Blogi, joka keskittyy kaikenikäisten julkaisujen analysointiin elokuvien, pelien, TV-sarjojen, kirjojen ja musiikin taidemuodoista (ei spoilereita, ellei toisin mainita). Kriittinen kynä kohtaa fanipojan spämmin, tervetuloa Olliboyn luolaan!
Ruotsalainen Witchcraft oli minulle tuntematon tapaus aina 2012 vuoteen saakka, jolloin yhtye teki järisyttävän vaikutuksen upealla Legend albumillaan. Tämä 70-luvun rockista ja doom metallista vaikutteensa ammentava heavy metal lätty on täynnä hittibiisejä, koukuttavia riffejä ja loistavia melodioita, minkä ansiosta yhtye nousi kertaheitolla aktiivisesti kuunneltavien bändien joukkoon. Nyt 4 vuotta myöhemmin yhtye on viimein saanut Legendille jatkajan Nucleus albumillaan ja luonnollisesti näin pitkän ajan jälkeen odotukset ovat korkealla. Olikin ensipyöräytyksellä melkoinen yllätys, miten erilainen lähestyminen Nucleuksella Legendiin verrattuna on; vaivattomasti rullaavat hittibiisit loistavat poissaoloaan ja tilalla on selvästi enemmän doom metallille kumartava massiivinen 70+ minuuttinen kokonaisuus, joka kulkee raskaalla ja tasaisella ryminällä läpi kestonsa. Vaikutteita otetaan kuitenkin edelleen myös 70-luvun rockista ja bluesista, mikä tekee Nucleuksesta mielenkiintoisen tapauksen. Mutta jos jollain adjektiivilla tätä levyä pitää kuvailla, niin se on haastava.
Levyn aloittava Maelstroem viestii heti ensihetkistään, että nyt ollaan aikaisempaa raskaamman levyn äärellä. Pahaenteisen kitaranäppäilyn & huiluintron jälkeen päästetään muhkeat kitaravallit valloilleen, eikä mureudesta pihistetä enää missään vaiheessa. Välillä pyrähdetään Black Sabbathin oppien mukaisesti nopeammassa tempossa mutta näissäkin kohdissa tämä lähes 9 minuuttinen aloitusraita perustaa kivijalkansa nimenomaan raskaille soundeille ja riffeille. Koko komeuden kruunaa Magnus Pelanderin omaperäisen väkevä lauluääni, ja haastavasta aloituksesta huolimatta kappale nousee kuuntelujen myötä levyn parhaimmistoon. Vajaa kolmeminuuttinen Theory of Consequence jatkaa Maelstroemin tunnelmissa, ollen tietynlainen minuatyyriversio tästä. Kappale on mukavaa kuunneltavaa mutta ei nouse lopulta kovinkaan merkittäväksi teokseksi.
The Outcast on selkeästi koko levyn helpoiten lähestyttävä kappale ja muistuttaakin monella tapaa Legend albumin antia. Kappaleen teho perustuukin enemmän melodioihin ja rockimaiseen grooveen kuin kerrostalon kokoiseen kitaravalliin ja onkin siksi oikein virkistävä välipala aloituksen jälkeen. Kappale on myös mukavan moniulotteinen ja kehittyy progevivahteisesti loppua kohden, missä revittelevä kitaran rocksoolo tuo väistämättä hymyn kasvoille. Nimikkobiisi Nucleus vie tunnelman jälleen painostavaan raskauteen, ja tämä 14 minuuttinen järkäle on jaettu kahteen osaan: ensimmäiset 7 minuuttia tarjoilevat väkevätunnelmaista doom metal takomista (hypnoottisista kosketin- ja huilumelodioista plussaa) ja jälkimmäiset 7 minuuttia toistavat yhtä ja samaa painostavaa folkkimaista melodiaa kasvattaen soundimaailmaa joka kierrolla enemmän ja enemmän, kunnes lopussa yksinkertaisen kitaranäppäilyn rinnalle on tullut jo kuoroa, haitaria, huilua ja murisevaa kitaravallia. Toisaalta tämä on erittäin tunnelmallinen lähestyminen, mutta toisaalta voi käydä myös tylsäksi näissä mittasuhteissa. Joka tapauksessa kaikessa eeppisyydessään loistava biisi ja levyn tunnelmallisimpia sävellyksiä.
An Exorcism of Doubts jatkaa samoissa fiiliksissä, vaikka onkin tyylillisesti lähempänä slovaria kuin edeltäjänsä. Kaikki klassiset doom metal elementit ovat kuitenkin myös läsnä temponvaihteluista kitarariffeihin, mikä tekee kappaleesta veikeän sekoituksen 70-luvun rockille ominaista herkkää slovarifiilistelyä ja raskaan metallista katujyräystä. Yhdistelmä joka toimii hämmentävän hyvin. The Obsessed ja tätä seuraava To Transcend Bitterness ovat jälleen lyhyempiä välipaloja levyllä ja periaatteessa Theory of Consequencen tavoin oivallisia biisejä mutta jäävät tämän tavoin lopulta kuitenkin hiukan latteiksi ja hajuttomiksi, kunnon koukut tuntuvat puuttuvan. Kappaleet jotenkin alkavatkin samankuuloisesti, ihan kuin tulisi sama biisi uudestaan levyllä. To Transcend Bitternes on kaksikosta kuitenkin parempi rypistys hiukan parempien riffiensä ja lopun vahvan kasvatuksensa ansiosta.
Helpless onkin sitten ehkä paras teos koko levyltä, aivan upeaa tunnelmointia niin herkkyyden kuin intensiivisyydenkin osalta. Kahdessa ensimmäisessä säkeistössä ja niiden välisissä kitaraväliosissa on aitoa tunteenpaloa ja haurautta, jollaista ei kovin usein pääse kuulemaan. Kitarasoolon jälkeinen viimeinen oktaavia korkeammalta laulettu ja säestykseltään raskaampi säkeistö luo taas tyylikkään jännitteiden purkauksen, jota seuraava kitaraväliosa on taas herkkua korville kaikessa herkkyydessään. Ainoastaan lopun erikoinen kitaraoutro on ratkaisuna kappaleessa omituinen, se tulee täysin puun takaa ja ei oikein tunnu istuvan kappaleeseen mitenkään. Lopuke, jonka olisi täysin voinut jättää vain pois.
16 minuuttinen Breakdown on Nucleuksen pisin kappale ja nimikkobiisin tavoin kyseessä on kaksiosainen teos; alussa fiilistellään häiriintyneen tummanpuhuvan toistuvan melodian parissa, kun taas lopussa junnataan yhtä ja samaa riffiä Pelanderin laulaessa koomisen ailahtelevasti, jopa hiukan ärsyttävästi. Tunnelma on jokseenkin okkultistinen ja sekava, eikä teos skitsofreenisen junnaavuutensa takia aukea oikein missään vaiheessa. Biisissä on potentiaalia tunnelmansa puolesta mutta lopulta se ei sävellyksellisesti ole niin laadukas, että se jaksaisi nousta loistavaksi teokseksi. Lopulta levyn päättää The Outcastin jälkeen levyn helpoiten lähestyvä kappale Chasing Rainbows, joka on ”kepeämmässä” rockhengessään mukava päätös pitkälle levylle. Muiden lyhyempien biisien tavoin se ei kuitenkaan nouse erityiseen loistoon, eikä kappaletta voi verrata laadullisesti Legendin samanhenkisiin teoksiin, jossa joka osa-alueella ollaan tehty piirun verran parempia täsmäbiisejä. Chasing Rainbows myös loppuu yllättäen kuin ilmaan, mikä on näin suureelliselle levylle hiukan omituinen päätös.
Nucleuksesta on jäänyt erikoinen fiilis. Aluksi levyyn ei meinannut päästä oikein millään sisälle mutta pikkuhiljaa kuuntelujen myötä kokonaisuudet ja pienet yksityiskohdat ovat alkaneet aueta, ja parhaimmillaan esille on noussut aivan mahtavia biisejä. Toisaalta levyllä on ehkä aavistuksen verran liikaa tavaraa, ja kokonaisuus on yhtenäisestä soundista ja tunnelmasta huolimatta jotenkin sekalainen. Ehkä pelkkä biisijärjestyksen muuttaminen olisi voinut toimia Nucleuksen kohdalla positiivisena tekijänä. Mukana on myös keskinkertaisempia hetkiä biisikokonaisuuksissa ja biisien sisällä, mitkä rokottavat hiukan kokonaisarvosanaa. Levyllä on jonkinlaista ”nykyMetallica” -ilmiötä ilmassa, että on pitänyt saada levy vain täyteen tavaraa ja riffejä, vaikkakaan ei samassa mittakaavassa. Parhaimmillaan Nucleus on kuitenkin erittäin toimivaa paatosta ja tunnelmointia, jossa yhdistyy maukkaasti Black Sabbathin, Jethro Tullin, Pentagramin, Deep Purplen ja Electric Wizardin tyyliset musiikit omanlaisensa suodattimen läpi. Lievästä ailahtelevuudestaan ja liikamateriaalistaan johtuen levy ei kuitenkaan nouse erinomaisuuteen, vaikka vakuuttava ja hieno jatkumo se Witchcraftin uralle silti on.
Kohokohdat: Maelstroem, Nucleus, An Exorcism of Doubts, Helpless
Taas hurahdettiin Westerosin ihmeelliseen maailmaan, kun tuli ostettua Martinin kolme uusinta ASoIaF novellia sisältävä A Knight of the Seven Kingdoms -kokoelma, joka sisältää novellit The Hedge Knight, The Sworn Sword ja The Mystery Knight. Eipä 350 sivua kauaa huudellut. Ajatuksia luvassa itse teoksesta mutta myös pohdintaa suuremmasta kokonaisuudesta koskien A Song of Ice and Fire -universumia. Tämän takia tekstistä ei luultavasti myöskään tajua aina paljoakaan ne, jotka eivät Martinin universumissa ja kirjoissa ole sisällä, eli nörttivaara on olemassa. Sarjan seuraajat saattavat jotain saada irti. En spoilaa kirjoja mutta mainitsen tapahtumia, jotka tapahtuvat novelleja ympäröivässä ajassa, aikaa ennen Game of Thronesin alkua.
A Knight of the Seven Kingdoms
“The summers have been shorter since the last dragon died, and the winters longer and crueler.”
A Knight of the Seven Kingdoms -novelleista ensimmäinen, The Hedge Knight, sijoittuu ajallisesti 100 vuotta taaksepäin A Game of Thrones -kirjan alkutapahtumista. The Sworn Sword ja The Mystery Knight jatkavat parin vuoden hypyllä ensimmäisestä novellista. N. 120 sivun novelleista koostuva kokonaisuus on tarinallisesti yhtä jatkumoa, missä keskitytään nuoren Ser Duncan the Tall -ritarin ja hänen aseenkantajansa Eggin seikkailuihin. Parivaljakko joutuu hiukan sattumanvaraisesti saman kohtalon tielle ja he ovatkin varsin kummallinen tiimi; Duncan on suurikokoinen (210 senttimetriä) Kings Landingin ojista lähtöisin oleva nöyrä, kunniallinen ja oikeudenmukainen, mutta hiukan simppelisti asioita ajatteleva ritari, kun taas Egg on oikeasti kuninkaallista Targaryenin sukua oleva prinssi Aegon V (maester Aemonin veli), jonka identiteetti täytyy pitää visusti salassa. Kaksikko kuitenkin ystävystyy syvästi ja A Knight of the Seven Kingdoms onkin lopulta vain alkusoittoa Dunk and Egg -tarinoille, joita odotan Martinilta vielä paljon. Kaksikon pitkistä elämistä riittää kuitenkin vielä paljon kerrottavaa Eggin kuninkuudesta ja Dunkin Kingsguardin komentajuudesta aina Summerhallin tragediaan ja legendaarisen Rhaegar Targaryenin syntymiseen, mistä periaatteessa A Song of Ice and Fire -tarinan asetelmat saavat alkunsa. Mutta kaikkea tätä ennen oli vain 20-vuotias köyhä kulkuriritari ja aseenkantajana toimiva poika aikana, jolloin myöhemmin katoava viattomuus eli vielä vahvasti molemmissa läsnä.
Brutaalin Targaryenin sisällissodan (Dance of Dragons) seurauksena viimeisetkin lohikäärmeet ovat kuolleet maailmasta ja tämän myötä Targaryenien ylivalta Westerosista kadonnut, vaikka he edelleen hallitsevat kuningaskuntaa. Targaryenin dynastia alkaa saada kuitenkin yhä enemmän ja useammin vastarintaa osakseen, ja ensimmäinen suuri uhka syntyy, kun Aegon IV laillistaa kuolinvuoteellaan kaikki äpärälapsensa; syntyy uusi sisällissota, jossa Aegonin (IV) mahtiäpärä Daemon Blackfyre yrittää vallata rautaistuimen. Uhka, jollaista Targaryenit eivät koe samassa mittakaavassa kuin vasta Robert Baratheonin kapinan syttyessä vuosikymmeniä myöhemmin. Vuoden kestävä kapina kuitenkin kukistuu ja Targaryenin valta säilyy niukasti, mutta siemenet tuleviin kapinoihin on tämän myötä kylvetty. A Knight of the Seven Kingdoms sijoittuu 16 vuotta ensimmäisen Blackfyre kapinan jälkeiseen aikaan ja novellit käsittelevät tätä aihetta hyvin tehokkaasti ja mielenkiintoisesti. Voisikin sanoa, että itse Dunkin ja Eggin hahmojen lisäksi novellit keskittyvät kertomaan nimenomaan Blackfyre kapinoiden taustasyitä ja seurauksia, mikä antaa sekä Westerosin historialle että Song of Ice and Fire -romaaneille aimo annoksen lisäsyvyyttä. Tämä on ASoIaF -fanille jo itsessään syy lukea nämä novellit, Martinin pureutuessa tapahtumiin koukuttavan hienolla tavalla.
Ennenkaikkea A Knight of the Seven Kingdoms kuitenkin keskittyy kertomaan Dunkin ja Eggin tarinaa, mikä on tehty Martinille ominaiseen tapaan erittäin laadukkaalla tarinankerronnalla. Myös Martinille ominainen tyyli on kertoa tarinaansa monien mutkien kautta, eivätkä nämä novellit ole poikkeuksia. Erityisesti toinen novelleista, The Sworn Sword, on tapahtumiltaan kokonaisuutta ajatellen selvästi merkityksettömämpi kuin kaksi muuta tarinaa, mutta novelli tuo Dunkin ja Eggin hahmoihin paljon syvyyttä ja hahmokehitystä, sekä auttaa lukijaa ymmärtämään Blackfyre kapinoita aivan uudella tasolla. The Hedge Knight ja The Mystery Knight ovat taas kiehtovampia kertomuksia nimenomaan siitä syystä, että molemmissa Dunk ja Egg joutuvat tapahtumien keskelle, jotka muuttavat ratkaisevasti Westerosin historian kulkua. Tämän seurauksena myös dramatiikkaa ja intensiteettiä kahdessa edellä mainitussa novellissa esiintyy enemmän, mikä tekee lukukokemuksesta antoisampaa. Kokonaisuudessaan kaikki kolme novellia kuitenkin kiinnyttävät lukijaa Dunkin ja Eggin hahmoihin yhtä tehokkaasti.
Novellit ovat myös yllättävän helppolukuisia, ainakin jos vertaa Martinin magnum opukseen, A Song of Ice and Fire -sarjaan. Hienovaraisia viitteitä historiaan ja tapahtumiin on edelleen olemassa mutta ei todellakaan samassa mittakaavassa kuin ASoIaF:n kohdalla, jonka pienistä sivulauseistakin pystyy luomaan useita uskottavia teorioita tapahtumien etenemisen arvailuksi. Hahmot ja tapahtumat ovat näissä novelleissa myös selkeästi rajatumpia kuin Martinin romaaneissa ja tarinankerronta tapahtuu koko ajan yhden hahmon silmistä katsottuna, mikä tekee juonenkuljetuksesta nopeatempoista ja sulavaa. Jollain tavalla myös tarinan ajanjakso ja maailma ovat selvästi A Game of Thronesilla alkavia salaliittoja suoraviivaisempia, mikä helpottaa sisäistämistä paljon. Toki myös tarinan mielenkiinto tämän seurauksena kärsii hiukan romaaneihin verrattuna, eikä A Knight of the Seven Kingdoms tämän takia yllä A Song of Ice and Firen loistoon. Omalla tyylillään ne kuitenkin tuovat paljon syvyyttä Martinin luomaan tarinaan. Erityismainintana on vielä tuotava esille Gary Giannin sarjakuvamaiset kuvitukset novellien sivuille, erittäin virkistävä ja onnistunut lisä tarinan tukemiseksi.
Martinin luoma fantasiauniversumi on äärettömän kiehtova värikkäässä 12000 vuoden historiassaan ja loressaan. Pystyisin kirjoittelemaan ja heittelemään teorioita menneistä, nykyisistä ja tulevista tapahtumista vaikka kuinka paljon mutta kohtuuden nimissä en sitä nyt tässä tee. A Knight of the Seven Kingdoms on kuitenkin vahva todistus siitä, että A Song of ice and Firen massiivisen mielenkiintoisesta historiasta pystyisi kirjoittamaan raamatun kokoisia romaaneja vaikka kuinka paljon. Kuten aluksi sanoin, nämä kolme novellia ovat vain alkusysäys Dunkin ja Eggin seikkailuille ja mikäli Martin ei aio tulevaa tarinan kuudetta romaania The Winds of Winteriä aina kirjoitella, niin Dunkin ja Eggin seikkailut ovat oikein hyvä korvike. Kaksikon kohtaloita on oikein mukava seurata ja heidän elämänsä ajanjakso on päätarinan kannalta myös erittäin mielenkiintoinen. A Knight of the Seven Kingdoms on oikein hyvä lisä Martinin fantasiamaailmaan, missä lukija pääsee perehtymään sekä Westerosin historiaan ja sen hahmoihin pintaa syvällisemmin. Dunkin ja Eggin matkassa menee vielä monta novellia, eikä draamalta, ilolta, surulta, tragedialta ja loistolta pääse lukijat välttymään jatkossakaan. Eikä niitä muulla tavalla haluaisikaan.
Arvosanat: The Hedge Knight: 8,3/10
The Sworn Sword: 7,9/10
The Mystery Knight: 8,4/10
Kokonaisarvosana: 8,2/10
…Mutta voisi se Winds of Winter pikkuhiljaa jo tulla ulos. Prkl.
Hypätkäämme jälleen musiikin maailmaan; on aika spämmiluolan ensimmäisen EP arvostelun.
Syskofrenia – Kasvoton kaupunki
Vielä suhteellisen uusi ja tuntematon Syskofrenia sai kuluvan vuoden helmikuussa julkaistua ensimmäisen levynsä ulos ja vaikka kyseessä on vasta EP, on yhtyeen taival lupaavalla alulla. Syskofrenian viidestä nuoresta muusikosta neljä ovat Helsingistä, ainoastaan trumpetisti Tuomas Salon vaikuttaessa Tampereella, ja tällä kokoonpanolla yhtye on taiteillut 2014 vuodesta saakka. Tyylillisesti yhtye liikkuu suomenkielisen pop-musiikin syvissä vesissä, ottaen vaikutteita vapaasti myös jazzista ja rytmimusiikin maailmasta. Yhtyeen lähestyminen musiikkiin onkin oikein raikasta; popin tarttuvuus ja keveys on sulassa sovussa syväluotaavampien jazz elementtien kanssa, mikä tekee musiikista perinteistä purkkapoppia selkeästi kunnianhimoisempaa ja monikerroksisempaa. Tähän kun lisää elämän iloja ja suruja käsittelevät lyriikat heleän naislaulun saattelemana (myös sävellyksistä vastaava Saga Söderström), niin voidaan puhua vähintään mielenkiintoisesta musiikillisesta tuttavuudesta. Kasvoton kaupunki EP tarjoilee tätä neljän kappaleen ja n. 18 minuutin verran, eikä notkahduksia tai sudenkuoppia tämän aikana pääse esiintymään.
EP:n aloittava nimikkobiisi Kasvoton kaupunki tarjoilee heti alkuun mukavan hybridin poppia, bossa novaa ja smooth jazzia. Komppikolmikko Fanny Söderström (piano) – Matias Heinonen (basso) – Okko Saastamoinen (rummut) pitää paketin ja grooven vahvasti kasassa läpi kappaleen, Saga Söderströmin kepeiden laulumelodioiden tarttuessa kuulijaa komeasti korvista kiinni. Omalaatuisen kokoonpanon luoman omalaatuisen tunnelman kruunaa trumpetisti Tuomas Salon pehmeästi fillaileva flyygelitorvi, joka antaa erittäin maukkaan lisävärin kappaleen sointimaailmaan. Saat anteeksi kaiken on tunnelmaltaan aloituskappaletta intensiivisempi ja nopeatempoisempi, vaikka luokin tarttuvuutensa samoista aineksista; komppisektion tarkasti rullaava rytmiikka yhdistyy jälleen tyylikkäästi laulun luomaan melodiamaailmaan, trumpetin väritellessä edelleen omia maisemiaan. Kertosäe vetää kuulijan vaivatta mukaansa villin tarttuvalla tyylillään.
EP:n jälkimmäinen puolisko panostaakin sitten rytmiikan sijasta enemmän tunnelman luomiseen, ja kolmas kappale Takaisin on tästä vaikuttava taidonnäyte niin sävellyksellisesti kuin sanoituksellisestikin. Kappale alkaa mukavan ilmavalla ja hengittävällä soitinnuksella, sointumaailman ja laulumelodian luodessa melankolisen mutta myös kepeän tunnelman. Fiilis muuttuu koko ajan kappaleen edetessä suuremmaksi ja intensiivisemmäksi, mikä luo tyylikkään draamankaaren musiikille. Vielä hiukan suuremmat kierrokset loppua kohden olisivat kenties tehneet kappaleesta vieläkin vakuuttavamman, kaikki ainekset kunnon hetkelliseen revittelyyn teoksessa kuitenkin olisi. Etenkin, kun trumpetin lisäksi kuullaan puhaltimissa sekä pasuuna (Aaro Huopainen) että alttosaksofoni (Ilmari Rönkä); sointimaailmaa tällä puhallinsektiolla olisi voinut käyttää hyvinkin massiivisesti. Yhtäkaikki komea biisi, jonka ihmissuhdekiemuraiset lyriikat luovat vielä mukavasti lisäsyvyyttä kappaleeseen. Hiljaisuus päättää EP:n hienosti, kappaleen ollessa tyylipuhdas slovari. Tunnelmaltaan kappale on muita sävellyksiä väkevämpi ja biisi toimii erinomaisena tunnelman rauhoittajana EP:n loppuun, kuulijan vaipuessa mukavan seesteiseen ja rauhoittuneeseen mielentilaan.
Kasvoton kaupunki on vakuuttava taidonnäyte nuoren yhtyeen ensimmäiseksi levytykseksi, jossa laatu pysyy tasaisen vahvana koko ajan. Tyylilajeja sekoitellaan hienovaraisesti mutta selkeästi, mikä tekee yhdessä erikoisemman kokoonpanon (mihin sitä kitaraa nyt tarvitsisi edes?) kanssa Syskofrenian musiikista mukavan omaperäistä. Pyörää ei olla keksitty uudestaan mutta vanhoja tyylejä sekoittamalla ja suodattamalla yhtye on saanut aikaan sen, mistä monet bändit vain haaveilevat: oman soundin. Naisnaululla varustettuja yhtyeitä Suomessa ei myöskään ole liikaa, mikä tekee Syskofreniasta myös hiukan edukseen erottuvamman tapauksen. Jos musiikillisia yhtäläisyyksiä uskallan lähteä tekemään, niin paikoitellen EP:stä tulee mieleen hiukan Ultra Bra, vaikka suoranaisesti ei liikutakaan ihan samassa genressä. Mikäli yhtyeen tatsi jalostuu ja kehittyy entisestään (kuten varmasti käy), voi bändi löytää itsensä vielä vaikka mistä. Yhtyeellä on menestymiseen kaikki potentiaali; tarttumapintaa löytyy vaikka kuinka, ja biisit menevät nimenomaan musiikki ja tekemisen meininki edellä. Toivon ja uskon, että Syskofrenian seuratessa jatkossakin omaa näkemystään, ja luottaessa terävään ja kunnianhimoiseen sävelkynäänsä, saattaa tulevaisuudessa hyvien ja loistavien biisien rinnalle syntyä myös erinomaisia kappaleita, jopa mestariteoksia.
Arvosana: 8,0/10
Loppusaatteeksi linkki vielä yhtyeen Facebook sivuille, musiikkia itsessään löytyy sekä Spotifystä että levyiltä, joita pitää kysyä tosin bändiläisiltä itseltään.
Noniin, odotettu The Hateful Eight käyty viimein katsomassa, tuumataanpas vähän mistä Tarantinon kahdeksas laukaus on tehty.
The Hateful Eight
Ohjaus: Quentin Tarantino
Kesto: 167/187 min
Julkaisuvuosi: 2015
Quentin Tarantino on saavuttanut vuosien varrella sekä fanaattisen ja vakiintuneen fanikunnan että omaperäisen tyylin, minkä johdosta katsojat osaavat odottaa aina tiettyjä maneereja ja tunnelmia miehen ohjaustyöltä. Karkeasti Tarantinon tuotannon voisi jakaa kolmeen osaan. Alkutaipaleella ohjaajan tyylin ja maineen on määrittänyt boheemin väkivaltainen mutta ah niin elegantti klassikkokolmikko Reservoir Dogs, Pulp Fiction & Jackie Brown. Pastissien värittämä ja rajat rikkova genrehybrididuetto Kill Bill on täysin oma lukunsa, leffojen ollessa btw edelleen itselleni yksiä elokuvateollisuuden kirkkaimpia tuotoksia. Kill Billin jälkiseuraamuksissa Tarantinolle kehittyi vielä hiukan överimpi suuntaus, jota määrittelee silmäkulman pilke, brutaalius ja tarkoituksenmukainen hidastempoisuus aivan uudella tavalla. Death Proof, Inglourious Basterds, Django Unchained ja uusin The Hateful Eight ovat lopulta kaikki veistetty samasta puusta, vaikka elokuvien teemat ja tyylit ovatkin hyvin erilaisia.
Omalaatuisen tunnelman luomisessa älykäs dialogin rakentaminen on kuitenkin se tekijä, mikä tekee Tarantinon elokuvista niin vetovoimaisia. Oli kyse sitten filosofisen vakavista keskusteluista tai puhtaasta paskan jauhamisesta, on Tarantinolla tarkkaan mietittyä ajatusta aina taustalla vahvasti läsnä. Vertailun vuoksi otetaan vaikka Kill Bill 2:n Kiddon/Billin supermies dialogi ja Pulp Fictionin hampurilaiskeskustelu; kaksi täysin eri ääripäätä, joissa on yhtä vaikuttava lataus mukana. Huumori, älykäs dialogi, väkivaltaisuus ja pastissit, näitä asioita katsojat varmasti myös odottivat The Hateful Eight -elokuvalta ennen sen ilmestymistä. Yllätyksellisyys on kuitenkin myös yksi Tarantinon maneereista, eikä katsoja koskaan voi täysin tietää mitä miehen elokuvissa tulee tapahtumaan. The Hateful Eight ei ole poikkeus.
Elokuvan idea on simppeli; eletään Amerikan sisällissodan jälkeistä aikaa talvisessa Wyomingissä, jossa kaksi palkkiometsästäjää, hirteen menossa oleva nainen ja yksi itseään tulevaksi sheriffiksi tituleeraava mies joutuvat lumimyrskyn silmässä samaan majataloon neljän muun miehen kanssa. Kukaan ei luota kehenkään ja kukaan ei välttämättä ole sitä mitä väittää olevansa. Sanomattakin selvää, että jännitteet kasaantuvat ja elämä majatalossa muuttuu kiihtyvällä tahdilla räjähdysalttiiksi. Suurin osa elokuvan kohtauksista tapahtuukin majatalossa, mikä on ratkaisuna riskialtis mutta tässä tapauksessa yllättävän toimiva.
Tarantino on aina pitänyt hidastempoisesta jännityksen kasvattamisesta mutta The Hateful Eight vie tämän aivan uudelle tasolle. Koko elokuva on kuin Inglourious Basterdsin kapakkakohtaus venytettynä kolmetuntiseksi elokuvaksi. Pääasiallisesti jännitystä ja tunnelmaa kasvatetaan nokkelan dialogin avulla hyvin onnistuneesti, ja hahmojen motiivit pidetään salassa loppumetreille asti; ensimmäisen puolentoista tunnin aikana katsojalla ei ole vielä mitään käsitystä mihin suuntaan elokuva on etenemässä. Varmaa on vain se, että todennäköisesti homma räjähtää tavalla tai toisella käsiin jossain vaiheessa. Tämä hidas tunnelman nostatus tekee elokuvasta sitkeällä tavalla intensiivisen mutta vaarana on myös, että elokuva alkaa käydä katsojalle tylsäksi. Hiukan pidemmälle vietynä se varmasti näin tekisikin mutta nyt tunnelma pysyy kuitenkin hiuksen hienosti kasassa. Hahmojen salaisuuksien paljastuessa olisin kaivannut kuitenkin vielä vähän enemmän yllätyksiä ja twistejä värittämään tarinaa.
Tyylillisesti elokuva on pääasiallisesti western mutta mukana on myös kieli poskella valmisteltua vanhan liiton salapoliisi genreä. Huumori onkin vahvasti läsnä elokuvassa, mikä näkyy mm. yhtäkkisissä ja tahallisen kököissä siirtymissä, joidenkin hahmojen älyttömyydessä (meksikaani nimeltä Bob…mkay?) ja yliampuvassa narraattorissa, jolla on elokuvassa pieni rooli. Nämä ovat oikein tervetullut vastapaino jännitteille ja väkivallalle, ja yhdessä nämä vastakohdat yhdessä hidastempoisen tarinankerronnan kanssa muodostavat pitkälti elokuvan omalaatuisen tunnelman, jonka vain Tarantino kykenee luomaan. Tämä tunnelma onkin ehdottomasti elokuvan kantava voima, sillä näin omituisella juoniasetelmalla ei pelkästään kovin pitkälle pötkitä. Onkin ollut rohkea veto Tarantinolta tehdä tarinallisesti näin älytön elokuva mutta hän onnistuu kuitenkin loihtimaan ideoillaan ja aineksillaan hyvin viihdyttävän lopputuloksen, joskaan ei mestariluokan elokuvaa.
Näyttelijät ovat pääosin varmoja Tarantino valintoja Samuel L. Jacksonista Tim Rothiin ja Kurt Russelista Michael Madseniin. Tämä nelikko tekee leffasta toiseen vakuuttavaa työtä ja heidän kemiansa kohtaavat Tarantinon kanssa aina upeasti yhteen, minkä takia Tarantino varmasti heitä aina käyttääkin. Uskon näiden miesten välisen työskentelyn olevan hyvin luontevaa, näyttelijöiden tuntiessa ohjaajan tyylin ja ohjaajan tuntiessa näyttelijöiden vahvuudet ja persoonat. Hahmot ovat erilaisia ja roolisuorituksista ei ole pahaa sanottavaa, päinvastoin. Virkistävinä uutuuksina elokuvassa on mukava nähdä The Shieldistä tuttu Walton Goggins sekä hiukan yllättävä valinta Channing Tatum, jotka molemmat tekevät myös upeaa työtä rooleissaan.
Erityismaininta on annettava legendaariselle Ennio Morriconelle, joka vastaa elokuvan musiikeista. Hänen sävellyksiään ei kuulla paljoa elokuvassa mutta silloin kun sitä kuuluu, niin tunnelma nousee välittömästi pari pykälää korkeammaksi. Riipivät sävellykset sopivat elokuvaan täydellisesti, minkä takia onkin hiukan harmillista, että Tarantino ei käytä musiikkeja kuin hetkittäin. Yksi elokuvan huonoista puolista onkin liian usein vallitsevat hiljaisuudet; välillä saattaa tulla hyvinkin pitkiä pätkiä ilman minkäänlaista taustamusiikkia, mikä tekee elokuvasta välillä turhan riisutun oloisen ja siksi tunnelma meinaa välillä latistua. Esimerkiksi pitkien dialogien taustalle olisi paikoitellen aivan hyvin voinut laittaa sopivaa musiikkia tunnelman tehostajaksi, Morriconen kynästä olisi saanut varmasti vaikka mitä aikaiseksi.
The Hateful Eight on rohkea elokuva, joka eri ohjaajan käsissä voisi olla surkea tuotos. Juoni koostuu niin yksinkertaisista ja minimaalisista elemeneistä, että siitä on vaikea saada toteutettua toimivaa elokuvaa ilman kunnon ohjaus- ja ajatustyötä. Tarantino onnistuu kuitenkin luomaan vahvan dialogin ja intensiivisen tunnelman avulla oikein hyvän elokuvan, joka meinaa paikoitellen rakoilla tempotuksensa takia mutta pysyy kuitenkin hiuksen hienosti kasassa koko kestonsa ajan. Elokuva ei tyylinsä takia sovi varmastikaan kaikille ja se vaatiikin katsojalta kärsivällisyyttä, mikä tekee siitä helposti raskaan ja vaikean tapauksen katsoa. Toteutus ei myöskään ole aivan niin hyvä kuin se voisi olla, sillä hahmoja ympäröivä mysteerisyys olisi voitu viedä vieläkin yllättävämpään suuntaan lisäämällä juonitwistejä, nyt jotkin toteutukset jäävät hiukan tylsän oloisiksi. Tunnelmaa olisi myös voinut esimerkiksi musiikin suuremmalla käytöllä kasvattaa vielä suuremmaksi, mutta muutoin elokuva on oikein vakuuttava taidonnäyte Tarantinolta, jälleen kerran. Ohjaajan parhaimpien elokuvien joukkoon The Hateful Eight ei kuitenkaan aivan yllä, vaikka jatkaakin Tarantinon menestystarinaa komeasti.
Supersankarikierros saa päätöksensä levyarvostelun merkeissä, mikä oli arvosteltavista formaateista ehdottomasti se hankalin valita. Rajaus on tehtävä melkein pakollisesti soundtrackeihin ja pitkään mietin ottavani tähän Kick-Ass elokuvan tyylikkään soundtrackin tai Watchmenin monipuolisen soundtrackin, mutta koska Watchmen tuli jo valittua kirjaosioon, niin jätin sen sitten pois. Kick-Assin sijaan päätin lopulta mennä ihan supersankariteemaisella kokoelmalevyllä ja tässä suhteessa AC/DC:n Iron Man 2 on poikkeuksellinen soundtrack. Leffassa itsessään kuullaan vain muutama levyn biiseistä mutta se ei haittaa, teemallisesti tämä kokoelma sopii rundiini oikein hyvin. Siispä.
AC/DC – Iron Man 2
Playboy miljonääri Tony Stark ALIAS Iron Man on ehdottomasti viime vuosien supersankarielokuvien parhaita hahmoja, miehen varastaessa shown mm. molemmissa Avengers elokuvissa melko tyylikkäästi. Itse Iron Man elokuvat ovat myös kelpo leffoja mutta niiden hohto perustuu täysin Robert Downey Juniorin karismaan, eivätkä leffat käsikirjoituksellisesti ole lopulta kovinkaan kummoisia, enemmän mukiinmeneviä. Vaikka Iron Man 2 on elokuvana vain yksi muiden joukossa, on AC/DC:n valinta näennäisen soundtrackin pohjaksi kuitenkin loistava nimenomaan Iron Manin persoonaa ajatellen, Tony Starkilla kun on asennetta yhtä vahvasti kuin AC/DC:lläkin. Ja mitä tulee yleisesti ottaen kokoelmalevyihin, niin niistä usein saa hyvän katsauksen yhtyeiden arsenaaleihin mutta kokonaisuuksina ne jäävät usein hyvin sekalaisiksi ja hajanaisiksi, yhtyeiden soundin ja tyylin jalostuessa vuosien varrella useimmissa tapauksissa paljonkin. AC/DC on tässäkin suhteessa harvinainen poikkeus, sillä bändin tyyli ei ole muuttunut vuosikymmenten aikana juurikaan. Useimpien bändien kohdalla tämä on toimimaton ja tylsä ratkaisu mutta AC/DC on tyylillisesti niin vahvasti ns. asian ytimessä, ettei muutokselle ole yksinkertaisesti mitään tarvetta. Varsinkaan, kun laatu on siinä omassa tyylissä aina tinkimätöntä. Kuinka pieleen siis AC/DC kokoelma-albumi voi edes mennä? No, ei voi.
Iron Man 2 on viidentoista kappaleen kokoelma AC/DC:n laajasta tuotannosta, eikä uusia kappaleita ole mukana ollenkaan. Biisivalinnat on tehty sekä tunnettujen superhittien että tuntemattomampien biisien joukosta mutta laadullisesti näissä kappaleissa ei ole paljoakaan eroa, kaikkien biisien ollessa pesunkestävää AC/DC hard rock laatua. Cold Hearted Manin letkeästi rullaava vaivattomuus, Guns For Hiren tunnelmaa nostattava pulssi, The Razors Edgen tummanpuhuvampi raskaus, kaikki huokuvat asennetta ja vahvaa periksiantamattomuutta. Tähän tuntemattomampien biisien kattaukseen voisi hyvin vielä laittaa esimerkiksi uudemman takuumurean War Machinen, laid-back groovella varustetun Evil Walksin tai energisen tanssittavan Rock ’N’ Roll Damnationin ja tietämätön voisi kuvitella, että kaikki nämä kappaleet on julkaistu alunperin samassa albumissa. Vaan ei ole. Tyyli pysyy uskollisena ja laatu vakaana albumista toiseen ja tämä tekee Iron Man 2 kokoelman kuuntelemisesta helppoa ja erittäin mukavaa.
Mitä tulee todelliseen hittimateriaaliin, niin sitä Iron Man 2 on myös pullollaan. Levyn aloittava Shoot To Thrill avaa pelin upeasti, eikä kappaleen energistä draivia voi vastustaa, todellinen klassikko. Back In Blackin groovea ja asennetta ei voi mitata millään mittareilla, kyseessä on aivan nerokas pala rockhistoriaa ja kappale on edelleen itselleni yksi kaikkien aikojen rockbiiseistä. Thunderstruck ja T.N.T, molemmat legendaarisia ralleja, joita on aikojen saatossa yritetty soittamalla kuluttaa joka paikassa puhki, mutta jotka ovat kestäneet ajan hammasta hämmästyttävän hyvin. Rock ’N’ Rollin eliittiä, joiden vaikutus on yltänyt luultavasti tuhansiin meluaviin autotalleihin ympäri maailman. Let There Be Rock; väsymätön kappale, joka muutaman minuutin aikana tiivistää kaiken sen, mistä rockissa on kyse. Ei kikkailua, ei koruja, vaan asennetta ja suoraviivaista paahtamista. Koko hittikimaran komeuden kruunaa levyn päättävä Highway To Hell, joka on ansioituneesti yksi tunnetuimpia ja parhaimpia AC/DC:n kappaleita. Todellinen yleisönhuudatus biisi. Kyllähän tällaisessa tykityksessä kelpaa niskanikamia kuluttaa, eikä näitä kappaleita kuunnellessa ihmettele enää yhtään, minkä takia yhtye on yksi suurimmista, ellei jopa suurin, rockyhtye mitä on koskaan maapallolla ollut.
AC/DC on hämmentävä yhtye, sillä vaikka bändin tyyli on hyvin kaunistelematon ja simppeli, on sen soundi täysin omalaatuinen ja jäljittelemätön. Musiikilliset muodot ovat itsessään uniikkeja mutta ennenkaikkea laulaja Brian Johnsonin vahvasti raspaava ääni on se tekijä, mikä nostaa yhtyeen täysin omalle jalustalleen. Lähimmäksi AC/DC:n tyyliä (tai ainakin niistä bändeistä mitä tiedän) on päässyt super energinen Airbourne mutta nämäkin yhtyeet menevät lopulta omiin lokeroihinsa tyylillisesti. Iron Man 2 on oikein hyvä katsaus AC/DC:n tuotantoon ja jos on olemassa joku joka ei yhtyeen musiikkia tiedä, niin tutustumisen lähtisin tekemään juuri tästä kokoelmasta; levy on yhtenäinen ja laaja-alainen katsaus sekä tuntemattomampiin että tunnetumpiin yhtyeen kappaleisiin, missä laatu on tasaisen vahvaa koko ajan, hittibiisien luonnollisesti ollessa kokonaisuudessa niitä kirkkaimpia hetkiä. AC/DC:n musiikki soveltuu moneen tilanteeseen mutta loppujen lopuksi fiiliksen nostatus, biletys ja hauskanpito ovat ne asiat, mihin tämän musiikin yhdistää. Suurempaan syvällisyyteen ja tunteiden tulkintaan bändistä ei ole, mutta omassa lokerossaan yhtyeen ja tämän levyn tyyli ovat täyttä rautaa. Oma lähestymiseni musiikkiin on kuitenkin enemmän tai vähemmän filosofinen ja syvällinen, joten täyden kympin lätyksi tätä levyä en juuri tämän seikan takia pysty leimaamaan. Mutta kun esim. nousuhumala on kova ja fiilis katossa, niin tämän parempaa musiikkia on yhtäkkiä vaikea keksiä soitettavaksi.
Yleensä laitan levyarvostelujen loppuun muutaman valikoidun biisin parhaiksi paloiksi, mutta tämän levyn kohdalla naurahdan kerran ja totean, että se on melko turhaa ja suoraan sanoen jopa mahdotonta.
Morjesta pöytään. Supersankarikierros lähestyy loppusuoraansa, tänään tarkastelemme genreä TV-sarjan formaatin kautta. Daredevilin toista kautta odotellessa.
Daredevil (Kausi 1)
”The moment you put on the mask you got into cage with animals. Animals don’t stop fighting. Not until one of them is dead.”
Daredevil on yksi tunnetuimpia hahmoja Marvelin sarjakuvateollisuudessa ja vaikka Stan Lee loi hahmon 60-luvulla, nousi supersankari suurempaan suosioon vasta myöhemmin Frank Millerin tulkitsemana. Sarjakuvia en (vielä) ole itse lukenut, joten vertailua alkuperäiseen formaattiin en kykene tässä arvostelussa tekemään. Sen sijaan kaikki ehkä ovat samaa mieltä siitä, että 2003 vuoden Ben Affleckin tähdittämä elokuva on enemmän tai vähemmän surkea, minkä takia uusintaotto Marvelilta hahmon kohdalla on ollut enemmän kuin tervetullut. 2015 vuonna Netflixin alkuperäissarjana valmistuneen Daredevil TV-sarjan ensimmäinen tuotantokausi lähestyykin supersankaria ja hänen maailmaansa raikkaalla tavalla, Marvelin onnistuessa tekemään kertarysäyksellä Daredevilistä helposti yhden mielenkiintoisimmista hahmoistaan kattavassa hahmokollaasissaan.
Matthew Murdock, lapsena onnettomuudessa näkönsä menettänyt normaali tavan tallaaja, huomaa sokeutensa myötä, että hänen kaikki muut aistinsa kehittyvät äärimmäisen herkiksi; hän kykenee kuulemaan asioita kaukaa ja läheltä sireeneistä sydämen lyönteihin, tuntemaan esineiden ja ihmisten läsnäolon ympärillään ja haistamaan hienovaraisimmatkin tuoksut. Aluksi kyvyt meinaavat musertaa Mattin, mutta ”ohjauksen ja koulutuksen” myötä hän oppii hallitsemaan kykyjään ja kanavoimaan ne haluamiinsa asioihin. Myöhemmin lakimieheksi valmistuttuaan ja ystävänsä Foggy Nelsonin kanssa asianajajatoimiston perustettuaan Matt yrittää jakaa oikeutta lain puitteissa. Mutta hän myös tietää, ettei lain koura yllä kaikkialle, minkä vuoksi hän alkaa pelastamaan viattomia ja rankaisemaan rikollisia anonyymina naamiomiehenä, joka vuosien lähitaisteluharjoittelun ja poikkeuksellisten aistiensa ansiosta saa tehokasta tulosta aikaan. New Yorkin Hell’s Kitchenissä on kuitenkin meneillään laaja-alainen ja syvälle ulottuva häikäilemätön järjestäytyneen rikollisuuden vallankaappausyritys, jonka takana oleva mies pysyttelee visusti varjoissa, ja jonka kukistamiseksi Murdock joutuu käyttämään muitakin keinoja kuin aistejaan ja taistelukykyjään.
Daredevilin suurin viehätys on siinä, että se on supersankaritarinaksi erittäin realistinen, jopa realistisempi kuin Christopher Nolanin Dark Knight -trilogia. Sarjan ensimmäistä kautta voisikin verrata lähes suoraan Batman Begins -elokuvaan, sillä myös tässä kerrotaan tarina siitä, miten normaalista ihmisestä kehittyy ja jalostuu määrätietoinen ”supersankari”; alussa ei ole hassun näköisiä pukuja vaan pelkkä musta kangasnaamio ja mies, jolla on halu auttaa heikommassa asemassa olevia ja rankaista rikollista toimintaa. Daredevilissä maanläheisyys viedään kuitenkin Nolanin Batmaneita vielä selkeästi pidemmälle, sillä sarjasta puuttuu täysin Hollywoodille ominainen teatraalisuus. Sarja tarjoileekin hyvin paljon tavallista draamaa ja ihmissuhdekiemuroita niin syvällisen filosofian tasolla kuin arkipäiväisellä inhimillisyydelläkin. Draaman sekaan on onnistuneesti sekoitettu rikosgenreä ja toimintaa sopivassa suhteessa, eikä täten varsinaisesta supersankari pogoilusta voida vielä edes puhua. Toiselta kaudelta odotan tätä jo enemmän ja on kiehtova nähdä, minkä tyylinen se tulee lopulta olemaan.
Daredevilin ensimmäinen kausi on kokonaisuudessaan rytmitetty hyvin mielenkiintoisesti ja onnistuneesti. Jännitys tiivistyy loppua kohden tasaisen tyylikkäästi, mutta lisää koukuttavuutta luo myös jaksojen välisten jännitteiden intervallit; yksi jakso menee lähes kokonaan oikeusistuntoa seuratessa, toinen hahmojen menneisyyteen pureutuessa, kolmas intensiivisessä piiritystaistelussa ja neljäs vähän kaiken sekoituksessa. Jokainen jakso on uniikki teos tarinankerronnallisesti, mutta kaikki jaksot kuljettavat hienosti myös isompaa kokonaisuutta eteenpäin tasaisella sykkeellä. Myös hahmoihin pureudutaan syvällisesti ja tasapuolisesti niin pahiksia kuin hyviksiä myöden, vaikka joidenkin kohdalla motiivit ja menneisyys jätetään vielä melko auki. Tämä on lopulta hyvä asia, sillä on jatkon kannalta toimivaa, ettei kaikkea paljasteta ensimmäisessä kaudessa.
Näyttelijävalinnat ovat Daredevilissä oikein onnistuneet. Erityisesti Matt Murdockia/Daredeviliä näyttelevä Charlie Cox on erittäin hyvä valinta päärooliin, sillä hänen britti/skotti/irkku juurensa tuovat hahmoon mielenkiintoisen vivahteen. Näyttelijänä mies on erittäin hyvä ja tietty epäamerikkalaisuus korostaa vielä mukavasti sitä, että sarja ei pyri olemaan millään tavalla suureellinen Hollywood tyylin tuotos, vaan luo vahvan tunnelmansa osaamisen ja laadukkaan draaman avulla. Enemmän sydäntä, vähemmän kikkailua. Myös Elden Henson on oiva valinta Foggyn rooliin, miehen tuodessa persoonallaan ja hahmollaan tarvittavan määrän huumoria ja kepeyttä muuten melko tummanpuhuvaan sarjaan. Pahiksien rooleista Toby Leonard Mooren näyttelemä James Wesley ja Nikolai Nikolaeffin Vladimir Ranskahov ovat mielenkiintoisimmat, pääantagonistin näyttelemän Vincent D’Onofrion jäädessä hiukan kylmäksi. Mies näyttelee hyvin mutta hahmoon on vähän hankala päästä sisälle, sen ollessa vähän liian sekava ristiriita epävarmuutta, haavoittuvaisuutta, määrätietoisuutta ja voimakkuutta. Toisaalta tämä on ollut varmaan tarkoituskin, luoda pahiksesta inhimillisempi kuva, mutta samalla hahmon uskottavuus kärsii kolauksen.
Daredevil on erittäin onnistunut lisä Marvelin menestyksekkääseen leffa- ja sarjatuotantoon, ja nousee selkeästi yhtiön kirkkaimpien helmien joukkoon. Marvelin suoltaessa niin tiuhaa tahtia tuotoksiaan tulee pakostakin välillä huteja, mutta Daredevilin kohdalla katsojalla tulee sellainen olo, että tähän on panostettu rauhassa ja suurella sydämellä, ilman dollarin kuvien kiiltoa silmissä. Daredevilin tarjoaman vakavamman ja maanläheisemmän draaman toivoisi siirtyvän myös Marvelin elokuvatuotantoon, sillä tällainen lähestyminen luo paljon suuremman tarttumapinnan tarinaan kuin jatkuva ilotulitus, mihin esimerkiksi Avengers: Age of Ultron alkoi jo pahasti ajautua. On kuitenkin ilo nähdä, että Marvelilla on edes jossain tuotoksissaan erilainen lähestymistapa ja Daredevil nousee juuri syvällisyytensä ja tasapainoisuutensa ansiosta Marvelin parhaimmistoon. Maaliskuussa alkava toinen kausi näyttää lopulta mistä Daredevil on oikeasti tehty; jääkö ensimmäinen kausi onnistuneeksi vahingoksi, vai jatkuuko sarja tunnelmaltaan ja tyyliltään yhtä laadukkaana toiseenkin kauteen. Toivon jälkimmäistä, sillä ensimmäisen kauden myötä Marvelilla on kaikki lähtökohdat valmiina tehdä vakavasti otettava TV-sarja, jolla on mahdollisuus nousta kaikkien aikojen parhaiden TV-sarjojen joukkoon.
Omakivaiset supersankarifestivaalit jatkuvat, puoliväli ylitetään. Pelit ja kirjat takana, leffalla jatketaan. DC Comics out, Marvel in.
X-Men – Days of Future Past
”The future: a dark, desolate world. A world of war, suffering, loss on both sides. Mutants, and the humans who dared to help them, fighting an enemy we cannot defeat. Are we destined down this path, destined to destroy ourselves like so many species before us? Or can we evolve fast enough to change ourselves… change our fate? Is the future truly set?”
– Charles Xavier
Ohjaus: Bryan Singer
Kesto: 132 min
Julkaisuvuosi: 2014
Marvel on tehnyt ilmiömäisen nousukauden viimeisen kymmenen vuoden aikana supersankarielokuvillaan ja nykyään yhtiö elää kenties suurinta kulta-aikaansa koskaan. Avengers hahmot ovat lyöneet läpi toden teolla ja onnistuneita tuotoksia on saatu tuntemattomammistakin hahmoista (esim. Ant-Man ja Guardians of the Galaxy), laadukkaista TV-sarjoista puhumattakaan. Vielä kun Spidermanin saisivat itselleen takaisin kikkailtua niin kaikki olisi hyvin. Yksi brändi on ollut menestyksen myllerryksessä kuitenkin pitkään, vaikka yhdessä vaiheessa usko siihen meinasikin kadota. X-Men on kuitenkin Marvelin tunnetuimpia ryhmittymiä ja vaikka kolmas elokuva The Last Stand olikin melko huono elokuva ja Wolverine leffat vaihtelevia, pitivät sarjan kaksi ensimmäistä installaatiota elokuvia pitkään pinnalla. Uuden tulemisen X-Men koki lopulta 2011 vuoden First Class elokuvallaan, joka nousi heittämällä X-Men 2:n rinnalle parhaana X-Men elokuvana sarjassa. Tätä menestystarinaa seurasi lopulta 2014 vuonna X-Men 2:n tapaan myös Bryan Singerin ohjaama Days of Future Past, joka ei ole pelkästään paras X-Men, vaan yksi parhaista supersankarielokuvista, mitä on tehty ylipäänsä elokuvien historian aikana.
Days of Future Pastin juoni on selkeästi genrelle tyypillistä normaalia Hollywood antia kunnianhimoisempi ja monimutkaisempi; 1900-luvun kuluessa mutantit nousevat yhä selvemmin ihmisten tietoisuuteen ja normaaleissa ihmisissä heistä on muodostumassa selkeä uhkakuva koko ihmiskunnalle. Aikeissaan puolustautua mutantteja vastaan ihmiset kehittävät ja jalostavat vuosikymmenten aikana ”Sentinels” -ohjelman, jossa luodaan mutanttien kykyjä hyödyntäen robotteja, jotka tunnistavat ja tuhoavat mutantteja itsenäisesti. Uniikin Mystique mutantin muuntautumiskykyiset geenit ovat mahdollistaneet sen, että Sentinels robotit pystyvät adaptoimaan mutanttien kykyjä kosketuksesta, mikä varmistaa sen, että niistä tulee käytännössä tuhoutumattomia tappokoneita, joita vastaan ei ole keinoja taistella. Ihmisten suunnitelma kuitenkin pettää pahasti, kun Sentinelit alkavat tunnistaa normaaleissa ihmisissä geenejä, joista saattaa kehittyä mutantteja jälkipolvissa ja näin sekä ihmisistä että mutanteista tulee niiden kohteita.
Eletään lähitulevaisuutta, jossa maailma on raunioina ja Sentinelit käytännössä hallitsevat maailmaa. Ainut mahdollisuus voittaa Sentinelit on lähettää Kitty Pride nimisen mutantin voimien avulla jonkun henkilön tietoisuus menneisyyteen hänen omaan nuorempaan ruumiiseen ja muuttaa historian kulkua estämällä koko Sentinels projektin syntyminen. Mikään ei ole kuitenkaan näin monimutkaisessa asiassa simppeliä ja liikkuvia osia on paljon, minkä takia muutokset saattavat viedä historian kulkua entistä pahempaan suuntaan. Days of Future Past luo näillä asetelmillaan erittäin mielenkiintoisen ja originaalin supersankarielokuvan, joka on sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti hyvin moniulotteinen. Kahden eri ajanjakson yhtäaikainen esittäminen on toteutettu erittäin hyvällä sykkeellä, välillä jopa hyvin taiteellisella ohjaustyöllä. Vahvojen Terminator vibojensa ansiosta Days of Future Past onkin kiehtova sekoitus perinteistä supersankarigenreä ja maailmanlopun tunnelmissa vellovaa scifiä.
Tunnelma elokuvassa on erikoisen tyylinsä johdosta myös poikkeuksellinen Marvel elokuva; siinä missä normaalisti Marvel luo elokuviinsa paljon huumoria ja kieli poskella meininkiä, on Days of Future Past paljon synkempi ja vakavampi luonteeltaan. Pientä läpän heittoa kuitenkin esiintyy ja erityisesti loistavan Quicksilver hahmon pogoilu Pentagonissa on todella viihdyttävää ja hauskaa seurattavaa. Huumori tällä annostelulla on erittäin virkistävä ja toimiva lisä elokuvaan. Hiukan enemmän ja elokuvan uskottavuus kärsisi, nyt Singer pitää elementin tyylikkäästi minimaalisena sivutuotteena. Draamaa elokuvassa esiintyy paljon ja runsaslukuiset dialogeihin pohjautuvat kohtaukset vievät hahmokehitystä upeasti eteenpäin lähes kaikkien hahmojen osalta. Toimintakohtauksien määrä on juuri sopiva; alussa ja lopussa jännitystä kasvatetaan hiukan enemmän toiminnalla mutta muuten räiskintä on jätetty hyvin minimiin, mikä on todella toimiva veto Singeriltä. Liian montaa supersankarileffaa vaivaa liiallisen toiminnan muodostama ähky, mutta Days of Future Past tarjoilee vauhtia sopivissa annoksissa, minkä ansiosta kohtausten tehokin on paljon suurempi.
Hahmokaarti on varsin mittava tässä elokuvassa; Wolverine on luonnollisesti suurimmassa roolissa jälleen mutta hänen lisäkseen vanhoista hahmoista nähdään Dr. X, Magneto, Storm, Colossus, Iceman ja lukemattomia muita (jopa Jean ja Rogue), ja menneisyyden hahmoissa viilettävät menemään mm. edellisestä elokuvista tutut nuoret herrat Charles Xavier, Erik Lehnsherr, Raven/Mystique, sekä Toad ja Stryker. Elokuva kerää kasaan käytännössä kaikki merkittävimmät ja olennaisimmat hahmot koko X-Men elokuvien historiasta ja lähes kaikille hahmoille annetaan myös paljon aikaa, mikä tekee Days of Future Pastista selkeästi monipuolisimman X-Men elokuvan mitä on nähty. Kaikki näyttelijät tekevät myös laadukasta työtä rooleissaan (jopa Halle Berry), erityisesti aina yhtä karismaattinen Michael Fassbender (Magneto), aina yhtä viehättävä Jennifer Lawrence (Mystique) ja aina yhtä loistelias Hugh Jackman (Wolverine).
Days of Future Past on kaikinpuolin erittäin onnistunut lisä X-Men sarjaan ja supersankarigenreen. Elokuvan tempo on hyvä ja erityyliset tunnelmat seuraavat luontevasti toisiaan, vakavamman ilmeen ollessa kuitenkin kaiken punaisena lankana. Toimintaa on juuri sopiva määrä suhteessa enemmän painotettuun draamaan ja pienet huumorikohtaukset piristävät mukavasti elokuvanautintoa. Juoni on monitasoinen ja loppuun asti mietitty (niin loppuun asti mietitty kuin aikamatkustelu nyt vaan voi olla), jännityksen kasvaessa tasaisesti tiiviimmäksi elokuvan loppua kohden. Aikamatkustelu on kyllä käytetty tyyli ja koneiden ylivaltaa on menestyksekkäästi hyödynnetty jo mm. Terminator ja Matrix elokuvissa, mutta supersankarielokuvaan tämä on oikein raikas ja tervetullut lähestymistapa. Lähes jokaisella osa-alueellaan onnistuneen toteutuksensa ansiosta X-Men – Days of Future Past nouseekin omissa kirjoissani selvästi parhaiden supersankarielokuvien joukkoon Nolanin Batmaneiden ja Snyderin Watchmenin rinnalle. Luonnollisesti odotukset tulevaa Singerin ohjaamaa X-Men – Apocalypse -elokuvaa kohtaan ovat tämän, X-Men 2:n ja First Classin jälkeen hyvin korkeat ja jotenkin on sellainen olo, että elokuva ei tule ainakaan epäonnistumaan.
Supersankarirundi jatkuu hitaasti mutta varmasti. Kierros kakkosen aika, tällä kertaa supersankariteemalla mennään taidemuotoon, josta se on saanut alkunsakin, sarjakuvista. Alan Mooren Watchmen taitaa olla myös sen sortin klassikko, että se ansaitsee ehdottomasti paikan supersankariteemassa.
Watchmen
”The cold, suffocating dark goes on forever and we are alone. Live our lives, lacking anything better to do. Devise reason later. Born from oblivion; bear children, hell-bound as ourselves, go into oblivion. There is nothing else. Existence is random. Has no pattern save what we imagine after staring at it for too long. No meaning save what we choose to impose. This rudderless world is not shaped by vague metaphysical forces. It is not God who kills the children. Not fate that butchers them or destiny that feeds them to the dogs. It’s us. Only us.”
– Rorschach
1986 vuonna julkaistu ja 1987 vuonna yksiin kansiin koottu Alan Mooren Watchmen on monella tapaa supersankarimaailman outolintu, joka on siitä huolimatta ja juuri sen takia noussut ajan saatossa kiistattomaksi klassikoksi. Teos on voittanut kirjallisuuden palkintoja ja Time Magazine on valinnut sen jopa 100 kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listalle, mikä on ”graafiselta romaanilta” (termiä sarjakuva ei aina haluta käyttää Watchmenin kohdalla) lähes poikkeuksellinen saavutus. Watchmenin suosioon on vaikuttanut monikin asia, joista päällimmäisenä nostaisin esille sen omaperäisen näkökulman vallitsevaan genreen, äärettömän syvällisen ja filosofisen latauksen hahmoissa ja maailmassa, sekä polveilevan ja monikerroksisen tarinankerronnan. Watchmen ei ole kliseinen tarina hyvän ja pahan taistelusta, vaan se esittää maailman sellaisena kuin se on; konfliktit syntyvät, kun maailmankatsomukselliset erot, voimasuhteet, arvot ja näkemykset kohtaavat tavalla, jossa dialogi ja diplomatia eivät enää riitä asioiden ratkaisemiseen, oli kyse sitten henkilökohtaisista suhteista tai ongelmista valtioiden tasolla.
Watchmen on ajatukseltaan vaihtoehtoinen versio eletystä historiasta ja sisältää fiktion lisäksi siksi paljon todellisia tapahtumia. Kahden eri sukupolven aikaiset ”supersankarit” ovat vaikuttaneet paljolti tämän tarinan vaihtoehtoisen historian kulkuun aina Vietnamin sodan lopputuloksesta USA:n presidentteihin ja juuri tämän ryhmittymän nimi on Watchmen. Ryhmä luotiin alunperin oman käden oikeuden jakajiksi tekemään loppuun ne työt, joihin poliisi ei ehdi tai kykene puuttumaan. Sukupolven vaihtuessa ongelmat alkoivat kasaantua ja lopulta uusien lakipykälien mukaan naamiohahmot kiellettiin lailla, mikä aiheutti Watchmen ryhmittymisen hajoamisen. Eletään vuotta 1985: Kylmä sota on jäätävimmillään ja kaikkia uhkaa ydinsota. Yksinäinen naamiosankari Rorschach ei ole suostunut laittamaan alter egoaan naulakkoon ja toimii edelleen oman käden oikeuden jakajana. Yksi supersankareista – The Comedian – murhataan ja Rorschach ottaa elämäntyökseen selvittää murhaajan identiteetti, ennenkuin hän ehtii tappamaan loputkin naamiosankarit.
Juoni kuulostaa alkuasetelmiltaan erittäin simppeliltä ja jopa tylsältä mutta Watchmen on juuri niitä tarinoita, joista muodostuu lopulta jotain aivan muuta mitä aluksi annetaan ymmärtää. Tarinassa hienointa onkin juuri se, että se kääntää koko vallitsevan supersankariteeman täysin päälaelleen; suurin osa supersankareista on ihmisiä vailla minkäänlaisia superkykyjä, heillä on vain palo jakaa oman käden oikeutta. Mutta lopulta tämäkin on väärin, sillä todellisuudessa jokaisen Watchmen jäsenen motiivit ovat jotain ihan muuta, eikä kukaan heistä ole lähelläkään pyyteetöntä pelastajaa. Nite Owl ja Silk Spectre (vol. 2) ovat ryhmän jäsenistä jaloimpia mutta lopulta hekin ovat vain normaaleja ihmisiä, jotka tekevät vähän epänormaaleja asioita. Rorschach on väkivaltainen antisankari ja häiriintynyt sosiopaatti, joka murhaa ja murjoo rikollisia yhtä paljon raakuuksien viehätyksen kuin oikeuden jakamisen ilonkin takia. The Comedian on yksinäinen fuck-up, joka on vuosikymmenten aikana vajonnut syvälle moraalittomuuden ja nihilismin ulottuvuuteen. Ozymandias on miljardööri nero, joka on valmis uhraamaan visioidensa eteen mitä tahansa. Teoksen ainut oikeita supervoimia omaava hahmo on Dr. Manhattan, joka 50-luvulla onnettomuuden seurauksena sai rajattomat voimat ja kuolemattomuuden, eräänlaisen puolijumalan aseman, mitä USA:n valtio hyödyntää tehokkaasti kylmän sodan keskellä. Dr. Manhattan on kuitenkin vahvasti ihmiskunnasta vieraantuva olio, joka voisi voimillaan korjata kaiken mutta jota ei yksinkertaisesti enää vain kiinnosta. Mikä tekee hahmosta kaikkea muuta kuin sankarin.
Juuri tämä hahmojen monimuotoisuus, monimutkaiset persoonallisuudet ja kyseenalaiset motiivit tekevät niistä äärettömän mielenkiintoisia ja ikimuistettavia. Nämä kuusi hahmoa ja niiden kemiat ovatkin selkeästi koko tarinan viehätysvoimaisin elementti. Kun hahmojen lisäksi teos tarjoaa vielä supersankarimurhaajan selvittämistä, elettyä historiallista pohjustusta, kylmän sodan aiheuttamaa ydintuhon uhkaa, jännittävän maailmanpoliittisen puolifiktiivisen universumin, erinomaisen juonen ja kaikkien näiden palikoiden tarinallisesti saumattoman yhteennivomisen, on kokonaisuus jotain upeaa. Kaikki tarinan elementit muodostavat hyvin monikerroksisen ja filosofisen maailman, jossa mikään ei ole mustavalkoista. Jokainen motiivi ja näkökulma osataan perustella todella vakuuttavasti; hahmojen teot ovat kaikki enemmän tai vähemmän moraalisesti arvelluttavia ja lukija tuskin pystyy samaistumaan heidän valintoihinsa ja maailmankuviinsa, mutta ymmärtämään lukija pystyy näitä erittäin vahvasti ja selkeästi. Kuten aiemmin mainitsin, hyvyyttä ja pahuutta ei ole olemassa, on vain erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä joita ohjaa erilaiset säännöt siitä, mikä on oikein ja väärin. Erityisesti Dr. Manhattan, Rorschach, Ozymandias ja The Comedian ovat äärimmäisen kiehtovia hahmoja; jokaisella on täysin erilainen näkemys maailmasta ja oikeudesta, mikä on sallittua ja mikä ei. Yleensä fiktiivisissä teoksissa on 1-2 todella onnistunutta hahmoa, Watchmenissa niitä on 4, mikä on Alan Moorelta huikea suoritus.
Watchmen on ansainnut paikkansa supersankarigenren yhtenä suurimpana kulmakivenä. Genreen lähestyminen on toteutettu täysin originaalilla tyylillä, minkä lisäksi se tarjoaa hyvin paljon kypsää draamaa ja syvällistä pohdintaa. Tämä on genressä lähes poikkeuksellista, minkä ansiosta Watchmen nousee kirkkaasti ”tavallisten” sarjakuvien yläpuolelle. Teos on myös yllättävän iso, sillä 12 lukunsa lisäksi se koostuu eräänlaisista lukujen välisistä artikkeleista, haastatteluista ja kirjoituksista, jotka sisältävät paljon tietoa hahmoista ja heidän menneisyyksistään sekä tapahtumista ylipäänsä. Nämä kirjoitukset ovat tottakai osa tarinaa, eivätkä ole siis sidottuja millään tavalla todellisuuteen, ainostaan Watchmenin universumiin. Kokonaisuutena kirjassa on siis paljon luettavaa ja koska Dave Gibbonsin piirrokset ovat laadukkaita ja ovat kestäneet 80-luvulta asti yllättävän hyvin aikaa, on Watchmen erittäin viihdyttävä ja sulava lukea, tummasta ja syvällisestä teemastaan ja tunnelmastaan huolimatta. Suosittelen siksi Watchmenin lukemista jopa niille, jotka eivät normaalisti sarjakuvia lue, sillä tämä jos joku on teos, joka ei kalpene klassikkoromaanien rinnalla pätkääkään.
”Once you realize what a joke everything is, being the Comedian is the only thing that makes sense.”
– The Comedian
Viime vuonna ilmestynyttä Arkham Knightia joulun alla pelaillessani oli jo selvää, että tämä peli pitää arvostella blogissa. Ajatustyö lähti kuitenkin lapasesta, kun ensin sain idean, että otetaanpa kaikki 4 Arkham peliä tarkasteluun ja lopulta mielikuvituksen päästyä laukalle päätin omistaa kokonaisen arvostelukierroksen supersankariteemalle. Olen kuitenkin jonkinasteinen supersankarifriikki, joten Arkham pelisarja saa luvan aloittaa tämän kierroksen, jota seuraa myöhemmin supersankariteemaiset arvostelut kirjallisuudesta, elokuva-alasta, TV-sarjoista ja musiikista (mikä tulee olemaan vähän haastavampi toteuttaa).
Batman: Arkham Quadrilogy (Asylum, City, Origins & Knight)
”Come on, baby! Beat me ’til your knuckles bleed… And why quit there? You know there’s only one way to stop me.”
– The Joker
Christopher Nolanin elokuvalliset tulkinnat Batmanista nostivat sekä koko vallitsevan supersankarigenren uuteen renessanssiin mutta ennenkaikkea veivät Batmanin legendan nykypäivään tyylikkäällä tavalla. En tiedä millainen vaikutus elokuvilla oli uuden sukupolven pelialustoille suunnattujen Arkham pelien lopputulokseen mutta uskon, että tekemiseen on saatu aivan uutta boostia näiden suosion myötä. Batman pelejä on tehty niin pitkään kuin videopeliteollisuus on ollut olemassa mutta vasta 2009 vuoden Arkham Asylum on silmissäni onnistunut tuomaan aitoa draamaa ja syvällisyyttä viihdyttävän supersankariteeman ympärille. Peli oli menestys ja tätä seurannut Arkham City keräili entistä suurempaa arvostusta. Kronologisesti Asylumia ennakoivaan aikaan sijoittuva Arkham Origins syvensi viittasankarin tarinaa hyvänä väliosana mutta oikeastaan vasta tarinan päättänyt 2015 vuonna julkaistu Arkham Knight varmisti sen, että nämä pelit jäävät todennäköisesti nauttimaan suurta arvostusta vielä hyvin pitkään pelaajayhteisöissä.
DC Comics on osannut aina luoda mielestäni Marvelia paremmin henkilöhahmonsa ja Batmanin universumissa tämä korostuu valtavasti; siinä missä Marvel suoltaa usein merkityksettömiä pahiksia ja loputtoman määrän supersankareita, on Batmanin maailmassa määrä korvattu laadulla. Batman on yksi genren vetovoimaisimpia supersankareita kaikessa synkkyydessään ja ihmisyydessään ja tätä Dark Knight tunnelmaa myös Arkham pelit vahvasti hyödyntävät. Itse supersankaria parempaa Batmanissa on kuitenkin pahikset, joita on runsaasti ja joista suurin osa on äärimmäisen mielenkiintoisia; Two-Face, The Joker, Penguin, Mr. Freeze, Scarecrow, The Riddler, Bane, kaikki ovat ikonisia, persoonallisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Luonnollisesti koko pelisarjan ajaksi Batmanin arkkivihollinen The Joker on nostettu keskeiseksi Dark Knightin vastakappaleeksi ja täysin syystä. Hän on helposti Batmanin pahiksista se mielenkiintoisin ja Arkham sarjassa hahmo on täydessä vireessä, mistä suurin kiitos kuuluu ääninäyttelijöille, omalle jediritarillemme Mark Hamillille (Asylum, City & Knight) ja äänenkäytön multilahjakkuudelle Troy Bakerille (Origins).
Ääninäyttelyt ovat pitkin pelisarjaa muutenkin erittäin laadukkaasti toteutettuja ja hahmot nousevat vaikuttavasti eloon, kun tämä yhdistetään kauttaaltaan laadukkaaseen käsikirjoitukseen. Tarinankehitys ja hahmot ovat luonnollisesti tämän ansiosta yksi koko pelisarjan vaikuttavimpia puolia, tunnelman rakentuessa niin realismista, draamasta, toiminnasta kuin viihdyttävästä supersankarihömpästäkin. Kaikki neljä Arkham peliä muodostavat yhden vahvan tarinan, jonka jokainen osa on tärkeässä roolissa kokonaisuuden kannalta. Juoni ja tunnelma ovatkin suhteellisen tasaista laatua kaikkien osien kohdalla, enkä siksi osaa tällä saralla välttämättä nostaa mitään osaa selvästi minkään yläpuolelle, joskin Arkham Knight viehättää itseäni eniten. Tähän vaikuttaa luultavasti se, että peli on hahmoiltaan ja tarinankerronnaltaan kaikista moniulotteisin ja pahiksia käytetään erittäin tasapainoisesti (suuri hyve myös Arkham Cityssä); aiemmin minimaaliseen rooliin jäänyt Scarecrow on tällä kertaa pääasiallinen Gothamin terrorisoija, samalla kun The Joker terrorisoi itse Batmanin pääkoppaa nousten yhtä merkittävään rooliin kuin aiemmissa peleissäkin (The Jokerin viimeinen kohtaus on ehkä hienointa, mitä koko pelisarjassa on nähty). Näiden lisäksi yhtä suureen (ellei jopa suurempaan) rooliin on luotu täysin uusi hahmo Arkham Knight, joka on kaikessa mysteerisyydessään erittäin onnistunut ja tärkeä lisä peliin. Two-Face, The Riddler ja Penguin jäävät jälleen enemmän taka-alalle mutta ovat silti omissa rooleissaan erittäin hyvä lisä peliin, aivan kuten Arkham Cityssäkin. Fireflyn olisi voinut tosin jättää pois, hahmo on tylsä kuin saapas. Se ei toiminut Arkham Originsissa eikä se toimi Arkham Knightissakaan.
Pelattavuudeltaan kaikki Arkham pelit ovat täyttä priimaa lähes jokaiselta osa-alueeltaan. Liikkuvuus on helppoa, olit sitten jalan tai liitelet taivaalla ja oikeastaan ainut hankalampi asia pelattavuudessa on batclawin käyttö, joka menee välillä ihan mihin sattuu. Taistelutilanteet ovat sulavia ja intensiivisiä, vaikka välillä vastustajien kanssa meinaa pelin tekijöillä mennä överiksi; 50 pahiksen yhtäaikainen mättäminen alkaa jo tuntua peukalossa, riittäisikö välillä vähempikin? Erityisesti Arkham Originsissa taistelukohtauksien kanssa tulee usein kipeitä raajoja (hehheh) ja turhautumista överin suunnittelun vuoksi. Arkham Knightissa taistelut on ehkä luotu tyylipuhtaimmin, eikä ylilyöntejä oikeastaan tule vastaan. Suoraviivaisen taistelun lisäksi Arkham peleissä on mahdollisuus myös stealth hiiviskelyyn ja vihulaisten yksitellen napsimiseen, mikä on äärimmäisen hyvä ominaisuus; kaikenaikainen mättäminen kävisi auttamatta jossain vaiheessa puuduttavaksi, nyt pelit tarjoavat monipuolisuudessaan mahdollisuuden erilaisten strategioiden hyödyntämiseen. Arkham Knightissa taisteluihin on tuotu vielä yksi suuri elementti: Batmobil. Välillä tuntuu kuin pelaisi autopeliä tai Carmageddonia, mikä on vain positiivista. Vihollistankkien ja ilma-alusten tuhoaminen tankkimaisella Batmobililla on erittäin tyydyttävää ja sykettä nostavaa puuhaa, minkä takia olisin toivonut sitä mukaan jo edellisiinkin osiin. Lisäys nostaakin toimivuutensa ja hauskuutensa vuoksi Arkham Knightin taistelumekanismien osalta selkeästi edeltäjiensä yläpuolelle.
Kaikki neljä Batman peliä ovat myös pituuksiltaan mallikelpoisia, pääjuonen syödessä aikaa noin 25-30 tuntia jokaisessa. Tämä on etenkin nykyaikana jopa tervetullutta, sillä peliteollisuudessa tulee koko ajan niin massiivisia pelejä vastaan, että niistä on tullut jo enemmän sääntö kuin poikkeus, mitä ne ennenvanhaan olivat. Päätarinan lisäksi Arkhamit tarjoavat kuitenkin runsaasti kaikenlaista sivutehtävää, joihin yleensä liittyy pienemmissä rooleissa olevia superpahiksia ja tavan tallaajia. Arkham Knight onnistuu tässäkin parhaiten, sillä sivutehtävät ovat siinä erittäin mielenkiintoisia ja koukuttavia, oli kyseessä sitten miinojen raivaaminen, sotilastukikohtien tuhoaminen tai rikoksien selvittäminen CSI tyyliin. Pelattavaa riittää paljon jos sitä vain haluaa tehdä mutta vielä minua ei ole kyllä saanut mikään Arkham peli keräämään kaikkia The Riddler trophyja; 200-300 esineen paikantaminen ja lievän aivotyön takana oleva niiden haltuunottaminen ei ole ollut koskaan niin mielekästä, että moiseen mammuttijobiin jaksaisi lähteä. Sama kuin yrittäisi väistää 200 kertaa putkeen salaman iskua Final Fantasy X:ssä, jonka tosin olen kerran tehnyt (ei enää koskaan). Mutta niin, kohtuus kaikessa, mutta hyvä toisaalta että HC pelaajillekin riittää tekemistä.
Kokonaisuutena Arkham pelisarja on oikein laadukas ja viihdyttävä paketti, joissa kaikissa on mukavasti jälleenpeluu arvoa. Vihdoin Batman on saanut arvoisensa taideteoksen myös peliformaattiin, nyt kun se on elokuva-alallekin nostettu isommalle jalustalle (jota se on kirjallisuudessa ollut jo pitkään). Joitain ylilyöntejä peleissä on mutta ne jäävät onneksi hyvin vähäisiksi. Vaikka Arkham sarja on vienyt Batmania realistisempaan suuntaan, on sarjakuvamaisia supersankarielementtejä silti mukavasti vielä mukana, eikä näitä kannata siksi lähteä liian vakavalla ilmeellä lähestymään. Tästä huolimatta Arkham sarja tarjoaa paljon myös syvällistä draamaa ja tummanpuhuvampaa tunnelmaa, mikä on ainakin itselleni erittäin mieleinen asia. Nämä elementit kun yhdistää viihdyttävään, hauskaan ja haastavaan pelaamiseen, niin voidaan puhua peleistä, jotka nousevat selkeästi keskitasoa korkeampaan arvoon. Batmanin Arkham pelit ovat vain yksi vahva todiste siitä, että supersankarigenre elää ja voi hyvin, tietyllä tapaa viettää jopa uutta kultaista aikakauttaan; kirjojen sivuilta ihmisten sydämiin tyylisuunta on löytynyt tiensä nyt myös pelimaailman ja elokuvien kautta, mikä kelpaa minun kaltaiselleni supersankari fanboylle erittin hyvin.
Näin joulun laskeumassa on aikaa ottaa rennosti ja kirjoitella vaikkapa blogiin. 3 kuukautta minulta meni läpäistä paljon hehkutettu The Witcher 3 – Wild Hunt PS4:lla mutta nyt se on tehty, vaikka pelattavaa sinänsä jäi vielä paljon jäljelle. Pääjuonen päätyttyä ei enää ollut kuitenkaan motivaatiota lähteä hieromaan pienempiä tehtäviä, joten oli aika siirtyä seuraavan pelin kimppuun. Lisäksi 3 kuukautta on riittävän pitkä aika yhdelle pelille. Koska en ole vielä pelannut aiempia Witcher pelejä, jää minulta tietty tarinallinen historian katsaus auttamatta tekemättä mutta en anna sen häiritä. Tekstiä tulee jälleen todella paljon, sillä sanottavaa on taas tolkuton määrä.
The Witcher 3 – Wild Hunt
”Geralt of Rivia: This fog is as thick as curdled milk.
Lambert: Never took you for a poet.
Geralt of Rivia: Oh, but I am one. Wanna hear a limerick?
Lambert: Sure.
Geralt of Rivia: Lambert, Lambert – what a prick.
Lambert: Not bad.”
Andrzej Sapkowskin fantasiaromaaneihin perustuva The Witcher pelisarja on noussut vuosien varrella erittäin suureen suosioon pelaajien keskuudessa. Erityisesti tämä kolmas installaatio nostatti niin suuren hypen ilmestyessään, että fantasian ystävänä oli pakko viimein tähän tuntemattomaan itsekin hypätä. Elder Scrolls sarjan ja Dragon Age: Inquisitionin jälkeen olikin vielä ilo huomata, että genreä on lähestytty jälleen täysin omanlaisesta näkökulmasta, mikä tekee tästä pelistä hyvin ainutlaatuisen. Vertailukohtia tuli kuitenkin pitkin peliä haettua nimenomaan Skyrimista ja Inquisitionista, mitkä ovat peleinä itselleni open world fantasioiden moderneja klassikoita ja kulmakiviä. Samaa vertailua teen siksi tässäkin kirjoituksessa.
Witchers, sukupuuttoon kuoleva ammattiryhmä, lapsina julmiin mutaatioihin pakotettuja valioyksilöitä, joiden elanto perustuu hirviöiden tappamiseen rahaa vastaan. Pelin päähenkilö Geralt of Rivia on yksi muutamasta jäljellä olevasta witcheristä pohjoisissa kuningaskunnissa, jonne pelin tarina myös sijoittuu. Maat ovat sodan runtelemia, kun Nilfgaardin imperiumi yrittää valloittaa pohjoista Redanian kuningaskuntaa. Sota on lopulta murheista pienin, sillä vaarallinen ja voimakas Wild Huntin legioona yrittää oman maailmansa pelastamiseksi tuhota Geraltin maailman etsimällä valittua elder bloodin kantajaa, jolla on voima estää tai toteuttaa profesioiden maailmanloppu. Geralt joutuu mahdottomalta tuntuvan etsintäoperaation arkkitehdiksi, kun hänen on määrä löytää tämä elder bloodin kantaja ennen kuin on liian myöhäistä. Geralt tekee tämän kuitenkin enemmän henkilökohtaisista syistä kuin maailmaa pelastaakseen; valittu sattuu olemaan hänelle kuin oma tytär ja yksi niistä harvoista henkilöistä, jotka ovat Geraltille hänen omaa elämää tärkeämpiä.
Pelin tarina ei ole ehkä idealtaan maailman omaperäisin, sillä profesioihin ja valittuihin perustuvia tarinoita on maailma pullollaan. Tästä huolimatta The Witcher 3:n maailma on hyvin omalaatuinen, ja tarinankerronta ja tyyli ovat hyvin omaperäisesti toteutettuja, mikä nostaa pelin selvästi geneerisen fantasiakerronnan yläpuolelle uniikiksi yksilöksi. On myös virkistävä ajatus laittaa ns. ”valittu” henkilö sivuhahmoksi eikä päähenkilöksi, kuten yleensä tällaisilla on tapana. Tarinankuljetus on myös poikkeuksellisen hyvin tempotettu näin massiiviseen peliin; The Witcher 3 onnistuu yhdistämään open world peleille tutun runsaiden tehtävien määrän intensiiviseen ja laajaan pääjuoneen hämmästyttävän toimivasti. Vaikka välillä pelaaja ajautuu sivuraiteille, on pääjuonen vaikutus ja vetovoima kuitenkin koko ajan läsnä, eikä pelaaminen tämän takia missään vaiheessa mene täysin päämäärättömäksi vaelteluksi. Tässä ei esimerkiksi Skyrim onnistunut ollenkaan.
Tähän asiaan vaikuttaa luultavasti laajalti se, että The Witcher 3:n pääjuoni on selkeästi laajempi kuin sivujuonet, pääjuonen ollessa muutenkin koko ajan pelin keskiössä. Skyrimissa pääjuonet olivat periaatteessa vain yksi pieni osa lukuisia juonikuljetuksia, minkä takia päätarina ei pelissä ole mitenkään erityisen merkittävä. The Witcher 3:n päätarina on kuitenkin massiivinen, koskettava, eeppinen, moniulotteinen ja draamankaarellisesti erittäin onnistuneesti toteutettu. Pelaaja pääsee vaikuttamaan tarinaan etsivänä, sotakomentajana, rakastajana, tappajana, pelastajana ja ystävänä, riippuen aina tarinan vaiheesta. Välillä jahtaat pikkuotuksia suossa ja välillä puolustat linnaketta mahtipontisissa taisteluissa; intensiteetin taso vaihtelee laajalla skaalalla ja sen takia tarina ei käy missään vaiheessa tylsäksi.
Ainoastaan sivujuonien runsas määrä käy pelissä välillä puuduttavaksi, sillä usein niihin liittyy samantyylinen hirviöiden metsästäminen tai etsivänä toimiminen, eikä niitä jaksa tietyn pisteen jälkeen enää suorittaa paljoa. Jokaisessa sivujuonessa on kuitenkin toimiva tarina, minkä ansiosta ne ovat mielekkäitä mutta tehtävien älyttömän määrän takia tuskin kukaan jaksaa niitä kaikkia koluta läpi. Tämä ei ole kuitenkaan ongelma; pääjuoni on pelin tärkein elementti ja on hyvä, että peliin on laitettu runsas määrä sivutehtäviä hardcore pelaajia varten. Samalla tavalla ne eivät kuitenkaan koukuta kuin esim. Dragon Age: Inquisitionin sivutehtävät, joissa pelaaja pääsee näpertämään ja tekemään hyvin erilaisia asioita kaiken aikaa.
The Witcher 3:n suurin viehätys on kuitenkin siinä, että se on aivan älyttömän kypsä peli. Vaikka peliteollisuus tähtää nykyisellään paljon aikuisille suunnattuun tarjontaan, vie tämä peli homman aivan uudelle tasolle; pelissä ei ole mitään sellaista, minkä takia sitä voisi suositella lapsille pelattavaksi. The Witcher 3 on suunnattu yksinomaan aikuisille pelaajille, sillä se esittelee väkivallan ja seksin lisäksi aitoa ihmissuhde draamaa ja oikeasta elämästä kumpuavaa karua todellisuutta. Jos Dragon Age pelien sankarit ovat vielä pitkälti fantasialle tyypillisiä kuolemattomia ritareita kiiltävissä haarniskoissa, on The Witcher 3:n maailma enemmän Game of Thronesin tyylistä realismia, jossa todellisia sankareita ei oikeasti ole edes olemassa. Tämän kaltainen lähestyminen on poikkeuksellista peleissä ja tämä nostaa siksi The Witcher 3:n monien pelien yläpuolelle.
Pelin hahmot vaikuttavat karuun realismiin ja tunnelmaan myös paljon. Päähenkilöt ja tärkeät sivuhenkilöt ovat hyvin mielenkiintoisia persoonia (erityisesti Bloody Baron) mutta jälleen niiden toteutustapa nostaa ne isommalle jalustalle; en tiedä toista peliä missä hahmot olisivat yhtä todentuntuisia, aitoja ja inhimillisiä kuin The Witcher 3:ssa. Tähän vaikuttaa paitsi erinomaiset suoritukset ääninäyttelijöiltä, mutta ennenkaikkea arkipuheesta vaikutteensa ammentava käsikirjoitus ja hahmojen loistava animointi. On erittäin mielekäs seurata pelin runsaita ja erinomaisia dialogeja, kun niitä ei olla sensuroitu ja muokattu mitenkään kenellekään sopiviksi. Kirosanat tulevat hahmojen suusta kuin tosielämässä, eikä dialogeissa muutenkaan kaunistella yhtään mitään. Tähän vielä mainitsemani animointi; hahmojen eleet vartaloissa ja etenkin kasvoissa ovat ensiluokkaisen hyvin toteutettuja ja ne on saatu näyttämään niin aidoilta kuin vain mahdollista. Esimerkiksi hahmojen silmät eivät ole vain tyhjyyteen tuijottavia pupilleja (kuten niin monissa peleissä), vaan ne on luotu hyvin eläväisiksi ja pelaaja pystyy lukemaan jo pelkistä ilmeistä hahmojen tunnetiloja surusta iloon ja kivusta järkytykseen. Kaikki nämä seikat tekevät The Witcher 3:n henkilöhahmoista hyvin todentuntuisia.
Jos jotain huonoa pelistä pitää sanoa, niin ainakin PS4:lla pelattavuus aiheuttaa välillä harmaita hiuksia. Itse taistelukohtaukset ovat erittäin koukuttavia ja hyvin toteutettuja mutta liikkuminen muuten on välillä hyvin työlästä, sillä hahmo reagoi ohjaimen komentoihin pienellä viiveellä. Tämä aiheuttaa sen, että ahtaammissa paikoissa pelaaja joutuu välillä kuluttamaan hiukan liikaa energiaa pelkkään navigointiin, eikä esimerkiksi portaisiin meneminen ole läheskään aina mitenkään helppo homma. Tämä on täysin tekninen vika ja siksi niin harmillinen, sillä se muodostuu jatkuvaksi pieneksi ärsykkeeksi, jolta ei voi välttyä. Myös ihmisten kanssa asiointi on välillä outoa, sillä selvästi pelin tekijät ovat käyttäneet vain tiettyjä kasvomalleja kyläläisille ym. nobody hahmoille. Tämän seurauksena vastaan saattaa pelin aikana tulla vaikka neljä aivan samannäköistä hahmoa, jotka eivät ole kuitenkaan samoja tyyppejä. Tämäkin ongelma on lähinnä kosmeettinen mutta olisin toivonut tekijöiltä hiukan enemmän panostusta tähän siitä huolimatta, kun muutoin lähes kaikki on toteutettu niin huolellisesti.
Kokonaisuudessaan The Witcher 3 on erittäin originaali ja onnistunut peli, jonka seurassa kuluu aika mukavasti. Pieniä ongelmia pelissä on mutta pääasiallisesti kyseessä on niin monelta osa-alueelta niin vaikuttava teos, että en ihmettele yhtään minkä takia tämä on monesti vuoden 2015 Game of the Yeariksi valittu. Tarina on monikerroksinen ja syvällinen, hahmot on toteutettu erinomaisesti, maailma on kaunistelematon ja realistinen, dialogit ovat täyttä kultaa, grafiikat ovat loistavat, lista jatkuu ja jatkuu. Jopa hahmon voimien kehittäminen on tehty omaperäisesti ja hienosti, vaikka tällä saralla Skyrim on edelleen kuningas. The Witcher 3 nousee kuitenkin äärimmäisen syväluotaavan tyylinsä ansiosta enemmän taideteokseksi kuin peliksi tavalla johon harva peli pystyy. Samankaltaisiin tunnelmiin olen oikeastaan vain Metal Gear Solid 4:n kohdalla törmännyt ja tämän pelin tavoin myös The Witcher 3 nousee hyvin lähelle täydellistä mestariteosta. On lopulta vaikea sanoa pidänkö tästä kuitenkaan enemmän kuin Dragon Age: Inquisitionista mutta vertaileminen onkin hiukan vaikeaa näiden kohdalla, molempien vahvuuksien ollessa tarinan jälkeen niin eri asioissa. Mutta se on varmaa, että Skyrim on selätetty 2010-luvun fantasiatemmellyksenä ja The Witcher 3: Wild Hunt tekee sen hyvin väkevällä ja vaikuttavalla tavalla.
Fargon kakkoskausi tuli ja meni, tulipahan uudestaan katsottua viime vuotinen ykköskausikin siinä kaikkia jaksoja odotellessa. Erittäin mainitsemisen arvoinen sarja.
Fargo (Kaudet 1-2)
”Some roads you shouldn’t go down. Because maps used to say, ”There be dragons here.” Now they don’t. But that don’t mean the dragons aren’t there.”
– Lorne Malvo
Coenin veljesten 1996 vuoden elokuva Fargo on itseltäni jäänyt vielä katsomatta, minkä takia viime vuonna ilmestyneen elokuvaan perustuvan Fargo sarjan ensimmäinen tuotantokausi tuli katsottua vailla minkäänlaisia odotuksia. Yllätys olikin siksi erittäin miellyttävä, kun sarjan katsottuani jouduin toteamaan, että kyseessä on yksi parhaista yksittäisistä tuotantokausista mitä olen koskaan minkään sarjan osalta katsonut. Oletin, että sarja jää minisarjaksi mutta heti perään tulikin tieto 2015 vuonna ilmestyvästä toisesta kaudesta, mitä kohtaan odotukset olivatkin yhtäkkiä ensimmäisen kauden jäljiltä hyvin vaativat. Olin skeptinen toisen kauden suhteen aivan viime metreille asti, ykköskauden ollessa niin loistava, mutta jo muutaman jakson jälkeen pystyin huokaisemaan helpotuksesta; kakkoskausi ei päässyt pelkästään ykköskauden tasolle, vaan myös ylitti sen monella osa-alueella.
Ensimmäisen kauden tarina sijoittuu 2000-luvun puolenvälin pieneen Amerikkalaiskaupunkiin, jossa yksittäinen palkkamurhaaja (Billy Bob ”aces!” Thornton) saa aikaan sekasortoa niin Fargon rikollisjärjestön, siviilien kuin poliisivoimienkin riveissä. Jokerikorttina soppaa joutuu tahattomasti ja tahallaan hämmentämään myös eräs vakuutusmyyjä Lester Nygaard (Martin Freeman), jolla on lopulta yllävän suuri rooli tapahtumissa. Nuori poliisinainen Molly Solverson (Allison Tolman) yrittää kuumeisesti ratkaista sekavien rikoksien sarjaa, apunaan nuori poliisimies Gus Grimly (Colin Hanks). Toinen kausi siirtyy taas ajassa taaksepäin vuoteen 1979, jolloin Mollyn isä Lou (Patrick Wilson/Keith Carradine) yrittää saada poliisina selkoa verisistä sattumuksista ja mafiajärjestöjen välisestä sodasta. Nygaardin tavoin myrskyn silmään joutuu tahattomasti ja tahallaan tällä kertaa erikoinen Blumquistin pariskunta (Kirsten Dunst ja Jesse Plemons).
Fargon ideaksi on muodostumassa löyhästi toisiinsa liittyvien eri aikakausien rikostapahtumat, joista muodostuu eräänlainen kollaasi ja kokoelma suuremmaksi teokseksi. Esimerkiksi tulevan kolmoskauden aikakautta ja tapahtumia on vielä mahdoton arvioida mutta kakkoskaudesta käy ilmi, että teoriassa ”materiaalia” kausien pohjaksi löytyy aina 1800-luvun alusta lähtien, joten kausia voi tulla vielä lukemattomia. Tämä on erittäin omaperäinen tyyli tehdä TV-sarjaa, sillä käytännössä jokainen tuotantokausi on näin itsenäinen teos ja Fargon kohdalla voidaan puhua siksi minisarjojen muodostamasta kokonaisuudesta. Kun tyylillisesti liikutaan vielä pilke silmäkulmassa k-18 rikosgenren, väkivallan, mustan huumorin ja draaman sekoituksessa, on käsillämme uniikki teos, joka kehittää koko TV-sarjan taidemuotoa eteenpäin uudelle aikakaudelle.
Tunnelmansa ja tyylinsä lisäksi Fargo on suurella ammattitaidolla luotu, niin ohjauksellisesti kuin käsikirjoituksellisestikin. En ole ihan perillä sarjan budjetista mutta kuvittelisin sen olevan kohtalainen, joskaan tuskin True Detectiven tai Game of Thronesin tasolle se ei yllä. Ohjaajia ja kirjoittajia on moderniin tapaan lukuisia ja ne vaihtuvat jaksokohtaisesti mutta pääasiallisesti taustalla hääräävät koko ajan käsikirjoittaja Noah Hawley ja alkuperäisen idean luoneet Coenin tuottajaveljekset, jotka ovat saaneet aikaan tinkimätöntä laatua. Itse tarina molemmissa kausissa on erittäin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava; harvoin sarjat onnistuvat olemaan samalla hauskoja, jännittäviä, yllättäviä ja dramaattisia, mutta Fargo onnistuu molemmissa kausissa viemään katsojalta jalat alta useaan otteeseen. Tunnelma on tiivis koko ajan eikä suvantovaiheita pääse esiintymään missään vaiheessa, vaikka muutoin erinomaisen kakkoskauden viimeinen jakso löysääkin otettaan ehkä hiukan liian aikaisin. Tämä poislukien kakkoskausi on erittäin intensiivinen ja nostaa riman jopa ykköskautta korkeammalle, tarjoten katsojille lähes täydellisiä jaksoja yksi toisensa perään.
Ilman hyviä hahmoja ja näyttelijöitä parhainkin tarina on kuitenkin kuraa mutta Fargossa tätä ongelmaa ei todellakaan ole. Sarja on täynnä mitä erikoisimpia persoonia, jotka nostavat loistavien näyttelijäsuoritusten siivittämänä koko sarjan aivan uudelle tasolle. Ensimmäisessä kaudessa shown varastaa täysin suvereenisti Billy Bob Thorntonin näyttelemä psykopaatti Lorne Malvo, hahmo joka nousee kevyesti TV historian parhaiden pahisten joukkoon. Hänen lisäksi myös vässykät Lester Nygaard ja Bill Oswalt nousevat muita suurempaan valokeilaan. Toisella kaudella ei ehkä nähdä Thorntonin veroista roolisuoritusta mutta mielenkiintoisia hahmoja on ensimmäistä kautta enemmän ja laatu tasaisempaa, minkä takia toinen kausi on silmissäni hiukan moniulotteisempi ja mielenkiintoisempi. Peggy & Ed, Lou, Hank, Gerhardtin veljekset ja heidän äitinsä Floyd, kaikki erittäin hyvin toteutettuja hahmoja. Parhaiden hahmojen pystit nappaavat kuitenkin ehdottomasti kylmäverinen intiaani Hanzee Dent (Zahn McClarnon) sekä Fargon karismaattinen palkkamurhaaja Mike Milligan (Bokeem Woodbine), joka on hahmona kuin suoraan Tarantinon Pulp Fictionista karannut.
Fargo on vain yksi vahva osoitus siitä miten hyvin TV-sarjoilla nykyään menee. 2000-luvun ja Band of Brothersin muodostaman herätyksen jälkeen koko taidemuoto on nostanut tasoaan aivan järkyttävän paljon; jos 80- ja 90-luvuilla oli olemassa joitain loistavia sarjoja, on tämän jälkeen määrä kasvanut tähtitieteelliseksi. Fargo vie tyylillisesti TV-sarjoja jälleen uuteen suuntaan, enkä ihmettelisi uusien sarjojen hyödyntävän tätä ”minisarja” konseptia tulevaisuudessa enemmänkin. Tarina, hahmot ja tuotanto ovat sarjassa erittäin omaperäistä jälkeä ja erinomaisten näyttelijäsuoritusten kanssa Fargo nousee täten kaikkien aikojen parhaiden sarjojen joukkoon. Täydellä tykityksellä kulkeva toinen kausi todistaa, ettei ensimmäisen kauden erinomaisuus ollut vahinko, minkä ansiosta ainakin itse odotan kolmatta kautta turvallisin mielin. Mikäli jatkossakin tuotantokaudet pitävät tason yhtä korkealla, voidaan puhua jo varteenotettavasti kaikkien aikojen TV-sarjasta. Uusia kausia odotellessa voi aina palata uudestaan ja uudestaan kahteen ensimmäiseen, sillä Fargo jos joku on sarja, joka tulee kestämään ajan hammasta erittäin tehokkaasti.
Noniin. Joulukuun hiljaiselo rikkoutuu viimein blogin osalta, loppuvuoden rutistukset koulun penkillä ovat vieneet niin paljon aikaa, etten ole ehtinyt tänne mitään kirjoitella. Jonossa on liuta arvosteluja, joten loppukuusta pommitan sitten senkin edestä tekstiä. Uusi Star Wars elokuva on ollut jo pitkään odotuslistan kärjessä ja vihdoin tänään pääsin tämän katsomaan. Fanipoika heräsi minussa jälleen eloon alkutekstien ilmestyessä ruudulle legendaarisen Williamsin pauhatessa taustalla, odotuksien ollessa pelonsekaiset ja valtavat. Käydään kiinni leffaan, kuten aiemmin syksyllä vanhoja Star Wars -elokuvia arvostellessani lupasin. En spoilaa mutta pureudun asioihin välillä yksityiskohtaisesti.
Star Wars – The Force Awakens (Episode VII)
Ohjaus: J.J Abrams
Kesto: 135 min
Julkaisuvuosi: 2015
Takavuosien uutinen siitä, että Disney ostaa Lucasilta oikeudet Star Wars saagaan ja tätä seurannut ilmoitus uudesta trilogiasta saivat aikaan paljon erilaisia tunnetiloja. Odotusta, innostusta, jännitystä, epäluuloa ja pelkotiloja noin alkajaisiksi. Lopulta kun trilogian ohjaajaksi varmistui J.J Abrams, en enää tiennyt mitä odottaa. Joko Disney epäonnistuisi eeppisesti tai sitten fanit saisivat kokea jotain ainutlaatuisen hienoa. En uskonut, että olisi olemassa minkäänlaista välimuotoa. Mitä lähempänä Episode VII:n ensi-ilta alkoi olla, sitä toiveikkaampi elokuvan onnistumisen suhteen olin; trailerit olivat erittäin lupaavia ja elokuvasta saatu ennakkoinfo antoi odottaa pelastusta Star Wars saagalle. Nyt elokuva on viimein nähty ja vaikka täydellinen leffa ei ole, on se selvästi merkki siitä, että nyt ollaan oikeanlaisessa suunnassa tekemisen meiningissä.
Kuten tiedetään, tarina sijoittuu 30 vuotta Jedin Paluun jälkeiseen aikaan, mikä on ajatuksena kiehtova elokuvan kannalta mutta aiheuttaa paljon ongelmia tarinankerrontaan. Episode VI:n jälkeen ei katsojilla ole oikeastaan mitään tietoa siitä, mitä on käynyt Imperiumin jäänteille ja millainen järjestys Galaksiin todellisuudessa asettuu, eikä The Force Awakens anna informaatiota kuin pinnallisesti. 30 vuotta on pitkä aika ja asetelmat ovat Episode VII:n alussa varsin erilaiset kuin mihin Jedin Paluu jäi. Imperiumin tuhkista on noussut natsimainen The First Order järjestö, joka yrittää ottaa vallan Imperiumin tavoin ja silti Tasavalta on ilmeisesti jälleen olemassa. Edellisen sodan kapinallisjoukot ovat jälleen osa vastarintaa ja Tasavallan Senaatista ei kerrota juurikaan mitään. Mystinen Sith Lordi (?) Snoke johtaa The First Orderia maskipäinen Kylo Ren oppipoikanaan mutta heidän valtaannousuaan ei oikein selitetä. Moni tilanne jää katsojalle vähän usvaiseksi; episodien VI ja VII välillä on tapahtunut paljon mutta elokuva antaa tapahtumille selvästi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Miten ja milloin First Order syntyi? Miten ja mistä Snoke nousi valtaan? Mitä tapahtui Kylo Renille? Mitä tapahtui Luke Skywalkerille? Miksi kapinalliset eivät estäneet First Orderin syntyä ruohonjuuritasolla?
Tässä piilee Episode VII:n suurin ongelma, se jättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia katsojalle, minkä seurauksena elokuva on hiukan sekava ja tuntuu kuin yksi trilogia olisi jäänyt välistä katsomatta. Toivon ja uskon, että 30 vuoden ajanjakson tapahtumia avataan seuraavissa episodeissa enemmän katsojille, mutta sekavuuden välttämiseksi olisin toivonut sitä jo selkeästi enemmän The Force Awakens -elokuvaan. Tiettyä mystiikkaa toki pitääkin olla, mutta koska Star Wars galaksi on tämän elokuvan alkaessa niin paljon muuttunut 30 vuodessa, olisi vaikka alkuun pohjustusta kaivannut tarinan selkeyttämiseksi. Ongelma korostuu vielä sen takia, koska elokuva on niin nopeatempoinen eikä asioille anneta aina tarpeeksi aikaa. Olisin esimerkiksi halunnut saada lisää selkoa The First Orderin superaseeseen; missä vaiheessa se on rakennettu ja miten ihmeessä semmoinen on rakennettu Tasavallan ja kapinallisten nenien edessä. Nyt ase vain on ja porukka yhtäkkiä tajuaa, että ”ei helvetti, toihan on huono juttu”. Vain yksi epäselvyys mainitakseni.
Muutoin elokuvasta ei ole juurikaan huonoa sanottavaa; tarinankuljetus on intensiivistä ja mukaansatempaavaa, juoni on mielenkiintoinen, näyttelijäsuorituksissa on tunteisiin vetoavaa aitoutta, hahmot ovat onnistuneita ja ohjaus on erittäin laadukasta ja tyylikästä. J.J Abrams on tehnyt upeaa ohjaustyötä; taistelukohtaukset ovat päätä huimaavaa seurattavaa ja sitä on tasaisin väliajoin runsaasti elokuvassa. Ei kuitenkaan niin paljoa, että se varastaisi kokonaan huomion; taistelukohtausten ja hahmokehitystä tukevien dialogeihin pohjautuvien kohtausten suhde on mukavan harmoninen ja hyvin tempotettu. Erityisesti nautin erikoistehosteiden keskittymisestä aitoihin asioihin; tietokone-efektien käyttöä on korvattu oikeilla objekteilla paljon. Tämä luo katselukokemuksesta hyvin aidon tuntuisen, toisin kuin prequel trilogian GCI mässäilyssä. Episode VII:n tarina itsessään on myös hieno sekoitus uutta ja vanhaa. Tahti on sulavan nopeatempoista (välillä tosin ehkä liiankin) ja pitää katsojan tehokkaasti otteessaan läpi elokuvan, vaikka hiukan nauratti alkukohtauksien yhtäläisyydet Episode IV:n tapahtumiin. Tästä huolimatta tarina ja juoni seisovat tyylikkäästi omilla jaloillaan.
Hahmokaarti on kattava ja hyvin mielenkiintoinen, ja tässä onkin koko elokuvan suurin hohto. Nostalgiset ja legendaariset vanhat hahmot (Han Solo, Chewbacca, 3PO/R2, Leia, Luke) kohtaavat uuden sukupolven (Rey, Finn, BB-8, Kylo Ren) erittäin onnistuneesti. Elokuva ei ratsasta liikaa vanhojen elokuvien maineessa, vaan väläyttelee sopivan hienovaraisesti klassikoista tuttuja asioita. Pääpaino on kuitenkin uuden esittelyssä; elokuva antaa selkeästi katsojalle ymmärryksen, että vanha sankarikaarti on siirtämässä vastuullista soihtua uudelle sukupolvelle, mikä aiheuttaa sekä haikeutta että uutuudenviehätystä katsojassa.
Kylo Ren ja Rey ovat uusista hahmoista mielenkiintoisimmat, vaikka Finn on myös erittäin onnistunut hahmo jo pelkältä ideltaankin. Kylo Renin ympärillä olevaa mystisyyttä toisaalta avataan ehkä hiukan liikaakin ensimmäiseksi elokuvaksi, mikä pienentää hahmon vetovoimaa aavistuksen loppua kohden. Erityisesti alussa esiintyvä hahmon ympärillä vellova vaarallisuuden aura himmenee huomattavasti mitä pidemmälle elokuva etenee, eikä Kylo Renin karisma ja auktoriteetti sen takia tunnu lopussa enää ollenkaan niin vahvalta. Mielenkiinnolla jään kuitenkin odottamaan hänen rooliaan ja kehitystään tulevissa elokuvissa, vielä on vaikea sanoa mihin suuntaan hahmo on menossa. Snoke taas jäi totaali mysteeriksi ja toivon todella, että hänen menneisyyteensä ja hahmoonsa pureudutaan jatkossa paljon enemmän, The Force Awakens jätti tältä osin nyt hyvin kylmäksi.
Kokonaisuudessaan Star Wars – The Force Awakens palauttaa saagan sille tasolle, mihin katsojat alkuperäisen trilogian kanssa tottuivat. Elokuva ei ole virheetön mutta se on monelta osa-alueeltaan todella vahva osoitus siitä, että Disney ja Abrams ovat tosissaan tämän trilogian kanssa. Tunnelma on lähes samalla taianomaisella tasolla kuin klassisten Star Wars -elokuvien kohdalla, huumorin ja vakavuuden molempien ollessa edelleen läsnä. Itseasiassa klassikkoleimat ja nostalgiavibat poistettaessa pidän tätä elokuvaa kolmanneksi parhaana Tähtien sotana heti The Empire Strikes Back ja The Return of the Jedi -elokuvien jälkeen. Jos seuraavilla episodeilla taso pysyy vähintään samana, tapahtumia avataan enemmän ja mukaan saadaan yllättäviä ja raikkaita juoniratkaisuja, niin käsillämme on luultavasti Star Wars trilogia, josta kaikki voivat olla ylpeitä. Se jääköön nähtäväksi mutta aloitus on ainakin vakuuttava.
Pitkästä aikaa musiikkiarvostelu, tätä albumia onkin odoteltu jonkin aikaa.
Songs From The North (I, II & III)
”Niin laulut Pohjolan kun sammuu,
hiipuu hiljaa, Hallatar kun viljaa lyö
ja yö tuo kuninkaan tuon talven maan,
niin routaan kaivetaan, lepoon omaan maan
ja laulut Pohjolan mukaan vain saan.”
Musiikkimaailmassa tulee silloin tällöin vastaan eeppisyyttä tavoittelevia tupla-albumeja mutta enpä ole koskaan tripla-albumiin törmännyt ennemmin. Swallow The Sunin uraa on tullut seurattua suhteellisen tiiviisti aina 2007 vuoden mainiosta Hope albumista lähtien. Tyyli on pysynyt yhtyeellä melko uskollisena vuosien varrella, vaikka tietty rosoisuus onkin hiukan tasoittunut alkuaikojen levytyksistä. Tämän tilalle on tullut yhä enemmän melodisuutta (niin lauluissa kuin muutenkin), akustisuutta ja melankolista kauneutta. Hope on edelleen itselleni se merkittävin levytys yhtyeeltä mutta totuus on myös se, että huonoja tai edes keskinkertaisia julkaisuja yhtyeeltä ei löydy. Kun tieto Songs From The North tripla-albumista tuli ilmi, oli ensireaktio niin yllättynyt kuin odottavainenkin. Kunnianhimoa ei yhtyeeltä ainakaan puutu, mutta kuinka bändi onnistuu itse musiikin kanssa tällä kertaa?
Ensimmäinen oikea ratkaisu yhtyeeltä oli se, että tripla-albumin kolme osaa jaettiin musiikkityylien mukaan. Ensimmäinen on tyyliltään perinteistä Swallow The Sunia (suoraviivaisen genren puuttuessa sanotaan tyyliksi vaikka melodinen death/doom metal), toinen vahvasti akustisiin soittimiin painottavaa tunnelmointia ja kolmas funeral doom metallista vaikutteensa ammentavaa louhintaa. Tämä on triplamuotonsa lisäksi erittäin kiehtova ratkaisu myös siksi, että kahden jälkimmäisen tyylistä musiikkia yhtyeeltä ei tyylipuhtaasti ole vielä kuultu. Mutta ennenkaikkea tämä oli oikea ratkaisu siksi, että kolme samantyylistä osaa olisi ollut yksinkertaisesti kohtuutonta ja turhaa.
I aloittaa luonnollisella tavalla albumikokonaisuuden tuoden kuulijoille levyllisen tuttua ja tunnettua Swallow The Sunia. Riffit jyräävät, melodiat kuljettavat kappaleita ja Kotamäen laulu antaa viimeisen originaalin kosketuksen kokonaisuudelle. Ensimmäinen levy on kaikinpuolin hyvin laadukas kokonaisuus, joka vie bändin tyyliä selvästi enemmän Hope levyn tunnelmiin edelliseen Emerald Forest And The Blackbirdiin verrattuna. Kotamäen puhtaat laulu-osuudet ovat lisääntyneet niistä ajoista tosin selvästi, mikä luo levylle paljon tarttumapintaa ja koukkuja melodioidensa ansiosta. Seesteisempi tyyli näkyy myös riffeissä ja groovessa, mistä jää hiukan ristiriitainen fiilis; vaikka riffit ovat edelleen taattua StS laatua, ei yhtyeen alkuaikojen tylytykseen ja bad-ass meininkiin aivan ylletä. Tämä ei tosin ole koskaan ollut Swallow The Sunin musiikin suurin pointti mutta tiettyä lisäsärmää raskauteen jää silti kaipaamaan. Kaikesta huolimatta I-osa on täynnä laadukkaita biisejä, joiden joukosta ehdottomaksi helmeksi nousee levyn aloittava With You Came the Whole of the World’s Tears. Aivan Hopen tai New Moonin tasolle levy ei kuitenkaan yllä, levyt joihin ensimmäisenä tätä lähtisin tyylillisesti vertaamaan. Doomed to Walk the Earthin kaltaisia mestariteoksia ei vain löydy.
II on ehdottomasti tripla-albumin kiehtovin osa ja toimii erittäin onnistuneena tunnelman rauhoittajana kahden raskaamman levyn välissä. Tai tunnelman rauhoittaja on ehkä väärä termi, sillä osan kauniin melodisen pinnan alla kytee Yellowstonen verran painostavaa melankoliaa ja seesteistä raskautta, joka saa kuulijan hyvin syvälliselle tuulelle. II-osa velloo näiden tunnelmien vallassa erittäin tyylikkäästi koko kestonsa ajan ja onnistuu kutkuttelemaan sisäistä Pohjolan poikaa kuulijassa, tuoden mieleen Moonsorrown Jotunheimin tavoin sydäntalven armottomuuden kaikessa kauneudessaan. Erityisesti nimikkokappale Songs From The North uppoaa syvälle, mutta tämän rinnalle on myös nostettava instrumentaali 66,50’N,28,40’E, jonka Agalloch viboista ei voi olla pitämättä. II on tunnelmointialbumi, eikä siksi toimi joka tilanteessa mutta toimiessaan toimii erittäin hyvin.
III muuttaa tunnelman tietyllä tapaa jälleen toiseen ääripäähän, kun viiden kappaleen mittainen albumin osa läväyttää funeral doomin raskaan taakan kuulijan harteille. Kappaleet ovat kyllä raskaita ja mittasuhteissaan suhteellisen pitkiä mutta funeral doom on äärimmäisyytensä takia erittäin hankala genre saada onnistumaan, eikä Swallow the Sun osu aivan napakymppiin tällä tekeleellään. Biisit ovat kyllä hyviä ja sinänsä loppuun asti mietittyjä mutta funeral doom vaatii joko erittäin hypnoottisen tunnelman toimiakseen, tai sitten kappaleiden täytyy olla erittäin nerokkaasti rakennettuja. Lähimmäksi erinomaisuutta levyllä StS pääsee mainiolla kappaleellaan Empires of Loneliness, jossa tunnelataus on hyvin voimakas. Muut neljä kappaletta ovat toimivia mutta eivät nouse lopulta kuolemattomuuden kehän sisäpuolelle; vaadittavaa tunnelmaa ei ole ihan riittävästi kantamaan kappaleita päätyyn asti. Esimerkiksi Esotericin kaltaiseen väkevyyteen ei ihan nyt ylletä. Kuulijan havainto: Swallow The Sunin vahvuus on nimenomaan melodioissa ja niiden suuri poissaolo on tämän osan ongelma. Laadukas levy on mutta jokin viimeinen silaus puuttuu.
Kokonaisuutena Songs From The North on haastava mutta myös palkitseva tripla-albumi. Sisäistettävää ja sulateltavaa on paljon mutta albumi tuntuu massiivisuudestaan huolimatta löytyvän yhä uudestaan ja uudestaan soittimesta, mikä on ehdottomasti hyvä merkki. 21 teoksen joukosta ei löydy huonoja kappaleita mutta todellisia hittejäkään ei valitettavasti ole ainakaan liikaa, jokaiselta albumin osalta löytyessä 1-2 erinomaista veisua. Tämä tekee Songs From The Northista tasaisen vahvan kokonaisuuden, jolla on omat tähtihetkensä mutta joka ei kuitenkaan aivan yllä erinomaisuuteen millään osallaan. Tästä huolimatta tripla-albumin konsepti on erittäin kiehtova ja toteutukseltaan onnistunut, mikä on näin erikoisessa julkaisussa jo itsessään hatun noston arvoinen temppu. Swallow The Sun jatkaa edelleen vahvaa urakulkuaan yhtenä Suomen vetovoimaisimpana metallibändinä, joista 6 laadukasta metallialbumia ja 1 loistava EP ovat väkevä todiste. Nyt yhtye on saanut ulos albuminsa, jonka he omien sanojensa mukaan aina halusivat tehdä, ja josta saavat olla ylpeinä sekä yhtyeen fanit että bändi itse.
”I am not a rich person. I am a poor person with money.”
– Pablo Escobar
Netflix on panostanut melko runsaasti parin viime vuoden aikana laadukkaisiin alkuperäissarjoihinsa, mikä tekee formaatista erittäin varteenotettavan kilpailijan HBO Nordic -palvelulle tällä saralla. Elokuvatarjonnassahan Netflix on valovuosia edellä mutta sarjoissa HBO on edelleen kuningas, vaikka Daredevilin ja House of Cardsin kaltaiset alkuperäissarjat nostavatkin Netflixiä tasossa kovaa vauhtia. Tänä syksynä palveluun ilmestyi asetelmiltaan erittäin mielenkiintoiselta kuulostava uutuussarja Narcos, joka keskittyy kertomaan dramatisaation voimin Pablo Escobarin kokaiini-imperiumin nousun ja eri vaiheet 80-luvun korruption kukoistamassa Kolumbiassa.
Pablo Escobar ei ollut aikaisemmin itselleni tuttu henkilö kuin nimeltään mutta tämän sarjan myötä kiinnostuin tietenkin kaivamaan miehestä enemmän tietoa ja oli hieno huomata, että Narcos kertoo suhteellisen tarkasti Kolumbian tapahtumat historiaan nojaten. Vapauksia on tietenkin otettu varmasti monessakin asiassa dramatisaation vuoksi mutta suuret linjat on pidetty faktapohjaisina. Escobarin tarina itsessään tuntuu lähes uskomattomalta; maailman suurimman kokaiini-imperiumin luominen ja häikäilemätön väkivallan käyttö ovat varmistaneet miehen nimen historiankirjoihin melko tehokkaasti. On vaikea käsittää miten paljon ongelmia yksi mies on kyennyt valtiollisella tasolla aiheuttamaan ja Narcos tuo häpeilemättömästi viihteen muodossa kaikki nämä kauheudet esille tyylipuhtaasti ja mielenkiintoisesti.
Sarja seuraa Kolumbian historiallisia tapahtumia kahdesta näkökulmasta samanaikaisesti; toisessa kulmassa keskitytään Pablo Escobarin motiiveihin ja toisessa USA:n/Kolumbian virkavallan yrityksiin tuoda miehen rikollisjärjestö alas. Päähenkilöitä on kolme; mainion roolisuorituksen Escobarin nahoissa tekevän Wagner Mouran lisäksi valokiilassa ovat agentit Steve Murphy ja Javier Pena, joita näyttelevät aikaisemmin itselleni tuntematon Boyd Holbrook ja Game of Thronesista tuttu Pedro Pascal. Kaikilla on komeat viikset ja roolisuoritukset ovat vaikuttavia, erityisesti Mouralla, jonka tulkinta Escobarista on sekä karismaattinen että inhoa herättävä. Tärkeitä sivurooleja nähdään myös paljon ja näistä vaikuttavin on Maurice Compten näyttelemä kolumbialainen virkavallan edustaja Horacio Carillo, jonka kyynisyys, brutaalius ja määrätietoisuus varastavat huomion maukkaasti monessa kohtauksessa.
Sarjan kaksisuuntainen näkökenttä tekee siitä hyvin mielenkiintoisen seurattavan; tyyli antaa katsojalle mahdollisuuden nähdä syyt ja vaikutteet sekä huumeimperiumin taustalla että virkavallan käytöksessä. Narcos onnistuu tämän seurauksena syyllistämään ja kyseenalaistamaan kaikki osapuolet katsojan silmissä; korruptio on kukoistanut ja lahjomattomatkin miehet ovat joutuneet tekemään eettisesti erittäin kyseenalaisia ratkaisuja, jotka ovat muuttaneet heidän ihmisyyttään pysyvästi. Vuosia kestävä terrori ja epäinhimillinen toiminta vaikuttavat kaikkiin osapuoliin synkällä tavalla, tämän on historia osoittanut useaan otteeseen eikä 80-luvun Kolumbia ole varmasti ollut poikkeus. Narraattorina toimiva Steve Murphy selkeyttää juonen kannalta olennaisia asiota ja lievän mustan humoristisen toteutustyylin ansiosta kertojan rooli toimii sarjassa yllättävän hyvin; tehokeino joka helposti voi latistaa sarjan tunnelmaa.
Tunnelma sarjassa on kuitenkin erittäin tiivis ja koukuttaa katsojan helposti mukaansa. Jo aiemmin mainitsemani musta huumori tuo tiettyä keveyttä katsomiseen, minkä ansiosta Narcos on synkästä teemastaan huolimatta enemmän viihteellinen kuin filosofinen sarja. Tämä on tekijöiltä oiva ratkaisu, sillä vaikka lähestyminen syö hiukan realistisuutta ja uskottavuutta todellisuudelta, muodostaa se silti mielekkään harmonian sarjan ajatuksia ja pohdintaa herävän historiallisen faktapohjan kanssa. Vakavista ja traagisista tapahtumista on näin saatu onnistuneesti sekä hyvää viihdettä että sivistävää historian tietoa, mikä tekee Narcosista ”normaalia” TV-sarjaa varteenotettavamman vaihtoehdon.
Narcos on oikein virkistävä uutuus Netflixin alati kasvavaan TV-sarja tarjontaan ja sarjan tulevalta toiselta kaudelta odotan paljon. Se ei ole historian dramaattisin, yllätyksellisin ja mullistavin TV-sarja, mutta ottaa silti rohkeasti historian härkää sarvista ja tuo katsojille Kolumbian tapahtumat onnistuneen omaperäisellä tyylillä esille. Erityismainintana on sanottava vielä jenkkisarjalle harvinainen seikka, nimittäin puhekieli; Kolumbialaiset hahmot puhuvat sarjassa oikeasti espanjaa ja tämä nostaa ehdottomasti Narcosin uskottavuutta. Liian monesti hyvät elokuva/sarja ideat lässähtävät siihen yksinkertaiseen asiaan, että kaikki puhuvat englantia, oli kyse sitten natsi-Saksasta tai Leningradin piirityksestä. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi on tiivistunnelmainen, selkeä ja mielenkiintoinen tulkinta Pablo Escobarin ympärillä tapahtuneista kauheuksista ja 80-luvun Kolumbiasta ylipäänsä. Rikosdraamasta ja tositapahtumista kiinnostuneille erittäin suositeltava noteeraus.
80-luvun lopulla maailmaan pamahtanut Alavutelainen aboriginaali. Viime vuosien näköhavainnot tehty Mikkelin, Lappeenrannan ja Tampereen taajama-alueilla. Perso metrilakulle ja Classic kermatoffee jäätelölle. Tykkää soittaa pasuunaa ja haluaisi kasvattaa edes kerran elämässä viikset (<- kiitos movember 1.11.2015-30.11.2015).
