjoilee lopulta levyn loppupuolelle jotain ennenkuulematonta tältä yhtyeeltä; päälle 8 minuuttia polveilevaa, tummanpuhuvaa ja syväluotaavaa metallin värinää täynnä toinen toistaan parempia riffejä ja osioita. Tämä teos tuo selkeästi eniten Metallican mieleen ja erityisesti legendaarisen Master of Puppets -albumin, mutta myös Stonen progressiivisemman No Anaesthesia kauden. Selkeästi levyn kunnianhimoisimpia kappaleita, joka onnistuu joka osa-alueellaan erinomaisesti, nostaen kappaleen selkeästi yhtyeen parhaiden biisien joukkoon, ellei jopa parhaaksi. Lopulta levyn päättää kunniaa tekevä Pantera cover P.S.T.88 ajoilta, jolloin Pantera ei ollut vielä täysin luonut nahkaansa uudestaan. Mukana on myös pari mukavaa bonusbiisiä, mutta bonusbiisit ovat aina bonusbiisejä, en lue niitä osaksi albumikokonaisuutta.
Braindead on erittäin hyvä metallilevy nuorelta yhtyeeltä, jolla näyttäisi olevan oikein lupaava tulevaisuus edessään. Kolmas vaikea albumi on nyt tehty ja se nousee helposti yhtyeen parhaaksi levyksi, muuttaen yhtyeen tyyliä samalla tavoin kuin Metallica muuntautui Kill ’Em Allilta Ride The Lightningiin ja Master of Puppetsiin. Jos kappaleet ovat sävellyksellisesti parasta Lost Societyä mitä on tähän asti kuultu, niin myös tuotantopuolella on panostettu edeltäjiin verrattuna selkeästi; hiukan nuhjuiset ensimmäisen albumin soundit ovat muovautuneet tällä levyllä erittäin rouheiksi ja tasapainoisiksi, mikä tekee kuuntelukokemuksesta erittäin miellyttävää. Erityisesti pidän siitä, että basso on nostettu kuuluvaan rooliin kitaroiden rinnalle, ja koska bassokuviot usein menevät myös täysin omia polkujaan, tuo tämä paljon tarttumapintaa lisää levylle. Braindead on kaikinpuolin edeltäjiään kypsempi ja syvällisempi kokonaisuus, jossa raskasta riffittelyä on melkein enemmän kuin nopeaa kaahaamista. Biisit ovat loistavia ja kokonaisuus muodostuu vahvemmaksi joka kuuntelun jälkeen, mikä on merkki onnistuneesta levytyksestä. Jään innolla odottamaan mihin bändi tästä vielä kehittyy, ja erityisesti miten yhtye ottaa uudet biisit livenä haltuun; asia johon minulla on täysi luotto yhtyeen lavashown pari kertaa aiemmin nähneenä.
80-luvun lopulla maailmaan pamahtanut Alavutelainen aboriginaali. Viime vuosien näköhavainnot tehty Mikkelin, Lappeenrannan ja Tampereen taajama-alueilla. Perso metrilakulle ja Classic kermatoffee jäätelölle. Tykkää soittaa pasuunaa ja haluaisi kasvattaa edes kerran elämässä viikset (<- kiitos movember 1.11.2015-30.11.2015).
