Blogi, joka keskittyy kaikenikäisten julkaisujen analysointiin elokuvien, pelien, TV-sarjojen, kirjojen ja musiikin taidemuodoista (ei spoilereita, ellei toisin mainita). Kriittinen kynä kohtaa fanipojan spämmin, tervetuloa Olliboyn luolaan!
My name is James Bond. Jaaaames Bond. Viimein nähty ja koettu uusin Bond elokuva, siitäpä sitten tuumailuksi.
Spectre
Ohjaus: Sam Mendes
Kesto: 148 min
Julkaisuvuosi: 2015
Kuten Benedict Cumberbatchin tähdittämä Sherlock on tuonut vanhan klassikon modernilla otteella nykypäivään, myös Casino Royalelta alkanut Daniel Craigin tähdittämä James Bond aikakausi on tuotu nykyaikaan aloittamalla legendaarisen 007 agentin temmellys uudella tarinalla. Ensimmäistä kertaa Bondin historiassa Craigin aikakauden tulkinta on ollut yksi suuri jatkumo elokuvasta toiseen, siinä missä vanhat elokuvat tietystä jatkuvuudestaan huolimatta olivat enemmän tai vähemmän yksittäisiä tekeleitä. Myös tyylillisesti Bond elokuvat on viety mielekkäämpään suuntaan tekemällä niistä tunnelmaltaan tummanpuhuvampia kertomuksia teknologisen nykypäivän sykkeessä, keskittyen Bondin hahmoon selvästi enemmän kuin sarjan edeltäjät. Casino Royale oli loistava aloitus Bondin uudelle aikakaudelle ja Spectreä edeltänyt Skyfall syvensi Bondin hahmoa aivan uusiin sfääreihin, ollen myös minulle henkilökohtaisesti koko sarjan paras elokuva. Näiden välinen Quantum of Solace ei yllä samaan loistoon mutta toimi mielestäni ihan kelpona väliteoksena tarinankuljetuksellisesti. Ja nyt viimein Craigin neljäs (ja todennäköisesti viimeinen) Bond elokuva Spectre on julkaistu ja tietynlainen päätös tälle uudelle aikakaudelle on nyt saatu.
Kuten elokuvan nimi antaa enteillä, elokuva kertoo vanhoista Bond klassikoista tutun rikollisen Spectre organisaation terrorista, jota vastaan Bondin on määrä taistella. Tietenkin organisaatio on uuden 007 aikakauden myötä tuotu uudella teknologisella tavalla myös Spectre -elokuvaan, mikä on virkistävä asia. Pitkin elokuvaa (kuten edellisessä Skyfall -elokuvassakin) kosiskellaan kuitenkin mukavasti myös vanhojen Bond -elokuvien maneereilla aina friikkimäisestä teräskyntisestä pahiksesta (fyysisesti vaikuttavan Dave Bautistan näyttelemä Hinx) klassisesti aseistettuun Bond autoon ja Spectre pomon valkoturkkiseen kissaan. Viitteet menneisyyteen pidetään kuitenkin hienovaraisina ja enemmän huumorimielisinä, mikä on selkeä merkki siitä, että uusi Bond aikakausi kunnioittaa menneisyyttään mutta tekee asiat täysin uudella tavalla.
Bondin hahmo on edelleen kaiken keskiössä, mikä on ehdottomasti oikea ratkaisu tuotantotiimiltä. Craigin tulkinta tekee hahmosta hyvin mielenkiintoisen, kun sille annetaan tarpeeksi aikaa ja syvyyttä elokuvissa. Vaikka huumorilla on oma roolinsa edelleen Bondin karakterissa, syventyy uudet Bond elokuvat kertomaan miehestä pinnan alla, tuoden esille asioita hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan enemmän ja enemmän joka elokuvalla. Lapsuuden koettelemukset yhdistettynä aikuisiän tragedioihin ja kovaan elämään tekevät Bondista traagisen ja synkän hahmon tavalla, johon vanhat Bond leffat eivät koskaan kyenneet tai edes yrittäneet. Tätä tarinankerrontaa myös Spectre jatkaa uskollisesti siitä, mihin Skyfall jäi.
Juoni elokuvassa on oikein mallikas Bond elokuvaksi; draaman, toiminnan ja jännityksen sekoitus on toteutettu oikein hyvässä suhteessa. Toimintakohtaukset ovat vaikuttavan näköisiä (joskin välillä hiukan jo liian epärealistisia) ja niitä viljellään sopivan pienissä annoksissa, mikä estää mukavasti kyllästymisen. Usein myös toimintakohtauksiin siirtymiset on tehty tyylitajulla kasvattamalla jännitteitä hitaan kypsyttävästi, mikä tekee jännitteiden laukeamisista vaikuttavia kokemuksia. Tapahtumat etenevät hyvässä tempossa paikasta toiseen ja erityisesti nautin Bondin lisääntyvästä auktoriteettiongelmasta elokuvassa, minkä johdosta hänestä tulee käytännössä lainvastainen oman käden oikeuden jakaja. Elokuvan loppuratkaisu on mallia ”ihan hyvä”, itse olisin ehkä hiukan jotain yllättävämpää siihen toivonut.
Monessa kohtaa elokuvan toteutuksesta jää kuitenkin hiukan päälleliimattu olo. Spectre organisaatio esitellään kaiken takana olevaksi suurrikollisjärjestöksi, mikä on ajatuksena hyvin kiehtova ja voisi tuoda lisäarvoa myös edellisiin Bond elokuviin, mutta koska organisaation kaikkiallista vaikutusvaltaa ei perustella mitenkään, jää ideasta lähinnä hienouden tavoittelun maku ilman todellista paneutumista ja ajatustyötä. Myös Bondin ihmissuhdedraama jää hiukan pliisuksi tällä elokuvalla ja romanttinen aspekti jää väkisin pinnalliseksi toteutukseltaan; tarinanosa hätiköidään yksinkertaisesti liian nopeasti kasaan, eikä todellista tunnesidettä pääse katsojan ja elokuvan välille syntymään, toisin kuin Casino Royalen tarinassa Vesperin kanssa. Nämä ovat sinänsä harmillisia asioita, sillä hiukan isommalla syventymisellä näistä seikoista olisi saatu hyvin mielenkiintoisia. Nyt jää vain sellainen olo, että elokuvantekijät eivät ole jaksaneet panostaa näihin juonenosiin kuin näennäisesti.
Kokonaisuutena Spectre on hyvä Bond elokuva, jolta jää kuitenkin odottamaan hiukan enemmän. Craig on edelleen loistava näyttelijä 007 rooliin ja juoni/ohjaustyö sinällään on toimivaa mutta tietynlainen kunnianhimo elokuvasta puuttuu. Tämä näkyy joissain pinnallisissa ja ohuissa ratkaisuissa, mitkä olisi voitu toteuttaa selkeästi paremmin ja syvemmin. Casino Royalelta alkanut uudelleensyntynyt James Bond konsepti tuodaan tällä elokuvalla kuitenkin kelpo tyylikkäästi tiettyyn päätepisteeseen ja elokuva on hyvin viihdyttävä. Viimeiset neljä Bond elokuvaa (erityisesti Casino Royal ja Skyfall) ovat ehdottomasti tuoneet uskottavuuden ja mielenkiinnon takaisin tähän 50 vuotta vanhaan konseptiin virkistävällä ja modernilla otteellaan, mikä on itsessään jo hatun noston arvoinen temppu. Parannettavaa toki olisi ollut monessakin asiassa mutta jo se, että odotukset uusia Bond elokuvia kohtaan ovat korkeammat kuin koskaan kertoo siitä, miten hyvin James Bondin tuote on nostanut rimaansa ja tasoaan. Mielenkiinnolla odotan mihin suuntaan tulevat mahdolliset elokuvat tästä lähtevät kehittymään ja kenen johdolla.
Hyvää N7 päivää vaan kaikille. Sen kunniaksi. Spoilereilla olisi hyvin houkutteleva arvostella mutta en sitä kuitenkaan tee. Tämän johdosta tietty spekulaatio (lue: lopetus) jää hyvin ympäripyöreäksi. Juonipaljastuksen takia myös quote osion sanojan jätän ”mysteeriksi”.
Mass Effect (1-3)
”You exist because we allow it, and you will end because we demand it.”
– ”The vanguard of your destruction”
Biowaren luoma Mass Effect trilogia on ehdottomasti modernin pelialan merkkipaaluja, jolla on todella vankka fanipohja. Eikä suotta, sillä trilogia yhdistää erinomaisen kiehtovan tarinan (jossa toki omat valitettavat epäkohtansa) sulavaan ja hauskaan pelattavuuteen, mielenkiintoiseen universumiin ja persoonallisiin hahmoihin. Pelisarja loikkasi ihmisten tietoisuuteen ensimmäisen osan myötä mutta oikeastaan toisen osan jälkeen pelejä ympäröivä hype nousi aivan uudelle tasolle, mikä asetti kolmannelle installaatiolle valtavat paineet päättää saaga onnistuneesti. Nykyään pelisarja on suuren arvostuksen asemassa, vaikka tarinan lopetus aiheuttikin valtavan myrskyn internetissä, minkä johdosta monille faneille on jäänyt ristiriitaiset fiilikset trilogiasta.
Vaikka Mass Effect on jaettu kolmeen peliin, on kyseessä nimenomaan yksi jatkumo ja kokonaisuus. 2007 vuonna julkaistu Mass Effect starttaa tarinan tiiviisti ja tehokkaasti käyntiin. Linnunradan galaksi on ympäriinsä asutettua ja galaktista yhteisöä johtaa valtavan Citadel avaruusaseman neuvosto, joka koostuu voimakkaimpien rotujen edustajista. Ihmiskunta on noussut parin sadan vuoden aikana raketin lailla muiden rotujen tietoisuuteen ja paikka neuvostossa ei ole kaukana mutta kaikki eivät tämän nuoren rodun nousukiidosta pidä. Päähenkilö komentaja Shepard lähetetään tarinan alussa selvittämään ihmisten siirtomaaplaneetan Eden Primen kohtaloa, kun yhteys planeettaan on katkennut. Tämä on ihmisille mahdollisuus nousta neuvostoon Shepardin näyttöjen kautta, mutta samalla Shepardille näytön paikka nousta mystisen Spectre tittelin haltijaksi eräänlaiseksi neuvoston agentiksi, jolla on valta toimia operaatioissaan jopa lainvastaisella tavalla, mikäli tilanne sitä vaatii. Eden Primella alkavat tapahtumat johtavat kuitenkin Shepardin suuren historiallisen mysteerin äärelle, joka saattaa todistaa legendaksi luultujen Reaper olentojen olemassaolon todelliseksi; uhka joka saattaa tarkoittaa koko galaksin laajuista joukkosukupuuttoa.
Näistä asetelmista tarina lähtee rullaamaan ja kuten odottaa saattaa, mikään ei ole ihan sitä miltä näyttää ja suuria juonenkäänteitä tarjotaan runsaasti pelaajan iloksi. Trilogian tarina ja sen luoma tunnelma ovatkin selkeästi Mass Effect sarjan suurin vahvuus; originaali konsepti on kehitetty erinomaisella rytmityksellä ja jännityksen kasvattamisella alusta loppuun. Ensimmäinen Mass Effect luo vahvan pohjustuksen tarinalle ja antaa hyvän käsityksen pelaajalle siitä mistä kaikessa on kyse. Toinen osa kuljettaa tarinankerrontaa luovalla tavalla eteenpäin tuoden mukaan uusia paljastuksia, syventäen kokonaisuutta runsaasti. Kolmas osa on luonnollisesti se mahtipontisin finaali, jossa jännitteet säilytetään loppuun asti erittäin tyylitajuisesti. Siksi onkin hyvin harmillista, että kolmannen osan suuri loppuratkaisu on niin epälooginen ja se aiheutti valtavan huutomyrskyn fanien keskuudessa. Lopetus ei ole suoranaisesti huono ja jos sitä ei mieti liian syvällisesti niin se on jopa hyvin toimiva, mutta suuremmassa tarkastelussa se on yksinkertaisesti järjen vastainen suhteessa siihen, mitä pelisarjassa annetaan tapahtumilla ymmärtää. Lopetuksen seurauksena fanit ympäri maailmaa alkoivat kehitellä teoriaa, joka on äärimmäisen kiehtova ja tekisi lopusta ei pelkästään loogisen vaan myös ehkä nerokkaimman tarinanpäätöksen pelien historiassa Bioshock Infiniten rinnalle. Harmillisesti Bioware on kuitenkin todennut teorian perusteettomaksi jälkeenpäin, mikä jättää hiukan kitkerän maun suuhun.
Hahmot ovat koko saagan ajan erittäin onnistuneita ja luultavasti monet henkilöt jäävät historiaan elämään moderneina klassikkoina. Eri rotujen edustajista muodostuva kirjava porukka vaihtuu pitkin saagaa mutta luotujen hahmojen taso pysyy koko ajan hyvin mielenkiintoisena ja omaperäisenä. Ääninäyttelijät ovat loistavia ja monipuoliset dialogivaihtoehdot ja peliin vaikuttavat kriittiset valinnat muodostavat vahvan tunnesiteen pelaajan ja hahmojen välille. Pelaaja alkaa oikeasti välittämään tarinan hahmoista ja sen takia vaikeiden valintojen edessä on hankala tehdä päätöksiä. Dialogivaihtoehtojen lisäksi pelaaja pystyy valitsemaan Shepardille persoonallisuuden tekemällä joko diplomaattisia päätöksiä (paragon mittari), bad-ass-fuck-the-world tyylisiä rajuja tekoja (renegade mittari), tai näiden sekoitusta. Tämä on erittäin mielekäs lisä ja antaa pelaajalle oivan mahdollisuuden vaikuttaa pelin kulkuun omalla tavallaan. Kaikki nämä asiat antavat runsaasti jälleenpeluuarvoa trilogialle, kun aina asiat voi tehdä eri tavalla (olkoonkin, että lopputulos päättyy aina samoihin valintoihin). Ja mikä parasta, aina seuraavaan Mass Effect osaan pystyy lataamaan edellisen pelin päätökset, mitkä muokkaavat peliä päätösten mukaiseksi.
Tarina, hahmot ja juonenkulun variaatiot on luotu kaiken lisäksi hyvin dramaattisen elokuvamaiseen tyyliin, mikä tekee näistä peleistä melkeinpä puoliksi elokuvia ja puoliksi pelejä. Tämä ei syö kuitenkaan itse pelattavuudesta pois tippaakaan, sillä pääjuonen lisäksi sivutehtäviä on kaikissa peleissä paljon ja suuri osa niistä liittyy pelin hahmoihin, mikä syventää persoonallisuuksia runsaasti. Erityisesti Mass Effect 2:lla sivutehtävien mielekkyys on luotu erinomaisesti ja tämä onkin trilogiasta kokonaisuutena laadukkain aina hahmoista tunnelmaan ja juonikuluista pelattavuuteen. Aina tehtäviin ja tilanteisiin lähdettäessä pelaaja saa Shepardin lisäksi kaksi muuta hahmoa mukaansa, joilla kaikilla on omat vahvuutensa ja erikoisuutensa, minkä ansiosta erilaisia tehokomboja pystyy kokeilemaan runsaasti. Aseita saa pelin aikana myös paljon käyttöön mutta tämän lisäksi erikoisvoimilla on suuri rooli, olit sitten hakkeroiva tech, bioottisia voimia käyttävä biotic tai ronskisti asevoimalla jylläävä soldier. Lisäksi peleistä löytyy näiden luokkien sekoituksia Shepardille valittavaksi, joita on kehitetty mukavasti peli peliltä eteenpäin. Tämä tuo edelleen jälleenpeluu arvoa saagalle, mikä on ehdoton plussa.
Huonoja puolia lopetuksen lisäksi trilogiassa on hyvin vähän. Ensimmäinen Mass Effect on ehkä vielä hiukan tökerö pelattavuudeltaan mutta tämäkin paranee huomattavasti kakkosella ja kolmosella. Ensimmäinen osa on myös hiukan lyhyt päätapahtumapaikkojen rajoittuessa 5-6 paikkaan mutta myös tässä kohden jatko-osat paranivat huimasti. Hahmojen voimien/aseiden/suojuksien kehittely vaihtelee myös peli peliltä ja mikään malli ei ole huono. Näistä Mass Effect 2:n toiminnoista pidän eniten. Mass Effect trilogia on yksinkertaisesti erittäin laadukas scifi-toiminta-draama pelisarja, jossa lähes kaikki palaset ovat kohdallaan; omaperäisyys, hahmot, tarina, pelattavuus, hauskuus, dialogi, hahmokehitys, hahmojen voimien kehitys, kaikki hipovat timanttisuutta. Yhteensä trilogian läpipelaamiseen kuluu noin 90 tuntia, mikä on määrällisesti oikein oivallinen; ei liian lyhyt, eikä liian pitkä. Kaikki nämä seikat ovat suuresti vaikuttaneet siihen, miksi tästä saagasta on muodostunut yksi merkittävimmistä pelisarjoista minulle, enkä usko tämän taian ja lumouksen häipyvän koskaan. Mass Effect 4 -pelistä on jo trailereita tullut ulos ja odotan tätä innolla, vaikka se ei enää Shepardin tarinaan sijoitukaan. Mass Effect universumi ja mytologia on kuitenkin niin kiehtova, että en usko Biowaren epäonnistuvan neljännellä installaatiollaan. Sitä odotellessa voi aina uudestaan ja uudestaan palata tähän trilogiaan, joka on lopun hämmennyksestään huolimatta (mikä ehdottomasti laskee muuten erinomaisen kolmososan pisteitä) lähes täydellinen pelikokemus ja nimenomaan kokonaisuus, josta ei kannata yksittäisiä osia pelata ilman muita.
”Organic life is nothing but a genetic mutation, an accident. Your lives are measured in years and decades. You wither and die. We are eternal, the pinnacle of evolution and existence. Before us, you are nothing. Your extinction is inevitable. We are the end of everything.”
– ”The vanguard of your destruction”
Arvosanat: Mass Effect: 9,4/10
Mass Effect 2: 9,5/10
Mass Effect 3: 9,0/10
Viimein tuli kauan DVD-hyllyssä odottanut The Shield katsottua loppuun, olihan tuossakin vähän urakkaa 7 kauden koluamiseksi. Aikoinaan sarjan ensimmäisen tuotantokauden katsoin, kun se TV:ssä 2000-luvun alkupuolella esitettiin mutta sarja jäi tämän jälkeen unholaan. Tilanne on nyt korjattu ja ajatuksia Vic Mackeyn maailmasta seuraavassa. Ei spoilereita suoranaisiin tapahtumiin tai juonenkäänteisiin mutta yleisesti kirjoitan tavalla, joka saattaa paljastella jollain tasolla tapahtumien kulkua. Hyvin suurissa raameissa kuitenkin liikutaan.
The Shield
”I’m a different kind of cop.”
– Vic Mackey
The Shield on Amerikkalaisen rikosdraaman yksi suosituimmista ja arvostetuimmista TV-sarjoista, joka herätti huomiota aikanaan erilaisella lähestymistavallaan genreen laittaen päähenkilön ristiriitaisesti pahiksen rooliin. Konsepti, jota uudemmista sarjoista mm. Breaking Bad on myös erittäin onnistuneesti hyödyntänyt. The Shield on tarina etsivä Vic Mackeyn ja hänen iskuryhmänsä toiminnasta Los Angelesin rikollisuuden keskellä. Protokollan mukaisia keinoja ryhmä käyttää harvoin ja he tekevät työtään sääntöjä rajusti venyttäen ja jopa rikkoen, joutuen väkevän rikollisen toiminnan piiriin itsekin. Tulosta kuitenkin tulee ja pidätyksiä syntyy mutta lopulta asiat alkavat lähteä pahanpäiväisesti sivuraiteille, eikä karman laki säästä ketään.
The Shield on koko seitsemän kautensa ajan hyvin intensiivinen ja nopeatempoinen rikossarja, jossa tapahtumat seuraavat toisiaan jatkuvasti. Etsivä Vic Mackey on kaiken keskiössä mutta hänen lisäkseen suuren roolin saavat tietenkin hänen muu iskuryhmänsä (Ronnie, Shane ja Lem) sekä poliisilaitoksen muu henkilökunta, ennenkaikkea etsivät Wagenbach ja Wyms, kapteeni Aceveda ja poliisit Lowe ja Sofer. Sivujuonia esiintyy siis koko ajan suuressa määrin, mikä tekee The Shieldistä hyvin monikerroksisen kokonaisuuden. Valitettavasti sarjaan on useaan otteeseen laitettu myös jopa liikaa tapahtumia, minkä johdosta moni tarinanosa jää täysin kesken ja puolitiehen. Esimerkiksi Julien Lowen hahmoon keskitytään alkupäässä sarjaa todella tehokkaasti mutta jossain vaiheessa kaikki häneen liittyvä jätetään täysin taustalle, mikä on omituinen ratkaisu. Iskuryhmän nelikko on kuitenkin aina suuressa roolissa ja heidän hahmoihinsa sarja pureutuu todella tehokkaasti ja jatkuvasti.
Siinä missä perinteisten rikossarjojen viehätys perustuu rikoksiin ja niiden ratkaisemisiin, on The Shieldin hohto nimenomaan Mackeyn tiimissä ja siinä jäävätkö he kiinni tekemisistään. Rikoksia toki nähdään ja ratkotaan runsain määrin mutta nämä ovat lopulta toissijainen seikka sarjassa pääpainon ollessa nimenomaan siinä, miten Vic Mackeyn iskuryhmä joutuu jatkuvasti tekemään töitä salaisuuksiensa varjelemiseksi. Tämä aspekti on läsnä koko ajan ensimmäisestä jaksosta viimeiseen, Mackeytä jahtaavien ihmisten vain vaihtuessa koko ajan. Erityisesti viidennen kauden Jon Kavanaughn määrätietoinen ja pakkomielteinen halu saada Mackey telkien taakse on onnistunut erinomaisesti, hahmo on todella vaikuttava ja nostaa jännitteet sarjassa aivan uudelle tasolle. Loistava roolisuoritus Forest Whitakerilta.
Luonnollisesti Mackey on kaikkia aina askeleen edellä ja välillä hänen sooloilunsa monen eri vaikuttavan tahon kanssa meinaa mennä jopa juonellisesti hiukan yli. Varsinkin sarjan jälkimmäisessä puoliskossa Mackeyn toistuva ongelmien ratkaiseminen on paikoitellen jo hiukan liian epärealistista dominopalikoiden kaatuillessa ja suon syventyessä. Mackeyn jatkuva luoviminen tilanteesta toiseen aiheuttaa jonkin verran toistoa tapahtumien kuluissa ja tämä tekee eri tilanteista liian samankaltaisia käsikirjoituksellisesti. Vaikka jokainen kausi sarjassa on laadukas, niin tämän olisi silti voinut kertoa 5-6 kaudessa, jolloin tiivistämällä ja leikkaamalla oltaisiin saatu hiukan intensiivisempi kokonaisuus. Nyt neljännellä ja viidennellä kaudella alkaneet lopun merkit tuntuvat hiukan liian venytetyiltä, mikä aiheuttaa paikoittaista puutumista sarjaan. Mutta koska dramaattisimmat tapahtumat esiintyvät sarjan jälkimmäisellä puolella, ovat loppukaudet myös sarjan parhaita. Pienellä parannuksella niistä olisi saatu erinomaisia.
Varsinaisesti huonoja ratkaisuja The Shieldissä esiintyy kuitenkin hyvin vähän ja oikeastaan ainut heikko ja jopa eriskummallinen jakso on toisen kauden Co-Pilot, jossa hypätään yllättäen kesken juonikulkujen aikaan ennen ensimmäistä jaksoa. Ensinäkin jakso ei ole tarinan kannalta mitenkään olennainen ja toisekseen siinä esitetyt asiat eivät ole millään tavalla loogisia tarinaa ja hahmoja ajatellen sillä jakso antaa ymmärtää, että Mackeyn tiimin rikollinen toiminta alkoi vasta juuri ennen sarjan alkua. Käsitys sarjan alkaessa on kuitenkin se, että tätä toimintaa on esiintynyt jo pitkään. Tämä on onneksi vain yksi todellinen notkahdus muuten hyvin laadukkaassa ja onnistuneessa toteutuksessa.
Kokonaisuudessaan The Shield on mukavan omaperäinen rikossarja, jonka nopeatempoinen kerronta pitää katsojan helposti otteessaan. Näyttelijäsuoritukset ovat oikein hyviä ja hahmot mielenkiintoisia, vaikka harmillisesti joidenkin hahmojen kehityskaaret ja arkit jäivät valitettavan kesken. The Shield tarjoaa kuitenkin täyslaidallisen draamaa ja toimintaa sopivassa suhteessa, tapahtumien jännitteiden kasvaessa pikkuhiljaa pitkin sarjaa hyvin onnistuneesti. Hiukan enemmän variaatioita rikosten ratkaisemiseen olisi ollut suotavaa ja muutaman suuremman ja pitkäaikaisemman rikosmysteerin selvittelyä olisin myös kaivannut värittämään juonta Mackeyn tiimin touhujen ohelle. Sarja on ehdottomasti kuitenkin katsomisen arvoinen ja tärkeä pioneeri modernin TV-tuotannon kentällä. Huumoriakin esiintyy mutta loppujen lopuksi sarja muodostuu sitä synkemmäksi ja ahdistavammaksi mitä pidemmälle se etenee, eli jos tuntuu liian raskaalta aluksi katsoa niin helpotusta ei ainakaan loppua kohden ole luvassa. Mutta siinä juuri piilee osa sarjan viehätystä.
Arvosanat:
Kausi 1: 8,4/10
Kausi 2: 8,3/10
Kausi 3: 8,2/10
Kausi 4: 8,4/10
Kausi 5: 8,9/10
Kausi 6: 8,5/10
Kausi 7: 8,8/10
Star Wars arvostelut jatkuvat, on alkuperäisen trilogian vuoro. A New Hope, The Empire Strikes Back & The Return of the Jedi samassa paketissa. Spoilereita en taaskaan vältä.
Star Wars: Episodit IV-VI
”Ready are you? What know you of ready? For eight hundred years have I trained Jedi. My own counsel will I keep on who is to be trained. A Jedi must have the deepest commitment, the most serious mind. This one a long time have I watched. All his life has he looked away… to the future, to the horizon. Never his mind on where he was. Hmm? What he was doing. Hmph! Adventure. Heh! Excitement. Heh! A Jedi craves not these things. You are reckless!”
– Master Yoda (to Luke Skywalker)
Vuodet 1977-1983 olivat elokuva-alalle ja scifigenrelle hyvin merkittävää aikaa, sillä näinä vuosina klassinen Star Wars trilogia määritteli tyylilajille täysin uudet standardit. On vaikea käsittää miten valtava ilmiö Star Wars oli tuolloin ja miten paljon se on nykypäivään mennessä vielä kasvattanut hypeään mutta jotain saagan taianomaisuudesta kertoo se, että tulevan Episode VII: The Force Awakens -elokuvan lippujen ennakkomyynti rikkoi nöyryyttävällä tavalla kaikki ennätykset, myyden yli 8 kertaa enemmän kuin edellinen mestaruuden haltija The Hunger Games. Star Wars on muodostunut vuosikymmenten saatossa rakastetuksi saagaksi miljoonille ihmisille sukupolvesta toiseen ja tällä hetkellä tämä Lucasin luomus elää kenties jännittävimpiä aikojaan koskaan, kun odotus tulevaa trilogiaa kohtaan on enemmän kuin valtavaa. On hienoa olla mukana todistamassa tätä aikaa.
On olemassa monta syytä sille, miksi alkuperäinen Star Wars trilogia on jäänyt elämään historiaan yhtenä elokuva-alan kirkkaimpana tähtenä. Ensinäkin Star Wars universumi on hyvin kiehtova, jossa velhoihin verrannolliset Jedit ja Sithit luovat vakaan pohjan mytologialle. Toisekseen saaga on täynnä ikimuistoisia hahmoja mainiosta Han Solosta Chewbaccaan, Luke Skywalkerista prinsessa Leiaan, Yodasta Landoon ja Jabba The Huttista R2/3PO duoon, unohtamatta tietenkään ikonista elokuvapahista Darth Vaderia, vaikka itse pidän nykyisellään Darth Sidiousta mielenkiintoisempana hahmona. Kolmannekseen trilogian osat ovat kaikki elokuvina aikaansa edellä, ovat käsikirjoituksellisesti loistavia ja ohjauksiltaan erittäin laadukkaita tekeleitä.
Ensimmäinen Star Wars (episode IV: A New Hope) on tietysti se klassisin elokuva trilogiassa mutta itse olen aina pitänyt sitä vähiten hyvänä kolmikosta. 1977-vuoden elokuvaksi A New Hope näyttää hyvältä mutta valitettavasti edes remasteroinnit eivät ole poistaneet sitä faktaa, että teknisesti elokuva näyttää nykyajan standardeilla hiukan kömpelöltä. Tämä ei kuitenkaan ole laatua huonontava asia, vaan enemmänkin jopa tunnelmaa luova seikka. Jotkut kohtaukset olisi kuitenkin voitu tehdä paremmin kömpelyyttä ajatellen, esim. Darth Vader vs. Obi-Wan valomiekkataistelu on aina näyttänyt vaivaannuttavan jäykältä sohimiselta. Ei anna hirvittävän vaikuttavaa kuvaa oikein kummastakaan hahmosta kyseinen taistelu.
Joitain muitakin ongelmia A New Hope -elokuvassa on, esimerkiksi lopun taistelu Kuolemantähdellä sisältää turhan paljon toistoa ja venytystä. Toiminta olisi pysynyt intensiivisempänä ja mielenkiintoisempana, jos kohtaus oltaisiin tiivistetty lyhyemmäksi. Muutoin A New Hope on oikein mainio elokuva, jossa hahmot pääsevät loistamaan persoonillaan valloittaen katsojien sydämet ensimmäistä kertaa. Elokuvan juoni on selkeä malliesimerkki hyvin suunnitellusta ja toteutetusta käsikirjoituksesta, missä luodaan perusteellinen pohjustus Star Wars universumin mytologiaan ja tunnelmaan.
Episode V: The Empire Strikes Back on kuitenkin selkeästi ollut aina se paras osa trilogiasta. Sen tunnelma on tummanpuhuvampi kuin sisaruksillaan, sen tapahtumat ovat mielenkiintoisempia ja siinä tapahtuu selkeästi eniten hahmokehitystä ja draamaa koko Star Wars saagassa. Kaikki hahmot saavat todella paljon syvyyttä lisää tarinan myötä, mikä tekee niistä kiehtovampia edeltäjäänsä nähden. Etenkin Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin välinen draama saa täysin uutta särmää tässä elokuvassa. Myös uusia mielenkiintoisia hahmoja esitellään tarinaan (mm. Lando Carlissian) ja tapahtumapaikat laajentavat universumia entistä mielenkiintoisemmaksi aina Hothin mieleenpainuvista jääkentistä Dagobahin sumuiseen viidakkoon.
Tapahtumista ja hahmoista tekee lopulta niin ikimuistoisia elokuvan erinomainen ohjaustyö; henkeäsalpaava taistelu Imperiumin ja kapinallisten välillä lumikentillä fuusioituneena Luken selviytymistaisteluun ja Solon/Leian draamaan tekevät Hothin jääplaneetasta elokuvahistorian muistettavimpia paikkoja. Luken kasvaminen jediksi Yodan opeissa Dagobahilla tekee viidakosta myös unohtumattoman. Sekä tietenkin taivaskaupunki Bespin on paikkana ikonisen dramaattinen ja se sisältää kenties legendaarisimmat kohtaukset koko saagassa aina Han Solon jäädytyksestä Luken ja Vaderin kaksintaisteluun. Kaikissa paikoissa ja kohtauksissa ohjaustyö on erinomaista, rytmitys pitää jännityksen tiiviinä ja nostaa hahmot täysin uudelle jalustalle. Juuri tässä piilee The Empire Strikes Backin hienous, itse tarinan lisäksi.
Viimeisen elokuvan Episode VI: The Return of the Jedi:n on helppo ponnahtaa V:n tekemän kasvatuksen myötä ja elokuva hyödyntää tätä mainiosti. Hahmot ovat alusta lähtien jo täysin eri ihmisiä kuin IV:n alussa ja elokuva vie hahmojen kehityskaaret kunniakkaasti myös loppuun. Vauhdikas kohtaus Tatooinella räväyttää leffan pontevasti käyntiin, jota seuraa viimeinen taistelu Imperiumia vastaan eeppisessä monen rintaman avaruustaistelussa. Jännitys viimeisessä Star Wars -elokuvassa on erinomaisesti toteutettu tilanteiden ratketessa vasta viime hetkellä ja tämän lisäksi tunteellisia kohtauksia on lukuisia aina Yodan kuolemasta Vaderin ja Luken viimeiseen kaksintaisteluun ja tätä seuranneisiin saagan päätöksiin. Pidän jopa Ewokeista, vaikka kieltämättä Storm Trooperit tekevät itsestään pellejä ottaessaan turpaan pieniltä möhömahaisilta nallekarhuilta. Kaikinpuolin The Return of the Jedi on kuitenkin erittäin onnistunut päätös upealle trilogialle, missä 30 vuotta muutoksessa ollut galaksi kokee viimeisen dramaattisen vallankumouksensa (ennen seuraavaa elokuvaa, tietysti).
Koko Star Wars saagan hienous on aina piilenyt sekä yksilöinä onnistuneissa elokuvissa mutta ennekaikkea kokonaisuudessa, josta muodostuu mahtipontinen ja mielikuvitusrikas seikkailu avaruuden halki. Tämä alkuperäinen trilogia on tietenkin juuri se tekijä, mikä nosti Lucasin mytologian kuolemattomaksi klassikoksi. Eivät nämäkään elokuvat täydellisiä leffoja ole mutta ne vievät aina katsojan omanlaiseensa tunnelmaan ja taikaan, johon palaa tasaisin väliajoin aina uudestaan ja uudestaan. Tämän takia toivonkin syvästi, että tulevat episodit VII-IX onnistuvat, eivätkä pilaa olemassaolollaan Tähtien sodan mainetta. Abramsilla ja Disneyllä on kovat paineet onnistumisen suhteen ja he varmasti tietävät, että odotukset faneilla ovat valtavat ja pienikin epäonnistuminen vie heidät myrskyn silmään. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.
Arvosanat:
Episode IV: A New Hope: 8,3/10
Episode V: The Empire Strikes Back: 8,8/10
Episode VI: The Return of the Jedi: 8,6/10
Star Wars arvostelut jatkuvat jossain vaiheessa syksyä/talvea mutta nyt on aika ottaa tarkasteluun juuri ilmestynyt Netflixin alkuperäistuotannon dokumenttielokuva Winter on Fire, joka oli sen verran vaikuttava kokemus, etten voi olla siitä kirjoittamatta.
Winter on Fire: Ukraine’s Fight For Freedom
Ohjaus: Evgeny Afineevsky
Kesto: 102 min
Julkaisuvuosi: 2015
Muistan olleeni laskettelureissulla Alpeilla 2014 vuoden helmikuussa, kun aloin toden teolla itse noteerata tapahtumia Ukrainassa. Aiemmin olin uutisista lukenut ohimeneviä otsikoita jostain mielenosoituksista Ukrainan Kiovassa mutta suuremman huomion aihe herätti minussa vasta luettuani Alpeilla ollessani, että Venäjä on aikeissa lähettää Ukrainan rajan tuntumaan suuren määrän sotakalustoa ja sotilaita. Tästä hämmentyneenä aloin ottaa enemmän selvää siitä mitä Ukrainassa oikeasti on tekeillä mutta vasta tämän dokumenttielokuvan nähtyäni minulla on perustavanlaatuinen käsitys siitä, mistä kaikki alkoi ja mitä oikein tapahtui Kiovassa 2013 vuoden lopulla ja 2014 vuoden alussa.
Kuten kaikki varmasti tietävät, Ukrainan tilanne on riistäytynyt käsistä pahan päiväisesti. Kaikki sai alkunsa Maidanin aukion mielenosoituksissa 2013 vuoden marraskuussa, kun silloinen presidentti Viktor F. Yanukovich päätti valmisteluista huolimatta hylätä EU:n kauppa- ja yhteistyösopimuksen ja samalla Ukrainan toiveet EU jäsenyydestä. Aluksi nuoriso ja pääasiassa opiskelijat lähtivät päätöksestä turhautuneena Maidanin aukiolle rauhanomaiseen mielenosoitukseen, joka kuitenkin päättyi poliisin väkivaltaisen voimankäytön seurauksena useisiin loukkaantumisiin ja mielenosoituksen hajoamiseen.
Venäjämielinen presidentti Yanukovich ei kuitenkaan saanut tällä liikkeellä mielenosoituksia kuriin, sillä väkivaltaisuuksista tyrmistyneenä kansa nousi entistä suurempiin mielenosoituksiin, johon liittyi nyt opiskelijoiden lisäksi myös paljon muuta kansaa eri ikäluokista. Mielenosoittajat vaativat vallan vaihtumista, mutta koska Yanukovich ei antanut myöskään periksi, eskaloituivat alunperin rauhallisiksi tarkoitetut mielenosoitukset verisiksi yhteenotoiksi. Lopulta kumiluodit vaihtuivat oikeisiin ammuksiin ja käsillä oli useiden tapahtumien sarja, joka päättyi lukemattomiin loukkaantumisiin, yli sadan ihmisen kuolemaan, vallankumoukseen, Venäjän Krimin valtaamiseen ja Ukrainan uuden hallituksen laajamittaiseen Itä-Ukrainan sotaan Venäjän tukemia separatisteja vastaan.
Winter on Fire on nopeatempoinen, tiivis ja selkeä kokoelma todellisten tilanteiden nauhoituksia ja jälkikäteen tehtyjä haastatteluja. Se on ammattitaidolla toteutettu katsaus 93 kohtalokkaaseen päivään, jotka sekä yhdistivät Ukrainan kansan että repivät sen kahtia. Tapahtumien kulkua seurataan vaihe vaiheelta karttoja hyväksikäyttäen ja elokuva esittää todella paljon videomateriaalia väkivaltaisuuksien keskellä, mikä tekee dokumenttielokuvasta käsinkosketeltavan realistisen, kiehtovan ja häiritsevän. Välillä tapahtumia ei kertakaikkiaan pysty edes käsittämään, niin paljon sekasortoa ja häikäilemättömyyttä Maidanilla alkaneissa tapahtumissa oli läsnä. Juuri todellisten tapahtumien laaja esilletuonti tekee tästä niin vaikuttavan elokuvan, mitä haastattelut tukevat oivallisesti.
Mikä dokumenttielokuvasta tekee ongelmallisen on se, että se esittää tapahtumat poliittisesti vain yhdestä näkökulmasta (olkoon näkökulma miten oikeutettu tahansa, se on silti vain yksi näkökulma) ja olisin mielelläni nähnyt haastatteluja ja materiaalia myös Yanukovichin hallinnon puolelta, nyt kaikki keskittyy mielenosoittajien kantoihin, mielipiteisiin ja videomateriaaliin. Tämä tekee elokuvasta jopa hyvin patrioottisen, minkä seurauksena propagandan ja todellisuuden raja saattaa joissain tilanteissa hämärtyä. Liikaa asiaan nyt kantaa ottamatta todettakoon kuitenkin se, että se videomateriaali mitä elokuvassa nähdään antaa Yanukovichista ja hänen poliisivoimistaan erittäin epäinhimillisen ja brutaalin kuvan, eikä tuon materiaalin autenttisuutta ja tapahtumien todellisuutta pysty kiistämään mitenkään.
Winter on Fire on ongelmastaan huolimatta kuitenkin erittäin vaikuttava ja kiehtovasti toteutettu dokumenttielokuva, jonka jokaisen valveutuneen ja ei-valveutuneen ihmisen tulisi nähdä. On vaikea kuvitella Maidanin (ja sen lähiympäristön) väkivaltaisuuksien kaltaisten tapahtumien olevan mahdollisia 2010-luvun Euroopassa, puhumattakaan mielenosoituksia seuranneiden sotatoimien aiheuttamien valloitusten ja rajojen siirtelyn. Elokuva onnistuu kuitenkin näyttämään katsojalle ja täten maailmalle, miten rohkeaa kansaa Ukrainalaiset Maidanin tapahtumissa olivat, kun eivät suostuneet alistumaan mielivallan alaisuuteen. Asioiden eskaloituminen suureksi kriisiksi on kuitenkin äärimmäisen murheellinen asia, johon diplomaattiset ratkaisut olisivat erittäin toivottuja. Sotatila kuitenkin jatkuu edelleen eikä sille tällä hetkellä näy loppua horisontissa. Tämänkin takia Winter on Firen kaltainen elokuva on tarpeellinen tuomaan Ukrainaa lähemmäs muuta maailmaa, että kaikki tietäisivät mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu edelleen.
Tämän kaiken Star Wars – The Force Awakens odotuksen keskellä otan vauhtia kyseisen elokuvan ensi-iltaan ottamalla tarkasteluun kaikki kuusi jo ilmestynyttä Star Wars -leffaa, alkaen uusimmista elikkäs kronologisesti ensimmäisestä kolmesta episodista. Tässä episodi seiskaa odotellessa on tullut nuo Star Wars -elokuvat nyt myös katsottua, niin tuoreesta muistista on hyvä riipaista. Eli kolmen kynkkinä mennään kahdessa erässä arvostellen ja näitä elokuvia seuraa tietysti sitten joulukuussa ilmestyvän Episode VII:n arvostelu, mitä kohtaan alkaa odotukset olla melko toiveikkaat trailereita katsoneena. Ei millään malttaisi.
Mutta nyt, aika tarkastaa elokuvat The Phantom Menace, Attack of the Clones sekä Revenge of the Sith. Spoilereita en vältä tällä kertaa koska no, leffat ovat jo aika vanhoja. Let’s roll.
Star Wars: Episodit I-III
”Train yourself to let go of everything you fear to lose.”
– Yoda
Pääsin kuin pääsinkin kokemaan henkilökohtaisesti oman lapsuuteni/nuoruuteni aikoina vielä uuden Star Wars huuman, kun Lucas päätti tehdä nämä kolme elokuvaa 2000-luvun alkupuolella ja tästä olen ollut aina mielissäni. Paljon negatiivista kommenttia näistä elokuvista on sanottu ja jotkut pitävät niitä jopa häpeätahrana Star Wars saagalle mutta itse en aivan näin radikaaleihin mielipiteisiin yhdy, vaikka ongelmia ja puutteita elokuvissa kyllä on. Jos klassiset Tähtien Sodat ovat merkittävä osa lapsuuttani, niin lähes samanlaiseen huumaan pääsin teini-ikäisenä myös näistä uudemmista leffoista ja niitä on tullut katsottua säännöllisesti aina jatkossakin. Kriittisemmällä tarkastelulla voi kuitenkin myös todeta, ettei kyseessä ole missään nimessä täydellinen trilogia.
Kuten (lähes) kaikki varmasti tietävät, uudemman trilogian tarina sijoittuu alkuasetelmissa 30 vuotta aikaan ennen episodi IV – Uusi toivo elokuvaa ja keskittyy kertomaan erinäisten vaiheiden kautta sekä Anakin Skywalkerin matkaa viattomasta pikkupojasta Darth Vaderiksi että Galaktisen Tasavallan tuhoutumista ja uudelleensyntymistä pahan keisarin hallitsemaksi Imperiumiksi. Aihe ja teemat ovat äärettömän mielenkiintoisia vanhalle Star Wars fanille ja Lucasilla oli todellinen näytön paikka luoda unohtumaton trilogia mutta valitettavasti moni asia jää toteutukseltaan vajavaiseksi, mihin on vaikuttanut varmasti sekä huonot päätökset että liika intoilu tuotantotiimissä. Tämä on todella harmillinen seikka, sillä elokuvissa on paljon hyvääkin. Sohiminen on nyt vain aiheuttanut sen, että suuri osa faneista on vihaisia ja klassikon leimat jäävät uupumaan.
Tarina ja sen vaiheet itsessään ovat mielestäni selkeästi näiden kolmen episodin vahvin osa-alue. Tasavallan tuhoutuminen ja Imperiumin synty on toteutettu mielestäni erittäin tyylikkäästi ja pienet viitteet siellä täällä tuleviin tapahtumiin maustavat mukavasti elokuvia. Anakinin siirtyminen pimeälle puolelle tehtiin myös lähes tyylipuhtaan uskottavasti, vaikka hiukan loppua kohden Revenge of the Sith -elokuvassa hänen muuttumisensa kompastelee. Lapsien murhaaminen oli vähän liian rajua ja epäuskottavaa ja lopullinen siirtymä tapahtui hiukan liian nopeasti. Teema on kuitenkin hirvittävän hankala saada täydellisesti toteutettua, mihin nähden Lucas teki mielestäni mallikasta työtä.
Ensimmäinen elokuva The Phantom Menace on tapahtumiltaan ja tempoltaan oikein hyvä Star Wars elokuva mutta sen ongelmaksi muodostuu turha hölmöily ja syvyyden puute. Jar-Jar Binks on vain yksi esimerkki epäonnistuneesta huumorin tavoittelusta ja hahmosta muodostuu melko raskas koko trilogian ajaksi. 3PO ja R2 toimivat varsin hyvin, vaikka nekään eivät yllä alkuperäisen trilogian loistoonsa. On kuitenkin hyvä, että Lucas edes yritti keventää elokuvia huumorilla, välillä siitä vain muodostuu kiusallinen rasite huonon toteutuksen takia. Darth Maul jää myös liian etäiseksi hahmoksi eikä hänen motiivejaan oikein avata missään vaiheessa. Mysteerisyys toimii usein mutta Maulin kohdalla sitä oli jo vähän liikaa, minkä takia mielenkiintoinen hahmo jää pahasti tarpeettoman pieneen sivurooliin. Pääasiassa Episode I:n juoni on kuitenkin mallikas, jossa valopilkuiksi nousevat selkeästi touhut Tatooinella sekä lopun valomiekkataistelu.
Episode II ja III kuljettavat runsaasti tarinaa myös eteenpäin ja niissä nähdään paljon draamaa mutta jostain syystä tunteellisiksi tarkoitetut kohtaukset jättävät katsojan vähän liian kylmäksi. En usko, että kyse on pohjimmiltaan näyttelijöistä vaan käsikirjoituksesta ja ohjauksesta mutta ruudulla homma näyttää hiukan siltä, ettei näyttelijät oikein aina tiedä millä tavalla heidän pitäisi kohtaukset tuoda ulos. Esimerkkinä Anakinin ja Padmen rakkaustarina, se on sinällään onnistunut tarinankerronnallisesti mutta itse kohtauksista jää hiukan väkinäinen olo. Huonoiksi näyttelemistä ja kohtauksia ei voi kuitenkaan sanoa missään nimessä mutta tiettyä tunnelatausta ja viimeistä silausta ne kovasti vielä kaipaisivat.
Näiden kahden elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin mielestäni Lucasin pakottava tarve saada älyttömän paljon toimintaa ja lasersäteitä niihin mukaan. Episode II:n toimintakohtaukset (etenkin areenalla) olisivat hyvin voineet olla tiiviimpiä ja täten mielenkiintoisempia mutta etenkin Episode III:lla homma räjähtää käsiin aivan holtittomasti. Toimintaa ja valomiekkataisteluja on yksinkertaisesti aivan liikaa, jopa niin paljon että se alkaa mennä jo naurettavuuden puolelle. Kohtaukset ovat sinällään tyylikkäitä mutta aivan liian venytettyjä ja erikoistehosteilla kyllästettyjä ja niitä esiintyy liian usein. Tämä syö pois draamalta ja itse asialta valitettavan paljon huomiota ja sen seurauksena tärkeitä kohtauksia vedetään aivan liian nopeatempoisesti läpi. Tämä on erittäin harmillinen asia, sillä Revenge of the Sithillä on kaikista olennaisimmat ja dramaattisimmat tapahtumat koko trilogiassa, eikä niistä saada nyt kaikkea potentiaalia irti. Tästä huolimatta pidän Episode III:sta trilogian parhaimpana elokuvana.
Episodit I-III ovat kuitenkin kaikista puutteistaan ja ongelmistaan huolimatta oikein viihdyttäviä elokuvia, eivätkä mielestäni tahraa Star Wars saagan loistoa, vaan tuovat mukavasti syvyyttä klassisten Star Wars -elokuvien katsomiseen. Potentiaalia näillä elokuvilla olisi ollut kuitenkin paljon mestarillisempaan toteutukseen, mikä tietenkin harmittaa fania. I-III trilogia onkin enemmän nimenomaan kokonaisuutena vahvempi konsepti, eivätkä elokuvat nouse yksittäisinä tekeleinä niinkään suurelle jalustalle (toisin kuin vanhat Tähtien sodat, jotka ovat sekä kokonaisuutena että yksilöinä toimivia). Episodit I-III ovat kuitenkin lopulta mielestäni elokuvia, joissa on enemmän hyvää kuin huonoa. Skarppausta Lucasin tiimiltä olisin kuitenkin toivonut ennenkaikkea ohjauksen ja erikoistehosteiden kanssa, nyt sinällään hienosti ajateltu tarinankerronta ja juoni jäävät pakostakin hiukan ontuviksi. Ei onneksi kuitenkaan niin paljoa, että Star Warsin maine olisi pilalla.
Arvosanat:
Episode I: The Phantom Menace: 7,0/10
Episode II: Attack of the Clones: 6,9/10
Episode III: Revenge of the Sith: 7,5/10
Loppuun mielenkiintoisia ajatuksia teoriasta, joka minulle tuli mieleen trilogiaa katsoessa (ja jota muutkin olivat aiemmin näköjään myös miettineet, kun internetistä asiaa katselin): voiko pitää paikkansa, että Darth Sidious AKA Palpatine suunnitteli Anakinin tulevan oppipojakseen jo ennen Anakinin syntymää? Episode I -leffassa Shmi Skywalker kertoo Qui-Gon Jinnille tämän kysyessä Anakinin isästä, että mitään isää ei koskaan ollut. Tämän jälkeen Qui-Gon miettii olisiko Anakin syntynyt puhtaasti midi-chlorianien vaikutuksesta, koska hänen lukemansa näiden osalta oli niin valtava. Myöhemmin Episode III:ssa Palpatine kertoo Anakinille tarinan Darth Plagueisista, joka oli niin vahva voiman suhteen, että osasi luoda elämää midi-chlorianien avulla. Ei ole myöskään epäilystä, etteikö Sidious ollut tarinan oppipoika, joka murhasi Plagueisin, kun oli oppinut tältä kaiken pimeästä puolesta.
Ainut järkevä selitys Anakinin syntymälle olisi siis se, että Palpatine päätti luoda suunnitelmiensa alkuvaiheessa voimiensa avulla midi-chlorianeista syntyneen ihmisen, josta tulisi hänen oikea kätensä Tasavallan kukistamiseksi. Sidiouksen oveluuden ja voimat huomioon ottaen hän olisi myös varmasti kyennyt käyttämään luomisvoimaansa Shmin huomaamatta. Syrjäinen Tatooine olisi paikkana loistava tämmöiselle, sillä Tasavalta ei havaitse niin syrjäiseltä planeetalta Anakinin voimia (kuten Qui-Gon episodi I:ssä sanoo), eikä häntä siksi koskaan koulutettaisi Jediksi -> kun aika olisi oikea, hän tekisi koulutuksen itse, manipuloisi Anakinin lapsesta asti pimeälle puolelle. Ainut ongelma tässä oli tietenkin se, että Qui-Gon löysi Anakinin yllättäen, mikä aiheutti pieniä muutoksia Sidiouksen suunnitelmiin.
Tämän teorian minä ainakin päissäni mietin ja se tuntuisi jopa loogiselta. Mielenkiintoista pohdintaa nyt ainakin…
Fury Road piti käydä jo teattereissa katsomassa mutta tuntemattomista syistä tämä jäi tuolloin kokonaan välistä. Blu-Ray julkaisua on jo jonkun aikaa odoteltu ja viimein pääsin tämän kehutun elokuvan katsastamaan syysloman tiistaiaamupäivän rauhassa. Ajankohta oli erinomainen, 5.1 kotiteatteria pääsi huudattamaan kunnolla jopa kerrostalossa, 55 tuuman TV:n ja hämärän valaistuksen viedessä minut niin lähelle autenttista teatterikokemusta kuin nyt on mahdollista. Ei muutakuin leffan kimppuun.
Mad Max: Fury Road
Ohjaus: George Miller
Kesto: 120 min
Julkaisuvuosi: 2015
”I am the one that runs from both the living and the dead. Hunted by scavengers, haunted by those I could not protect. So I exist in this wasteland, reduced to one instinct: survive.”
– Max Rockatansky
Babe possun seikkailujen ja Happy Feet pingviinien jälkeen George Miller päätti tehdä pienen paluun juurilleen ja herättää klassisen Mad Max elokuvasarjan uudelleen henkiin uudella tarinalla ja näyttelijöillä varustettuna. Pääosassa itse Maxina nähdään Tom Hardy, joka on ehdottomasti Hollywoodin kuumimpia nimiä tällä hetkellä ja hänen lisäkseen vahvaa osaamista näyttää aina yhtä ilahduttava Charlize Theron naispuolisena sotapäällikkö Furiosana. Mad Maxin maailma sijoittuu edelleen Mel Gibsonin aikaisten elokuvien tapaan post-apokalyptiseen lähitulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on sotinut itsensä sukupuuton partaalle. Öljy ja vesi ovat ihmiselämää arvokkaampia raaka-aineita ja niiden omistaja hallitsee kaikkea, tai ainakin omaa mitätöntä imperiumiaan kuolevassa ja mielipuolisessa maailmassa, jossa selviytyminen on ainut ihmisiä eteenpäin ajava voima.
Tarina elokuvassa ei ole mitään uutta tai mullistavaa mutta se on silti varsin mielenkiintoinen ja toimiva; sotalordi Immortan Joe hallitsee karun erämaan ainoita linnakkeita, jossa vettä on riittämiin ja ruoan kasvatus on vielä suhteellisen vaivatonta. Hän on mielipuolisena hallitsijana saanut manipuloitua armeijan tiukkaan otteeseensa ja onnistunut käytännössä orjuuttamaan jäljellä olevan alueellisen kansan alaisuuteensa. Häntä pidetään messiaana, paremman tulevaisuuden profeettana jonka avulla hänen seuraajansa pääsevät kuoleman porteilla lopulta Valhallan ikuiseen taivaaseen mutta todellisuudessa hän on mielipuolinen hirmuhallitsija, joka on vain tuhoutuvan maailman viimeisiä esimerkkejä ihmiskunnan epäonnistumisista. Homma räjähtää käsiin lopulta, kun Immortan Joen naispuolinen komentaja Furiosa päättää irtautua diktaattorin kahleista vieden Immortanille arvokkaan lastin mukanaan. Alkaa armoton takaa-ajo, johon Immortanin vankina oleva Max Rockatansky joutuu tahtomattaan sekaan ja lopulta jahdista muodostuu eeppinen selviytymistaistelu elämästä ja paremman tulevaisuuden toivosta.
Mad Max: Fury Road on puhdasverinen toimintaelokuva, joka haastaa ja selättää niskalenkillä lajityyppinsä klassikot tyylipuhtaasti mattoon. Toimintaelokuva on genrenä erittäin haastava, sillä usein genren teoksissa juonet ovat keskinkertaisia ja elokuvat joutuvat loistamaan toimintaan pohjautuvalla viihdearvollaan. Aivan liian moni elokuva kuitenkin epäonnistuu myös toimintakohtauksillaan; monesti kohtauksia venytetään eeppisyyden hakuisuudessa liian pitkiksi, jolloin toiminta alkaa käydä katsojalle puuduttavaksi toistoksi ja elokuvan tunnelma lässähtää kasaan. Jotkut actionleffat taas onnistuvat tuomaan hyvää draamaa toiminnan vastapainoksi, jolloin itse toimintakohtaukset voi huoletta jättää vähemmälle, jolloin niiden tehokkuus jopa kasvaa (klassinen esimerkki Terminator 2). Toisinaan näkee taas elokuvia, joissa yritetään tuoda draamaa toiminnan sekaan, mutta joissa lopputulos on sekoitus huonoa draamaa ja vielä huonompaa toimintaa. Nämä ovat masentavia yksilöitä.
Mad Max: Fury Road lähestyy genreä kuitenkin harvinaisen virkistävällä ja poikkeuksellisella tavalla. Tarina ja sen hahmot ovat traagisia, dramaattisia ja mielenkiintoisia mutta niiden henkilöhahmoihin keskitytään vain tarvittava määrä, jolloin aikaa jää itse toiminnalle hyvin paljon. Tämä on Milleriltä rohkea ja uskalias veto, sillä action elementtien epäonnistuessa elokuva jäisi pahaksi suutariksi. Näin ei kuitenkaan ole; Fury Road sisältää erittäin paljon toimintakohatuksia, joista poikkeuksetta kaikki on luotu tavalla, jossa yksittäisiin tapahtumiin käytetään vain lyhyitä aikoja, jolloin pitkätkin toimintakohtaukset etenevät luotijunan tavoin tapahtumasta toiseen pitäen katsojan koko ajan varpaillaan. Tähän kun yhdistää erinomaisen ohjaustyylin ja sulavat siirtymiset, saadaan aikaan uskomattoman intensiivisiä kohtauksia, joiden tempo ja rytmitys imevät katsojan mukaansa totaalisen kahlitsevasti. Tällaiseen timanttisuuteen actiongenren tulisi aina tähdätä.
Massiivisten toimintakohtausten välissä hengähdetään aina pieneksi hetkeksi kuljettamaan tarinaa eteenpäin ja nämä väliosuudet luovat erinomaisen balanssin elokuvalle actionin kanssa. Todellista hengähdystä näissäkään kohtauksissa ei kuitenkaan päästä kokemaan, sillä elokuvan nopean tempon ja henkeäsalpaavan myllytyksen ansiosta jopa rauhallisemmat osuudet tuntuvat painostavilta. Ikään kuin katsoja tietäisi, että kyseessä on vain nopea ja paniikinomainen hengenveto ennen pään painumista takaisin pinnan alle. Tämä tekee Mad Max: Fury Roadista käytännössä yhden suuren tsunamisarjan, jossa sattuu olemaan vain pieniä aaltojen välisiä suvantoja kaaoksen keskellä.
Ehdottomasti mainitsemisen arvoinen asia elokuvassa on myös sen groteski visuaalisuus; maskeeraus, tapahtumapaikat, aseet, varusteet ja etenkin olennaisessa osassa olevat infernaaliset ajoneuvot ovat toteutukseltaan niin brutaaleja rumiluksia, että ne ovat jo kauniita taideteoksia. On erittäin tyydyttävä katsoa sekopäisten ihmisriekaleiden kuolemaa uhmaavaa mässäilyä, peltihirviöiden räjähtelyä ja päätä huimaavaa takaa-ajoa samanaikaisesti, kun mielipuoli soittaa övereistä kaiuttimista valjailla ajoneuvoon kiinnitettynä liekinheitin-kitaraa vahvoilla säröillä. Näky on vain niin täydellisen absurdi ja cool, ettei hiipivää hymyä pysty välttämään poskipäillä. Sana ”badass” saa täysin uuden merkityksen.
Mad Max: Fury Road on erittäin virkistävä ja erinomaisesti toteutettu actionpläjäys, jonka nostan suoralta kädeltä kaikkien aikojen toimintaelokuvien joukkoon. Itseasiassa koska Fury Road on niin täyspainotteinen actionleffa, onnistuu se paremmin kuin yksikään muu lajityyppinsä edustaja ja se tulee siksi nostaa ehkä jopa lajityyppinsä tyylipuhtaimmaksi ja kirkkaimmaksi tähdeksi, joka määrittelee koko genren uusiksi ja johon kaikkia tulevia toimintapätkiä tulee verrata. Elokuva on yksinkertaisesti erittäin tiivistunnelmainen ja viihdyttävä post-apokalyptinen toimintapläjäys, jonka aikana kaksituntinen lentää siivillä. Tämä on juuri niitä elokuvia, johon palaa tulevaisuudessa erittäin mielellään uudestaan ja uudestaan ja mm. oluenhuuruisiin leffailtoihin tämä on täydellinen vaihtoehto. Millerille iso hatunnosto, näin viihdyttäviä toimintaelokuvia näkee erittäin harvoin.
Noniin, 2 viikkoa toivoin MGS5: The Phantom Painin minun elämääni viihdyttävän mutta peli pääsikin yllättämään ja koluttavaa kesti 5 viikon ajaksi. Toki tässä nyt on koulun alkamisen (ja yllättävän kuntoilupuuskan) myötä aika ollut muutenkin enemmän kortilla, joten pelailut ovat jääneet normaalia vähäisemmäksi. Nyt peli on lopulta kuitenkin saatu päätökseen ja valtavista odotuksista kun lähdettiin, niin helppoa ei ole arvosteleminen. Yritetään. Tekstiä tulee. Ja paljon.
Metal Gear Solid V: Ground Zeroes/The Phantom Pain
”Why are we still here? Just to suffer? Every night, I can feel my leg… and my arm… even my fingers. The body I’ve lost… the comrades I’ve lost… won’t stop hurting… It’s like they’re all still there. You feel it, too, don’t you? I’m gonna make them give back our past.”
– Kazuhira Miller
Kaikki alkoi vuonna 1987, kun Hideo Kojiman luoma 2D peli Metal Gear näki päivänvalon MSX2 kotitietokoneelle Japanissa. Tätä seurasi Metal Gear 2: Solid Snake mutta todellinen pelimaailman menestystarina alkoi vuonna 1998, kun legendaarinen Metal Gear Solid julkaistiin ensimmäiselle PS konsolille. Lumivyöryä ei tässä vaiheessa enää voitu estää ja pelisarjaan ilmestyi tasaisin väliajoin toinen toistaan parempia klassikkopelejä, kunnes ollaan nykypäivään mennessä saavutettu tilanne, jossa Kojima on luonut yhteensä 11 Metal Gear peliä, tärkeimpien yksilöiden ollessa numeroituina ensimmäisestä viidenteen. Tänä vuonna julkaistu The Phantom Pain ja tämän prologi Ground Zeroes ovat kenties lopulta ne viimeiset MGS installaatiot, mikä aiheuttaa samaan aikaan huojennusta sekä surumielisyyttä pelisarjan fanille. Tässä se nyt sitten oli, tarina on lopulta tuotu päätökseen.
Metal Gear saagan tarina on uskomattoman moniulotteinen ja mielenkiintoinen sekoitus todellista historiaa, fiktiota ja hiukan jopa yliluonnollisuutta. Maailmanhistorian tositapahtumat tuodaan kiehtovissa konsepteissa mukaan fiktiiviseen tarinaan, jossa salaisuuksien, plot twistien ja vaikuttajien verkko muodostuu välillä niin tiheäksi, ettei pelaaja meinaa mukana pysyä. Överiksikin juttuja vedetään välillä mutta pääasiallisesti olen sitä mieltä, että tämä 50 vuoden ajanjaksolle (1964-2014) sijoittuva, kolmelle suurelle päähenkilölle ja lukuisille mielenkiintoisille sivuhahmoille rakentuva saaga on kenties pelihistorian kiehtovin ja kokonaisuutena onnistunein pelisarja mihin olen törmännyt, varsinkin laajuuteensa nähden. Odotukset mestarillisen MGS4 pelin jälkeen olivat siis valtaisat sarjan ”viidettä” ja viimeistä osaa kohtaan.
Ground Zeroes on itse Phantom Painin ”prologi”, joka julkaistiin vuonna 2014. Tarina sijoittuu tässä kohtaa vuoteen 1975 ja vaikka peli huusi uudistumista ja erinomaisuutta, oli se silti mielestäni hyvin räikeää rahastusta. 20-30 euroa tunnin mittaisesta (plus lisätehtävät, joita ei kauaa niitäkään jaksa samoilla kaavoilla pelata) pelistä on mielestäni erittäin paljon ja Ground Zeroesin olisi täysin voinut liittää omaksi episodiksi itse Phantom Painiin. Ground Zeroes on silti erittäin hauska kokemus ja antaa hyvän alustuksen The Phantom Painille mutta itsenäisenä pelinä se lähinnä naurattaa lyhyytensä takia. The Phantom Pain sijoittuu tarinallisesti 9 vuotta Ground Zeroesin katastrofin jälkeiseen aikaan vuoteen 1984, jolloin Neuvostoliitto on hyökännyt Afganistaniin ja kylmä sota käy läpi viimeisiä kriittisiä vaiheitaan.
Suurin ja mielenkiintoisin uudistus Phantom Painissa edeltäjiinsä nähden on sen open-world tyyli, jollaista ei ole tainnut stealth genressä aiemmin esiintyä missään. Pelaaja pystyy liikkumaan suurella alueella sekä Afganistanissa että Afrikan keskiosissa ja tehtäviä niissä riittää paljon, niin päätehtävissä kuin sivutehtävissäkin. Open-world tyyli on kunnianhimoinen hanke Kojimalta mutta siitä muodostuu pelissä lopulta kaksiteräinen miekka; se mahdollistaa hyvinkin erilaisten taktiikoiden käyttämisen tehtäväalueilla mutta muuten se ei tarjoa mitään muuta kuin tyhjää erämaata tai viidakkoa. Skyrimin kaltaisissa fantasiamaailmoissa open world toimii loistavasti, koska siellä on paljon tutkittavaa mutta Phantom Painissa laajalla alueella ei ole kuin pieniä rajatarkastuspaikkoja, kylänpahasia ja muutamia suurempia tukikohta-alueita. Näiden välissä joudut vaeltelemaan joko tyhjässä Afganistanin erämaassa (joka ei ole edes ihan niin avoin maailma vuorien rajoittaessa kulkemista huomattavasti) tai Afrikan savannilla, aasit ja seeprat seuranasi.
Tämä aiheuttaa sen, että siirtymiset ovat välillä tuskastuttavan paljon aikaa vieviä, olit liikkeellä sitten jalan, hevosella, autolla tai helikopterilla. Sama ongelma ilmenee Diamond Dogs tukikohdassa, jonka tankkereista koostuva rakennelma on aivan järkyttävän suuri eikä siksi liikkuminen paikasta toiseen käy edes mielessä. Jopa helikopterilla siirtyminen lautalta toiselle voi viedä useita minuutteja, eikä meren katsominen ja propellin kuunteleminen ole niin mielenkiintoista, että sitä viitsisi kauaa katsoa pelinautintoa menettämättä. Open-world toimii siis niillä paikoilla missä tapahtumia on mutta muuten se on pelkkä riesa. Parempi vaihtoehto olisi ollut tehdä vain laajemmat tehtäväalueet, joihin siirtyminen tapahtuu nopeasti ilman turhaa kikkailua.
Itse pelattavuus on kaikessa sulavuudessaan kuitenkin erittäin nautinnollista ja viihdyttävää. Tehtäviä on paljon erilaisia ja pelaaja pystyy valitsemaan suorittamistyylin mielensä mukaan; voit rynnäköidä aseet paukkuen tai tankkien telat rymisten, voit hiipiä huomaamattomasti keskelle vihollisen tukikohtaa (tehtävät jotka piti suorittaa täysin huomaamattomasti olivat erityisen mielekkäitä), voit kutsua ilmaiskun vihulaisten niskaan tai voit sekoitella näitä kaikkia tyylejä tilanteen mukaan. Usein hiipiminen kusahtaa jossain kohtaa ja pelaaja joutuu improvisoimaan melko lahjakkaastikin saadakseen tehtävän suoritettua ja juuri tällainen arvaamattomuus tuo paljon lisäarvoa pelaamiselle.
MGS: Peace Walkerista tutut tukikohdan rakentaminen, aseiden kehittäminen, joukkojen tehtäviin lähettäminen ja henkilöiden(/eläinten) kaappaaminen Fulton systeemillä ovat Phantom Painissa myös mukana ja tämä on erittäin mielekäs lisä. Peace Walker on väliteoksen leimastaan huolimatta ollut aina minulle yksi viihdyttävimmistä MGS sarjan peleistä juuri moniuloitteisen pelaamisensa ansiosta ja on ilahduttavaa nähdä, että samoja elementtejä on sovellettu myös Phantom Painiin. Juurikaan mitään uutta Peace Walkerin systeemeihin Phantom Pain ei tarjoa ”buddy” ja ”vehicle” toimintoja lukuunottamatta (tehtäviin voi ottaa apurin ja/tai ajoneuvon mukaan) mutta se ei haittaa, koska ne toimivat alunperinkin jo niin loistavasti. Pelaaja pääsee kunnolla puuhastelemaan kehittäessään tukikohtaansa ja aseitaan samalla, kun yrittää rekrytoida tukikohtaan lisää porukkaa eri osastoille. Nettipelaamisen kautta voi ilmeisesti myös hyökkäillä muiden pelaajien tukikohtiin, mikä kuulostaa todella hauskalta jos nettipelaamisesta pitää. Itse en niihin ole hurahtanut ajanpuutteen ja muun tekemisen takia mutta tämä on varmasti oikein hyvä lisä peliin myös.
Metal Gear Solid: Peace Waker on todellakin lähimpänä tyyliltään Phantom Painia mutta tässä uutukaisessa pelattavuus ja grafiikat on vain viety uudelle tasolle. Se missä Phantom Pain kuitenkin lopulta kompastuu pahiten on sen tarina ja henkilöhahmot. Koko Metal Gear Solid saagan suurin viehätys ja vahvuus on selkeästi ollut aina sen tarinankerronnassa ja hahmoissa, minkä takia odotukset tällä saralla MGS5:n osalta olivat erittäin korkealla. Vaikka Phantom Painin juoni ei ole missään nimessä huono, niin se ei silti yllä edeltäjiensä erinomaisuuteen mitenkään, korkeintaan paremman keskitason puolelle. 50-100 tunnin pituiselle pelille (massiivisin Metal Gear to date, jopa Peace Walkeria suurempi) itse pääjuoni on vain liian ohkainen, eikä juonen rytmitys ja jännityksen kasvatus toimi ollenkaan. Pelattavaa on yksinkertaisesti aivan liikaa lukuisien tehtävien ja open-world toiminnon takia suhteessa tarinankerrontaan. Asiaa pahentaa vielä se, että pelin henkilöhahmot jäävät MGS pelille poikkeuksellisen etäisiksi ja kylmiksi, mikä on hämmentävää koska samat hahmot Ocelotista Milleriin ja Big Bossiin ovat mukana niin monessa MGS pelissä ja kaikki ovat erittäin olennaisia hahmoja tarinan kannalta. Vuorosanoja on vähän (etenkin Big Bossilla) eikä pelaaja saa oikein minkäänlaista tunnekontaktia hahmoihin. Tämä on erittäin omituinen ja häiritsevä yksityiskohta, joka pilaa paljon pelin tunnelmaa.
Juonessa on kuitenkin omat tähtihetkensä, enkä voi väittää ettenkö nauttinut lopun yllätysmomentista suuresti. Muutamia tunteellisempia kohtauksia nähdään myös mutta muuten tarina jää MGS standardeilla yksinkertaisesti vaisuksi ja jopa hiukan keskeneräiseksi. Skull Face pahiksen kasvatus tehtiin hyvin Ground Zeroesissa ja myös Phantom Painissa mutta lopulta homma lässähtää vähän puolitiehen. Mystinen ”Eli” poika on piristävä lisä peliin mutta tämäkin juonikuvio jää jotenkin auki ja loppuu liian lyhyeen. Samoin Quiet hahmo jää aivan liian omituiseksi, eikä pelaaja oikein ota siitä lopulta mitään tolkkua, ym. MGS5 keskittyy liian paljon tehtävien tekemiseen (jotka eivät välillä ole oikein missään tekemisissä koko juonen kanssa) ja panostaa aivan liian vähän tarinankerrontaan, sen rytmitykseen ja henkilöhahmoihin.
Päällimmäisenä Phantom Painista jää ristiriitaiset fiilikset; open-world toimii ja ei toimi, pelattavaa on paljon (ja se on hauskaa) mutta se tehdään tarinankerronnan ja hahmojen kustannuksella, ym. Tarina sinällään on hyvä mutta sen toteutus on huono, mikä syö pisteitä kokonaisarvosanasta. Paljon kuitenkin pelastaa kuunneltavat ”nauhat”, joita pompahtaa valikkoon pitkin peliä ja etenkin pelin päätyttyä kuunteluun tulevat ”truth tapes” nauhat avaavat juonta ja henkilöiden motiiveja runsaasti, mikä on jonkinlainen pelastus muuten ontuvalle toteutukselle. Pelin selkein vahvuus on sen viihdyttävässä pelattavuudessa ja grafiikoissa mutta MGS 1-4 pelien kaltaiseen väkevään tunnelmaan ja kiehtovuuteen ei valitettavasti päästä, mikä tekee Phantom Painista lopulta heikoimman numeroidun MGS pelin sarjasta. Ground Zeroes/The Phantom Pain on kuitenkin selkeästi keskivertopeliä parempi kokonaisuus, vaikka ei erinomaisuuteen ylläkään ja ongelmiensa takia MGS5 on sarjan peleistä juuri se, mihin haluaa palata jatkossa kaikista vähiten (vaikka kokonaisuutenahan saaga on tarkoitettu pelatavaksi läpi). 50-vuotisen ajanjakson kokonaistarina on kuitenkin lopulta saatu linkitettyä yhdeksi kokonaisuudeksi, vaikka hienoisesti pettynyt The Phantom Painiin olenkin odotukset huomioon ottaen. Kyseessä on silti hyvin viihdyttävä peli johon ei kyllästy helposti mutta joka saattaa olla raskas kokemus pituutensa, synkkyytensä (ehdottomasti saagan synkin ja brutaalein osa, tunnelmaltaan jopa kyyninen…K18 leima on ansaittu) ja pääasiassa kömpelön tarinankerrontansa takia. Harmittaa vain hiukan, koska ei-niin-suurilla muutoksilla tästä olisi voinut muodostua kaikkien aikojen Metal Gear Solid.
Arvosana: 8,0/10
EDIT. Ainiin, yksi asia unohtui mainita ja tämä liittyy yleisesti nykypeleihin eikä pelkästään MGS5:n. Phantom Painissa tämä on kuitenkin poikkeuksellisen ärsyttävä riesa, nimittäin autosave. Kuka ihme sen kirouksen on keksinyt!? Mihin katosi perinteinen save/load systeemi? Phantom Painissa tallennus tapahtuu alueiden välisten siirtymisten aikana, joten kesken tehtävän saatat joutua aloittamaan alusta pienenkin virheen seurauksesta, ihan vain sen takia ettei ole mahdollisuutta tallentaa itse peliä. Ja sama toimii toisinpäin: joissain tehtävissä joudut yhtäkkiä odottamattomaan takaa-ajoon, jonka aikana huomaamatta peli tallentaa itsensä ja takaa-ajon yhteydessä huomaat ettei tämä nyt toiminutkaan ja koitat aloittaa uudestaan checkpointista…mutta kappas, sehän lähteekin jatkamaan huonosta takaa-ajotilanteesta ja tilanteen mahdottomuuden takia joudut aloittamaan koko tehtävän alusta.
Huono systeemi, ei jatkoon. Manuaalinen save takaisin peleihin!
Tänään tuli katsottua parikin leffaa sunnuntai-illan ratoksi, 300: Rise of an Empire sekä Bradley Cooperin tähdittämä Limitless. Ei tarvinnut kovinkaan pitkään miettiä, kumpi on mielenkiintoisempi analysoitava.
Limitless
Ohjaus: Neil Burger
Kesto: 105 min
Julkaisuvuosi: 2011
Limitless on tarina Eddie Morrasta, elämässään jumivaihetta käyvästä kirjailijasta, joka sattumusten kautta pääsee käsiksi salaperäiseen pilleriin, joka mahdollistaa koko aivokapasiteetin käyttöönoton lääkkeen vaikutuksen ajaksi. Tämä avaa käytännössä Morralle ovet tulla yleisneroksi ja menestyjäksi kaikessa mutta varjopuolena tästä seuraa myös kuolemanvaaralliseksi uhkapeliksi käyvä elämä, niin lääkkeen ainesosien tuntemattomuuden kuin ulkopuolisten vaikuttavien tahojenkin ansiosta.
Elokuvan idea ja käsiteltävät teemat ovat hyvinkin kiehtovia ja kysymyksiä herättäviä. Mihin kaikkeen ihminen oikeasti kykenisi, jos aivojen koko kapasiteetti saataisiin kerralla käyttöön, miten paljon ihmisellä on normaalisti käytössä aivojen potentiaalista, ym. Neil Burgerin lähestymistapa tällaiseen aiheeseen on tyylillisesti myös hyvin onnistunut ja hän onnistuu sekoittamaan yllättävän vaivattomasti niin komediaa, jännitystä, trilleriä kuin scifiäkin. Elokuvan syke on myös tasaisen miellyttävä ja ohjaus/tuotanto muutenkin mallikasta, mikä tekee genrekirjon kanssa Limitlessistä varsin omaperäisen ja viihdyttävän paketin.
Vaarana tällaisessa sekoittelussa voi olla helposti poukkoileva ja sinkoileva tyylillinen toteutus, mikä pahimmassa tapauksessa jättää katsojan epätietoiseksi siitä, millainen elokuva yrittää olla. Limitlessissä tätä esiintyy onneksi melko maltillisesti ja punainen lanka pysyy pääasiassa melko hyvin kasassa. Välillä Limitless on Snatch-elokuvan tyylistä huumorihöysteistä rikosdraamaa, toisinaan melkein Enemy of Staten kaltaista salaliittoilua ja yhtäkkiä taas A Requiem for a Dreamin puutuista huumevalistusta. Soppa voisi olla täysi katastrofi mutta Limitless väistää miinat yllättävän hyvin, vaikka niitä sivuaakin.
Juoni ja käsikirjoitus ovat myös varsin onnistuneita, vaikka välillä jotkut anglet sivuutetaan turhan nopeasti. Myöskin filosofisen syvällistä dialogia esiintyy elokuvassa harvemmin, mikä aiheen huomioonottaen olisi ollut hyvinkin mahdollista. Limitless korvaa tämän puolen kuitenkin silmäkulman pilkkeellään ja tämänkaltainen lähestyminen tekeekin elokuvasta selkeästi enemmän viihde-elokuvan kuin taide-elokuvan. Tästä huolimatta Limitless pistää katsojan miettimään useitakin asioita syvällisemmällä tasolla aina huumeistä/lääkkeistä neurologiaan ja tieteestä kapitalismiin (hyveineen ja paheineen). Limitless antaa pohtimisen aihetta useisiin teemoihin ja aina kun elokuva onnistuu antamaan jonkinlaista sanomaa ja ajattelunaihetta, on se myös katsomisen arvoinen.
Näyttelijäkaarti on myös varsin onnistunut ja kattava, parhaan suorituksen ollessa tietenkin Eddie Morraa näyttelevällä loistavalla Bradley Cooperilla. Tyttöystävää Lindyä näytellyt Abbie Cornish ja bisnesmies Carl Van Loonia näytellyt Robert De Niro tekevät myös oikein hyvät roolisuoritukset mutta Cooperin jälkeen suosikikseni nousee yllättäen venäläisgansteri Gennadya näytellyt Andrew Howard. Mitään Oscartason suorituksia ei nähdä mutta takuuvarmaa ja ammattimaisen toimivaa näyttelemistä mielenkiintoisista hahmoista kyllä.
Limitless luokitellaan IMDB:ssä trilleriksi mutta kuten aiemmin aiheesta kerroin, tämä on vain yksi elokuvan puoli. Elokuva on loppujen lopuksi raskaista teemoistaan huolimatta melko kevyt ja jopa hauska kokemus, joten mitään suurta synkistelyä ei elokuva tarjoa. Tunnelma on silti intensiivinen ja pitää katsojan otteessaan oikein mukavasti lopputeksteille asti. Limitless ei tarjoa myöskään suurempia rakkaustarinoita, riipivää jännitystä, massiivista väkivaltaa tai muutakaan mitään äärimmäistä mutta se yhdistelee elementtejä näistä kaikista tehden kokonaisuuden, joka saa kevyesti laatuelokuvan leiman. Joten en suosittele elokuvaa minkään genren faneille, vaan ihan yleisesti kaikille, jotka pitävät hyvistä elokuvista.
Arvosana: 8,4/10
Nähtävästi pari viikkoa sitten on myös alkanut saman ohjaajan luoma TV-sarja Limitless, joka perustuu tähän elokuvaan. En siitä osaa sanoa, mutta voisin kuvitella senkin olevan laadukas. Joten jos olet enemmän sarjoihin päin, niin tarkistappa siitä.
Koulun jatkuttua syyskuussa on aika runsaammin ollut kortilla ja blogin kirjoittelu on vähän hiljentynyt elokuusta. Toki asiaan on vaikuttanut myös se, että teattereissa ei ole ollut kiinnostavia leffoja, kirjojen lukeminen sekä sarjojen katsominen on kesken ja uusia levyjäkään ei ole hirveästi nyt tullut vastaan. Metal Gear Solid 5 vie lopunkin vapaa-ajan ja siitäkin pystyn vasta pelin pelattuani kertoilemaan.
Onneksi kaikissa näissä taideformaateissa on olemassa valtavat reservit, joista voi aina napata jonkun yksilön syynättäväksi. Toissa viikonloppuna tuli jälleen kerran katsottua upean taiteilijan Hayao Miyazakin ikiklassikko Totoro, joten eipä muuta kuin tuoreesta muistista kirjoittelemaan.
Naapurini Totoro
Ohjaus: Hayao Miyazaki
Kesto: 86 min
Julkaisuvuosi: 1988
Anime on aina ollut itselleni läheinen lajityyppi vaikka en aivan älyttömästi genren teoksia olekaan katsonut. Kentaro Miuran Berserkin ohella ehdottomia suosikkejani tyylilajissa ovat olleet Hayao Miyazakin taianomaiset koko perheen elokuvat, joiden omaperäisen rikas mielikuvitus ja toteutus ovat sulattaneet miljoonien ihmisten sydämet. Miyazakin tuotannosta löytyy lukuisia klassikoita ja mestariteoksia mutta Totoro oli miehen tiketti maailmalle vuonna 1988 eikä tämän klassikon hohto ole himmentynyt vuosien varrella yhtään.
Tarina kertoo Mei tytöstä ja hänen isosiskostaan Satsukista, jotka muuttavat isänsä kanssa luonnonläheisyyteen uuteen taloon heidän äitinsä ollessa tuntemattomasta syystä vielä sairaalassa. Talon ympäristöstä tekee erikoisen sen lähellä kasvava metsä ja sen valtava puu, jossa asustaa mystinen metsän olento Totoro, jonka kanssa siskokset joutuvat ennenpitkää tekemisiin.
Totoro on mielenkiintoinen elokuva, sillä se ei kerro tarinaa mistään upeasta seikkailusta vaan keskittyy nimenomaan kuvaamaan maailmaa sekä lasten että aikuisten silmin normaalissa elämässä, jossa tapahtuu epänormaaleja asioita. Tämä tekee elokuvasta yllättävän kypsän ja ajatuksia herättävän, sillä Miyazaki osaa niin hienosti kaptivoida sen miten erilaisena maailma avautuu lapsen ja aikuisen silmin. Tämän takia Totoro on muutakin kuin vain lasten elokuva, sillä siinä missä lapsille elokuva esiintyy hauskana piirrettynä, on se aikuisille mahdollisuus asettua lasten ajatusmaailmaan ja ymmärtää heitä ja heidän motiivejaan paremmin. Miyazaki on aina osannut kuvastaa lasten tapoja ja elkeitä upeasti mutta Totorossa sille annetaan poikkeuksellisen paljon syvyyttä ja arvoa.
Erityisesti pikkusisko Mein touhuilu on hellyyttävää katseltavaa. Elokuvassa on kokonaisia kohtauksia, jossa seurataan vain Mein leikkimistä ja meininkiä talon läheisyydessä eikä tälle lapsen innolle voi olla hymyilemättä elokuvaa katsoessa. Onkin hämmentävää miten arkisista asioista Miyazaki on Totorossa saanut niin puhuttelevia ja mielenkiintoisia kohtauksia aikaan.
Arkisen elämän rinnalle Miyazaki on luonut elokuvaan sen kolmannen päähenkilön, mysteerisen taikaolennon Totoron. Totoro on iso, karvainen ja lihava metsän olento, joka tykkää nukkua ja ottaa rennosti. Totoro on täynnä mysteerejä eikä katsoja missään vaiheessa saa täysin selville, mikä se oikein on. Se omaa valtavat voimat mutta siitä ei tiedä onko se äärimmäisen älykäs ja vai todella tyhmä olento. Ehkä hiukan molempia. Se mikä on selvää on se, että Totoro on erittäin lempeä ja lapsirakas olento, joka luultavasti näyttäytyykin vain lapsille. Kaikessa hellyydessään ja salaperäisyydessään Totoro on ehdottomasti elokuvahistorian parhaita taruolentoja, joka luo elokuvaan täysin uniikkia magiaa.
Elokuva käsittelee iloisten teemojen lisäksi hiukan myös vakavampia aiheita siskosten äidin muodossa. Hän on koko elokuvan ajan sairaalassa eikä missään vaiheessa ei kerrota minkä takia. Rivien välistä luettuna hän kärsii/on kärsinyt ilmeisesti pahemmasta sairaudesta, mikä aiheuttaa hämmennystä ja pelokkuutta etenkin nuoremmassa Mei siskossa. Tässäkin kohtaa Miyazaki kertoo nerokkaasti miten erilaisia lasten ja aikuisten ajatusmaailmat ovat; siinä missä siskosten isä näkee vaimonsa parantuvana toipilaana, näkevät lapset välillä väärinkäsitysten ja hämmennyksen takia äitinsä vakavasti sairaana potilaana, jonka he pelkäävät menettävänsä. Eräässä kohtauksessakin on lähes riipivän surullista katsoa Mei siskoa, joka ei kertakaikkiaan ymmärrä minkä takia äiti ei pääse sairaalasta pois vaikka hänen piti. Tässä kuvataan jälleen upeasti sitä, miten eri tavalla lapset maailmaa oikeasti näkevät aikuisiin verrattuna.
Naapurini Totoro on kuitenkin tunnelmaltaan äärimmäinen hyvän mielen elokuva, joka käsittelee normaaleja arkisia elämän asioita hyvin syvällisellä tavalla. Tähän teemaan lisätyt taianomaiset olennot Totorosta kissabussiin ja nokipalleroihin tekevät tästä elokuvan, jonka parissa viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Elokuvassa ei näennäisesti tapahdu elokuville tyypillisiä seikkailuja vaan se onnistuu luomaan täysin omanlaisensa tunnelman yhdistämällä normaalia arkea ja elämää mielikuvituksellisiin taikaolentoihin. Naapurini Totoro onkin kertomus nimenomaan lapsuudesta ja viattomuudesta, mitkä ovat teemoina hankalia hallita hyvin mutta mitkä Miyazaki toteuttaa upeasti. Elokuva on Miyazakin tyyliin suunnattu sekä aikuisille että lapsille ja katsojan iästä riippuen elokuva näyttäytyy hyvinkin erilaisena kokemuksena. Ja siinä juuri piilee tämän klassikon suurin viehätys.
Pitkän tauon jälkeen tuli löydettyä Ayreon uudelleen levysoittimeen tänä vuonna, edellisen kosketuksen ollessa vahvasti 01011001 -albumissa. Ilokseni huomasin tuon albumin saaneen seuraajan vuonna 2013 ja tätä The Theory of Everything -albumia on tullut tässä puolen vuoden ajan tasaisin väliajoin kuunneltua. Vasta nyt uskallan ottaa levyn arvosteluun, sillä tämän kokoluokan mammutissa on ollut paljon sisäistettävää eikä levy ole auennut hetkessä. Normaalisti tykkään käydä levyjä läpi kappaleiden vaiheet kerrallaan, mutta koska levyn kaikki neljä ”kappaletta” kellotavat 20+ minuuttia ja tyylillisiä vaihdoksia on lukemattomia, en näe tässä mitään järkeä. Siispä keskityn kokonaisuuteen. Pitemmittä puheitta.
The Theory of Everything
Kesto: 89:33 min
Julkaisu: 28.10.2013
Arjen A. Lucassenin Ayreon on erikoinen yhtye, sillä jokaisella albumilla on eri kokoonpano ja sävellystyö on yksinomaan Lucassenin harteilla. Kyseessä onkin projektiluontoinen yhtye, jossa säveltäjänä toimiva Lucassen kasaa levykohtaisen superkokoonpanon jokainen kerta tunnettujen yhtyeiden riveistä ja The Theory of Everything -levyllä onkin mukana yhteensä 21 muusikkoa erinäisissä rooleissa. Vahvoilla itämaisilla vaikutteilla ja folk elementeillä maustettu progressiivinen metalli on homman nimi ja tätä The Theory of Everything tarjoaa puolentoista tunnin, neljän raidan ja 42 osan verran (luku, joka on Hitchhiker’s Guide To The Galaxyn lopullisen kaikkiallisuuden totuus, kyseessä on suora lainaus). Mutta kuten aina Ayreonin kohdalla, tälläkin kertaa kyseessä on myös teemalevy, joka saavuttaa draamassaan eeppiset mittasuhteet.
Tarina kertoo isästä ja hänen nerosta lapsestaan, jotka molemmat yrittävät ratkaista ”kaiken teoriaa” eli kosmisten voimien alkuperien lopullista totuutta. Mukana on myös kilpaileva taho, opettaja, isän vaimo, psykiatri ja tyttö, joilla kaikilla on oma suuri roolinsa tarinassa. Jokaisella hahmolla on myös oma laulajansa, mikä tekee teemalevyn tarinasta erityisen helposti seurattavan ja jopa musikaalisen kokemuksen, jonka aikana kuulija pystyy hyvin visualisoimaan juonta kuuntelun lomassa. Laulajien tarinankuljetus ja suoritukset varastavatkin shown lopulta suvereenisti eikä ihme, sillä Lucassenin kasaama poppoo on erittäin vaikuttava: Cristina Scabbia (Lacuna Coil), Tommy Karevik (Kamelot, Seventh Wonder), Janne Christoffersson (Grand Magus), Sara Squadrani (Ancient Bards), Michael Mills (Toehider), John Wetton (Asia, UK, ex-King Crimson, etc.) sekä Suomen oma Marco Hietala (Nightwish, Tarot). Etenkin päähenkilön roolissa olevan Tommy Karevikin ja isän roolia tekevän Michael Millsin suoritukset ovat huikeaa kuunneltavaa.
Jos lauluista tulee vahvasti mieleen musikaalit niin itse musiikki on verrattavissa klassisen musiikin suuriin sinfonioihin; 4 osaa, teemojen variointia, yksi suuri kokonaisuus ja musiikillisesti erittäin moniulotteista sävellystyötä. Yhtenä kokonaisena sävellyksenä tämän levyn myös näen ja sen puoleentoista tuntiin mahtuu lähes ähkyyn asti todellista musiikin riemujuhlaa, jossa tunnelmat vaihtuvat surumielisestä hilpeään, energisestä mahtipontiseen ja seesteisestä räjähtävään. Levy on täynnä toinen toistaan loistavampia melodioita, riffejä ja rytmejä, joiden siirtymät toisiinsa nähden on sovitettu erittäin luontevasti ja sulavasti. Laajan soitinarsenaalin (perinteisten soittimien lisäksi mm. viuluja, huilua, mandoliinia, selloa ja useita kosketinsoittimia) ja rikkaiden musiikillisten kudosten ansiosta The Theory of Everything on ilotulitus, jollaiseen en ole Between The Buried And Me:n Colors levyn (2007) jälkeen törmännyt minkään bändin osalta.
Levy on kuitenkin melko raskas eepos pituutensa ja materiaalinsa takia ja jotkut kohdat tuntuvat hiukan liian juustoisilta. Kokonaisuus on sulavasti etenevä kokemus mutta välillä vellovammat tarinankuljetukset muuttavat levyn tyyliä enemmän taustamusiikiksi, joka vaatisi visuaalisen osan myös itselleen toimiakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Myös muutamia kunnolla ärhäkämpiä ulosanteja olisin levyltä toivonut pistämään adrenaliinia kehiin todenteolla vaikka rivakampia kohtauksia esiintyykin. Tämän takia pelkästään täydelliseksi musiikkikokonaisuudeksi levyä en voi kehua mutta lähelle tätä se pääsee. Erityisesti albumin avaava Phase 1: Singularity on teoksena huikaiseva mestariteos, joka lähes salpaa hengityksen neroudellaan niin sävellyksellisesti kuin rakenteellisestikin.
Vaikka The Theory of Everything on kunnianhimoinen ja massiivinen progemetallin virstanpylväs, ei musiikissa esiinny itsetarkoituksellista teknisen taidon puskemista. Ayreon ei ole koskaan painottanut tällaiseen ulosantiin eikä tee sitä nytkään vaan kaikki palaset palvelevat levyn kokonaisuutta edeten tunnelma ja sävellystyö edellä. Taidonnäytteitäkin toki nähdään ja tämä tapahtuu pääosin laulajien puolella mutta heidän virtuositeettinsakin toimivat enemmän tyylitajuisina kliimakseina kuin kukkoiluna. Usein Ayreon on seesteisemmällä puolellaan sortunut liian siirappisiin ratkaisuihin ja laimeisiin sävellyksiin mutta The Theory of Everythingilla tätä esiintyy lopulta hyvin vähän. Kokonaisuutena kyseessä onkin yksi Ayreonin eheimmistä, värikkäimmistä ja musiikillisesti rikkaimmista teoksista, joka vaatii kuulijaltaan paljon mutta antaa takaisin myös samalla mitalla. En ihmettele vaikka tästä albumista muodostuisi moderni klassikko tulevaisuudessa. Voisikin sanoa, että Arjen Lucassen on progemetallin Beethoven ja The Theory of Everything on hänen 9. sinfoniansa (olisi tosin jo liian sopivaa, jos tämä olisi Ayreonin yhdeksäs levy), joka nousee 2010-luvun parhaiden metallilevyjen joukkoon heittämällä.
Kohokohdat: Phase 1: Singularity (…jos nyt näin alleviivaavasta kokonaisuudesta haluaa jonkun palasen nostaa välttämättä esille)
Paljon on viime vuosina Ghostista puhuttu, mutta vasta viime aikoina on tullut yhtyeeseen tutustuttua. Melioran julkaisun jälkeen on tullut kunnolla yhtyeeseen tartuttua ja nyt on sen verran toistoja alla, että uskaltaa arvostelua levystä väsätä.
Kesto: 41:35
Julkaisu: 21.8.2015
Ghost on lyhyessä ajassa noussut todella suosituksi bändiksi maailmalla ja tämä huomio on ilmeisesti yllättänyt myös yhtyeen itsensä. Ghost on mielenkiintoinen yhtye, sillä bändin jäsenien todellisia identiteettejä ei julkisuudessa tiedetä ja he varjelevat niitä ilmeisesti tehokkaasti. Keikoilla nähdään vain Papa Emeritus III (häntä edelsivät tietysti I ja II vaikka todellisuudessahan kyse on luultavasti samasta henkilöstä) mikin varressa ja tuntemattomat Nameless Ghoulit instrumenteissa. Kuvaan kuuluu toki myös mustat kaavut, kasvomaalaukset ja naamarit sekä saatanalliset lyriikat ja mystinen olemus. Liian vakavissaan hommaa ei siis oteta ja nämä elementit tekevät yhtyeestä hyvin kiehtovan, etenkin nykyajan musiikkibisneksessä, jossa lähes kaikki on jo nähty eikä mikään enää shokeeraa ketään.
Musiikin tekeminen otetaan kuitenkin tosissaan ja suurin osa bändin menestyksestä johtuu onneksi yhtyeen laadukkaasta ulosannista eikä Ghost tämän ansiosta ole jäänyt pelkäksi hetken kuriositeetiksi. Nyt yhtye on julkaissut kolmannen studioalbuminsa Melioran ja suuremman suosion myötä myös odotukset bändiä kohtaan ovat kasvaneet. Levyn nimi on latinaa ja tarkoittaa ”parempaa” mutta ottamatta tähän kantaa voi silti huoletta sanoa, että Ghost on onnistunut kolmannellaan osumaan lähelle napakymppiä polveilevan ja monipuolisen rockinsa voimin.
Levyn aloittava Spirit on ilmava ja monikerroksinen avausraita, jossa komppikitaran tasainen töminä yhdistyy itsetarkoituksellisen kummitusmaisiin kosketinsaundeihin tyylikkäästi antaen kuitenkin tilaa myös pahaenteiselle laululle. Tunnelma on painostavan uhkaava mutta samalla hämmentävän kevyt. From The Pinacle To The Pit lisää kierroksia moottoriin hiukan raskaammalla groovellaan mutta onnistuu samaan hengenvetoon koukuttamaan kuulijansa nokkelilla ja tarttuvilla melodioillaan niin lauluissa, kitaroissa kuin koskettimissakin.
Levyn singlekappaleeksikin valittu Cirice vie levyn musiikillisia kontrasteja edelleen pidemmälle tarjoten saumattomasti yhteen punottuna niin runnovaa kitaravallia, slovarimaista mehustelua kuin mahtipontista kitara-kosketin sooloakin. Kertosäe jää mukavaksi korvamadoksi välittömästi. Minuutin pituinen väli-instrumentaali Spöksonat aiheuttaa nimensä ja koomisen pahaenteisyytensä takia aina hymähtelyä ja toimii Ghostin imagon boostaajana mainion harmittomasti. He Is on sekä kevyin että parhain teos levyllä ja hiukan juustoisen alkukitaroinnin jälkeen kappale on yhtä tarttuvuuden ja melodisuuden riemujuhlaa. Mikäli tästä kappaleesta ei nouse levyn todellista hittiä niin ei sitten mistään, tällaiset veisut on luotu valloittamaan maailmaa.
Mummy Dust kuljettaa levyä luontevasti tunnelmasta toiseen näennäisen synkähköllä ja painostavalla poljennollaan. Kappale jää auttamatta levyn hittikimaran edessä tasapaksummaksi välibiisiksi mutta huono kappale ei missään nimessä ole. Majesty ei yllä myöskään Melioran kirkkaimpaan kärkeen mutta toimii mallikkaana välipalana todellisten hittien välissä. Erityismaininta myös kappaleen alulle, jonka vahvat Deep Purple vibat lämmittävät mieltä hyvinkin paljon. Devil Church on jälleen lyhyt väli-instrumentaali, jonka koominen dramaattisuus on hauskaa kuunneltavaa. Spöksonatin tavoin sen tarkoitus on luultavasti vain korostaa Ghostin imagoa.
Absolution on jälleen levyn parhaita kappaleita, jonka murjovan heavy rockin alta paljastuu groovaava, tarttuva ja melodinen sisus. Kappale on värikäs ja kertosäkeen aikana pää alkaa pakostakin nytkymään eikä mukana laulamisen houkutusta pysty pitkään vastustamaan. Levyn päättää lopulta Deus In Absentia, joka tarjoaa päätöskappaleen luonteelle sopivaa teatraalisuutta ja suureellisuutta. Raikkaan rytminen ja melodinen teos tarjoaa koukkua koukun perään ja lopettaa Melioran erittäin tyylikkäästi. Kappaleesta muodostunee He Isin, Absolutionin ja Ciricen tavoin hitti.
Meliora kuulosti ensikuulemalta melko tasaiselta levyltä mutta mitä enemmän albumia pyörittelee, sitä moniulotteisemmaksi se muodostuu. Levy taiteilee todella uskottavasti raskaan groovaavan rockin ja melodisen tarttuvan popin välimaastossa kosiskellen välillä myös progen ja metallin suuntaan, tehden tämän kuitenkin hyvin hienovaraisesti. Kappaleista noin puolet on selkeää hittimateriaalia ja loput toimivat pääosin mainioina kokonaisuutta tukevina teoksina eikä huonoja kappaleita levylle täten mukaan mahdu. Kokonaisuutena levy on hämmentävän yhtenäinen ottaen huomioon miten paljon erilaisia tunnelmia siitä löytyy. Synkkyys ja tummuus ovat lopulta kuitenkin vain pintalumetta ja kun katsoo levyä tarpeeksi syvälle huomaa miten energinen ja valoisa se todellisuudessa onkaan koukuttavine kertosäkeineen ja runsaan tarttuvine melodioineen. Meliora on kaikinpuolin erittäin laadukas rockalbumi, joka kumartaa 70-luvun rock/pop maailmaan, ottaa mukaan 80-luvun metallimaailman teemoja ja tuo ne pilke silmäkulmassa raikkaana toteutuksena nykyaikaan.
Sitten hypätään First Person Shooterien maailmaan jälleen. Crysis trilogia kyseessä ja arvostelu tapahtuu Unchartedin tavoin koko pelisaagasta. Pelit on julkaistu vuosina 2007, 2011 ja 2013.
Crysis Trilogy
Far Cry -pelisarjan luonut Crytek sai vuonna 2007 näkyvyyttä osakseen julkaistuaan trilogiaksi muodostuvan Crysis pelin markkinoille. Peli on tyyliltään lähellä klassista FPS genreä lisättynä scifi elementeillä ja muutamilla omaperäisillä mausteilla. Lähitulevaisuuteen sijoittuva peli keskittyy Yhdysvaltojen armeijan erikoisjoukon, ”Raptor Squadin” salaiseen tehtävään Pohjois-Korean maaperällä, jossa ryhmän on määrä ottaa selvää alueelta löytyneen mystisen arkeologisen esineen alkuperästä. Lopultahan kyse on tietenkin jostain ihan muusta ja ennenpitkää ollaan globaalin alien invaasion kynnyksellä ja hommat meinaa levitä käsiin. Crysis 2 ja 3 jatkavat ensimmäisen osan viidakossa alkavaa tarinaa New Yorkin kaupungissa ensin muutamaa vuotta ja lopulta yli 20 vuotta myöhemmin Crysis tapahtumista.
Ensimmäinen Crysis on kokonaisuutena trilogian laadukkain osa, vaikkakaan ei kaikilta osa-alueilta. Juoni on tasoa mukiinmenevä eikä tarjoa mitään kovin yllättävää tai originiaalia ja tämä onkin koko trilogian suurin ongelma. Crysis on kuitenkin pelattavuudeltaan hauska ja sulava peli, jossa voit perinteisen ammuskelun lisäksi harrastaa erilaisia taktiikoita aina hiljaisista stealth iskuista rajuihin rynnäkköihin ja etäisistä tarkka-ampumisista erilaisiin lähikontakteihin.
Kaikissa Crysis peleissä päähenkilöllä (ensimmäisessä Nomad ja jälkimmäisissä Prophet, molemmat ovat Raptor Squadin jäseniä) oleva ”nanosuit” onkin yksi trilogian parhaista puolista; se tekee hahmosta eräänlaisen superihmisen antaen tälle mahdollisuuden näkymättömyyteen, vahvaan suojapanssariin, voimaiskuihin ja taktiseen taistelukentän tarkkailuun. Tämän lisäksi ensimmäinen Crysis tarjoaa ”sandbox” tyylisen pelikentän, jossa pelaaja liikkuu avoimissa tiloissa ja kykenee täten suorittamaan tehtäviään näppärästi useilla eri tyyleillä. Välillä pelaaja pääsee myös mässäilemään tykistöllä ja panssarivainuilla, mikä on erittäin hauskaa.
Crysisin grafiikat ovat poikkeuksellisen laadukkaat 2007 vuoden pelille ja tästä peli sai julkaisuaikanaan paljon huomiota. Parannuksia tuli tietenkin vielä trilogian myöhemmille osille ja vaikka ulkonäkö ei tee mistään pelistä automaattisesti hyvää, on Crytekin saavutuksia pakko ihailla ja ne tuovat tiettyä lisäarvoa peleille. On vaikea kuvitella esimerkiksi Final Fantasy VII:n ja ensimmäisen Crysisin välillä olevan vain 10 vuotta eroa ja Crysis pärjää vertailussa edelleen uutuuspeleille tällä saralla.
Crysis 2 ei omaa ensimmäisen osan viidakossa temmeltämisen viehätystä ja New Yorkin kaduilla riehuminen jääkin putkijuoksumaisen tyylinsä, keskinkertaisen (ja hiukan omituisen) juonensa ja värittömien hahmojensa takia jokseenkin latteaksi kokemukseksi. Juonen lisäksi minkään trilogian osan hahmot eivät ole erityisen mielenkiintoisia mutta jotenkin Crysis 2:ssa kaikki hahmot (ehkä Hargreavea lukuunottamatta) ovat tylsiä eikä niihin synny mitään sidettä. Etenkin tiedemies Gould on todella laimea versio Metal Gear Solid saagan Hal Emmerichistä, jos vertailukohteita täytyy hakea. Peli tuo taistelutilanteisiinkin vain muutamia uudistuksia, joten merkittävää kehitystä ensimmäiseen osaan ei ole tälläkään saralla. Pelattavuus on edelleen kuitenkin viihdyttävää ja hauskaa, mikä nostaa Crysis 2:n kelpo peliksi.
Crysis 3 päättää tarinan tyylikkäästi ja kuten trilogian päätösosilla yleensä on tapana, on tämä selkeästi tunnelmaltaan mahtipontisin ja henkeäsalpaavin. Taistelumekanismiin on tuotu hyviä uudistuksia etenkin aseissa ja näistä mainittavimpana uniikki jousiase, jolla pelaaja pystyy näkymättömänä napsimaan vihulaisia tehokkaasti normaalein, sähköistetyin, palavin ja räjähtävin nuoliammuksin. Muutenkin stealth hiipimisen merkitys korostuu Crysis 3:ssa mukavasti vaikka massiivisia rähinöitä pääsee myös toteuttamaan paljon.
Vaikka mielestäni alkuperäisen Crysis pelin viidakkomaisema on tunnelmaltaan hienoin, on Crysis 3:n futuristisessa New Yorkin erämaassa myös oma hohtonsa. Tämän lisäksi hahmoihin on selkeästi panostettu Crysis 2:sta enemmän ja välillä esiintyy jopa oikein menevää draamaa. Etenkin alkuperäisen Raptor Squadin Michael ”Psycho” Sykesin, päähenkilö Prophetin ja kapinallisjohtaja Claire Fontanellin välinen kemia on hyvin toteutettua ja antaa pelille toisessa osassa puuttunutta inhimillisyyttä. Juoni on muutenkin kenties koko trilogian parasta antia vaikka edelleenkään liiallisesta omaperäisyydestä peliä ei pääse syyttämään. Esimerkiksi Biowaren Mass Effect trilogian kaltaiseen mestarillisuuteen ei päästä lähellekään mutta huonoksi Crysis tarinaa ei silti voi sanoa.
Kaikenkaikkiaan Crysis pelisarjan kanssa viihtyy varsin mukavasti vaikka mestariteokseksi siitä ei ole. Pelattavuus on hauskaa ja rentoa mutta tositilanteissa myös adrenaliinintäytteistä ja jännittävää, minkä ansiosta Crysis pelisarjaa voi huoletta suositella kaikille FPS faneille. Tarina on vähän omituinen ja lopulta hiukan mielikuvitukseton mutta silti ihan viihdyttävä. Aluksi olin hiukan pihalla Crysis 2:sta aloittaessani, sillä ykkösosan juoni loppui kummallisesti kesken ja toisen osan alkaessa oli selvästi tapahtunut paljon näiden kahden pelin välillä. Netistä kaiveltuani sain kuitenkin selville, että näiden osien välissä on ilmeisesti julkaistu myös trilogiasta irrallin Crysis Warhead peli, joka nitoo tarinan yhteen. Mielestäni tämä on hiukan erikoinen ratkaisu.
Parhaiten Crysis tullaan luultavasti muistamaan juuri vallankumouksellisista grafiikoistaan, mitkä ovat varmasti boostanneet myös muiden pelifirmojen halua viedä omat pelinsä samalle tasolle tällä osa-alueella. Onneksi Crysis trilogia on myös muutakin kuin vain grafiikat, vaikka puutteita ja parannettavaa löytyy paljon. Moninpeli on peleissä myös mahdollista mutta koska olen itse todella laiska pelaamaan nettipelejä, ei tästä minulla ole kokemusta. Tämä on kuitenkin oiva lisä peleihin ja antaa niille varmasti lisäarvoa niiden pelaajien silmissä, jotka tätä harrastavat. Muutoin Crysis jää hauskaksi kokemukseksi vaikka siitä ei klassikoksi olekaan.
Viime vuonna aloitettu ja tänään päätökseen luettu teos. Joskus hommat jää niin sanotusti roikkumaan. Ei anneta sen häiritä, vaan isketään kiinni Viljamin muotoilemaan tarinaan mystisestä bändistä ja sen vielä mystisemmästä edesmenneestä johtohahmosta.
Kingston Wall: Petri Wallin saaga
”Silti se, ettei Walli ollut elossa enkä voinut kysyä mitään suoraan häneltä, vaivasi minua kirjoittamisvaiheen loppuun saakka. Pohdin jokaisen tarinan kohdalla, kunnioitanko hänen mainettaan vai likaanko sen vain. Walli itse vaati totuutta kaikilta ja kaikessa. Koin, että ainoa keino tehdä asianosaisille oikeutta oli laatia mahdollisimman tarkka kuvaus tapahtuneesta. Pyrin kertomaan kaiken Wallin tyylillä. Intuitiolla, suoraan ja fiiliksellä. Etsin ihmistä, en yrittänyt luoda myyttiä. Kaikkia ei voi miellyttää. Tämä on minun tulkintani kuulemastani.”
– Viljami Puustinen, Helsingissä tammikuussa 2014
Kingston Wall on varmasti yksi mielenkiintoisimmista rockyhtyeistä mitä Suomessa on koskaan nähty ja yhtyeen vaikutus on ollut merkittävä myös monelle tätä seuranneelle tekijälle niin musiikillisesti kuin asenteeltaankin. Vaikka yhtye ei koskaan ulkomailla lyönytkään läpi, olisi sillä oikeissa olosuhteissa ollut kaikki potentiaali siihen. Aika ja tyyli eivät kenties olleet vain suotuisat mutta oliko taustalla todellisuudessa jotain muutakin? Kolme soittajaa, kolme albumia, nopea hajoaminen ja traaginen laulaja/kitaristi Petri Wallin itsemurha tekivät Kingston Wallista salaperäisen legendan, jonka perintö nostaa arvoaan vuosi vuodelta. Itselläni oli ainakin kova tiedonjano saada selville mitä Wallin elämässä oikeasti tapahtui ja tämän selvittämiseen Viljami Puustinen on käyttänyt paljon energiaa ja aikaa kirjaa valmistaessaan.
Kingston Wall: Petri Wallin saaga onkin kertomus nimenomaan Petri Wallista ennemmin kuin Kingston Wallista mutta koska yhtye oli Wallille henki ja elämä, kerrotaan yhtyeen tarina kirjassa myös sivutuotteena hyvin kattavasti. Jukka Jylli (basisti) ja Sami Kuoppamäki (rumpali) ovat kirjassa kuitenkin haastateltavina osapuolina ja heidän tarinoitaan yhtyeen ajalta käsitellään lähinnä vain kun ne liittyvät jotenkin suoraan Wallin tekemisiin. Puustinen on bändikumppaneiden lisäksi myös haastatellut lukuisia Wallin elämään vaikuttaneita ihmisiä saadakseen selville Wallista niin paljon kuin mahdollista. Lausunnoista ja dokumenteista Puustinen on muodostanut hyvinkin tarkan kuvauksen Wallin elämästä, persoonasta ja sielunmaisemasta.
Perusteellisen pureutumisen lisäksi pidän kirjassa erityisesti siitä, että Puustinen on ottanut hyvin neutraalin lähestymisen kirjoitustyyliinsä eikä hän tuo omia mielipiteitään esille asioista. Hän on yksinkertaisesti tarinankertoja, joka esittää asiat kuten hänelle ne on esitetty, tuoden esille Wallin koko persoonan hyveineen ja paheineen. Kirjan perusteella voisikin sanoa, että Walli oli hyvin ristiriitainen persoona, joka oli samaan aikaan herkkä taitelija, suuri rakastaja, kusipäinen rokkikukko ja armoton diktaattori. Yksi asia paistoi kuitenkin vahvasti Wallista läpi; hän eli täysillä elämäänsä oman päänsä mukaan kadehdittavan määrätietoisella otteella. Sen enempää spoilaamatta (jätän sen kirjan tehtäväksi) sanottakoon, että hän vaikutti olevan mielenkiintoinen individualisti, joka otti voimakkaasti vastaan niin ilot kuin surutkin ja teki lopulta pitkällekin vietyjä asioita hurahtaessaan.
Kirja keskittyy pääasiallisesti kertomaan Wallin elämää teiniajoista eteenpäin ja vaikka ajalliset hypyt ovatkin vähän sekavia, on toteutus silti pääosin looginen ja selkeä. Kingston Wallin kehityskaari käydään läpi hienosti eikä Puustinen jää onneksi turhaan analysoimaan yhtyeen kappaleita ja musiikkia, hän jälleen yksinkertaisesti vain kertoo levyjen syntytarinat ja vaiheet, pääpainon ollessa koko ajan Petri Wallissa. Levyjen tekovaiheisiin pureudutaankin seikkaperäisesti ja ne auttavat ymmärtämään yhtyeen musiikkia ja kehityskaarta ihan uudella tavalla. Etenkin kolmannen levyn luomista avataan paljon eikä kaikki siinä ole ainakaan itselleni miellyttäviä totuuksia. Näin fanin näkökulmasta.
Lopulta kirja avaa Wallin kuolemaa ympäröivää mysteeriä myös paljon mutta koska itsemurhakirjettä Walli ei koskaan jättänyt, jää lopullinen totuus auttamatta ikuiseksi arvoitukseksi. Jälleen kerran Puustinen jättää spekuloinnin täysin lukijalle eikä ala puimaan omia analyysejään kuolemasta. Tämä on ammattimainen lähestyminen arkaan aiheeseen ja samalla tietynlainen kunnianosoitus Wallille ja hänen läheisilleen. Lukija saa kuitenkin vahvan käsityksen siitä mitkä tekijät ovat todennäköisesti Wallin päätökseen vaikuttaneet mutta sen spekuloinnin paikka ei ole myöskään täällä. Traagisia tapahtumat kuitenkin olivat kuten luultavasti aina näin rajuissa tapauksissa.
Kingston Wall: Petri Wallin saaga on oikein kattava ja laadukas kertomus Kingston Wallin alusta sen lopetukseen mutta ennenkaikkea kirja on objektiivinen tosikertomus miehestä bändin takana. Puustinen itsekin miettii kirjassaan sitä, onko Wallin elämän avaaminen oikeutettua vai pitäisikö vuonna 1995 kuolleen miehen muistoa kunnioittaa vaikenemalla. Itse koen kuitenkin tämän teoksen olevan kunnianosoitus ennenkaikkea Petri Wallille ja hänen läheisilleen mutta myös Kingston Wallille ja yhtyeen faneille. Näen itse ainakin kirjan luettuani Wallin ja hänen yhtyeensä aivan uudessa valossa ja ymmärrykseni koko trio kohtaan (Jylliä ja Kuoppamäkeä myöden) on myös selkeämpi. Tästä syystä arvostan suuresti Puustista, että hän on uskaltanut ottaa vastuun aran aiheen avaamisesta ja tuonut tarinan faneille sisäistettäväksi.
Arvosana: 8,0/10
(Vaikka koen tämänkaltaisten teosten arvottamisen vähän epämukavaksi, niin teenpä sen silti kun se nyt tapana on ollut. Laadukkaalle ja ammattitaitoiselle kirjoittamiselle ja kiehtovalle tositarinalle, kippis.)
80-luvun lopulla maailmaan pamahtanut Alavutelainen aboriginaali. Viime vuosien näköhavainnot tehty Mikkelin, Lappeenrannan ja Tampereen taajama-alueilla. Perso metrilakulle ja Classic kermatoffee jäätelölle. Tykkää soittaa pasuunaa ja haluaisi kasvattaa edes kerran elämässä viikset (<- kiitos movember 1.11.2015-30.11.2015).
