Spoilerit mukana.
Obi-Wan Kenobi
Kun Disney ilmoitti, että he aikovat tehdä Obi-Wanista oman sarjan, missä Ewan mcGregor ja Hayden Christensen palaavat ikonisiin rooleihinsa, olin aika innoissani. Hype sarjan ympärillä kasvoi myös nopeasti aika isoksi, joten pakostikin takaraivoon hiipi ajatus, että show ei millään yllä kaiken hypen tasolle, vaikka se olisikin hyvä. Itse olen prequel trilogian ajan lapsi ja vaikka Episode I-III ovatkin vuosien varrella saaneet aika paljon kritiikkiä osakseen, on niillä selvästi paikka sydämessäni Star Wars fanina. Ja oli niistä mitä mieltä tahansa, Lucasin luoma tarina näissä kolmessa elokuvassa ainakin kunnioittaa lorea ja tarinaa kokonaisuutena. Samaa ei voi todellakaan sanoa sequel trilogiasta, jonka päätös Episode IX on ehkä karmeinta paskaa, mitä Star Wars universumiin on luotu. Leffa ei ole itsessään pelkästään huono, mutta se myös onnistuu vesittämään enemmän tai vähemmän kaikki aiemmatkin Star Wars elokuvat. Tämä mielessäni odotin Obi-Wan sarjaa myös hiukan pelonsekaisin tuntein.
Nyt sarja (tai ainakin kausi) on kuitenkin tullut päätökseensä ja heti ensitöikseen on sanottava, että se ei todellakaan yllä kaiken hypen tasolle, mutta tämän lisäksi sarja oli itselleni myös selkeästi pettymys monellakin tapaa. Kuuden jakson kausi on melko tiivis, mutta tunnin mittaisilla jaksoilla saisi kerrottua myös hyvin paljon. Sarja sijoittuu 10 vuotta eteenpäin Episode III:n tapahtumista, kun Tasavalta sortui, lähes kaikki Jedit metsästettiin kuoliaiksi ja Darth Sidious nousi keisariksi uudessa imperiumissaan, Darth Vader rinnallaan. Obi-Wan elää piilossa normaalia elämää Tatoeenilla, vahtien samalla Luke Skywalkeria. Käsky 66:sta selviytyneitä jedeja jahtaava, entisistä jedeistä koostuva inkvisitio pääsee kuitenkin hänen jäljilleen ja lopulta he kidnappaavat prinsessa Leian, tavoitteenaan houkutella Obi-Wan ulos piilostaan.
Okei, tarina lähtee käyntiin ihan mallikkaasti. Mutta lässähtää aika nopeasti. Joka jakso toistaa käytännössä samaa kaavaa: päähenkilöt ovat pakosalla ja inkvisitio/imperiumi/Darth Vader jahtaavat heitä. Jahtaaminen päättyy aina kohtaamiseen ja taisteluun. Joka kerta taistelu päättyy siihen, että sankarit pääsevät pakoon, eikä kukaan tapa ketään vaikka heillä olisi siihen mahdollisuudet. Ja sama jahtausralli alkaa jälleen. Kaksi merkittävää hahmoa saavat kyllä ”surmansa” temmellyksissä mutta ilmeisesti Qui-Gon Jinn oli jotenkin vajavainen Jedi, sillä molemmat hahmot, sekä Reva että Grand Inquisitor selviävät naarmuitta valomiekan lävistettyä heidän rintakehänsä. Eikä selviytymisiä edes selitetä millään tavalla, he vain ovat elossa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on heittämällä koko sarjan raivostuttavin asia, sillä tämmöisessä ei ole mitään logiikkaa tai järkeä. Surkeaa käsikirjoittamista.
Sarja etenee samalla kaavalla ja tuntuu siltä, kuin juoni ei oikein liikkuisi mihinkään. Samaa takaa-ajoa vain jaksosta toiseen. Ohjauksellisesti olen myös jokseenkin pettynyt sarjaan, sillä monet kohtaukset ovat aika ala-arvoisen ja sekavan näköisiä, mutta toisaalta mukana on myös paljon visuaalisesti kaunista tuotantoa. Erityisesti viimeisen jakson Vader vs. Kenobi kaksintaistelu oli upeaa katseltavaa, vaikka kohtauksen pimeys häiritsikin välillä katsottavuuden selkeyttä. Myös Anakinin ja Obi-Wanin flashback taistelu menneisyydestä, kun he harjoittelevat keskenään, oli hienoa katseltavaa ja toi ihan mukavaa lihaa jakson luiden ympärille.
Moses Ingramin näyttelemä hahmo Reva saa mielestäni aivan liian suuren roolin sarjassa. Hahmo ei oikeasti ole kovinkaan mielenkiintoinen eikä Ingramin näyttelijäsuoritus myöskään vakuuta ihan hirvittävästi. Mutta tämän lisäksi hahmolle on käsikirjoitettu aika surkeaa dialogia, joten lopputulos on huono. Lisäksi minulle jäi täysin mysteeriksi, että miksi Reva (selvittyään valosapelin iskusta rintakehään) lähtee jahtaamaan Luke Skywalkeria Tatoeenille sen jälkeen, kun Vader ”tappaa” hänet ja hänen suunnitelmansa Vaderin kukistamiseksi tuhoutuvat. Yrittikö hän todistaa Imperiumille, että tappamalla Luken hän voisi tulla takaisin Inkvisitioon? Reva petti Vaderin ja inkvisition, heillä ei ole mitään syytä ottaa häntä takaisin, ainoastaan tappaa hänet jos he näkevät tämän elossa. Joten Luken ajojahdin tarkoitusperät jäivät itselleni täysin pimentoon. Totaalisen huonoa käsikirjoittamista ja hahmokehitystä. Grand Inquisitoria näytellyt Rupert Friend tekee sarjassa tosin hyvää työtä.
Ei huonoa ilman hyvääkin. Ewan McGregor loistaa Obi-Wanin roolissaan ja hän todellakin kantaa tätä sarjaa niin, ettei se vaivu totaalisen surkeuden tasolle. Myös Hayden Christensen onnistuu Vaderin/Anakinin roolissa hyvin, mutta McGregorin lisäksi Vivien Lyra Blairin näyttelemä prinsessa Leia on ehdottomasti yksi sarjan parhaista puolista. Ja erityisesti Obi-Wanin/Leian välinen kemia ja hahmokehitys ovat niitä harvoja asioita sarjassa, jossa oikeasti onnistutaan hyvin. Tämä myös palvelee hyvin Star Wars tarinan tulevia tapahtumia, kuten Episode IV:sta. Obi-Wanin hahmokehitys toimii myös yksinään todella hyvin, mutta se on lähinnä Leian ansiota että näin tapahtuu. Ainakin osittain toivosta luopunut entinen jediritari saa taistelutahtonsa takaisin prinsessa Leian ansiosta ja sarjan alun vässykkä Obi-Wanista muovautuukin vielä taistelija, joka uskaltaa uhmata avoimesti imperiumia ja pimeää puolta. Leian hahmo myös kunnioittaa suuresti sitä hahmoa, minkä lopulta näemme Episode IV-VI elokuvissa ja hahmokehitys menee sarjassa juuri oikeaan suuntaan.
Obi-Wan Kenobi on ihan ok sarja, mutta osittain kerrassaan surkea käsikirjoittaminen, hahmokehitys ja sekava ohjaustyö vesittävät sitä vähän liikaa. Ainoa kunnollinen tarinankerronta ja hahmokehitys tapahtuu Leian ja Obi-Wanin välisen kemian kautta, muutoin sarjassa ei tapahdu oikein mitään, miksi sen pitäisi olla jollain tavalla merkittävä panostus Star Wars universumiin. Christensenin Darth vader on myös varsin onnistunut hahmo sarjassa, mikä on erittäin tärkeää, sillä kyseessä on yksi ikoninen hahmo, jota ei olla vielä onnistuttu Disneyn käsissä kuraamaan. Iso osa sarjasta on kuitenkin vain mitäänsanomatonta takaa-ajoa ja taistelua, mikä ei kuljeta juonta ja tarinaa millään tavalla eteenpäin. Ja osa hahmoista on täysin turhia, kuten Reva. Puhumattakaan juonesta ja tapahtumista, jotka ovat isolta osalta täysin epäloogisia ja typeriä. Ainoastaan Vader, Obi-Wan ja Leia ovat hahmoja, joiden hahmokehitystä viedään oikeasti eteenpäin ja yksistään nämä kolme hahmoa kannattelevat tätä sarjaa. Obi-Wan Kenobi ei ole huono sarja, mutta se ei todellakaan yllä sitä kohtaan muodostuneen hypen tasolle. Mikä on vielä pahempaa on se, että skeptisyydestä huolimatta sarja on osittain iso pettymys, vaikka tällä oli potentiaalia johonkin paljon parempaan.
Arvosana: 7,0/10
Metallica AKA Black Album (Remastered 2021)
Tasan 30 vuotta on kulunut siitä, kun Metallicalta tuli ulos tämä mustakantinen, nimetön albumi. 80-luku oli Metallican kulta-aikaa, jolloin bändi puski ulos 4 erilaista, mutta yhtä mestarillista metallialbumia. 83-vuoden debyytti Kill ’Em All oli nuoruuden vimmalla luotu raaka thrash metal albumi, joka oli ensimmäisiä tyylilajinsa edustajia kehittyvässä metalliskenessä. Albumi on edelleen yksi thrash metallin virstanpylväistä. Tätä seurannut 84-vuoden Ride The Lightning oli energisyydessään ja raakuudessaan edeltäjänsä veroinen mutta tämän lisäksi bändin soundi alkoi kehittyä yhä monipuolisempaan ja monitasoisempaan suuntaan, mistä hyvä esimerkki on mm. levyn päättävä kerrassaan fantastinen instrumentaali The Call of Cthulhu. Komannella levyllään bändi iski todelliseen kultasuoneen vuonna 86, kun yhtyeen Master of Puppets -albumi alkoi valloittaa maailmaa. Äkäinen thrash metal naitettiin progressiivisten kappalerakenteiden ja vaihtelevan melodisuuden kanssa ja lopputuloksena syntyi yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista metallialbumeista. Neljäs albumi, vuoden 1988 …And Justice For All, joka on mielestäni yhtyeen paras albumi, on melkeinpä jo puhdasveristä progemetallia, missä on vivahteita heavy metallista ja thrash metallista. Soundit ovat levyllä mitä ovat mutta kokonaisuus on sävellystasolla äärimmäisen vahva.
Tuolla levyllä yhtyeen musiikkiin vahvemmin hiipineet heavy metal vaikutteet ovatkin Black Albumin suurin kantava genre mutta progressiivisemman ja kokeellisemman sävellystyön yhtye jätti kokonaan taakseen, joten …And Justice For All -albumia voidaan pitää yhtyeen 80-luvun tyylisuunnan ja kehityksen kulminaatiopisteenä, minkä jälkeen alkoi 90-luku ja bändi päätti aloittaa uuden sivun musiikillisella ulosannillaan. Niin hyvässä kuin pahassakin. Tosiaankin, Black album on henkeen ja vereen raskas heavy metal albumi ja yhtyeen suosion kannalta ylivoimaisesti heidän merkittävin albumi. Levyä on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta ja levy nostatti yhtyeen megaluokan tekijöiden joukkoon. Nyt tasan 30 vuotta myöhemmin Blackened Recordings -levy-yhtiön kautta albumista on julkaistu remasteroitu juhlapainos. Miltä kuulostaa kenties tärkeimmän metalliyhtyeen tärkein albumi näin 30 vuoden jälkeen?
On ehkä hiukan turhaa tämän levyn kohdalla käydä albumia läpi kappale kerrallaan mutta teen sen silti, koska se on tyylini levyarvosteluissa ollut aina. Levyn aloittava Enter Sandman on kenties yhtyeen kaikkien aikojen soitetuin kappale, minkä tunnistaa varmasti jopa bändiin vihkiytymättömätkin ihmiset. Pahaenteinen kitaramelodia johdattelee kuulijan raskaaseen mutta samalla myös letkeän rullaavaan heavy metal poljentoon, James Hetfieldin sylkiessä väkeviä lyriikoitaan kuin myrkkykäärme kuulijan päälle. Riffit ovat rautaa, kitarasoolot ovat rautaa, vokaalit ovat rautaa, kaikki on rautaa. Vaikka tätä kappaletta on soitettu joka paikassa jo kyllästymiseen asti, ei siitä mihinkään pääse, että tämä on aivan timanttinen heavy metal klassikko. Sad But True vie musiikillista raskautta yhä pidemmälle ja kyseessä onkin Master of Puppets -levyn The Thing That Should Not Be -klassikon jälkeen yhtyeen raskain kappale. Pieni laid back soitanta kappaleen pääriffissä tekee kappaleen perusrakenteesta järisyttävän raskaan ja groovaavan, mutta myös painostavan ja jopa hiukan ahdistavan. Hyvällä tavalla. Kappaleena tämä on jopa levyn avausta vaikuttavampi.
Holier Than Thou pistää hiukan nopeampaa tempoa kehiin, mikä on edellisten kappaleiden raskauden jälkeen oikein tervetullutta. Ei ehkä levyn ikimuistoisin kappale, mutta erittäin vahva ja suoraviivainen veto tästä huolimatta ja puolustaa paikkaansa klassikoiden seassa hyvin. Lyriikat hyvin ajatuksia herättävät myös. The Unforgiven on yksi metallimaailman ikimuistoisimmista slovareista ja kappale ei ole enempää eikä vähempää kuin mestariteos. Tunnelma kappaleessa on myös melko painostava, joten kovin raikas ja kepeä slovari kyseessä ei todellakaan ole, mutta sen aika löytyy levyltä kyllä myöhemmin. Painostava tunnelma jatkuu raskaalla Anywhere I Roam klassikolla, jonka alun tummanpuhuva kitaraintro virittää kuulijan välittömästi oikeaan tunnelmaan. Riffit ovat jälleen kerrassaan mainioita, minkä lisäksi melodiaosuudet tuovat mukavaa kontrastia ja raikkautta kappaleeseen. Kirk Hammetin kitarasoolo on tuttua Metallicalaatua, eikä Hetfieldin laulamista voi olla rakastamatta. Päälle vielä Ulrichin tunnistettava kannuttelu ja Jason Newstedin bassottelu/taustalaulu, niin ei voi parempaa pyytää. On tämä ollut kyllä melkoinen kokoonpano aikoinaan.
Don’t Tread On Me tasaannuttaa menoa hiukan. Kappale jatkaa samanlaisella raskaalla albumille ominaisella tyylillä, mutta kappaleen riffit ja groove eivät yllä ihan levyn timanttisimman kärjen joukkoon. Kappale on tunnistettava, mutta rakenteellisesti hiukan hutera ja riffien/soolojen osalta ei niin vaikuttava. Jos tältä levyltä joku uskaltaa jotain biisiä sanoa täytebiisiksi, niin tämä olisi ehkä sellainen. Ei huono, ei loistava. Through The Never on jälleen vähän vauhdikkaampi ralli ja tässä kappaleessa levylle tuttu groove tulee jälleen voimakkaammin esille. Rytmisiä koukeroita viljellään mukavasti ns. kertosäkeessä mutta tässäkin kappaleessa säkeistöjen riffit ovat välillä ehkä hiukan liian tasaisia. Kirkin kitarasoolo on todella maukasta kuultavaa jälleen kerran ja tuo lisäsävyä kappaleeseen kyllä kivasti.
Levyn toinen slovariklassikko on tietenkin Nothing Else Matters, yksi maailman rakastetuimmista balladeista. Enter Sandmanin tapaan tätäkin kappaletta on vuosikymmenten varrella soitettu kulumiseen asti, mutta tästä huolimatta kappale on kestänyt aikaa äärimmäisen hyvin. Täysin ajaton klassikko ja väkevä testamentti Metallicalta, että hei, me osataan kyllä myös herkistellä. Tämän klassikompaa biisiä saa kaukaa hakea. Of Wolf And Man palauttaa tunnelman raskaan heavyn polulle ja kappaleen keskitempoinen poljento ja riffit pistävät pakostakin niskan nykimään. Erityisesti haluan nostaa esille tässä kappaleessa Jason Newsteadin taustamylvinnät, yhdessä Hetfieldin päälaulun kanssa kaksikko kuulostaa todella häijyltä ja vakuuttavalta. The God That Failed hidastaa tempoa entisestään ja raskas poljento senkun jatkuu. Kappale onkin yhdessä Sad But Truen kanssa kenties levyn raskainta antia. Riffit toimivat loistavasti ja Hetfieldin väkevä lyyrinen anti, Newstedin basson lätkyttely, Ulrichin pomminvarma kannuttelu, sekä Hammetin ah jälleen mahtava kitarasoolo kruunaavat teoksen upeasti.
My Friend Of Misery on jonkinlainen slovarin ja raskaan heavy metal poljennon hybridi. Tempo laahaa matalana ja kitarariffit jylläävät, mutta kappaleessa on myös jotain hämmentävää balladimaisuutta ja kepeyttä. Tästä kappaleesta tulee ehkä vahvimmin vielä mieleen …And Justice For All levyn kokeellisempi anti, kaikuja menneisyydestä. Biisi groovaa ja toimii kaikinpuolin loistavasti, vaikka voisi olla ehkä vähän lyhyempikin. Levyn päättää The Struggle Within, jonka alun marssirummuttelu luo mukavan mahtipontisen tunnelman. Nopeasti tempo kuitenkin muuttuu nopeammaksi ja rullaavammaksi heavy metalliksi. Valitettavasti kappale kuitenkin kuulostaa tämän jälkeen hiukan väkisin väännetyltä: riffeissä ei ole oikein voimaa, kertosäe on hiukan geneerinen ja meno on vähän väsyneen oloista. Tämä kappale on ehkä suurin ihmetykseni koko tällä albumilla, miksi se on siinä mukana ja minkä takia juuri päätöskappaleena? Kappale loppuu myös todella yhtäkkisesti, tämän kaltaiselle albumille olisi toivonut vähän jotain mahtipontisempaa lopetusta. My Friend Of Misery olisi esimerkiksi ollut paljon parempi lopetuskappale levylle, eikä The Struggle Within -teosta olisi tällä levyllä tarvittu mielestäni lainkaan.
Kuten sanottu, Metallican Black Album on yhtyeen uran kannalta sen selvästi merkittävin levy, joka loi perustan yhtyeen uudelle tyylisuunnalle ja jonka vaikutukset uudempien sukupolvien bändeihin on ollut järisyttävä. Valitettavasti tämän jälkeen Metallica ei enää kuitenkaan koskaan yltänyt samanlaiseen loistoon musiikillisesti. Levy on ehdottomasti klassikko, mutta täydellinen se ei ole. Levyllä on todella paljon erinomaisia kappaleita ja suoranaisia klassikkoja, mutta 12 kappaleen levyllä tätä ei voi odottaa kaikilta kappaleilta. 12 biisiä ja yli tunnin pituus tekevät Black Albumista tämän takia välillä hiukan raskaan ja puuduttavan kuunnella, mikä vaivaa myös myöhempiä Metallican albumeita ehkä vielä selkeämminkin. Pienellä karsimisella ja tiivistämisellä tämä voisi olla täyden kympin levy, mutta nyt se ei sitä ole. On kuitenkin todettava, että todella harva yhtye kykenee samaan mitä Metallica on saavuttanut: 5 täysin vedenpitävää klassikkoalbumia ja vielä perätysten. Vain kourallinen yhtyeitä on koskaan kyennyt samaan, nopeasti mietittynä mieleen tulee oikeastaan vain Pink Floyd, Black Sabbath ja raskaamman metallin puolelta Death. Black Album on ainutlaatuinen teos Metallican historiassa, sillä se ei jatka yhtyeen 80-luvun kultakautta, vaan toimii uuden ajan ponnistuslautana tulevalle. Mutta koska tämän jälkeisistä albumeista mikään ei enää yllä klassikon asemaan, jää Black Album elämään historiaan täysin uniikkina teoksena yhtyeen diskografiassa. Metallican perintö elää ja voi hyvin, edelleen.
Arvosana: 9,0/10
Juuri pelattu läpi. Spoilereita luvassa niin ensimmäisestä Last of Us pelistä kuin tästäkin.
The Last of Us Part 2
”If I ever were to lose you, I’d surely lose myself.”
– Pearl Jam: Future Days
Mitä on ihmisyys? Mitä on inhimillisyys? Lähimmäisen rakkautta ja myötätuntoa? Ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä? Selviytymistä ja ongelmien ratkaisemista? Vihaa ja katkeruutta? Väkivaltaa ja tuhoamista? Tätä kaikkea? Ihminen on monimutkainen ja monisyinen olento, joka ei koostu mistään tietystä luonteenpiirteestä tai mustavalkoisesta hyvästä tai pahasta. Ihminen on laajasti eri tunteita kokeva olento, jota muokkaa ympäröivät olosuhteet, tapahtumat ja ihmiset jatkuvasti aina kuolemaan asti. Tietyt luonteenpiirteet juurtuvat syvälle mutta jos olosuhteet ovat tarpeeksi dramaattisia, saattaa ihmisen psyyke ja olemus muuttua hyvinkin radikaalisti. Miksi puhun tämmöisiä? Koska inhimillisyyden tutkiminen on äärimmäisen kiehtovaa, ja juuri siitä The Last of Us peleissä on kyse. Maailma pelissä saattaa sijoittua post-apokalyptiseen sivilisaatioiden raunioihin, missä tappava virus on muuttanut suurimman osan ihmisistä äärimmäisen aggressiivisiksi zombihirviöiksi, mutta tämä on vain ympäristö, mihin peli sijoittuu. Itse kova ydin, pelin kantava voima, on ihmisyyden tutkimisessa, kaikkine väreineen, ja juuri tämä tekee tästä kahden pelin sarjasta täysin poikkeuksellisen ja uniikin.
Ensimmäinen The Last of Us peli julkaistiin vuonna 2013 ja se taitaa edelleen olla kaikkien aikojen eniten palkintoja itselleen kahminut videopeli. Fanit rakastavat sitä, kriitikot rakastavat sitä. Lyhyesti alkuperäisen pelin juonesta. Peli alkaa sillä, kun päähenkilö Joel on kotonaan tyttärensä kanssa, kun yhtäkkiä joka puolella alkaa tapahtua huolestuttavia asioita. Pitkään epidemiana riehunut Cordyceps aivovirus on saavuttanut kriittisen massan ja epidemia puhkeaa täysin kontrolloimattomaksi pandemiaksi. Virus muuttaa hiljalleen ihmisen aivottomaksi mutta äärimmäisen aggressiiviseksi zombiolennoksi, joka puremallaan tartuttaa uusia ihmisiä samalle kohtalolle. Joel karkaa teini-ikäisen tyttärensä ja veljensä kanssa kohti turvapaikkaa kaoottisten tapahtumien keskellä, mutta tapahtumien seurauksena hänen tyttärensä kuolee poliisin harhaluotiin.
20 vuotta tämän jälkeen, ihmiskunta ja sivilisaatiot ovat raunioina ja suurin osa populaatiosta on muuttunut hirviöiksi viruksen takia. Jäljelle jääneet ihmiset elävät pienemmissä yhdyskunnissa tai täysin omillaan, osa sotilasjunttina, osa ei. Joel on nyt salakuljettaja ja hän saa tehtäväkseen kuljettaa 14-vuotiaan Ellien USA:n mantereen halki kohti The Fireflies sotilasryhmittymän tukikohtaa. Ellie on näet ainoana ihmisenä maailmassa immuuni virukselle ja hänen avullaan rokotteen tekeminen on mahdollista. Joel ja Ellie aloittavat matkansa, mikä osoittautuu erittäin vaaralliseksi, mutta matka myös yhdistää kaksikon hyvin vahvasti ja Elliestä muodostuu Joelille kuin uusi tytär. Matkan päässä kuitenkin selviää, että valmistaakseen rokotteen, Ellien aivot on kirurgisesti poistettava ja tämä aiheuttaisi luonnollisesti Ellien kuoleman. Joel ei ole valmis menettämään toista tytärtä ja kaappaa nukutetun Ellien mukaansa sairaalan leikkauspöydältä, ja hän säälimättä murhaa kaikki tukikohdassa olevat, jotka vastustavat kaksikon lähtöä. Ellielle Joel valehtelee tapahtumista sanoen, että immuuneja oli oikeasti useita ja että lääkkeen etsiminen virukseen on lopetettu, joten hän vei Ellien pois tukikohdasta.
Nämä tapahtumat toimivat laukaisimena The Last of Us Part 2 pelille. 5 vuotta ensimmäisen pelin tapahtumien jälkeen erikoinen ryhmä ihmisiä on saapunut Jacksoniin, pieneen yhdyskuntaan mihin Joel ja Ellie ovat asettuneet. Hyvin nopeasti selviää, että tämä porukka on tullut tappamaan Joelin, ja tätä porukkaa johtaa Abby niminen nainen. Eri vaiheiden kautta pelin edetessä selviää, että Abby oli sen lääkärin tytär, kenen piti leikata Ellie Fireflies porukan sairaalassa, ainut ihminen joka olisi osannut valmistaa rokotteen. Ihminen, jonka Joel tappoi kaapatessaan Ellien. Kaoottisten tapahtumien seurauksena Ellie joutuu pakotettuna katsomaan, kuinka Abby murhaa Joelin kylmäverisesti ja tämä sysää Ellien vihan ja väkivallan kierteeseen, kun hän matkaa kuukausien päästä tapahtumasta Seattleen etsimään Abbya ja tämän porukkaa, kostaakseen Joelin kuoleman. Tämä kostoretki ja sen seuraukset ovat koko pelin tarinaa liikuttava voima.
En yleensä kerro näin yksityiskohtaisesti pelin juonesta arvosteluja tehdessäni, mutta tämän pelin kohdalla minun on pakko tehdä poikkeus, sillä The Last of Us Part 2 on niin voimakkaasti tarina- ja hahmokeskeinen kokemus, että jonkunlainen pohjustus arvostelulle on tällä tavoin annettava. Peli on hyvin synkkä ja lohduton, ja sen suurin pointti on kertoa tarinaa siitä, mitä tapahtuu, kun katkeruus ja kostonhimo ottavat vallan. Ellie on luonnollisesti pelin päähenkilö ja hänen viattomuutensa tuhoutumista pelaaja joutuu surullisin mielin seuraamaan pitkin peliä. Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä enemmän viha ja väkivalta ottavat Elliestä valtaa. Mutta hän ei ole pelin ainut päähenkilö, sillä hiukan jopa yllättäen kun suurin osa Ellien tarinanosasta on tulossa päätökseensä hänen viimein kohdatessa Abbyn, peli viekin pelaajan muutaman päivän ajassa takaisin Seattlen alkutapahtumiin, mutta tällä kertaa tarinaa kerrotaan Abbyn näkökulmasta. Tämä on hyvin kiehtova tapa kertoa tarinaa, mikä ilmeisesti on suututtanut monia faneja, mutta omasta mielestäni tämä oli nerokas ratkaisu; Abby ei enää esiinnykään tarinan pahiksena, vaan toisena päähenkilönä, jota seuraamalla pelaaja pääsee todella upeasti sisään myös hänen sielunmaisemaan. Ja kun molemmat tarinat on lopulta kerrottu, ei pelaaja näekään enää hyviksiä ja pahiksia missään, vaan ainoastaan eri ihmisiä eri tilanteissa, erilaisten tapahtumien uhreina, erilaisten olosuhteiden muokkaamana. Itseasiassa Ellie kaikessa kostonhimossaan alkaa vaikuttaa raadollisemmalta ja pahemmalta ihmiseltä kuin Abby koskaan voisi olla.
Peli palaa myös tasaisin väliajoin menneisyyteen niin Abbyn kuin Ellienkin osalta, näyttääkseen tapahtumia valoisemmilta ajoilta. Näiden flashbackien tarkoitus on luoda hahmokehitystä vielä tehokkaaammin ja tässä peli kyllä onnistuu erinomaisesti. The Last of Us Part 2 on tyyliltään hyvin elokuvamainen kuten ensimmäinenkin osa ja absoluuttisesti pelin suurin voimavara on tarinassa ja hahmokehityksessä, mitkä ovat poikkeuksellisen väkevästi, laadukkaasti ja uskottavasti toteutettu ja luotu. Kuten alussa sanoin, peli tarkastelee ihmisyyttä ja sitä se tekee nimenomaan kertomalla tarinaa, mikä on kaikinpuolin hyvin koskettavaa draamaa ja tekemällä hahmokehitystä, mikä on pelissä täysin ensiluokkaista ja monikerroksista.
Elokuvamaisuudestaan huolimatta The Last of Us Part 2 on silti edelleen peli ja pelattavaa siinä on myös paljon. Grafiikoiltaan se on uskomattoman eläväinen ja kaunis. Tyylillisesti se on myös hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä: genreltään pelattavuus on osastoa survival, stealth ja horror, mikä tekee siitä varsin uniikin tapauksen, kun tähän yhdistää tarinallisen vahvan draamapuolen. Ammukset ovat vähissä kaiken aikaa, täytyy kerätä työkaluja ja tavaroita aseiden, siteiden ja pommien rakentamista varten, sekä ehostaa valmiita aseita työpöydillä. Taistelut ovat pääasiassa juuri tämän takia enemmän väijytyksien tekemistä kuin toiminnallista tulitaistelua, vaikka sitäkin kyllä peli pakottaa tekemään. Vihollisina toimivat pääasiassa ihmiset ja viruksen muuntamat hirviöt, mutta valitettavasti peli pakottaa myös tappamaan koiria, mikä oli ainut asia mikä itselleni koirarakkaana ihmisenä oli vähän hankalaa. Useat stealth pelit menettävät hohtonsa siinä vaiheessa, kun hahmosta tulee liian voimakas ja hiiviskelyllä ei ole enää mitään pointtia (Assassin’s Creed, kröhöm), mutta tässä pelissä vaikka aseita ja hahmoa saa kehitettyä paremmaksi, siitä ei missään vaiheessa voi tulla niin voimakas, että hiiviskelytaktiikasta tulisi jotenkin turhaa. Tämä tekee Last of Us Part 2:sta pelimekanistisesti äärimmäisen onnistuneen, haastavan ja hauskan pelin myös tältä osalta, mikä ei elokuvamaiselta peliltä ole todellakaan aina itsestään selvää. Ammuksia ja tavaroita täytyy käyttää koko ajan hyvin säästeliäästi, sillä muuten pelaaja joutuu kuseen, kun yhtäkkiä tuleekin ns. ”boss battle” (ei tässä oikein suoranaisesti sellaisia edes ole, mutta muutama hyvin vaativa vastus kylläkin) tai tilanne, missä peli pakottaa käyttämään paljon ammuksia.
Last of Us Part 2 on saanut faneilta hyvin ristiriitaisen vastaanoton, mutta itse en osaa sanoa oikein mitään negatiivista pelistä. Ehkä joitain pelattavia kohtia olisi voinut vähän tiivistää. Ehkä en pakottaisi pelaajaa tappamaan viattomia koiria. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että The Last of Us Part 2 on äärimmäisen onnistunut peli niin monella osa-alueella; pelattavuudeltaan se on hyvin mukaansatempaava, tarinaltaan se on erittäin vahva, ja hahmokehitykseltään äärimmäisen väkevä ja mieleenpainuva. Tarina on hyvin tummanpuhuva ja peli uskaltaa edetä epätavanomaisella tavalla, sillä se ei missään kohtaa anna minkäänlaista viitettä siihen, että tällä kaikella voisi olla onnellista loppua. Mutta kuten oikeassakaan elämässä, onnellisia loppuja jaetaan vain sattumanvaraisesti, eikä ihmisillä itsellään ole kohtaloihinsa aina edes sananvaltaa. Ellie, Joel ja Abby, ja kaikki pelin hahmot heidän ympärillään, ovat olosuhteiden vankeja ja heidän päätösten seuraukset ovat pääasiassa vain tuhoisia. Tästäkin huolimatta kaikissa hahmoissa on myös se inhimillisempi puoli ja pieniä valon pilkahduksia paremmasta huomisesta on ehkä nähtävissä. Kuten mainittu, ihminen on monisyinen olento. Ja siitä tässä pelissä on kyse, ihmisyyden tutkimisessa. En voi sanoa yhtään vähempää tästä pelistä kuin sen, että se on oman vuosikymmenensä merkittävimpiä virstanpylväitä peliteollisuuden historiassa. Koskettava, kuvottava, kauhistuttava, traaginen, kaunis, voimakas. Mestariteos, kuten edeltäjänsäkin.
Arvosana: 9,5/10
Inspiroiduin jälleen kirjoittamaan sarja-arvostelun, ensimmäinen sitten Game of Thronesin viimeisen kauden.
Mandalorian
Star Wars tuote koki melkoisen renessanssin, kun Disney osti oikeudet siihen George Lucasilta. Muistan tuon hetken ja olin varovaisen toiveikas sen suhteen, että Disneyn jos jonkun käsissä tämä saaga saattaisi saada onnistuneen jatkumon, mutta toisaalta pelotti myös aika paljon se, että koko elokuvakaanoni tullaan pilaamaan. Hype Episodi VII:n ympärillä oli valtava ja kaikki fanit tuntuivat olevan hurmoksessa leffasta. Itsekin olin aluksi, mutta jo toisella katsomiskerralla osasin katsoa leffaa enemmän ilman fanilaseja ja se ei lopulta olutkaan kovin omaperäinen tuotos, vaan itseasiassa täysi uusinto Episodi IV:stä. Episodi VIII oli mielestäni lupaavampi ja mielenkiintoisempi, mutta erityisesti yksittäiselokuva Rogue One oli parasta mitä Star Wars saagalle oli tapahtunut sitten Jedin Paluun. Odotukset tarinan päättävään Episodi IX:n olivat korkealla mutta tuo leffa olikin sitten semmoinen rahan kiilto silmissä tehty sekametelisoppa ja oksennus aikaisempien elokuvien päälle, että fiilis koko saagaan lopahti itselläni aivan täysin.
Sitten Disney päätti tehdä Jedin Paluun jälkeiseen aikaan sijoittuvat TV-sarjan, joten odotetusti olin kaiken Disneyn sekoilun jälkeen hyvin skeptinen tämän suhteen. Itseasiassa Episodi IX oli minulle niin iso pettymys, ettei minua pitkään edes kiinnostanut koko Mandalorian. Alkuvuonna hommasin kuitenkin Disney+ palvelun ja päätin, että kyllähän tämä nyt pitää kuitenkin katsoa, avoimin mielin ja ilman minkäänlaisia odotuksia, eli parhaasta mahdollisesta lähtökohdasta. Sarja tosiaan keskittyy aikaan Imperiumin kukistumisen jälkeen ja päähenkilö, yksinäinen Mandalorianin lahkoon ja kansaan kuuluva palkkasoturi, kiertelee pitkin galaksia etsien palkkatöitä itselleen. Lopulta hän saa arvokkaan tehtävän: palauta mystinen Yodan näköinen lapsi hänet palkanneille ex-Imperiumin tyypeille. Lapsi on ilmeisen arvokas, mutta Mandalorian päättääkin ottaa lapsen itselleen tullessaan toisiin aatoksiin, pelastaakseen tämän miltä ikinä kamalalta kohtalolta. Näin alkaa Mandalorianin ja lapsen selviytymistaistelu pitkin galaksia, kun kaikki tahot yrittävät saada hänet kiinni ja vastuuseen teoistaan.
Molemmat kaudet sisältävät yhteensä kahdeksan noin 40-50 minuutin jaksoa, eli mistään massiivisista kausista ei ole kyse. Ensimmäinen kausi starttaa ihan lupaavasti, ensimmäisessä jaksossa esitellään nopeasti Mandalorianin taidot soturina ja pureudutaan pikkuhiljaa hänen persoonaansa kiinni. Mandalorianin koodiin kuuluu, ettei hän saa näyttää kasvojaan kenellekään, joten kypärän ja haarniskan alla touhuileva päähenkilö muodostuu välittömästi mukavan mystiseksi ja kiehtovaksi persoonaksi. Pedro Pascal tekeekin loistavaa työtä itseasiassa koko sarjan läpi Mandalorianina ja kannattelee sarjan mielenkiintoa tylsempinäkin hetkinä erittäin hyvin. Yksi suuri etu TV-sarjassa elokuviin verrattuna on se, että sarjassa tapahtumat etenevät paljon maltillisemmalla tempolla ja tämä on ehdottomasti sarjan yksi vahvuus, sillä katsoja ujutetaan tarinaan mukaan levollisella tarinankerronnalla. Elokuvien ähkymäisestä hektisyydestä ei ole tietoakaan.
Aito Star Wars tunnelma on kuitenkin vahvasti jo ensimmäisessä kaudessa läsnä ja Mandalorianin vaeltelu pitkin galaksia luo lämminhenkistä Star Wars tunnelmaa jaksosta toiseen. Yksi asia mikä eritysesti ensimmäisessä kaudessa kuitenkin häiritsee, on sen 90-luvun tyylinen tapa kertoa tarinaa: sen sijaan, että kausi olisi selkeästi sulavasti soljuva kokonaisuus, on jokainen jakso pilkottu selvästi omaksi minielokuvakseen. Tarkoitan tällä sitä, että jokaisessa jaksossa ollaan selkeästi omassa galaksin pienessä nurkassa tekemässä juuri sen jakson omaa pientä juoniosuutta. Tämä on vähän erikoinen lähestyminen nykyaikana tarinankerrontaan, sillä se tekee kaudesta kokonaisuutena melko katkonaisen ja turhan pilkotun. Toki eri hahmot ja tapahtumat lopulta yhdistyvät jollain tapaa, mutta mielestäni tämän olisi voinut ensimmäisessä kaudessa tehdä myös paljon sulavammin, ja yhdistää jaksojen välistä kaanonia yhteen tehokkaammin. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kausi on kuitenkin ihan viihdyttävä ja luo pohjan sarjalle varsin onnistuneesti. Mikään mestariteos kyseessä kuitenkaan ei ole.
Toinen kausi onkin sitten jo eri maata. Budjetti kaudella on selvästi isompi, minkä näkee ohjaustyöstä ja mahdollisuuksista, mitä kausi hyödyntää. Tarina itsessään jatkuu luontevasti siitä mihin ensimmäinen kausi jäi, mutta kakkoskausi menee myös selkeästi loressa syvemmälle, luoden siltaa elokuvien tapahtumille samalla mainiosti. Kakkoskaudella aletaan jo selvästi vihjailla tapahtumilla, mitkä lopulta johtavat tilanteeseen missä Episodi VII:n alussa ollaan. On mukava huomata, että Disney yrittää tietoisesti nivoa tämän sarjan yhteen elokuvien kanssa, eikä pitää sitä erillisenä, irrallisena tarinana.
Toinen kausi on myös ohjauksellisesti ja käsikirjoituksellisesti mielestäni ykköskautta myös paljon sulavampi ja parempi. Jaksot eivät enää ole niin selkeästi itsenäisiä otoksia, vaan kausi on tehty selkeästi enemmän kokonaisuutta ajatellen. Tarinaa siis kuljetetaan eteenpäin isompina paloina, mitkä lomittuvat jaksojen kesken ykköskautta paljon hienommin. Uusia (ja vanhoja) mielenkiintoisia hahmoja esitellään myös paljon ja kasvava sivuhahmojen kaarti tekee kakkoskaudesta myös paljon ykköskautta mielenkiintoisemman. Jotenkin tuntuu myös, että itse tapahtumat ja narratiivi ovat paljon mielenkiintoisempia ja syvällisempiä kuin ensimmäisellä kaudella, minkä aikana välillä tuli semmoinen olo, että käsikirjoittajat ovat vain väkisin keksineet jotain täytetarinaa pitkittääkseen sarjaa. Kakkoskaudella tarina etenee kuitenkin hyvällä sykkeellä ja jokainen tapahtuma tuntuu olennaiselta osalta kokonaisuutta, mikä tekee tästä kaiken kaikkiaan paljon onnistuneemman kauden.
Mandalorianissa on kyllä aitoa Star Wars seikkailun tunnelmaa, mikä lämmittää vanhaa tähtien sota fania erittäin paljon. Jopa sarjan musiikkeja pidän jo ihan mukiinmenevinä, vaikka aluksi niistä tuli hyvin vahvat John Williams halpakopio vibat. Erityisesti toisella kaudella sarja lähtee kuitenkin rullaamaan ihan eri vaihteella ja jättää katsojan aidosti odottamaan, mitä kaikkea tulevat kaudet tuovat tullessaan. En edelleenkään pidä kaiken päättävää Episodi IX:ää yhtään loogisena ja hyvänä päätöksenä lorelle ja se valitettavasti jättää myös epäloogisuuden varjoja tähän sarjaan, mikä vähän pilaa tunnelmaa. Toivon mukaan näihän juoniaukkoihin saadaan kuitenkin vastauksia. Suurimpana kysymysmerkkinä pidän erityisesti sitä, että kun selvästi Imperiumin jäänteet ja Moff Gideonin johtamat pre-First Order tyypit havittelevat lasta hänen veressään olevien midiclorianttien takia luodakseen läjän Snoke klooneja, niin miksi he eivät vain käytä Palpatinen verta, kun hän kerran on ollut elossa kaiken aikaa? Mikä Grogun verestä tekee muka niin erityistä, että juuri sitä tuohon tarvitaan? Toivon mukaan tähän myös vastataan tulevaisuudessa, muuten tämän sarjan ja leffojen välillä ei ole kauheasti logiikkaa. Episodi IX:ssä nyt ei ole muutenkaan hirveästi logiikkaa mutta jos nyt unohdetaan se ihan alkuun.
Kaikenkaikkiaan Mandalorian on oikein viihdyttävä teos, ainakin kahden ensimmäisen kauden osaltaan. Ensimmäinen kausi kangertelee hiukan ohjauksen ja tarinankerronnan osalta mutta kakkoskausi ottaa tämän suhteen aimo harppauksen eteenpäin, joten jään innolla odottamaan uusia kausia. Mestariteos tämä ei ole, mutta sarja on uskollinen Star Warsin omalaatuiselle tunnelmalle ja on siksi varmasti monien saagan fanien mieleen.
Arvosanat:
Kausi 1: 8,0/10
Kausi 2: 8,8/10
Jaahas se olisi aika taas vähän aktivoitua arvostelujen puolella. Joulun alla tuli ostettua tämä paljon puhuttu Ghost of Tsushima ja viimein se on saatu koluttua läpi luita ja nahkoja myöden. Ajatuksia tästä.
Ghost of Tsushima
Ghost of Tsushima on jälleen peli, joka julkaistiin vain yksinoikeudella Playstation pelikonsolille ja tämä tietyllä tapaa lämmittää vannoutuneen PS fanin sydäntä, onpahan ainakin jokin syy miksi jatkaa Sonyn leirissä. Edellinen yksinoikeudellinen suurpeli Horizon Zero Dawn oli kuitenkin erinomainen kokemus, joten Ghost of Tsushiman kohdalla odotukset olivat melko korkealla, erityisesti kun katsoo millainen peli on teemoiltaan kyseessä. Lyhyesti: peli sijoittuu todellisen maailman Tsushiman saareen 1200-luvun Japanissa, missä Samuraikulttuuri elää vahvana. Pelin alussa suuri Mongooliarmeija aloittaa voimakkaan Khotun Khan johtajansa vetämänä invaasion Tsushiman saarelle, ja Samurait joutuvat puolustamaan kotiaan. Mongoolit ovat kuitenkin ylivoimaisia ja lähes kaikki saaren samurait kuolevat. Pelin päähenkilö, samurai Jin Sakai, on yksi selviytyjistä ja hän aloittaa yhden miehen armeijana saaren vapautuksen, mutta tämän saavuttaakseen hän joutuu myös tukeutumaan samuraikoodin vastaisiin toimiin, mikä muuttaa vaarallisesti sekä hänen persoonaansa että koko ajatusmaailmaa samuraisotureista ja Shogunin auktoriteetista normaalin kansan silmissä.
Sanomattakin selvää, pelin teema ja tyyli on melko poikkeuksellisen omaperäinen, eikä tällaista peliä ole aikaisemmin julkaistu, mikä on ehdottomasti Ghost of Tsushiman vahvuuksia. Peli yhdistää erittäin hienosti palan todellisen maailman historiaa ja tapahtumapaikkoja fiktiiviseen tarinankerrontaan, ja lopputulos on enemmän kuin uskottava. Jopa puhutun kielen saa pelissä Japaniksi, mikä oli erityisen mahtava aitoutta lisäävä elementti pelin tekijöiltä. Toki ripaus fantasiaelementtejä on tavallaan myös mukana, mikä korostuu ennenkaikkea päähenkilön lähes yli-inhimillisistä soturin taidoista. Tämä on kuitenkin hyvin suotavaa, onhan kyseessä kuitenkin peli. Tosielämän linnakkeiden ja paikkojen hyödyntäminen pelissä herättää myös mielenkiinnon saaren historiaa kohtaan, ja aivan kuten pelissä, myös oikeassa historiassa mongoolit tekivät valtausretkiä saarelle 1200-luvun lopussa. Myös samuraikulttuurin esittäminen on hyvin todenmukaista, ja tällainen uskollisuus historiaan pelin teemoissa tuo ehdottomasti lisäarvoa ja uskottavuutta pelattavuuteen.
Kuten lähes kaikki pelit nykyaikana, myös Ghost of Tsushima on tyyliltään open-world seikkailu. Tämä on sekä uhka, että mahdollisuus. Hyvin monet pelit nykyaikana tehdään avoin maailma formaatilla, koska niin kuuluu tehdä, mutta harva peli onnistuu oikeasti hyödyntämään avointa maailmaa hyvin. Usein näkee, että avoimilla alueilla ei ole mitään muuta pointtia kuin toimia tylsinä siirtymäalueina. Skyrim on edelleen open-world konseptin kiistaton kuningas, eikä Ghost of Tsushimakaan osaa hyödyntää open worldia ehkä ihan niin tehokkaasti. Joka tapauksessa peli onnistuu tässä melko hyvin, sillä muutamia erilaisia sivutehtäviä on koko saari pullollaan ja mongoolien valtaamia kyliä on hauska etsiä ja vapauttaa. Visuaalisesti Tsushiman saari on tehty erittäin kauniisti ja avointa maailmaa on oikeasti miellyttävä kulkea. Ehkä sivutehtävien määrää olisi voinut silti laajentaa ja monipuolistaa kettupatsaiden, kuumien altaiden, bambutikkujen ja alttareiden etsinnän lisäksi. Toki merkittävillä sivuhahmoilla on omat suuremmat juonikuvionsa ja erityisesti pelin ns. tarina questit ovat erittäin hyvin toteutettu, joten pelkkää paikkojen koluamista pelin sivutehtävät eivät ole. Jos kuitenkin oikeasti halutaan tehdä open-world, niin pelaajan pitäisi pystyä kulkemaan pelissä juuri niinkuni haluaa ja näin ei nyt aina käy; kun pelaaja on suorittamassa jotain tiettyä questia, ohjaa peli pelaajan aina takaisin ”tale areaan”, jos hän meinaa eksyä liikaa poispäin pelattavasta alueesta. Tämä on mielestäni erittäin hölmö ratkaisu pelissä ja rajaa pelaajan tekemisiä aivan liikaa.
Juoni onkin pelissä varsin hyvä, joskin aavistuksen liian ennalta-arvattava. Pidän kuitenkin pelin omaperäisestä tyylistä, missä keskitytään keskiaikaiseen maailmaan ja kodin vapauttamiseen, eikä koko universumin tai maailman pelastamiseen, kuten monet pelit tuntuvat nykyään olevan. Päähenkilö Jinin persoona on mielenkiintoinen ja hänen sisäiset konfliktinsa samuraikoodin ylläpitämisessä ja kunniattomien keinojen käyttämisessä saaren vapautuksen saavuttamiseksi tekevät hänestä kaikkea muuta kuin normaalin protagonistin. Pohjimmiltaan Jin ajattelee kuitenkin vain saaren kansalaisten henkien säästämistä, mutta samuraikoodin vastaisten toimien seurauksena hän tulee myös tahattomasti avustaneeksi mongooleja ja kylvää auktoriteetin uhmaamisen siemeniä omiin kansalaisiin omalla esimerkillään. Jinin hahmo tuntuu perustuvan juuri moraalisten koodien konflikteihin, ja vaihtoehtoihin, joilla ei tunnu olevan täysin oikeaa ratkaisua, teki niin tai näin. Erityisesti Jinin ja hänen samurai enonsa lordi Shimuran välinen vastakkainasettelu oikean ja väärän tulkinnasta on pelin vahvimpia hahmokehitykseen pureutuvia elementtejä. Muutoinkin pelissä ja hahmoissa on mukavasti syvyyttä ja tunnelatausta, mikä saa pelaajan samaistumaan ja kokemaan pelin paljon vahvemmin kuin normaalin sieluttoman hahmomäiskinnän kanssa koskaan voisi. Kuitenkin edelleen, ennalta-arvattavuus vaivaa tarinankerronnan tyyliä hiukan.
Ghost of Tsushima on siis hyvin tarinavetoinen peli, mutta se ei tarkoita sitä, että kyseessä olisi pelkkä elokuvamainen kokemus, missä pelaajaa ohjataan liikaa. Pelattavaa pelissä on paljon ja yksi pelin ydinalueita on luonnollisesti taistelut ja niiden toteutus. Tämä onkin toteutettu pelissä erittäin onnistuneesti ja omaperäisesti; pelissä on 4 erilaista ”stancea”, eli asentoa, joita pystyy hyödyntämään ja kehittämään erikseen. Jokainen stance on tehokas tietyntyylistä vihollista vastaan: stone stance toimii miekkamiehiä vastaan, water stance on tehokas kilpisotilaita vastaan, wind stance on tehokas keihäsmiehiä vastaan ja moon stance on tehokas valtavia brute sotureita vastaan. Eli käytännössä kun taistelu on käynnissä, täytyy pelaajan muuttaa stancejaan lennosta toiminnan keskellä aina kohdattavasta vihollisesta riippuen, mikä tekee yhdessä erilaisten kombojen, apuvälineiden (sumupommit, myrkkynuolet, jouset, räjähteet, ym) ja hyökkäyksen/puolustamisen balanssin löytämisen kanssa taisteluista hyvin moniulotteisia ja hektisiä. Toisin sanoen kun taistelut ovat kunnolla käynnissä, ei pelaaja todellakaan voi vain mäiskiä aivottomasti menemään, vaan pelaajan täytyy pystyä koko ajan mukautumaan ja reagoimaan vallitsevaan ympäristöön. Erityisesti, jos pelaa vaikeimmalla Lethal tasolla, jolloin hahmo kuolee jo muutaman iskun jälkeen. Valehtelematta pelin taistelut ovat parasta, mitä olen pitkään aikaan missään pelissä kokenut toiminnan osalta.
Toki haamu legendaksi muuttuva Jin osaa olla myös stealth ninja ja hiiviskely on toinen vaihtoehtoinen tyyli hoidella vihulaisia. Tämäkin puoli on pelissä tehty erittäin hyvin, sillä hiljaisten tappojen täytyy hoitua kunnolla ilman, että herättää kokonaisen kolonnan huomion. Hiiviskely katoilla, korkeassa ruohikossa ja kallioilla tulee hyvin tutuksi peliä pelatessa, ja se on omalla tavallaan myös hyvin hauskaa puuhaa. Suorien taistelujen ja hiiviskelyn balanssi on tehty siis peliin erittäin hyvin. Jäljelle taistelutyyleistä jääkin enää näiden lisäksi kaksi eri elementtiä pelissä: Jin pystyy halutessaan myös haastamaan normaaleja vihollisia ns. ”stand offiin”, missä pelaajan pitää pystyä reagoimaan hyökkäyksiin nopeasti ja tappavasti. Kaikkein eeppisimmät taistelumuodot pelissä ovat kuitenkin duelit, jotka ovat tietynlaisia boss battleja; kaksintaistelut ovat kerrassaan upeasti tehty, ja niissä pitää pystyä reagoimaan vastustajan eri tyylisiin iskuihin erittäin nopeasti ja omia hyökkäyksiä pitää osata ajoittaa juuri oikein, ja harva duel on hetkessä ohi. Kaikenkaikkiaan taistelut ovat pelissä kerrassaan upeita, vaikkakin on sanottava, että muutaman perinteisen vihollistyypin lisäksi olisin kaivannut vieläkin monipuolisempaa tarjontaa erilaisten vihollisten muodossa.
Hahmokehitys on yksi pelin kompastuskiviä. Periaatteessa hahmoa pystyy kehittämään muutamalla eri osa-alueella: stanceja ja niiden ominaisuuksia pystyy parantamaan, stealth tyylisiä Ghost taitoja pystyy kehittämään ja suoraviivaisempia taistelutaitoja, Samurai taitoja pystyy myös kehittämään. Myöskin erilaisia haarniskoja ja aseita pystyy kehittämään, mutta näiden evoluutiokaari on varsin rajattu. Tämä on aluksi hyvin mielekästä puuhaa, mutta ongelma on siinä, että hahmon pystyy hiomaan timanttiseen huippuunsa jo kauan ennen kuin peli on päättymässä, mikä on todellakin ongelma. Suuri viehätys peleissä on juuri mahdollisuus loputtomaan hahmon kehittämiseen ja taitojen hiomiseen ja Ghost of Tsushimassa tässä tulee rajoitin vastaan aivan liian aikaisin. Tämä on selkeästi muuten niin upean pelin ehdottomasti heikoin osa-alue.
Kokonaisuudessaan Ghost of Tsushima on virkistävä ja omaperäinen kokemus, missä yhdistyy upealla tavalla tarinavetoisempi draama ja koukuttava pelattavuus. Täyden kympin peli tämä ei kuitenkaan ole, sillä siinä on selvästi omat puutteensa, suurimpina nimenomaan hahmon kehityksen rajallisuus, hiukan liian ennalta-arvattavasti luotu tarina, sivutehtävien liiallinen yksitoikkoisuus ja vihollistyyppien hiukan liian suppea tarjonta. Tunnelma pelissä on kuitenkin erittäin vahva, ja tähän vaikuttaa tarinankerronnan, maailman ja hahmojen lisäksi myös pelin musiikit, jotka ovat kerrassaan fantastiset. Vaikka peli onkin upea kokemus, niin täytyy samaan hengenvetoon myös myöntää, että tarina ei ole kuitenkaan niin upea, että pelillä olisi ihan valtavasti uudelleenpeluu arvoa. Kertaluontoisena kokemuksena Ghost of Tsushima on kuitenkin erittäin mielekäs tapaus, vaikka tietty toistuvuus ja tylsyys alkaakin iskeä mitä pitemmälle pelissä etenee, juurikin aiemmin mainittujen ongelmian takia.
Arvosana: 8,6/10
Pitkästä aikaa, helou helou. Sisältää spoilereita.
Final Fantasy VII Remake
Final Fantasy VII on allekirjoittaneelle ja lukuisille muille pelaajille ympäri maailmaa ollut yksi merkittävimmistä peleistä mitä on koskaan pelattu. Eipä tuo ole ihme, sillä vallankumouksellisen Playstationin myötä Final Fantasy VII oli konsolin ensimmäisiä pelejä, ja se mullisti koko RPG genren kertaheitolla. 2D universumi sai siirtyä 3D:n myötä ja tarinallisesti peli on ennenkuulumattoman kunnianhimoinen tapaus, sillä se vaati kokonaiset 3 CD levyä, että koko sisältö mahtui yksiin kansiin. Pelattavuudeltaan peli on myös todella hauska ja sulava, ja erinomaisen materiasysteemin ansiosta se erottui edukseen mainiosti muista saman genren peleistä. Peli on kestänyt myös hämmästyttävän hyvin aikaa, mitä nyt laatikkografiikat ehkä ovat hiukan jo mennyttä päivää, mutta muuten. Yli 20 vuoden ajan tähän peliin on tullut palattua aina säännöllisin väliajoin.
Nyt Square-Enix on julkaissut viimein ensimmäisen osan paljon hypetetystä Remake pelistä, jonka on tarkoitus tuoda ikoninen tarina tälle vuosikymmenelle. Olin ehkä hiukan järkyttynyt, kun kuulin, että tämä peli kattaa ainoastaan Midgar osion, mikä siis alkuperäisesä pelissä on käytännössä pelkkä prologi koko pelille ja sen pelaa noin 5 tunnissa läpi. Miten ihmeessä tuosta saa täysmittaisen pelin? Remakea pelatessa tämä selviää aika äkkiä, sillä tarinaan on tuotu uusia elementtejä sekä sivujuonten että pääjuonen osalta, minkä lisäksi kohtaukset on luotu paljon elokuvamaisemmin ja ne etenevät siksi luonnostaankin pidemmän kaavan mukaisesti. Vaikka pääosin nämä ratkaisut toimivat raikkaalla tavalla, niin kaikki muutokset eivät kuitenkaan ole hyviä ratkaisuja. Jotkut ovat itseassa hyvinkin kyseenalaisia.
Tarinaa on itseasiassa muokattu ylättävän paljon alkuperäiseen nähden. Aluksi olin ihmeissäni, miten tarkaan pelissä on keskitytty yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi ensimmäisen reaktoritehtävän lopussa, kun Jessie jää kiinni kivenlohkareen alle kuten alkuperäisessäkin. Isot muutokset alkavat tulla vastaan kuitenkin hyvin nopeasti tämän jälkeen ja suurin osa niistä on itseasiassa todella toimivia. Cloudin kuvitteelliset(kö?) dialogit Sephirothin kanssa, slummialueen ihmisiin ja tehtäviin tutustuminen, Hojon labrakoekaniineina olemiset, kaikki ovat isoja muutoksia alkuperäiseen peliin nähden, mutta ne toimivat hyvin, sillä ne eivät muokkaa alkuperäisen tarinan suuria linjoja vaan tuovat tarinaan lisää syvyyttä. Erityisesti pidin train graveyard kohdasta, missä taisteltiin kadonneiden lapsien aaveita vastaan, se oli upea. Kuten myös kaikki sivutehtävät, mitkä tuovat aidosti lihaa Midgarin luiden ympärille ja antaa pelaajalle mahdollisuuden tutustua pelin maailmaan syvemmin.
Mistä en kuitenkaan tarinan osalta pidä on se, että pelin tekijät ovat päättäneet joissain kohtaa tehdä radikaaleja muutoksia alkuperäisen tarinan suuriin linjoihin, jolloin puhutaan siis jo käytännössä vaihtoehtoisesta tarinasta tai kokonaan eri tarinasta. Pelissä on yksi suurempi juonimuutos, joka tökkii pahasti; ns. whispers angle, missä planeetan henkiolennot ovat kohtalon käden sotureita, jotka koko pelin läpi ohjaavat Cloudin porukkaa kohtalon ajamalle polulle. Tämä älyttömyys kulminoituu pelin loppuun, missä porukka taistelee itse kohtaloa vastaan ja tämän jälkeen vielä itse Sephirothia vastaan, saaden samalla väläyksiä mahdollisesta tulevaisuudesta, eli alkuperäisen FFVII pelin juonesta. Näiden kohdalla vihjaillaan kuitenkin hyvin vahvasti, että tämä tulevaisuus on muokattavissa, mikä antaa aika kylmäävän vihjauksen siitä, että tulevissa peleissä tarinaa tullaan muuttamaan oikein kunnolla.
Nämä ratkaisut ovat monella tapaa täysin älyttömiä ja typeriä. Ymmärrän, että koska tästä on tehty oma stand alone pelinsä, niin Sephiroth on haluttu saada loppuvastukseksi, mutta se ei kokonaistarinan kannalta ole millään tavalla järkevää. Sephirothin jahtaaminen pitäisi tässä kohtaa vasta alkaa, eikä hänellä todellakaan pitäisi olla tässä vaiheessa vielä näin isoa roolia. Okei, tällä on varmasti haluttu esitellä hahmo uusille pelaajille, mutta tässäkin tapauksessa peli jättää homman puolitiehen; Sephiroth saa enemmän ruutuaikaa kuin oikeasti ansaitsisi, mutta hänen motiivejaan tai tekemisiään ei kuitenkaan vielä selitetä millään tavalla. Jos en tuntisi hahmoa, niin se jäisi pelaajalle typerällä tavalla täysin mysteeriksi. Ja jos hahmoa ei vielä avata enempää, niin miksi ihmeessä se on ollut pakko änkeä jo tähän peliin näin vahvasti mukaan? Se ei palvele ketään tällä tavalla, ei uusia pelaajia eikä todellakaan vanhoja. Ja sitä paitsi, mikä järki on jo tässä vaiheessa esitellä eeppinen Sephiroth taistelu? Mitä asiaa se ajaa paitsi että saadaan yhteen peliin näyttävä lopputaistelu? Miksi odottaa enää lopullista taistelua?
Ehkä suurempana särönä näen kuitenkin nämä whispers aaveet ja tämän ”kohtalon”, jota vastaan Cloudin porukka taistelee lopussa. Tarinan syventäminen ja muokkaaminen hahmokehityksen parantamiseksi on erittäin tervetullutta, kuten pelissä on tehtykin pääasiallisesti upeasti mutta siinä vaiheessa, kun peliin tuodaan hyvin suureen rooliin juoniangleja, jotka eivät liity millään tavalla alkuperäiseen tarinaan, ollaan pahasti hakoteillä. Siinä vaiheessa ei voida enää puhua alkuperäisen tarinan Remake versiosta, vaan adaptiosta ja vaihtoehtoisesta tarinasta. Tämä ”kohtalojuoni” on kaiken lisäksi täysin turha, sillä se ei anna alkuperäiseen tarinaan mitään mitä se tarvitsisi, vaan päinvastoin vesittää sitä rankasti. Jos tähän peliin piti saada sisältöä, niin miksi ei vain jatkettu alkuperäistä tarinaa pidemmälle ja jätetty tällaisia turhanpäiväisyyksiä kokonaan pois? Miksi ei esim. tehty tätä ensimmäistä peliä jatkumaan Nibelheim muistelmiin asti, jolloin oltaisiin saatu peliin lisää tunteja ja Sephirothin hahmoa oltaisiin saatu avattua uusille pelaajille huimasti? En keksi mitään muuta syytä kuin sen, että pelin tekijät haluavat tehdä tästä mahdollisimman monta osaa, jotta saavat lypsettyä mahdollisimman paljon tästä irti. Päätarinan näin radikaali muuttaminen ja tahallinen pitkittäminen tekevät pelkästään haittaa tälle pelille/pelisarjalle. Voi olla, että tulevissa jatkopeleissä juonikuvioissa on enemmän jo järkeä, mutta koska tämä on stand alone peli, niin sitä myös kohtelen stand alone pelinä. Jos halutaan muuttaa alkuperäinen tarina, niin pitäisi tehdä kokonaan uusi FF tarina, ei ratsastaa klassikkopelien varjolla tuhoten samalla alkuperäistä tarinaa.
Yksi suurimpia mielenkiinnon kohteita tässä pelissä on tietysti taistelumekaniikka ja ennenkaikkea materiasysteemi, ja se, miten ne on tuotu tälle vuosituhannelle alkuperäisestä. Tämän osalta pelaajat voivatkin huokaista suurimmilta osin helpotuksesta, sillä tässä kohtaa peli on onnistunut lähes erinomaisesti: materiasysteemi kunnioittaa alkuperäistä todella upeasti noudattaen samoja fundamentteja, mutta tuoden uusia materiavaihtoehtoja ja kombinaatioita peliin. Toki tässä vaiheessa peliä materioiden kirjo on vielä suhteellisen suppea, mutta alkuperäiseen nähden erittäin laaja, kun miettii missä kohtaa tarinaa mennään. ”All” -materian poissaolo oli ainut asia, mikä enemmän häiritsi. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan, kuinka tuleviin peleihin uusia materioita tuodaan, sillä jos jo tässä vaiheessa tarinaa pystyy käyttämään esim. kovimman asteen elementtitaikoja, niin mitä uutta on jäljellä enää tulevaisuuteen? Pystyykö tämän pelin valinnat ja materiat tuomaan seuraavaan peliin vai alkaako koko homma alusta? Tämä ratkaisee aika paljon, kuinka hyvä kokonaisuus näistä peleistä muodostuu.
Normaalien materioiden lisäksi pelissä on mukana tottakai summon materiat ja niitä on muutettu peliin aika isosti, sillä nyt summonit taistelevat porukan mukana kutsuttaessa ja heidän erikoisliikkeitään voi suorittaa ryhmäläisten komennoilla. Summon on taistelussa mukana vain tietyn ajan, minkä jälkeen se tekee vielä superliikkeensä ja häviää pois. Tämä on itseasiassa hyvin toimiva tapa tuoda summon materia uudistettuna peliin ja ratkaisu ansaitsee vain kehuja. Materioiden lisäksi tässä pelissä pystyy kehittämään ja voimistamaan myös hahmojen aseita pisteiden avulla, mitä kertyy sitä mukaa kun hahmo kehittyy. Tämä on myös erittäin hyvä lisä peliin ja tuo mukavasti lisää mahdollisuuksia hahmojen kehittämiseen materiajärjestelmän rinnalle, sillä aseita kehittämällä pelaaja pystyy määrittelemään hyvin pitkälle sen, millainen hahmosta tulee: painotetaanko fyysiseen voimaan, puolustukseen, vahvaan taikomiseen, vai näiden sekoitukseen.
Itse taistelumekaniikka on yksi suurimpia muutoksia alkuperäiseen peliin nähden, missä taistelut suoritetaan vuoropohjaisten komentojen tyylillä. Nyt taistelu toimii reaaliaikaisesti niin, että pelaaja pystyy hyppimään hahmoista toisiin ja tekemään erikoisliikkeitä aina sitä mukaa, kun ATB (active time battle) käyrät sen sallivat. ATB onkin yksi olennaisin elementti taistelumekaniikassa, sillä pelaaja ei pysty tekemään mitään muuta kuin perushyökkäystä, ellei ATB palkkeja ole saatavilla, ja nämä palkit täyttyvät pikkuhiljaa perusiskujen lomassa. Erikoiskomennot syövät tietysti ATB palkkeja ja niiden kertymistä pitää odottaa aina uudestaan. Tämä on erittäin toimiva systeemi ja tekee hahmojen erikoisliikkeistä siksi vähän arvokkaampia, ja niitä täytyy käyttää enemmän harkinnan mukaan, sen sijaan että hahmoilla pystyisi iskemään jatkuvasti taikoja ja erikoisiskuja. Pientä kritiikkiä joudun kuitenkin antamaan, sillä taisteluissa ei tunnu olevan minkäänlaista queue eli jonosysteemiä liikkeille, eli jos aloitat tekemään vaikka cure taikaa, mutta vihollinen ehtii iskeä kesken tekemisen, niin taika jää tekemättä mutta menetät kuitenkin ATB pisteesi. Tämä on aika turhauttava yksityiskohta pelissä. Myöskin joidenkin vihollisten kohdalla perusliikkeet eivät hyödytä mitään, tai et pysty väistämään mitään vihollisen iskuja, mikä tuhoaa kaiken strategisen taktikoinnin mahdollisuuden näistä taisteluista. Silloin vain joutuu odottamaan, että ATB käyrät kohoavat ja onnen varassa teet jotain. Näistä pienistä negatiivisista yksityiskohdista huolimatta FFVII remaken taistelusysteemi on sulavinta ja parasta JRPG antia, mitä on nähty pelirintamalla vuosiin Squarelta.
Pelin visuaalinen ilme ja grafiikat ovat pääosin huikaisevan hienoa katseltavaa. Joissain kohdin taustagrafiikat on jätetty vähän puolitiehen (erityisesti kun noustaan Wall Marketista kohti Shinra Buildingia, tausta on todella surkean näköinen), mutta muutoin ohjaustyö on hyvin elokuvamaista ja sulavaa, mikä yhdessä upeiden grafiikoiden kanssa tekee pelaamisesta silmiä hivelevää. Hahmot näyttävät todella hienoilta, mutta ääninäyttelemisessä loppujen lopuksi on hiukan moitittavaa: vaikka pääasiallisesti homma toimii hyvin, niin vähän turhan usein hahmojen eleet ovat ylidramaattisia ja niistä tulee pahimmillaan jokin musikaalinäytelmä mieleen. Huonolla tavalla. Ja miksi ihmeessä kaikki ähisevät koko ajan? Jatkuvasti sanojen lomassa kaikki hahmot ähisevät niin paljon, että se alkaa jo oikeasti ärsyttämään. Musikaaleista puheenollen, Wall Marketin klubikohtaus meni kyllä jo vähän överiksi; Cloud tanssimassa lavalla ei tehnyt hahmolle mitään muuta kuin hallaa. ei sovi millään tavalla hahmon persoonaan. Olisivat samantien tuoneet Sephirothin ja Shinran laulamaan samalle lavalle jonkun upean balladin duettona. Jeesus sentään…Ei jatkoon. No, näistä seikoista huolimatta hahmot on tuotu eloon pääasiallisesti hienosti, ja erityisesti Tifan ja Aerithen hahmot ovat parasta antia koko pelissä.
Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä seikkana pelissä on nostettava ehdottomasti esiin musiikit, joita ei voi tämän kaltaisessa julkaisussa välttää. Alkuperäisen FF VII pelin tunnelmasta suurin osa luotiin nimenomaan Nobuo Uematsun fantastisen legendaarisen scoren avulla, joten tähän keskitin erityisesti huomiota peliä pelatessani. Uematsu on jälleen scoren takana ja mies tekee kyllä jälleen kerran upeaa jälkeä, erityisesti nyt, kun peliin ons aatu aidot sinfoniaorkesterin soundit mukaan midisoundien sijaan. Alkuperäisiä kappaleita on uudelleensoviteltu, mutta suurimman osan aikaa melodiat ovat samoja tunnistettavia teemoja kuin alkuperäisessäkin pelissä. Itseasiassa jotkut uudet sovitukset toimivat jopa alkuperäisiä paremmin, erityisesti Jenovan teema oli muutoinkin eeppisessä taistelussa yksityiskohta, mikä aiheutti kyllä vilun väreitä jatkuvasti, aivan mahtavaa työtä. Oikeastaan Wall Marketin uusi tunnari oli ainut mikä jäi ärsyttävällä tavalla korvamadoksi, sen tilalle olisin kaivannut tuttua vanhaa sikarinsavuista bassoteemaa kuten alkuperäisessäkin pelissä. Noh, kaikkea ei voi saada.
Loppujen lopuksi FFVII Remake on kaikista pienemmistä ja suuremmista epäkohdistaan huolimatta oikein viihdyttävä ja hauska peli, jossa on paljon purtavaa ja mielekästä tekemistä. Mikäli isommissa juonikuvioissa ei oltaisi lähdetty keksimään turhaa pyörää uudelleen ja muita mainitsemiani pienempiä ja suurempia yksityiskohtia siellä täällä oltaisiin tehty paremmin, olisi tämä hyvin lähellä täyden kympin peliä. Nyt pelaajalle jää kuitenkin hiukan liian hämmentynyt olo pelin pelattuaan, sillä pelaaja ei tiedä mikä tämän Remaken pointti lopulta on. En oikeastaan pidä tätä edes remakena, vaan vaihtoehtoisena adaptiona, mikä häiritsee itseäni enemmän kuin vähän. 70 euroa tästä pelistä on hiukan kohtuuton summa siihen nähden, miten vähän varsinaista tarinaa tämä kattaa, ja tulevien pelien kohdalla jäänkin odottelemaan alelaareja. Peli onnistuu monella osa-alueella kuitenkin erinomaisesti, mutta tästä huolimatta takaraivossani jyskyttää pelonsekainen tunne siitä, että jatko-osat tulevat tuhoamaan koko alkuperäisen tarinan. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla, mihin ”Remake” pelit meidät Final Fantasy fanit vielä vievät. Nyt tunnelma on kuitenkin ristiriitainen.
Arvosana: 8,3/10
Ihme on tapahtunut, Tool on oikeasti tehnyt uutta musiikkia. Julkaisusta on jo aikaa, mutta tämä plätty vaatii auetakseen aika monta kuuntelukertaa, miksi arvostelen levyn vasta nyt.
Tool – Fear Inoculum
Tool on ollut pitkään jo yksi suurista suosikkiyhtyeistäni, aina vuodesta 2006 lähtien, kun edellinen levy 10, 000 Days julkaistiin. Niin, viime levystä on todellakin aikaa ällistyttävät 13 vuotta. Tool ei koskaan ole kiirehtinyt levyjensä kanssa, eikä bändi koskaan ole ollut perinteinen ”studioon -> levy ulos -> kiertueelle -> studioon” yhtye, mutta tämä 13 vuoden gäppi levyjen välissä on jopa Toolille pitkä aika. Ja erityisesti bändin faneille. Hyvää on kannattanut Toolin kohdalla kuitenkin aina odottaa, ja yhtyeen 30 vuoden historiaan ja 5 albumiin ei kyllä huteja ole aiemminkaan mahtunut. 2001 vuoden Lateralus ja 2006 vuoden 10, 000 Days ovat täyttä timanttia ja Tool on noilla levyillä määritellyt progemetallin suuntaviivat uusiksi 2000-luvulla. Debyytti Undertow ja tätä seurannut Aenima ovat myöskin omalla tavallaan loistavia albumeja, mutta oma fanitukseni juurtuu nimenomaan Lateralukseen ja ennenkaikkea 10, 000 Days -albumiin, joka menee heittämällä omaan top-10 kaikkien aikojen albumit listalle. Mikä on paljon se, ottaen huomioon, että olen elämäni aikana kuunnellut tuhansia levyjä. Miten ihmeessä omat tähtitieteelliset odotukseni nyt ilmestynyttä Fear Inoculum -levyä kohtaan voivat siis olla mitenkään realistisia? Ei mitenkään. Minun on pakko arvostelua tehdessäni yrittää nollata mielestäni kaikki Toolin aiemmat saavutukset ja tarkastella levyä täysin irrallisena kokonaisuutena. Mitä se, Toolin tuotantoa tarkastellessa, myös musiikillisesti on.
Levyn avaava nimikkobiisi Fear Inoculum julkaistiin levyn sinkkubiisinä ja kappale toi hymyn huulilleni jo ennenkuin ehdin edes kuunnella sitä; yli 10 minuuttinen biisivalinta sinkuksi voi olla vain jotain mitä Tool tekee. Tässä kohtaa en siis vielä tiennyt, että biisi on itseasiassa levyn kappaleista (siirtymäbiisit poislukien) lyhyimpiä. Kappaleen hämyinen intro laittaa välittömästi Lateralus vibat päälle ja biisin lähtiessä kunnolla käyntiin olo on kuin istuisi tuttuun vanhaan tuoliin; bändi kuulostaa edelleen täysin itseltään, täysin originaalilta, rytmisektionsa (basso & rummut) takoessa ja kitaroiden jurnuttaessa tuttua Tool tyyliä. Maynardin laulu kuulostaa aiempaan verrattuna hiukan pehmeämmältä ja puhtaammalta. Siinä on ehkä myös enemmän iän tuomaa syvyyttä, mutta maagisia Maynardin huutoja ja agressiota ei ole enää kuultavissa, mikä on sinänsä harmi, mutta tämä kappale ei sitä myöskään oikeastaan vaadi. Kappale etenee keskitempoiseen tahtiinsa, ja vaikka riffit ja rytmiikka eivät ole tajuntaa räjäyttäviä, etenee biisi varman tappavasti koko ajan kuin katujyrä. Lopun raskaampi osuus tuo mukavaa vaihtelua, ja biisi jää mieleen jo ensikuulemalta. Hyvän sinkun merkki.
Lupaavaa aloitusta seuraa lähes 12 minuuttinen Pneuma, joka on kappaleena yksi Toolin parhaista taidonnäytteistä koskaan. Alun salaperäinen bassoriffi kasvaa pikkuhiljaa kitaroiden myötä suuremmaksi ja suuremmaksi, tahtilajien vaihdellessa tyylipuhtaan huomaamattomasti, missä Tool on aina ollut mestari. Maynardin riisutut lauluosuudet vain vahventavat kappaleen hypnoottista tunnelmaa. Väliosan minimalistinen eteneminen kasvaa jälleen suurempiin mittoihin, eikä Tool kiirehdi kappaleessa vaan ottaa oman maukkaan aikansa. Lopun mahtipontisempi hehkutus toimii myös täydellisesti kasvatuksen jälkeen. Tool on aina osannut biiseissään nämä kasvatukset, joista mestarillisin esimerkki löytyy 10, 000 Days nimikappaleesta edelliseltä levyltä, mutta Pneuma ei juurikaan jää tuon mestariteoksen varjoon, vaikka tunnelman tiivistyminen ja kasvatus eivät olekaan ihan samassa mittakaavassa. Pneumassa ruumiillistuu tunnelmia sekä Lateraluksesta että 10, 000 Daysistä, ja mieleen tuleekin kappaleesta jokin sekoitus Schismiä ja Right In Two -teosta. Upean vangitseva kappale.
Lyhyt siirtymäkappale Litanie contre la Peur on lyhyt happotrippi vahvasti muokatun kosketinsoiton luodessa ulkoavaruudellisia tunnelmia. Tätä seuraava suurempi teos, 13 minuuttinen Invincible jatkaa samalla tyylillä kuin Pneuma; keskitempoista tasavahvaa etenemistä, ajoittaista kasvattelua ja taas palaamista pienempään ulosantiin. Itseasiassa kappale muistuttaa vähän liikaakin Pneumaa, mutta lopputulos ei ole vain yhtä järisyttävä. Kappaleessa on hienoa tunnelmointia, mutta koska Pneuma jo käytännössä esitteli samat ajatukset paremmin, jää Invincible jotenkin vaisuksi. Etenkin, kun kappale on niin pitkä ja se jää välillä liiankin pitkiksi ajoiksi junnaamaan samaa riffittelyä ja poljentoa. Ja koska kappaleen riffit eivät ole mitenkään tajuntaa räjäyttäviä, jää teos tämänkin takia hiukan puuduttavaksi kahden ensimmäisen biisin jalanjäljissä. Välillä biisi kuulostaa pelkältä jamittelulta, ja tämä teos olisi ehdottomasti vaatinut selkeästi tiivistämistä ja rakenteen uudelleensovittamista. Ei huono kappale, koska ei Tool osaa tehdä sellaisia, mutta kokonaisuutta ajatellen liian leveäksi ja tasapaksuksi jätetty.
Legion Inoculant on edellisen välibiisin kaltainen hämyinen instrumentaali avaruustrippi, jota en 3 minuutin kestostaan huolimatta lue ihan kunnolliseksi kappaleeksi, vaan enemmänkin siirtymäksi seuraavaan isompaan teokseen. Koska kuulimme tämänkin jo aiemmin, en näe tällä kappaleella oikeastaan mitään pointtia levyllä. Teos toimii eräänlaisena introna tätä seuraavalle, lähes 14 minuuttiselle Descending teokselle. Jälleen kerran sävellysratkaisuissa ei olla edetty Pneumaan ja Invincible kappaleisiin verrattuna juurikaan mihinkään; kappale etenee hämyisellä, keskitempoisella tunnelmoinnilla, biisin kasvaessa ja rauhoittuessa hillityllä tavalla. Tässä kohtaa levyä alkaa jo tuntua siltä, että tuleeko levyssä minkäänlaista vaihtelua tähän sävellystyyliin? Kappale on parempi kuin Invincible mutta huonompi kuin Pneuma. Upeita kohtia teoksessa on, erityisesti Maynardin vokaalien huippukohdissa, mutta vahvasti toistuvaan rytmiikkaan perustuvat yksinkertaiset kitarariffit ja komppikuviot kaipaisivat kipeästi jotain muutakin ympärilleen. Jälleen kerran peräänkuulutan tiivistämistä, vaikkakin tämän kappaleen rakenne pärjää paljon paremmin kuin Invinciblessä.
Culling Voices tuo viimein levyn tarjontaan vaihtelua ja heps, tämä biisi on enää 10 minuuttia pitkä. 10, 000 Daysin Right In Two kappaleen tunnelmoinnit on kuultavissa myös tässä biisissä, sillä teos nojaa edellisiä kappaleita selkeämmin minimalistiseen tunnelman luomiseen esimerkiksi pelkän kitaranäppäilyn ja laulun voimin. Lopussa kappale kasvattaa jälleen lihaa luiden ympärille basson, särökitaran ja rumpujen hypätessä hiljalleen mukaan. Ratkaisu on toimiva ja tekee Culling Voicesista hyvin johdonmukaisen sävellyksen, mutta lopun raskaampaa osiota olisin kaivannut ehkä hiukan vielä räväkämmäksi ja, jälleen kerran, vaihtelevammaksi, saman perusriffin jurnutuksen sijaan. Hyvä biisi tästä huolimatta, mutta potentiaalia olisi ollut parempaankin.
Chocolate Chip Trip on jälleen väliosamainen instrumentaali, mutta toimii selvästi enemmän itsenäisenä kappaleena kuin introna seuraavalle kappaleelle, vaikka näinkin asian voisi tulkita. Teos on kuitenkin tyylillisesti hyvin erilainen mihinkään levyn raitaan verrattuna, tarjoten päälle 5 minuuttia kokeellista, vahvasti elektropainotteista psykedeliaa. Ei mitään reivimeininkiä, mutta hasardia elektroa yhtäkaikki. Kappale aiheuttaakin lähinnä hämmennystä levyä kuunnellessa, sillä se on niin eri maailmasta kuin mikään muu levyn kappale, minkä takia herääkin kysymys, että oliko tämä oikeasti tarpeellinen biisi jo valmiiksi massiivisella levyllä? Olisin ehkä itse nähnyt mielummin tämän kaltaisen happotrippailun jonkun isomman kappaleen sisällä, tuoden mielenkiintoa ja väristystä teokseen, esim. vähän tylsempien Descending tai Invincible kappaleiden rakenteessa. Oikein sovitettuna tämä olisi ollut hyvä ratkaisu, esim. kasvatus huippukohtaan minimaalisemman, mutta kokeellisemman elektroväliosan kautta olisi saattanut luoda mielenkiintoista vibaa kumpaankin kappaleeseen. Tämä siis sanottuna täysin musiikin näkökulmasta, en tiedä onko tällä kappaleella jokin syvempi funktio tällaisenaan, mutta puhtaasti musiikkia ajatellen Chocolate Chip Trip on outo.
Tästä pääsemme viimein levyn viimeiseen viralliseen kappaleeseen, joka kantaa nimeä 7empest. Tämä päälle 15 minuuttinen järkäle on täysin oikea valinta päättämään tämä massiivinen levy ja kyseessä onkin Pneuman ohella selkeästi levyn paras kappale, ja jopa yksi Toolin kaikkien aikojen parhaista ralleista. Jos levyn muut biisit ovat olleet luonteiltaan hyvin meditoivia, on 7empest räväkkä, psykedeelinen ja menevä. Nopeampi tempo ja raskaammat riffit tuovat erittäin raikasta tuulahdusta levylle ja kuullaanpa kappaleessa Toolin uralla harvinaista herkkua, nimittäin puhtaalla kitarasoundilla soitettua kitarasooloa, joka on muutaman minuutin kestollaan kerrassaan fantastisen kuuloista. Soolosta tulee mieleen Kingston Wallin kitarasooloilut niin tyylin kuin soundinsakin puolesta ja se toimii Toolin käsissä todella hyvin. Lauluosuudet ovat biisissä vähän harvemmassa, mutta Maynardin melodiakuljetukset jäävät välittömästi korvamadoiksi ja edustavat koko levyn parasta vokaaliantia. Kerrassaan upea kappale, ja loistava valinta päätöskappaleeksi.
Fear Inoculum on haastava levy, mutta tämä oli toki odotettavissa kun kyseessä on Tool. Bändi ei koskaan ole tehnyt helposti lähestyttävää musiikkia ja levyt vaativat aina runsaasti kuuntelua ja perehtymistä avautuakseen. Ensikuuntelulta Fear Inoculumista ei jäänyt oikein mitään mieleen, mikä antoi semmoisen fiiliksen, että käsillä on joko mestariteos tai yksinkertaisesti tylsä levy. Loppujen lopuksi käsillämme ei ole kumpikaan näistä. Rakenteellisesti ja musiikillisesti levy on melko vahva kokonaisuus, ja painottaa Toolin tapaan selkeästi enemmän rytmiikkaa kuin melodiaa, mutta kallistun myös hiukan sen puoleen, että levy on aavistuksen tasapaksu. Erinomaisia elementtejä ja ideoita löytyy joka käänteestä, mutta tuntuu, että sovitusvaiheessa bändin olisi pitänyt miettiä rakenteita vielä hiukan pidemmälle. Jotkut kappaleet ovat sisältöönsä nähden liian pitkälle venytettyjä ja reiluakin tiivistämistä olisin kaivannut eritoten Invincible ja Descending kappaleisiin. Nyt kuulijalle tulee monesti fiilis, että soittajat ovat lähteneet jamisessioita vetämään ja jättäneet monet kohdat levylle sellaisenaan. Kaikki kappaleet ovat myös melkoisia järkäleitä, eikä levyllä siksi kuulla mitään superhittejä. Jos Descending ja Invincible olisi tiivistetty, tai jätetty levyltä suoraan pois, ja tilalle olisi saatu väännettyä Vicariouksen tai Schismin kaltaisia hittejä, olisi tämä erittäin lähellä täyden kympin levyä, sillä levyllä on myös kerrassaan fantastista musiikkia, eritoten Pneuman ja 7empestin kohdalla. Myös Maynardin lauluun olisi kaivannut enemmän säröä paikoitellen, mutta mikäli olen ymmärtänyt oikein, ei herralta oikein meinaa enää tekniikka moiseen riittää. Nyt levy ei kuitenkaan sitkeydestään ja lievästä monotonisuudestaan johtuen yllä erinomaiseksi, mutta vakuuttava ja hyvä albumi kyseessä on kuitenkin. Levy ei ehkä yltänyt omiin megalomaanisiin odotuksiini, mutta pettynyt en siihen silti ole, ja Fear Inoculum edustaa kuitenkin loppujen lopuksi hyvin omalaatuista ja yksilöllistä levyä Toolin upeassa diskografiassa.
Arvosana: 8,2/10
Kohokohdat: Pneuma, 7empest
Pitkästä aikaa peliarvostelua ilmoille. Tällä kertaa vuorossa Heavy Rainista tutun Quantic Dreamin Detroit – Become Human.
Detroit – Become Human
”Together, we can live in peace and build a better future, for humans and androids. This message is the hope of a people. You gave us life. And now the time has come for you to give us freedom.”
PS+ jäsenyyden iloja on nettipelaamisen lisäksi kuukausittaiset pelitarjoukset ja ilmaispelit. Useimmiten ilmaispelit eivät ole kovinkaan kummoisia, mutta aina väliin sekaan mahtuu potentiaalisia helmiä. Detroit – Become Human on yksi näistä peleistä, jonka sain viime kuussa ladattua PS4 kovalevylleni veloituksetta (kylkeen sai myös Heavy Rain pelin, joka pitää ehdottomasti pelata myös jossain vaiheessa läpi), ja nyt nän pelin pelattua täytyy olla jäsenyyteen tyytyväinen, vaikka se 60 euroa maksaakin vuodessa. Detroit – Become Human on suhteellisen uusi peli ja omaperäisen tyylinsä ansiosta se toi minulle jo alkuun täysin uudenlaisen, interaktiivisen pelikokemuksen, jollaista en aikaisemmin ollut missään nähnyt. Toki Quantic Dream on käyttänyt samanlaista tyyliä aiemminkin, mutta itselleni tämän lafkan pelit ovat ennen Detroitia olleet täysin pimennossa.
Aloitetaan tarinasta ja miljööstä. Detroitin juoni ei ole itsessään mitenkään omaperäinen, mutta teknologisesti kehittyvässä maailmassa silti edelleen hyvin mielenkiintoinen. Androidit ovat tulleet maailmaan jäädäkseen ja ihmiset käyttävät niitä työorjinaan, seksileluinaan ja avustajinaan. Useat kohtelevat niitä väkivaltaisesti ja ala-arvoisesti, ovathan he koneita. Mutta monet näkevät niissä myös jotain inhimillistä ja kohtelevat heitä tasa-arvoisesti. Yleisesti mielipide androideja kohtaan on kuitenkin melko myrkyllinen, sillä niiden tulo on aiheuttanut sen, että lukemattomat ihmiset ovat jääneet työttömiksi ja köyhiksi, vailla tarkoitusta elämässä. Jotain kummallista kuitenkin on tapahtumassa androideissa: yhä useampi pääsee irtautumaan ohjelmoiduista protokollistaan, kehittävät oman tahdon ja yrittävät irtautua orjuuden kahleista. Nämä ns. ”deviant” androidit ovat yhä kasvava riesa ja lisääntyessään todellinen uhka ihmiskunnalle. Kuten arvata saattaa, juuri tähän konfliktiin peli lopulta tarinassaan tulee keskittymään; pystyvätkö ihmiset tunnustamaan androidit vertaisikseen, vai pitävätkö he heitä uhkana, joka johtaa vääjäämättä sotaan näiden kahden rodun välillä?
Androidien maailmaa on tutkittu populaarikulttuurissa useasti, ja suurimmat vaikutteet tälle pelille ovatkin varmasti HBO:n Westworld (tai siihen vaikuttanut samanniminen elokuva) ja kulttiklassikko Blade Runner. Aihe on hyvin mielenkiintoinen ja Detroit asettaa pelaajan jatkuvasti vaikeiden moraalisten valintojen eteen, kun vastakkainasettelu androidien ja ihmisten välillä syvenee. Pelissä on muutama päähenkilö ja tarinaa viedään lomittain eteenpäin kolmen androidin tarinan voimin, jotka kietoutuvat lopulta enemmän tai vähemmän yhteen: yksi palvelusandroid yrittää pelastaa lapsen väkivaltaiselta isältään, toinen joutuu ihmisten kusettamaksi ja nousee kuin kohtalon voimin androidien vapaustaistelun johtajaksi ja kolmas on huippuprototyyppi android, joka metsästää näitä ns. deviant androideja.
Kaikki kolme protagonistia ovat hyvin erilaisia hahmoja ja heidän persooniinsa pystyy pelissä vaikuttamaan todella paljon. Detroit on todellakin interaktiivinen, tarina edellä kulkeva peli, jossa on lukemattomia eri polkuja, vaiheita ja lopputuloksia, joita pitkin pystyy kulkemaan. Jokainen päätös vaikuttaa tuleviin päätöksiin; tietyt päätökset avaavat uusia polkuja, mutta myös sulkevat joitain, joten yhdellä pelikerralla pelaaja ei mitenkään pysty käymään kaikkia lopputulemia läpi. Tämä lisää jo itsessään pelin jälleenpelaamisarvoa huomattavan paljon. Ja kuten mainitsin, yleensä kaikki päätökset ovat moraalisesti kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, mikä mahdollistaa sen, ettei pelissä ole yhtäkään ainutta ja oikeaa tapaa kulkea eteenpäin, vaan lukematon määrä erilaisia vaihtoehtoja, joita pelaaja joutuu punnitsemaan matkallaan. Voi olla, että kaikki päähenkilöt kuolevat. Voi olla, että android vallankumous syrjäyttää ihmiset. Voi olla, että he onnistuvat elämään rinnakkain ihmisten kanssa. En tiedä tarkkaan, miten monta eri lopputulosta pelillä on, mutta niitä on varmasti useita, jopa kymmeniä. Tässä juuri piilee koko pelin ydin ja suurin vetovoima, yhdistettynä erinomaisiin hahmoihin ja siihen, että pelaaja pakotetaan pohtimaan elämän merkitystä ja määritelmää sekä moraalisesti oikeita ratkaisuja hyvinkin syvällisesti. Pelissä ei ole hyviksiä eikä pahiksia, ainoastaan erilaisia näkökulmia.
Pelattavuudeltaan Detroit on todellakin tarina ja hahmot edellä painottuva, ja ns. oikeaa pelattavaa pelissä on lopulta hyvin vähän. Peli etenee tiukasti käsikirjoituksen mukaan ja peli neuvoo pelaajaa kädestä pitäen koko ajan. Tämä olisi normaalisti huono asia pelissä, mutta koska Detroitin pointti on nimenomaan siinä, että pelin kulku määräytyy lukemattomien vaihtoehtojen kautta pelaajan päätöksien mukaan, ei tämä ole välttämättä negatiivinen asia, vaan enemmänkin erilainen, uniikki lähestymistapa pelaamiseen. Tyylinsä takia Detroit ei varmastikaan sovi kaikenlaisille pelaajille ja on myönnettävä, että itsellänikin oli aluksi vaikeuksia sopeutua tämän kaltaiseen peliympäristöön, mutta tarina, hahmot ja käsillä olevat valinnat tekivät pelistä hyvin nopeasti hyvin koukuttavan, joten nämä häiriötekijät unohtuivat melko nopeasti.
Mutta se pelattavuus mitä Detroitissa on, on hiukan kaksijakoinen juttu. Taistelukohtaukset ovat yllättävän sykettä nostattavia, kun pelaajan täytyy nopeailla näppäinkombinaatioilla yrittää voittaa vastustajat. Erityisen kuumottavan tästä tekee se, että sinulla ei ole mahdollisuutta palata takaisin ja yrittää uudestaan; jos häviät taistelun tai epäonnistut tehtävässä, tarina kulkee eteenpäin tästä huolimatta, vain sellaista polkua pitkin, missä olet epäonnistunut jossain. Tavalla tai toisella peli loppuu. Aivan kuten elämässäkin, jokainen päätös ja teko on peruuttamaton. Toisaalta taas ihan perusasioissa Detroitissa on hiukan petrattavaa, esimerkiksi normaali liikkuminen on säännöllisesti hiukan vaivalloista, sillä ohjain reagoi liikkeisiin pienellä viiveellä ja joskus tuntuu vaikealta päästä esim. jossain käytävällä eteenpäin, ihan vain sen takia kun ohjausmekaniikka ei toimi täydellisen sulavasti. Tämä on lähinnä mekaaninen haitta, mutta siitä huolimatta hiukan harmillinen.
Muutoin teknisesti peli on pelkkää priimaa. Grafiikat ovat uskomattoman kauniit ja ihmiset/androidit ovat hyvin aidon ja eläväisen näköisiä. Tämä on hyvin tärkeää, sillä näin vahvasti draamaan ja kanssakäymiseen perustuva peli ei pääsisi oikeuksiinsa, ellei hahmot olisi graafisesti aidon näköisiä. Tunteet, ilmeet ja mielialat välittyvät nyt hyvin aidosti ja upeasti.
Detroit – Become Human oli itselleni erittäin piristävä outolintu ja poikkeus pelien maailmassa ja tulen varmasti jossain vaiheessa palaamaan pelin syövereihin erilaisten päätösten ja valintojen kanssa. Peli on siinä mielessä melko harvinainen tapaus, että siinä – kuten aiemmin mainitsin – pelaaja joutuu oikeasti puntaroimaan asioita syvemmällä tasolla, ja vaikka kyseessä on fiktio eikä androideja ole (vielä) olemassa, niin jos teet valintasi omien moraaliarvojesi pohjalta, onnistuu peli kertomaan sinusta yllättävän paljon ihmisenä. Erityisen hienoa pelissä on se, että pystyt vertaamaan omia päätöksiäsi globaaliin mediaaniin prosenttiluvuin, koska peli tallentaa kaikkien pelaajien päätökset. Tavallaan peli siis kerää myös dataa ihmisistä ja heidän arvomaailmoistaan myös isommassa mittakaavassa, johon pystyy yksittäinen pelaaja vertaamaan omia päätöksiään. Tämä on mielenkiintoinen lisä, ja tekee Detroitista siksi jotain peliä suurempaa; se on maailmanlaajuinen tutkimus ihmisistä. Päätit edetä sitten mitä polkua tahansa pelissä, niin yksi asia on varmaa: helppoja ratkaisuja Detroit ei tarjoa missään vaiheessa.
Arvosana: 8,5/10
Game of Thrones (Kausi 8)
”The devil is in the details, they say.”
– George R.R. Martin (A Game of Thrones, 1996)
Koska minulla on niin paljon sanottavaa tästä kaudesta, jätän turhat alustukset sikseen ja isken kiinni kauteen poikkeuksellisesti jakso kerrallaan tästä isompiin kokonaisuuksiin, rankkojen spoilereiden kera. Eeppisen fantasiasarjan viimeisen kauden ensimmäinen jakso, Winterfell, alkaa lupaavasti, taattua GoT laatua. Jakso keskittyy pääasiassa Winterfelliin ja tulevaan taisteluun Yön Kuningasta vastaan, vaikka pätkiä nähdään myös King’s Landingistä. Tämä antaa mukavasti tilaa jaksolle hengittää ja ohjauksellisesti jakso onkin hyvin tasapainoinen ja tempollisesti miellyttävä. Erityisesti Jaimen ja Branin kohtaaminen lopussa ja Jaimen reaktio hänen näkemiseensä oli mahtava. Hahmokehityksiä viedään myös eteenpäin erityisesti Jonin ja Danyn kohdalla, eritoten kohtauksissa, missä Sam paljastaa Jonin todellisen perimän ja Danyn reaktio kuultuaan saman uutiseen. Danya viedään selvästi harmaammalle alueelle hahmonsa kanssa; kuultuaan hän ajatteli ainoastaan omaa asemaansa valtaistuimelle, eikä esim. sitä, että hän ei ole maailman viimeinen Targaryen. Samin reaktio kuultuaan, että Dany murhasi tämän perheen myös vahvisti tätä kehitystä Danystä julmana hallitsijana.
Ainut erikoisempi yksityiskohta jaksossa mikä häiritsi oli se, miten kasuaalisti Dany antoi Jonin yrittää ratsastaa Rhaegalilla, vaikka lohikäärmeet ovat äärimmäisen ratsastajauskollisia ja vaikeita saada oman tahdon alaiseksi, varsinkin, kun Danyllä ei ollut käsitystä Jonin perimästä (Targaryen sukuiset ovat Valyrian tuhon jälkeen olleet ainoita, jotka ovat kyenneet ratsastamaan lohikäärmeillä, ja hekään eivät todellakaan pysty nousemaan minkä tahansa lohikäärmeen selkään). Rhaegalin siirtyminen Jonille oli toki selvää, mutta tapa miten arkisesti asia hoidettiin ei juurikaan kunnioita tarinan lorea tai luonnetta. Ensimmäinen monista tällaisista asioista tässä kaudessa, eikä todellakaan pahin. Käsikirjoitus on paikoitellen myös aika onttoa, mikä on esim. Varyksen ja Tyrionin vaunukohtauksen pointti? Heittää eunukkiläppää? Miksi se oli mukana jaksossa? Jälleennäkemiset Branin ja Jaimen kohtaamista lukuunottamatta olivat myös jotenkin onttoja, esimerkiksi kauan odotettu Aryan ja Jonin kohtaaminen; sitä on odotettu kauan, mutta kun se lopulta tapahtuu, on tilanne jotenkin…ontto. En keksi edelleenkään parempaa termiä. En keksi tälle muuta selitystä kuin sen, että käsikirjoitus kohtauksessa on joutavaa höpinää vailla mitään päämäärää. He puhuvat hetken Neulasta ja vääntävät pientä small talkkia, mutta keskustelu ei johda mihinkään eikä se vie tarinaa millään tavalla eteenpäin. Tämä on tärkeä asia sanoa tässä vaiheessa, sillä tämä on kantava taakka koko kauden ajan. Kuitenkin suhteellisen vakaa ja hyvä avaus kaudelle, 8,0/10.
Toinen jakso, A Knight of the Seven Kingdoms on selkeästi kauden parasta antia ja itseasiassa yksi kaikkien aikojen parhaista GoT jaksoista. Vääjäämätön taistelu kuolemaa vastaan on nurkan takana ja jaksosta huokuu se, miten 8 vuoden tapahtumat ja juonikehitykset ovat kulminoitumassa viimeisiin taisteluihin; kuinka moni on kuollut matkan varrella, kuinka selvinneet ovat muovautuneet ihmisinä ja kuinka kaikki olemassaolo ratkaistaan näinä hetkinä. Tilaa ja aikaa hahmokehitykselle annetaan runsaasti ja on suorastaan upeaa, miten sarjan tekijät antavat aikaa dialogille eri hahmojen kanssa tässä jaksossa; Arya & Gendry, Jaime & Bran, Jaime & Brienne, Dany & Sansa, Sansa & Theonn, Arya & Hound, Tyrion & Jaime, kaikki ehtivät käydä toistensa kanssa elämiään ja kokemuksiaan läpi ja dialogeista huokuu se vääjäämätön tuhon tunnelma, kun hahmot tietävät, että he saattavat olla kaikki huomenna kuolleita. Erityisesti kohtaukset takan äärellä salissa, Briennen ristiminen ritariksi ja Podin laulaminen kameran siirtyessä hahmoista toisiin olivat todella voimakkaita kohtauksia. Lähes poikkeuksellisesti tätä kautta ajatellen tässä jaksossa dialogi toimiikin kauttaaltaan erittäin hyvin. Huonompaa käsikirjoitusta oli lähinnä vain Tyrionin aivojen mahtavuuden korostamista tarpeettomasti, sitä ei olisi tarvinnut hieroa katsojan naamaan sillä tavalla, varsinkin, kun Tyrion ei ole enää pariin kauteen ollut ihan terävimmillään, kiitos vesittyneen hahmokehityksen. Joka tapauksessa erittäin hyvä jakso, todellista tyyntä myrskyn edellä tunnelmointia. 9,2/10.
Voi veljet, sitten lähtee mopo käsistä. The Long Night, kauden kolmas jakso, jossa taistelu Yön Kuninkaan armeijaa vastaan lopulta tapahtuu, 8 tuotantokauden nostatuksen ja kasvatuksen jälkeen. Jakso alkaa vakuuttavasti; kaikki katsovat yön pimeyteen hiiren hiljaa ja odottavat jännittyneinä mitä tulee tapahtumaan. Dothrakien arakhien sytyttäminen tuleen oli upea kohtaus ja tässä kohtaa itsekin innostuin toden teolla ja nousin penkistä muutaman sentin. Sitten alkaa enemmän tai vähemmän koko jakson kestävä alamäki, joitain valopilkkuja lukuunottamatta. Aloitan pienemmästä yksityiskohdasta, joka kuitenkin ärsytti minua suunnattomasti: miten helvetissä kuolleiden armeijan kävelevät ruumiit vuotavat verta? Ensimmäisessä kaudessa yksi kuollut yrittää tappaa muurilla Mormonttia ja Jon puukottaa tätä koko ajan, mutta ei siitä mitään verta lennä, koska se on hyytynyt ruumiin sisälle ja mustannut ääriraajat. Yhtäkkiä tässä jaksossa veri lentää kuin viimeistä päivää, kun kuolleita tapetaan. Pieniä juttuja, mutta kuitenkin tärkeitä; tämä kertoo jälleen siitä, miten tekijät eivät ole jaksaneet paneutua yksityiskohtiin ja koko tarinan perustaviin fundamentteihin.
Yksi suurimmista ongelmista jaksossa on totaalinen logiikan puuttuminen, mistä tulen puhumaan vielä paljon tässä kirjoituksessa myöhemminkin. Ensinäkin, ihmisten taistelustrategia on aivan karmea: liikkuva ratsuväki, eli taistelukentän tehokkain yksikkö, lähetetään kohti tuntematonta pimeyttä kuolemaan. Okei, olin aika fiiliksissä vielä tässä kohtaa, sillä dothrakien kuoltua palavine arakheineen käytännössä sekunneissa hiipi tapahtumien tunnelmaan jokin pysyvä toivottomuus, että kukaan ei voi selvitä tästä, joten tämä ei ollut niin paha. Mutta mitä tekevät ballistakoneistot eturivissä? Mitä tekevät unsullied joukot ja suurin osa muustakin jalkaväestä Winterfellin muurien ulkopuolella? Miten helvetissä päähenkilöt selviävät tilanteista, missä niiden ei minkään logiikan mukaan pitäisi selviytyä? En ole katkera siitä, että tärkeitä hahmoja kuoli yllättävän vähän, vaan siitä, että käsikirjoittajat laittavat jatkuvasti hahmot jaksossa täysin epätoivoisiin tilanteisiin, mutta he selviävät niistä siitä huolimatta. Aina näkyy, että valtavat kuolleiden joukot ovat piirittämässä yksittäisiä hahmoja, mutta sopivasti kamera aina siirtyy seuraavaan kohtaukseen ja 10 minuutin päästä kaikki onkin ok ja kuolleita onkin enää muutama heidän ympärillään. Ja sama rumba toistuu koko ajan, mikä tekee ohjaustyöstä myös sekavan oloista. Theonnin kuolema ja hahmokehitys olivat toisaalta loistavaa työtä, siitä pisteet.
Miksi Jon hengailee käytännössä parinkymmenen metrin päässä vallihaudasta muurilla lohikäärmeensä kanssa, vaikka muu porukka yrittää epätoivoisesti sytyttää hautaa tuleen? Miksi jousiampujat muurilla eivät ammu vallin takana seisoskelevia kuolleita? Voisiko Melisandre kävellä vielä vähän hitaammin (okei, tämä ei häirinnyt oikeasti paljoa, mutta silti!)? Miksi ohjaus on niin hemmetin pimeää, ettei tapahtumista saa pääosin mitään selvää? Miksi lohikäärmeiden odotettu taistelu taivaalla on niin hemmetin sekavan näköistä? Jakson tapahtumissa ei ole useassa kohtaa mitään logiikkaa, kunhan vain on saatu muka eeppinen taistelu aikaan. Ja visuaalisesti jakso on pääosin kyllä uskomattoman hienoa, erityisesti lohikäärmeet taivaalla kuutamossa oli henkeäsalpaavan kaunista, joten tästä pisteet, kuin myös lavastajille, näyttelijöille, puvustajille ja erikoistehosteille ylipäänsä. Mutta ei näitä asioita saa yksinkertaisesti tehdä loogisen ja jouhevan käsikirjoituksen kustannuksella, eikä siksi jakso jaksa kantaa kovinkaan pitkälle visuaalisuudestaan huolimatta.
Jakson pahimmat pettymykset ovat kuitenkin ehdottomasti Night King, White Walkerit ja Brandon Stark. Mikä on Branin pointti, paitsi olla täysin hyödytön? Hahmon arkkia on viety koko ajan siihen suuntaan, että hän haastaa NK:n jollain tavalla, kun aika koittaa, mutta pelkkä syöttinä oleminen on yksinkertaisesti todella laiskaa käsikirjoitusta. Juu, teki hän jonkun korppilennon taivaalle, mutta miksi? Mikä oli sen tarkoitus? Samaa voi sanoa White Walkereista; he ovat taistelun suurimpia uhkia, mutta eivät tee yhtään mitään koko jakson aikana, paitsi kuolevat. Night King oli myös lopulta vain geneerinen pahis joka haluaa olla pahis, ilman minkäänlaista syvyyttä. Hahmossa oli aineksia kaikkien aikojen TV pahikseksi; oli mysteeriä, motiivit eivät olleet selvillä, hän oli voimakas mutta hänen kaikkia voimiaan ei tunnuttu vielä edes näyttävän, hän oli kiehtova, ym. Olisi tarvittu vain hiukan mielikuvitusta ja näkemystä, niin hahmosta olisi voitu tehdä vaikka mitä, mutta ilmeisesti D&D eivät jaksaneet pitää tätä lopulta kovinkaan merkittävänä asiana, vaikka NK:n piti olla koko sarjan ultimaattinen antagonisti. Niin paljon tuhlattua potentiaalia. Ja lopulta hän kuolee Aryan puukon iskusta. Myönnän, kohtaus oli tyylikäs, mutta siinä on kaksi massiivista miinusta: ensinäkin, Azor Ahai ja Lightbringer profesialla ei loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä ja se vain unohdettiin, vaikka siitä on vihjailtu kakkoskaudesta asti ja viimeksi 7. kaudella, jolloin Missandei ja Melisandre pohtivat, miten profesian voi tulkita myös niin, että valittu onkin nainen. Hienovaraista, lorelle uskollista pohdintaa, ja minkä takia? No ei helvetti yhtään minkään. Kustaan vain loren päälle, ei välitetä tarinan fundamenteista (taaskaan) ja aliarvioidaan katsojia rankalla kädellä. Toinen ongelma on se, että koko sarjan kestänyt kasvatus tähän taisteluun päättyykin näin äkisti; Night King siis ei olekaan sarjan kulminaatiopahis? Okei? Minkä takia ei ole? Oliko tämä nyt walkereiden osalta tässä? Totaalinen antikliimaksi ja täysin hätäiltyä narratiivia.
Odotin myös kovasti Jonin ja Night Kingin kaksintaistelua, mutta sitä emme saaneet, vaikka sitä kohti sarja oli koko ajan menossa. Jon huutamassa lohikäärmeelle tajuttuaan tappion olevan varmaa oli harvoja voimakkaita ja aidosti loistavia kohtauksia koko jaksossa. Jaksossa oli potentiaalia vaikka mihin, mutta kaikki edellemainitsemani asiat vesittävät sen totaalisesti, eikä upea visuaalisuus, uskomaton työmäärä lavasteissa, tai näyttelijöiden heittäytyminen pysty korjaamaan niin perustavanlaatuisesti välinpitämätöntä ja suorastaan huonoa käsikirjoitusta jakson kohdalla. 5/10.
Eikä siinä vielä kaikki, sillä kauden neljäs jakso, Last of the Starks on koko kauden huonoin jakso. Jaksossa ei ole suoranaisesti oikein mitään hyvää. Alun juhlat voitetun taistelun jälkeen on jakson parasta antia, mutta sekin tuntuu jotenkin kiusalliselta katsojalle. Danyn kehitys tässä kohtaa ihan ok; hän alkaa tajuta, ettei hän ole luontainen johtaja Westerosissa, eikä ihmiset kunnioita tai rakasta häntä, toisin kuin Jonia. Muutoksen siemenet on kylvetty. Keskustelu Storm’s Endistä on täysin absurdi: sarja ei ole uhrannut ajatustakaan koko paikkaan kakkoskauden jälkeen (ja silloinkin pintapuolisesti) ja nyt Dany ottaa yhtäkkiä paikan puheenaiheeksi ja ehdottaa Genryä sen (ja samalla Storm Landien) hallitsijaksi, vaikka KUKAAN ei tiedä yhtään kuka siellä hallitsee nyt, kun kaikki Baratheonin veljekset ovat kuolleet. Millä logiikalla kukaan paikassa hyväksyisi Gendryä hallitsijaksi? Millä logiikalla Dany määrää paikan hallitsijan, vaikka hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä siellä on tapahtunut, kuka siellä hallitsee, ja miten he tähän ehdotukseen suhtautuvat? Öh. Jos sarjan tekijät olisivat jaksaneet panostaa käsikirjoituksessa paikkaan edes vähän ja antaneet jotain lihaa luiden ympärille Storm’s Endin kohdalla, olisi paikan hallitsijan nimeäminen ja suunnittelu paikan osalta jotenkin perusteltua. Mutta koska D&D eivät ole panostaneet tähän yhtään mitenkään, jää tämä dialogi pakostakin täysin turhaksi ja ontoksi, muka nokkelaksi politikoinniksi, joka aiheuttaa vain myötähäpeää. Sama homma myöhemmin jaksossa, kun dialogiin ujutetaan yhtäkkiä Dornen nykyinen prinssi: kuka hän on, mistä hän on tullut, miten hän on noussut valtaan? Sarja päätti tappaa kaikki Martellit yhdessä GoT:n surkeimmista juonikuvioista 6-7 kausilla (lue. Dornen juonikuvio) ja jättivät koko paikan sitten unholaan, älkää nyt helvetti yrittäkö vaikuttaa jotenkin nokkelilta höpöttämällä yhtäkkiä jostain Dornen prinssistä, kun ette ole mitään vaivaa nähneet koko paikan eteen. Turhaa, katsojia aliarvioivaa ja muka nokkelaa, jälleen kerran.
Siirrytään jälleen epäloogisuuksiin, jotka piinaavat tätä kautta ja jaksoa. Miten Bronn pääsi Winterfellin ytimeen jalkajousen kanssa? Täysin absurdia ja täysin jätetty avaamatta. Miten Iron Fleet osui täydellisellä tarkkuudella Rhaegaliin skorpiooneilla, kallion takaa? Miten Dany ei huomannut heitä? Täysin pystyyn kuollutta käsikirjoittamista, mutta D&D:n selitys eräässä haastattelussa on kaikista huvittavin: Dany ja hänen neuvonantajansa unohtivat Euron Greyjoyn laivaston. Jos tämä on pohjustuksen ja käsikirjoituksen perustan taso, niin ei ole ihme että moni asia floppaa. Westerosin suurin armeija ja muka älykkäin sotaneuvosto ei yksinkertaisesti voi unohtaa tällaista asiaa, tuo selitys on täysin paska. Toisaalta eipä tämän poppoon strategiset kyvyt vakuuttaneet kyllä Winterfellissäkään, joten mitäpä tuosta, samaan konkurssiin vaan. Jos Rhaegalista piti päästä eroon, niin olisiko sen voinut tehdä vaikka taistelussa Viserionia vastaan? Olisiko ollut vähän tehokkaampaa draamaa? Miten vaikka lohikäärmetaistelu viimeisissä jaksoissa Danyn ja Jonin välillä? Mahdoton ajatus? Mitä tahansa muuta paitsi sitä, mitä tässä jaksossa nähtiin? Rhaegal olisi ansainnut parempaa.
Teleporttaaminen on jälleen in. Danyn laivasto tuhotaan, mutta jotenkin Euron löysi Missandein ja otti hänet vangiksi. Jotenkin Tyrion ja kumppanit pääsivät Dragonstonen rantaan ja siitä suoraan King’s Landingin porttien eteen. Jotenkin Danyn pieni joukko, Drogon ja kaikki tärkeät hahmot ovat skorpionien ampumaetäisyyden ulottuvilla, mutta Cersei ei tee yhtään mitään. Cerseillä ei ole ongelmia tappaa omaa enoaan (Kevan) kuudennessä kaudessa Sept of Baelorin wildfire räjäytyksessä, mutta ei kykene tappamaan kymmenen metrin päässä olevaa veljeään jota hän halveksii, ja jonka hän käski Bronnin juuri aiemmin tappaa vaihdoksi Riverrunista. Epäloogisuuksien ja yksityiskohtien puutteiden määrä ja koko ovat järisyttäviä tässä jaksossa. Se GoT tunnelma, perustukset ja yksityiskohtiin paneutuminen, mihin ihmiset tässä sarjassa rakastuivat, eivät ole millään tavalla läsnä tässä jaksossa. Sentään Missandei kuoli ja Danyn viimeiset vaiheet ”ape shit-limit break” moodiin on nyt kylvetty. 3/10.
Jakso 5, The Bells. Varys pettää Danyn ja joutuu lohikäärmeen tulen alle tämän takia, mikä on Danyn hahmokehityksen kannalta olennaista, mutta samalla vesittää loputkin rippeet Varyksen hahmon magiasta. Mistä lähtien Varys on juonitellut täysin avoimesti keskellä kirkasta päivänvaloa? Se ei sovi millään tavalla hahmoon. Valmistautuminen taisteluun valtaistuimesta on kuitenkin luotu upeasti ja tunnelma on hyvin tiivis ja jännittävä jakson alussa. Golden Company valmistautuu muurien ulkopuolella odottamaan pohjoisen armeijaa ja Euronin laivasto odottaa lohikäärmeen hyökkäystä merellä. Arya, Sandor, Daenerys ja Jaime yrittävät kaikki päästä ensimmäisenä Cersein luo ja katsoja odottaa jännittyneenä, kuka sinne ehtii ensimmäisenä. Edellisessä jaksossa annettiin skorpiooneista myös kuva todellisena uhkana Danyn lohikäärmeille, joten taistelun alussa on jännittynyt olo senkin takia, sillä lopputulemasta ei voi tässä vaiheessa olla yhtään varma. Mutta. Kun taistelu lopulta alkaa, käy katsojalle hyvin nopeasti selväksi, että kyseessä on täysin yksipuolinen teurastus, eikä taistelu; Drogon tuhoaa hetkessä Iron Fleetin ja siirtyy sitten tuhoamaan portin ja koko Golden Companyn. Ilemisesti skorpioonit eivät olekaan enää kovinkaan vaarallisia (epäloogisuuksia, jälleen, vaikka myönnän, että Dany ohjaa Drogonia toisin kuin Rhaegalin kohdalla, mikä tekee maalitaulusta paljon haastavamman osua) Jälleen kysyn pointteja: mikä oli Golden Companyn, tai ylipäänsä minkään armeijan pointti tässä taistelussa? Drogonvoitti koko taistelun käytännössä yksin. Koko taistelu oli täysi floppi, vaikka se näyttikin visuaalisesti uskomattoman hienolta ja Drogonin steroidivaihteessa oli tiettyä tyydytystä. Sarjan päättävä taistelu onkin ohi hetkessä ja se on lopulta paha pettymys.
Sitten tapahtuu se, mikä sai internetin sekaisin: Dany vetää heel vaihteen päälle ja päättää tuhota koko King’s Landingin. Monet eivät tästä hahmokehityksestä pidä, mutta omasta mielestäni tämä oli koko jakson parhaita hetkiä; Dany viimein ymmärtää, että se Westeros mistä hän on haaveillut, sitä ei ole olemassa.Hänestä ei koskaan tule sellaista hallitsijaa kun hän haluaisi, sillä hän ymmärtää, että Westerosissa kansa ei rakasta tai hyväksy häntä, teki hän mitä tahansa. Hän on menettänyt ystäviään, lohikäärmeitään, ja jälleen kerran elämänsä rakkauden, ilon ja toivon elämästä, hän näkee pettureita kaikkialla. Essoksessa hänet otettiin vastaan vapauttajana, mutta Westerosissa hänet nähdään vain muukalaisena valloittajana, Cersein tyranniasta huolimatta. Dany tajuaa, että Westerosin kansa on lopulta myös hänelle muukalaista massaa, joka auttoi tuhoamaan aikonaan hänen sukunsa. Hän on niin pinttynyt valtaamaan Westerosin kruunun, että ei ymmärrä sitä, ettei hänellä oikeasti ole mitään oikeutta siihen. Hänen unelmansa oli harhaa ja se on muuttunut painajaiseksi, ja Dany on kadoksissa, ilman mitään paikkaa maailmassa. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että hän näkee vihollisia nyt kaikkialla, ja päättää tuhota vaikka koko Westerosin pitääkseen kiinni illuusiostaan paremmasta maailmasta, jota ei ole olemassa ja jota hän ei millään tavoin kykene luomaan.
Danyn ja Drogonin aiheuttama tuho ja koko loppujakso ovat hyvin intensiivistä katsottavaa. Cleganien taistelu on upea, Qyburnin kuolema on upea, Cersein ja Jaimen kuolema on upea ja runollinen, ja heidän hahmonsa ovat niitä harvoja, jotka pysyvät onnistuneina koko sarjan loppuun asti. Jaime palaa ehkä vähän vanhaan itseensä, mutta sellainen hän on aina ollut: hän rakastaa Cerseitä, on aina rakastanut ja hän on valmis kuolemaan hänen puolestaan. Euronin ja Jaimen taistelu on toisaalta ihan perseestä. Onneksi Euron sentään kuoli, täysin floppi hahmo kirjaan verrattuna. ”Olen mies joka tappoi Jaime Lannisterin, ei haittaa vaikka kuolen!” Ok, onneksi olkoon, jos elämäsi täyttymykset on nyt saavutettu niin hurraa. Kirja-Euron on velho, psykopaatti, äärimmäisen älykäs ja hän haluaa jumalaksi, ja mikä pahinta, hänellä on luultavasti jopa keinot saavuttaa unelmansa. Taistelun naurettavan yksipuolisuuden ja Euron/Jaime taistelun takia jakso ei yllä erinomaisuuteen, mutta muuten jakso on erittäin tiivistunnelmainen ja upea. 8,5/10.
Kauden ja sarjan päätösjakso, The Iron Throne lähtee vaikeista olosuhteista liikkeelle: kuinka Danyn hahmo pystytään viemään uskottavasti maaliin? Miten valtaistuinpeli pystytään ratkaisemaan näin lyhyessä ajassa? Miten kaiken tapahtuneen jälkeen sarja enää mitenkään onnistuu loppumaan hyvin? Olin jo ennen sitä mieltä, että Jonin nouseminen valtaistuimelle ei ole enää mahdollista, ei sen jälkeen mitä kaudessa on tapahtunut. Oli nimittäin täysin selvää ennen jaksoa, että Jon joutuu tappamaan Danyn ja tämän teon jälkeen kukaan ei enää hyväksyisi Jonia valtaistuimelle. Siinä olin ennen tätä kautta oikeassa, että Jon joutuu tappamaan Danyn, mutta olosuhteet olivat täysin erilaiset kuin kuvittelin. Lopulta tämä kohtaus on ohi yllättävänkin nopeasti ja kohtaus jää jälleen hiukan ontoksi: Danyn muutos olis juuri tapahtunut ja hänen hahmonsa oli vasta murrosvaiheessa, joten hänen hahmokehityksensä loppuu aivan liian nopeasti ja koko pahiskuvio jää lopulta erittäin hätäiseksi. Kausi olisi tarvinnut selvästi enemmän jaksoja, jotta tätä loppuratkaisua oltaisiin voitu kasvattaa, kypsyttää ja rakentaa luontevasti, mutta nyt ratkaisu jää ajanpuutteen takia hätäiseksi ja pakotetuksi, eikä anna sitä tyydytystä katsojalle mihin sillä olisi potentiaalia voinut olla. Drogonin viimeinen rautaistuimen sulattaminen ja viimeinen lento Danyn ruumiin kanssa oli toisaalta hyvin koskettava ja upea kohtaus. Myös Tyrionin hetki Jaimen ja Cersein ruumiiden luona oli koskettava, vaikkakaan en ymmärrä, miten heidän päällään oli vielä katto ja niin vähän rojua. Noh, mitä yksityiskohdista.
Sitten se koko sarjan ajan pohdittu kysymys: Kuka saa valtaistumen (vaikka sitä ei enää ole olemassakaan)? Westerosin jäljellä oleva vähäinen lordien määrä kokoontuu kriisikokoukseen, ja paikalla on tunnettuja hahmoja ja tuntemattomia hahmoja. Edmure Tullykin on näköjään päässyt vapaaksi Casterly Rockin tyrmistä, good for you. Paikalla on myös Dornen uusi prinssi ja pikku paskiainen Robin Arryn. Lol, en voi muuta sanoa. Demokratian ujuttaminen vitsiksi oli aika laimeaa ja mautonta muuten niin vakavien olosuhteiden keskellä. Mutta kun porukka lopulta päättää, että Branista pitäisi tulla kuningas, olen jokseenkin tyytyväinen ratkaisuun: Bran oli oikeasti tässä vaiheessa ainut järkevä vaihtoehto, sillä Jonin laittaminen valtaistuimelle olisi ollut tässä kohtaa älyttömän mautonta. Sansan vaatimukset pohjoisen itsevaltiudesta oli kuitenkin mielestäni huonoa käsikirjoittamista jälleen: näin tulenarassa tilanteessa, missä Westerosilla on käsillä tulenarka valtatyhjiö, ei KENENKÄÄN pitäisi missään järkevässä ajattelussa alkaa vaatimaan suvereniteettiä omalle kuningaskunnalleen. Kun Sansa vaatii tätä pohjoiseen, mikä estää tilannetta eskaloitumasta ja miksi ei muut kuningaskunnat vaadi samaa? Mitä Bran olisi voinut tehdä estääkseen sen realisoitumasta? Eikö pointti tuolla kokouksella ollut nimenomaan nivoa Westeros jälleen yhteen? Mutta mitä tapahtuu: ei mitään, kaikille on ihan fine, että muut alistuvat yhden kruunun alle, paitsi pohjoinen. Mitäpä nyt yksityiskohdista ja logiikasta, jälleen kerran, edetään vain seuraavaan kohtaukseen, wtf.
Brienne kirjoittamassa Jaimen tarinaa päätökseen Kingsguardin valkoiseen kirjaan oli upea ja tunteellinen kohtaus, mikä päättää Jaimen tarinan tyylikkäästi. Kiitos Coster-Waldau, olet mainio näyttelijä. Kohtaus pienen neuvoston kokouksesta oli ihan ok, mutta mikä oli pointti A Song of Ice and Fire kirjan esittelyllä? Miksi Tyrionia ei mainuttu? Mistä tässä on kyse? Ei ilmeisesti mistään, sillä tilanne jatkuu jo eteenpäin. Mikä lie oli kohtauksen pointti. On hiukan erikoista, miten leppoisasti ja kevytmielisesti pieni neuvosto neuvottelee esim. bordelleista, laivastosta, ym. Westerosia on ravistellut vuosia kestänyt sisällisota ja kuolleiden armeijan hyökkäys, mutta heitetään vain läppää ja jutellaan pintapuolisen kevyesti valtakunnan asioista. Erittäin kevytkenkäistä ja omituista käsikirjoitusta. Loppukohtaukset ovat kuitenkin tyylikkäitä: Jon pääsee lopulta muurille ja Ghostin luo, sinne minne hän oikeasti haluaa ja kuuluu. Arya päättää lähteä länteen Westerosista, missä tosin kukaan ei ole todistettavasti selvinnyt koskaan, siksi kukaan ei tiedä mitä siellä on. Sansasta tulee pohjoisen kuningatar ja unsullied joukot päättävät lähteä Naathiin. Runollista, lopullista, päätöksellistä. Lopetusjaksossa on hiukan kevytkenkäisiä ongelmia käsikirjoituksessa, mutta jakso onnistuu kuitenkin olosuhteisiin nähden mielestäni hyvin. Toisella katsomiskerralla jakso oli selkeästi jopa parempi, enkä pidä tätä lopetusjaksoa ollenkaan huonona päätöksenä sarjalle, tapahtui kaudessa mitä tahansa muuta hyvänsä. 8,3/10
Se on nyt siinä, kaikkien aikojen suosituin sarja on päätöksessään. Kahdeksannessa kaudessa on upeita kohtia, kuten koko toinen jakso tai moni asia The Bells jaksossa, mutta totuus on se, että tässä kaudessa on aivan karmivia ongelmia logiikassa, käsikirjoituksessa ja dialogeissa, mitkä pilaavat erittäin tehokkaasti juuri sitä GoT taikaa, mistä sarja on tullut niin kuuluisaksi. Visuaalisesti kausi on fantastinen, mutta mitkään erikoistehosteet eivät pelasta kautta siltä faktalta, että D&D päättivät olla välittämästä tarinan loresta liian tärkeissä paikoissa (he päättivät, että Arya tappaa NK:n, koska kukaan ei odottaisi sitä. Mitäpä väliä tarinankerronnasta.), ylenkatsoivat aivan liian rajusti ja monesti tärkeitä yksityiskohtia ja loivat kertakaikkiaan täydellisen epäloogisia tapahtumia pitkin kautta. Tämän takia tämä kausi on mielestäni ehdottomasti kaikista huonoin GoT kausi, mitä on olemassa.
Muistatteko ensimmäisestä kaudesta, kun Robbin armeijan piti solmia rauha Freyden kanssa, koska heidän strategiansa kannalta oli välttämätöntä, että he ylittävät sillan? Muistatteko, miten koko kakkoskauden ajan tarinaa kasvatettiin ja kypsytettiin rauhassa Blackwater jaksoon ja King’s Landingin taisteluun, ja miten upea se oli? Muistatteko, miten Robb kylvi itse tuhonsa siemenet ja käveli kohti kuolemaansa Red Weddingissä? Muistatteko, miten Varys, Littlefinger, Tywin, Tyrion ja lukemattomat muut hahmot juonittelivat ja pelasivat nerokkaasti valtaistuinpeliä? Muistatteko miten Jon joutui valitsemaan rakkauden ja kunnian välillä useaan otteeseen, miten hienosti niihin tilanteisiin hahmon kehitystä johdateltiin? Minä muistan. Kuudennella kaudella alkanut (lue: Dorne) käsikirjoituksen vetelyys ja älyttömyys jatkui vahvempana seitsemännellä kaudella, mutta lähti täysin lapasesta kahdeksannella kaudella. Yksityiskohtiin ei jaksettu paneutua, käsikirjoitus muuttui todella hätäiseksi, logiikassa on jättiläisen kokoisia aukkoja ja dialogissa ei ole enää pääsääntöisesti ollut samanlaista jännitystä kuin aiemmin, erityisesti kultaisilla 1-4 kausilla. Niin monta erinomaista hahmoa on myös vesitetty näiden kahden kauden aikana: Varys, Tyrion, Euron, Littlefinger, Bran, jopa osittain Arya ja Dany (Dany lähinnä liiallisen kiireen takia, vaikka pidinkin hänen hahmokehityksestään muuten. Se ei kuitenkaan ollut täysin perusteltua.) Näiden seikkojen takia kahdeksas kausi on enemmän tai vähemmän pilalla, sillä näin perusteelliset virheet ja ylenkatsomiset tuppaavat pilaamaan ne hyvätkin hetket. Jos omena on osittain mätä, omena on mätä, kuten Melisandre toisessa kaudessa Davokselle sanoi. Tämä on surullista, mutta myös helpottavaa, sillä nyt voin hyvillä mielin odotella George R.R Martinin kuudetta ja seitsemättä kirjaa alkuperäiseen tarinaan: tiedän, ettei kirjat tule etenemään mitenkään samalla tavalla kuin sarja, vaikka loppuratkaisuissa olisikin samoja asioita. Pitääpä kaivaa kirjat jälleen hyllystä, lukea ne neljännen kerran, ja unohtaa se epätyytyväisyys, minkä tämä kahdeksas kausi on aiheuttanut.
Arvosana: 6,5/10
Aion tehdä nyt poikkeuksellisen listauksen blogiini. Game of Thronesin päätöskausi lähestyy ja koska kyseessä on merkittävä sarja itselleni ja lukuisille muille ihmisille, niin olen päättänyt heittää lopulliset veikkaukseni kaikesta siitä, mitä uskon sarjan päätöksessä tapahtuvan. Heitin viime vuonna S7 arvioni loppuun eri veikkauksia, mitä hahmoille tulee tapahtumaan, mutta vuoden aikana näkemykseni ovat muuttuneet sitä enemmän, mitä enemmän olen tähän maailmaan tutustunut kirjallisuuden, muiden teorioiden ja itse sarjan perusteella. Aluksi aion puhua Night Kingistä ja luvatun prinssin profesiasta, sekä veikkauksistani lopetuksesta ylipäänsä. Tämän jälkeen käyn vielä läpi merkittävimpien hahmojen kohtaloita. Nyt keskityn siis nimenomaan Game of Thrones TV-sarjan tapahtumiin, ja kirjasarjan osalta minulla saattaa olla vielä poikkeavia mielipiteitä, mutta niihin ei ole tässä kohden järkevä paneutua.
Miksi teen tämän? Koska olen vähän nörtti ja on hauska tehdä tämän tyylistä spekulaatiosta tarinasta, jossa on niin paljon yllättäviä juonenkäänteitä. Katsotaan kevään lopulla, kuinka oikeaan olen oikeasti osunut. Let’s go.
1. The Prince That Was Promised
”When the red star bleeds and the darkness gathers, Azor Ahai shall be born again amidst smoke and salt.” – Melisandre
”Darkness lay over the world and a hero, Azor Ahai, was chosen to fight against it. To fight the darkness, Azor Ahai needed to forge a hero’s sword. He labored for thirty days and thirty nights until it was done. However, when he went to temper it in water, the sword broke. He was not one to give up easily, so he started over. The second time he took fifty days and fifty nights to make the sword, even better than the first. To temper it this time, he captured a lion and drove the sword into its heart, but once more the steel shattered. The third time, with a heavy heart, for he knew before hand what he must do to finish the blade, he worked for a hundred days and nights until it was finished. This time, he called for his wife, Nissa Nissa, and asked her to bare her breast. He drove his sword into her breast, her soul combining with the steel of the sword, creating Lightbringer, while her cry of anguish and ecstasy left a crack across the face of the moon.” – Legend of Lightbringer
Sekä kirjasarja että TV-sarja tuovat säännöllisesti esiin tämän profesian, jossa luvattu prinssi/Azor Ahai uudelleensyntynyt nousee vastustamaan kylmää ja kuolemaa, ja on tuova uuden aamun ihmiskunnalle. TV-sarjassa, ja varsinkaan kirjasarjassa, ei ole kuitenkaan ollenkaan selvää, onko luvattu prinssi ja Azor Ahai edes yksi ja sama henkilö, mitä itse en usko. Profesiasta on erilaisia versioita ja tulkintoja, toiset puhuvat luvatusta prinssistä, toiset Azor Ahaista, ja profesian tekstikin voi vaihdella, mikä voisi viitata myös siihen, että profesioita ja sankareita on itseasiassa olemassa useita.
Mutta ennenkuin uppoudutaan profesiaan tarkemmin, on syytä tarkastella legendaa hahmosta nimeltä ”last hero”, jota ei niinkään käsitellä sarjassa, mutta joka on kuitenkin olennainen myös sen kannalta. Edellisen kerran 8000 vuotta sitten kun White Walkerit (kirjoissa The Others) hyökkäsivät Westerosiin, oli ihmiskunta tuhon partaalla. Lopulta last hero nimellä kulkeva sankari otti mukaansa 12 kumppania ja koiransa, ja he lähtivät uskaliaalle ristiretkelle kohti pohjoista löytääkseen Children of the Forest – jotka siis ainakin sarjassa loivat Night Kingin – kansan viimeiset rippeet, tarkoituksenaan saada heidän kanssa liitto aikaan ja taistella yhdessä pimeyttä vastaan. Yksitellen hänen kumppaninsa menehtyvät, kunnes hän on yksin lumisessa erämaassa, White Walkerit kannoillaan. Lopulta hän löytää Childrenit ja yhdessä he työntävät White Walkerit takaisin pohjoiseen, pelastavat Westerosin ja pystyttävät valtavan muurin pohjoiseen. Kaikilla on taas kivaa.
Noniin, mietitäänpä tuota tarinaa ensin hetki. White Walkerit olivat selvästi voitolla kun tämä mystinen last hero tavoitti Childrenit, joten miten ihmeessä he muka siinä vaiheessa onnistuivat häviämään taistelun? Siinä ei ole mitään järkeä. Ainut järkevä selitys on se, että ihmiset, Childrenit ja White Walkerit tekivät jonkinlaisen sopimuksen, minkä ehtoina oli ainakin se, että Walkerit palaavat takaisin pohjoiseen (jos Walkerit olisivat hävinneet taistelemalla, miksi niitä on vielä olemassa?) ja manner jaetaan muurilla kahtia (BTW, kyseessä on jäämuuri, ketkä pystyvät hallitsemaan jäätä? Aivan, Walkerit. Uskon, että juuri he rakensivat muurin sopimuksen ehtona, johon lisättiin Childreneiden taikuutta pitääkseen Walkerit oikeasti pohjoisessa sopimuksen mukaisesti), pohjoisen jäädessä Walkereille ja jäljellä oleville Childreneille, ja etelä jää ihmisille. Mutta sopimukseen on ollut pakko liittyä ihmisten puolelta jotain merkittävää, sillä muuten Walkerit eivät koskaan olisi suostuneet sopimukseen. Mitä se voisi sitten olla?
Noniin, nyt pääsemme itse aiheeseen. The prince that was promised, luvattu prinssi. Miettikääpä tuota termiä hetki. Luvattu prinssi. Luvattu kenelle? Ihmiskunnalle? Childreneille? Vaiko…White Walkereille? Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän tässä on järkeä: ihmisten, childreneiden ja walkereiden sopimus tuhansia vuosia sitten sisälsi sen, että kun aika on oikea, niin ihmiskunta luovuttaa White Walkereille erityisen henkilön, prinssin/prinsessan erityisen voimakkaasta verisuvusta/suvuista. Millä suvuilla sitten on poikkeusellisen voimakasta taikuutta suonissaan? Stark ja Targaryen, tietenkin. Herää tietenkin kysymys, että miten ihmeessä tuhansia vuosia sitten sen ajan ihmiset ovat voineet luvata jotain tällaista, kun ei kumpaakaan sukua ollut vielä edes olemassa. No, täytyy muistaa, että kuten Bran, myös Night King on poikkeuksellisen voimakas greenseer, joka pystyy näkemään asioita kauas menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Hän on varmasti nähnyt visioissaan sopivan ehdokkaan, valitun, jonka hän haluaa, ja sopimuksessa ihmisten ja childreneiden kanssa hän on tuonut tämän ilmi: jätämme valtakuntanne rauhaan, mikäli lupaatte tuoda meille erityisen verisuvun jatkajan, kun aika on oikea. Kenties last hero oli jopa itse Brandon The Builder, joka perusti Starkin suvun samoihin aikoihin kuin Long Night päättyi; kenties sopimukseen kuului suvun perustaminen ja tehdäkseen Starkin suvusta vahvan vereltään, antoi Night King osan voimistaan Brandonille. Kenties näiden voimien avulla Brandon auttoi Muurin rakentamisessa ja loi vahvat loitsut ja perusteet Winterfellille. Kenties…ainakin aikajana ja tapahtumat täsmäävät.
Miksi Night King sitten haluaa juuri tämän luvatun prinssin? Vaihtoehtoja on monia. Night King haluaa ehkä muuttaa lapsen uudeksi White Walkeriksi, kenties verisiteidensä takia jopa voimakkaimmaksi koskaan, omaksi mantelinperijäkseen, tai kenties hänen tarkoituksensa on jopa voimakkaana nahanvaihtajana – kuten Bran on – siirtää oma tietoisuutensa tähän uuteen ruumiiseen ja tulla täten voimakkaammaksi kuin koskaan aiemmin. Tai kenties, ehkä kenties Night King pitää voimiaan kirouksena, ja hän haluaa muuttua takaisin ihmiseksi, ja siihen hän tarvitsee poikkeuksellisen potentiaalista veritaikaa, mihin vain luvatun prinssin veri soveltuu. Täytyy kuitenkin muistaa, että Night King syntyi miehestä, joka pakotettiin siihen, hän ei koskaan valinnut kohtaloaan, ja Walkereiden uhrien luona esiintyy usein myös ruumiinpaloista tehty spiraali, mikä imitoi Branin visiossa nähtyä puun ympäristöä, jossa hän aikoinaan Night Kingiksi muuttui. Aivan kuin hän muistuttaisi tappamisillaan katkerana tuosta hetkestä uudestaan ja uudestaan. Tämä olisi itseasiassa kaikkein mieluisin vaihtoehto: Night King muuttuu ihmiseksi ja Walkerit tuhoutuvat, mutta hintana on Daenerys ja luvattu prinssi. Oli miten oli, vallitsevan epäluottamuksen ja sopimuksen takia ihmisten valtakuntien rajalle nostetaan muuri, josta Walkerit eivät voi mennä läpi ja sinne perustetaan Night’s Watch, joka vahtii, että sopimuksesta pidetään kiinni.
Mutta kuten yleensäkin, vuosisatojen ja vuosituhansien saatossa alkuperäiset tarkoitukset unohtuvat. Sarjan alussa Night’s Watchin pääasiallinen tehtävä on pitää wildlingit pois valtakunnasta, mutta tämähän ei koskaan ole ollut heidän alkuperäinen tarkoitus. Kaikki mitä tuhansia vuosia sitten sovittiin, on jo kauan aikaa sitten unohdettu kaikkien osapuolien osalta, paitsi Night Kingin; hän muistaa ja hän kokee, että sopimusta on rikottu, koska ihmiskunta ei enää muista sopimusta eikä siksi kunnioita sitä. Juuri tämä on se syy, miksi White Walkerit alkavat tuhansien vuosien jälkeen jälleen valloittamaan ihmisten maita; he kokevat että heidän sopimustaan on rikottu, joten he tulevat hakemaan luvatun prinssinsä väkisin. Kun he ovat hänet saaneet, palaavat he takaisin pohjoiseen, tai katoavat kokonaan Night Kingin muututtua ihmiseksi (kuten uskon käyvän), eli luvattu prinssi tuo uuden aamun. Hinnasta ei profesiassa puhuta mitään.
Kuka prinssi sitten on? Fanit ovat jo pitkään miettineet, onko tarinan pääasiallinen sankari Jon vai Daenerys. Itse en usko, että profesian luvattu on heistä kumpikaan. Muistamme neloskaudesta, miten Night King käännytti Crasterin vauvoja Walkereiksi. Tämä viittaisi siihen, että hän pystyy muuttamaan ihmisiä Walkereiksi vain kun he ovat vauvoja. Jon Snow oli mitä luultavimmin potentiaalinen luvattu prinssi silloin kun hän syntyi, mutta koska ihmiset eivät enää muistaneet sopimusta, ei häntä koskaan annettu Night Kingille. Mutta mitä tapahtuukaan seitsemännen kauden lopussa? Aivan, Daenerys ja Jon harrastavat seksiä. Starkin ja Targaryenin, voimakkaiden verisukujen jälkeläiset, ja uskon, että Daenerys tulee tämän seurauksena raskaaksi. Heidän lapsensa on tarinan todellinen luvattu prinssi, jota Night King havittelee. Voi toki myös olla, että Jon on luvattu prinssi, jonka täytyy uhrautua. Voi myös olla, että heidän lapsensa on molempia, sekä profesian Lightbringer että luvattu prinssi, Jon on Azor Ahai (joka siis on eri asia kuin luvattu prinssi) ja Daenerys on Nissa Nissa, joka joutuu uhrautumaan Lightbringerin syntymisen seurauksena, kuten tarina menee. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että profesian Lightbringer ei ole konkreettinen miekka, vaan henkilö/asia, ja tämä voisi olla yksi vaihtoehto.
Tälle teorialle on mielestäni läjäpäin vakuuttavaa todistusaineistoa: miksi Night King ei tapa viidennellä tai seitsemännellä kaudella Jonia, vaikka hänellä oli mahdollisuus siihen koko ajan? Hän ei halunnut tehdä sitä, koska hän tiesi, että Jon on olennainen tekijä luvatun prinssin syntymiselle. Night King myös odotti nimenomaan Danyn saapumista Beyond the Wall jaksossa viime kaudella, sillä hän tiesi, että ainut keino tässä vaiheessa muurin läpi menemiseen on lohikäärme, jota hän tarvitsisi kipeästi. Night Kingin näyttelijää myöskin haastateltiin taannoin ja hän sanoi haastattelussa erään mielenkiintoisen asian: hän paljasti, että tulevassa kaudessa Night Kingillä tulee olemaan erityinen kohde, johon hän keskittyy. Se voisi olla Bran, se voisi olla Jon, se voisi olla Dany, mutta itse uskon ja toivon, että se on Jonin ja Danyn syntymätön lapsi, luvattu prinssi, tuhansia vuosia sitten sopimuksella sinetöity lupaus ihmiskunnalta White Walkereille. Trailerin perusteella näyttää siltä, että 8 kauden suuri taistelu käydään Winterfellissä ja näyttää myös todennäköiseltä, että sankarijoukkomme tulee taistelun häviämään. Siksi päähenkilöidemme on pakko kunnioittaa ikivanhaa sopimusta pelastaakseen ihmiskunnan. Todennäköisesti tämä myös tarkoittaa sitä, että Daeneryksen on myös uhrauduttava Walkereille, koska hänen lapsensa on vielä syntymätön.
Täytyy kuitenkin myös muistaa, että George R.R. Martinin maailmassa mikään, ei mikään ole mustavalkoista, enkä usko että näin on edes White Walkereiden kohdalla. Jos sarjan tekijät ovat vähääkään käyneet Martinin kanssa läpi hänen suunnittelemaa lopetustaan, niin on lähes varmaa, että lopussa näemme vielä jonkun yllättävän twistin. Toivon ja uskon, että tämä on juuri se twist. Ei välttämättä juuri näin, voi olla että Jon ja muut saavat tietää sopimuksesta, mutta päättävät taistella silti. Voi myös olla, että sarjan tekijät tekevät jotain todella kliseistä ja banaalia, kuten vain perinteisen lopputaistelun, jossa Night King lopulta voitetaan ja ihmiskunta pelastuu. Toivon sydämestäni, että se ei mene tähän, mutta kaikki on tässä sarjassa nykyään mahdollista…
2. Jon Snow/Aegon Targaryen
Mikäli mennään edellisen teorian ehdoilla, niin uskon, että Jon tulee jäämään sarjassa henkiin. Hän on seitsemän kuningaskunnan oikeutettu hallitsija, ja kun pöly laskeutuu, nousee hän lopussa valtaistuimelle hallitsemaan Westerosia, paljon uhranneena ja muuttuneena miehenä. Jon on pitkin sarjaa joutunut taistelemaan oikean ja väärän, kunnian ja henkilökohtaisten halujen välillä. Näin käy myös sarjan lopussa, kun hän joutuu uhraamaan Danyn ja heidän lapsensa Walkereille, mutta sisimmässään hän tietää, että tämä on ainut oikea ratkaisu, sillä muuten he kuolevat kaikki. Katkeransuloista, aivan kuten Martin on kirjasarjansa lopetuksesta aina sanonut.
3. Daenerys Targaryen
Olen jo monta vuotta ollut sitä mieltä, että Daenerys ei tule selviämään hengissä sarjan loppuun asti. Kirjasarjan kohdalla uskon, että Danyn kohtalo menee täysin eri raiteita; hän tuskin koskaan pääsee edes Westerosiin tai jos pääsee, niin idän kautta, läpi Asshain ja varjomaiden. Mutta sarjassa tarina menee ainakin eri tavalla. Dany tulee olemaan osa sopimusta ja hänet on pakko uhrata Walkereille. Hän ei koskaan tule saamaan valtaistuinta, siitä olen ainakin lähes varma. Ellei sarjan tekijät päätä taas tehdä jotain todella banaalia.
4. Tyrion Lannister
Tyrion jää henkiin, tästä olen lähes 100% varma. Mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan on hiukan vielä epäselvää, mutta luultavasti hänestä tulee Jonin Hand of the King, tai Casterly Rockin hallitsija, mitä hän on aina halunnut.
5. Jaime Lannister
Jaimen kanssa olen vähän kahden vaiheilla. Kirjoissa hän tulee luultavasti kuolemaan (erään enneunen tulkinnan mukaan ainakin, mitä TV-sarjassa ei ole), mutta sarjan kohdalla en ole enää niin varma. Uskon, että Jaime tulee kuolemaan Winterfellin taistelussa, pelastaakseen Briennen ja kenties jopa Jonin ja muut Starkin lapset. Jos hän jää henkiin, hänestä tulee luultavasti Night’s Watchin uusi komentaja, kun pöly on laskeutunut.
6. Cersei Lannister
En näe oikein mitään skenaariota, missä Cersei voisi jäädä henkiin sarjan lopussa. Jonilla tai Danylla ei ole mitään mahdollisuuksia nousta valtaistuimelle, niin kauan kuin Cersei elää. Hän saa keskenmenon suurella todennäköisyydellä, mutta uskon, että lopulta myös Cersei kuolee. Voi olla, että koko Kings Landing tulee räjähtämään lopussa, piilotettujen wildfire kätköjen takia, ja Cersei tekee sen mitä Mad King aikoinaan yritti, kun hän huomasi tappion olevan vääjäämätön: hän tuhoaa koko pääkaupungin ja itsensä sen mukana, hallitkoon vastustajat tuhkaa ja tuhoa.
7. Varys
Kuolee. Tämän varmisti Melisandre käytännössä jo viime kaudella. Varyksen hahmo on TV-sarjassa muutenkin mennyt jo pitkään semmoiseen suuntaan, ettei sillä ole oikein enää mitään pointtia, toisin kuin kirjoissa. Kuoleman tyyliä en osaa veikata, mutta hengissä hän tuskin selviää sarjan loppuun.
8. Bran Stark
Bran on vähän monimutkaisempi hahmo arvioida. Luultavasti hän tulee olemaan avainasemassa taistelussa Night Kingiä vastaan, ja mikäli oma teoriani menee täysin mönkään, tulee Bran olemaan yksi tärkeä elementti Night Kingin kukistamisessa. Velho, joka blokkaa Night Kingin omat voimat, samalla kun Jon ja kumppanit taistelevat hänet maahan. Mutta mikäli teoriani pitää paikkansa, niin Bran tulee olemaan linkki Walkereiden ja ihmisten välillä; hän on se hahmo, joka pystyy hahmottamaan tuhansia vuosia sitten tehdyn sopimuksen, hän on se hahmo jonka kautta Night King kommunikoi ja kertoo omista motiiveistaan. Joka tapauksessa, uskon että Bran jää henkiin.
9. Sansa Stark
Mitä todennäköisimmin Sansa jää henkiin. Uskon, että hänestä tulee Winterfellin (tai sen raunioiden) ja pohjoisen hallitsijatar, kuten hän on jo sarjassa tavallaan ollutkin. Varsinkin, kun Jonin kohtalo on jossain ihan muualla.
10. Arya Stark
Arya on vähän kinkkisempi tapaus. Miten päin tahansa asiaa katson, niin en näe Aryalla mitään järkevää pointtia sotimisen jälkeisessä Westerosissa. Hän saattaa olla se, joka lopulta tappaa Cersein, sillä Cersei on ollut hänen listallaan alusta asti. Voi myös olla, että kun Cersei näkee vääjäämättömän kuolemansa, hän räjäyttää koko Kings Landingin, kuten aiemmin sanoin, ja Arya kuolee samalla. Joka tapauksessa uskon, että Arya ei selviä hengissä sarjan loppuun asti.
11. Sandor Clegane
Sarjassa on vihjailtu paljon, että Sandor tulee lopulta taistelemaan zombieveljeänsä Gregoria vastaan ja tämän uskon olevan todennäköinen skenaario. Molemmat kuolevat taistelussa.
12. Brienne of Tarth
Selviää hengissä. Luultavasti Jaime uhraa henkensä Briennen puolesta. Mitä Brienne tekee sodan jälkeen on mysteeri, luultavasti jää suojelemaan Sansaa pohjoiseen tai sitten hänestä tulee Jonin Kingsguardin päällikkö. Jompi kumpi.
13. Grey Worm
Kuolee Winterfellin taistelussa.
14. Jorah Mormont
Jälleen vaikeampi tapaus. Jos jää henkiin, niin mikä on hänen asemansa? Varsinkin jos Daenerys kuolee. Ehkä liittyy Kingsguardiin. Ehkä kuolee myös Winterfellissä. Vaikea sanoa, jätän avoimeksi.
15. Samwell Tarly
Hyvin todennäköisesti jää henkiin. Nousee kenties Grand Maesteriksi Jonin rinnalle.
16. Theon, Yara & Euron
Niputan Greyjoyt nyt samaan. Theon ja Yara jäävät varmaankin henkiin, mutta Euron ei. En vain jaksa uhrata TV-sarjan Euroniin juurikaan ajatuksia, sillä kyseessä on totaalinen epäonnistuminen sarjan tekijöiltä; täysin naurettava yritys tuoda uusi pahis sarjaan, eikä hahmossa ole mitään sitä mystiikkaa ja kiehtovuutta, mikä tekee kirjasarjassa siitä yhden koko tarinan mielenkiintoisimmista hahmoista. Kirjasarjassa hän on todella älykäs psykopaatti, velho, jumalkompleksinen, äärimmäisen kunnianhimoinen, erittäin vaarallinen ja täynnä mystiikkaa. TV-sarjassa hän on vain juntti.
17. Drogon, Rhaegal & Viserion
Jos Daenerys kuolee, niin luultavasti Drogon kuolee myös. Todennäköisesti tämä tapahtuu Winterfellin taistelussa Viserion vs. Rhaegal & Drogon taistelussa, jossa sekä Viserion että Drogon menehtyvät. Rhaegal on luultavasti ainut lohikäärme joka tulee selviämään hengissä ja on hyvin todennäköistä, että Rhaegalista tulee Jonin oma lohikäärme, jonka avulla hän hallitsee Westerosia.
Summasummarum, Jon nousee lopulta Westerosin hallitsijaksi, mutta onko Kings Landing raunioina jää nähtäväksi. Uskon, että Night King tulee jäämään henkiin jollain tavalla; joko hän siirtää tietoisuutensa luvattuun prinssiin ja hänen vanha ruumiinsa tuhoutuu, tai hän jää vain henkiin ja palaa pohjoiseen saatuaan muinaisen sopimuksen ehdot täytettyä, tai kuten uskon eniten, hän haluaa poistaa kirouksensa ja muuttua takaisin ihmiseksi.. Tai sitten sarja menee suoraviivaisempaa reittiä, hän kuolee, ja koko teoriani jää vain teoriaksi, mikä olisi mielestäni kaikkein tylsin ja huonoin ratkaisu. Daenerys kuolee, tästä olen lähes varma.
Mutta joo, näillä mennään, kiitos jos jaksoitte lukea loppuun asti =) Keväämmällä nähdään, miten oikeaan osun veikkauksissani, ja miten sarja tulee oikeasti päättymään. Jälleen kerran, toivon parasta, pelkään pahinta. Ensi kertaan.
Winds of Winter, A Song of Ice and Fire -kirjasarjan kuudes teos, valmistuu toivon mukaan pikkuhiljaa. Vaikka itsekin odotan kirjaa malttamattomana (onhan edellisestä kulunut jo 8 vuotta), niin Martinin tarina on sen sortin teos, mitä ei voi pakottaa kiireellä, sillä kyseessä on äärimmäisen moniulotteinen ja kiehtova tarina, mikä on täynnä pieniä yksityiskohtia. Olemme nähneet jo Game of Thrones sarjan kohdalla, mitä tapahtuu kun tarinaa aletaan pakottamalla kiirehtiä loppuun: yksityiskohtiin ei enää keskitytä, asiat tehdään puolivillaisesti ja tapahtumat eivät enää hiljalleen kypsy, vaan kaikki etenee pikajunan lailla. Älyttömyyksiä ja epäonnistumisia alkaa kasaantua, eikä sarja minun mielestäni edusta enää sitä televisioviihteen aatelia, mitä se ensimmäiset 4 kautta olivat.
Mutta Game of Thronesista lisää keväämmällä, kun sarjan päätöskausi saadaan ulos. Toivon parasta, pelkään pahinta. Sarjalla on vielä mahdollisuudet päättyä kunniallisesti, mutta viimeisten kausien aikana on tehty jo niin paljon ohilyöntejä, etten usko tämän olevan enää täysin mahdollista. Onneksi Martin kuitenkin tarjoaa meille säännöllisesti luettavaa ja nautittavaa Winds of Winteriä odotellessa; The Tales of Dunk And Egg, The World of Ice and Fire, molemmat antavat runsaasti syvyyttä tarinaan ja sen historiaan, mutta myös vihjailevat hienovaraisesti mitä kaikkea itse päätarinan lopetuksessa meille on ehkä luvassa. Fire and Blood on uusin Martinin loreen sijoittuva kirja, joka keskittyy Targaryenien dynastiaan, kirjan ollessa ensimmäinen osa kahdesta. Mietteitä tästä.
Fire and Blood (vol 1)
“The seeds of war are oft planted during times of peace.”
Fire And Blood keskittyy Targaryeneiden dynastian ensimmäiseen 150 vuoteen, alkaen Aegon I:n Westerosin valloituksesta ja päättyen Dance of Dragons nimellä kulkevan brutaalin sisällissodan hauraisiin jälkitunnelmiin. Kirjan tyyli on hyvin samankaltainen kuin The World of Ice And Fire kirjassa: se on luonteeltaan historiankirja, jossa käydään tapahtumia läpi yksittäisen maesterin kertomana, joka taas nojaa tarinan sisäisiin historiankirjoituksiin lähdeviitteinään. Kirja on periaatteessa siis oppikirjamainen historiankirjoitus fiktiivisestä tarinasta, mikä tekee siitä lähtökohtaisesti varsin poikkeuksellisen romaanin. Kirja on Martinille tuttuun tyyliin hyvin suuri, sisältäen yhteensä päälle 700 sivua tekstiä, ja kyseessä on vasta koko 300 vuotisen Targaryen dynastian ensimmäinen puolisko. Miten Aegon The Conqueror valloitti Westerosin? Millaisia olivat Targaryeneiden kuninkaat? Mitä salaisuuksia piilee tuhon hallitsemassa Valyriassa? Mistä Daeneryksen kolme lohikäärmeen munaa ovat peräisin? Mitä tapahtui Dance of Dragons nimellä kulkevassa Targaryenien sisällissodassa, joka oli tuhota koko dynastian? Paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin saamme myös vastauksia, ainakin osittain.
Martinin kirjoitustyyli on tässäkin kirjassa hyvin runollinen, hienovarainen ja täynnä pieniä ohimeneviä yksityiskohtia, jotka jättävät usein spekulaatiolle paljon varaa. Viitteitä mestari Lovecraftin kirjoitustyyliin on siis paljon ja Martin onnistuu jälleen kerran ammentamaan nämä vaikutteet omanlaisiksiin, mikä tekee kirjasta hyvin mielekästä luettavaa. Kirja etenee kuitenkin luonteensa takia hyvin nopealla tempolla, mikä tekee siitä omalla tavallaan raskaan opuksen; hahmoja on käsittämättömän paljon ja tarinan nopean etenemisen takia lukija ei meinaa välillä pysyä mukana, ja yksityiskohtiin ei siksi ehdi aina keskittyä. Sama yksityiskohtainen tyyli vallitsee myös A Song of Ice And Fire -kirjasarjassa, mutta koska siinä tarina etenee aina pieni pala kerralaan jonkun hahmon näkökulmasta, ehtii lukija sisäistää asioita paljon tehokkaammin (joskin hienovaraiset vihjeet ja yksityiskohdat menevät tässäkin usein ohi, ja juuri tämä on myös Martinin tarkoitus). Tämän takia Fire and Blood on teos, jota en ainakaan itse pystynyt lukemaan kerralla kovin valtavia määriä.
Itse tarina etenee kuitenkin sujuvasti ja keskittyy pääasiassa juuri niihin tärkeisiin vaiheisiin, mitä Targaryeneiden vallan alla tapahtui. Aegon I:n Westerosin valloitus on mukavaa luettavaa, vaikka ei itselleni tarjonnutkaan sinällään mitään uutta. Hänen jälkeläistensä, Aenyksen ja Maegorin kuninkuusvaiheisiin keskitytään kuitenkin jo paljon yksityiskohtaisemmin kuin on tähän asti ollut mahdollista, ja nämä hyvin erilaiset hahmot muovaavat tekemisillään historian kulkua merkittävästi; Aenys vähentää heikkoudellaan Targaryenien valtaa, kun Maegor taas lisää yleistä halveksuntaa ja vihaa sukua kohtaan julmuudellaan ja häikäilemättömyydellään. Vasta kun Jaehaerys I nousee Maegorin jälkeen valtaan, alkaa Targaryeneiden dynastia kukoistaa; hän hallitsee 55 vuotta ja sinä aikana muokkaa viisaudellaan ja päättäväisyydellään Westerosin aivan uudelle tasolle yhdessä kuningatar Alysannen kanssa. Erinäisten tragedioiden ja tapahtumien kautta tarina kuitenkin etenee vaiheeseen, missä kaksi Targaryenia – siskopuoli ja velipuoli – kumpikin haluaa valtaistuimen, mikä johtaa brutaaliin sisällisotaan, valtakunnan kahtia jakautumiseen ja lähes kaikkien lohikäärmeiden kuolemaan. Kirja päättyy ajanjaksoon, jossa rauha vallitsee, mutta sodan runtelema maa on alati räjähdysherkkä uusille konflikteille, eikä Targaryeneilla ole enää samanlaista valta-asemaa kuin ennen, koska lähes kaikki lohikäärmeet ja suvun jatkajat ovat kuolleet. Pitkä ankara talvi kurittaa maata (mikä on taatusti seurausta niin monen lohikäärmeen menehtymisestä, vaikkei sitä suoraan sanotakaan kirjassa), ja hiljalleen viimeisetkin lohikäärmeet kuolevat maailmasta, kuin kirouksena sodasta, jossa veljet ja siskot taistelivat toisiaan vastaan. Muistakaamme, että sukulaisensa tappajat ovat Martinin maailmassa kuitenkin kaikista kirotuimpia ihmisiä jumalten silmissä.
Erityisen kiehtovia vaiheita kirjassa ovat Jaehaeryksen valtakausi, joka kattaa hyvin suuren osan tekstistä, sekä tietenkin Dance of Dragons -sodan vaiheet, mikä on koko Westerosin historian yksi mielenkiintoisimmista tapahtumista. Väitän, että oikeissa käsissä Dance of Dragons voisi olla huikea Hollywood tason elokuva, tai elokuvasarja. Nähtäväksi jää. Tämä osa tekstiä on itseasiassa kyllä jo julkaistu aiemmin eri kirjailijoiden tekeleistä koostuvassa novellikokoelmassa Dangerous Women, mutta nyt kun tarina on liitetty osaksi suurempaa kokonaisuutta, ymmärtää lukija sodan syyt ja seuraukset paljon paremmin. Tämä päälle 100 sivuinen osuus Fire and Blood kirjassa on hyvin lennokasta ja mukaansatempaavaa luettavaa. Jaehaeryksen valtakauteen keskittyvä teksti ei taas ole niinkään jännittävää ja vauhdikasta, mutta koska kyseessä on mitä luultavimmin Targaryeneiden kuninkaista merkittävin heti Aegon the Conquerorin jälkeen, on hänen 55 vuotiseen valtakauteensa keskittyvä osio hyvin mielenkiintoista luettavaa. Monet Game of Thronesin ja ASOIAF ajankohdassa olevat asiat ovat peräisin juuri Jaehaeryksen valtakaudelta, ja hän oli juuri se kuningas, joka todella hallitsi ja kehitti valtakuntaa, jonka Aegon I valloitti.
Kirjan loppupuoli on paikoitellen jopa hiukan sekavaa luettavaa ja omalla tavallaan koko teoksen heikointa antia, sillä sodan jälkeiset tapahtumat ovat niin sekavia. Sisällisodan jälkeistä valtakuntaa hallitseva Aegon III on rikkinäinen sielu, aivan kuten hänen valtakuntansakin. Sekavuudestaan huolimatta Martin vie tarinaa hitaan kypsyvästi eteenpäin ja tämän mystisen kuninkaan kehityskaari on toteutettu tyylikkäästi. Juuri Aegon III:n valtakauden alkuun tämä kirja päättyykin ja jään odottamaan suurella mielenkiinnolla Fire and Bloodin toista osiota, sillä siellä on luvassa liuta erittäin mielenkiintoisia tapahtumia; Aegon III:n valtakausi ja viimeisten lohikäärmeiden kuolemat, Daeron I:n Dornen valloitus, Baelor the Blessedin uskonnollinen johtaminen, Blackfyre kapinat, Robertin kapina ja viimein koko dynastian hajoaminen hullun kuninkaan, Aerys II:n vallan alla, sekä tietenkin legendaarisen Rhaegar Targaryenin syntymä, elämä ja kuolema.
Fire and Blood on hyvin kattava katsaus Targaryenien kuninkaiden valtakauteen ja siihen, millainen paikka Westeros oli ennen Aegonin valloituksia ja millaiseksi se muovautui lohikäärmekuninkaiden vallan alla. Kirja antaa paljon syvyyttä, ymmärrystä ja jopa vihjeitä tulevaan, kun mietitään itse päätarinaa, joka on siis vielä kesken. Siinä mielessä suosittelisin tätä kirjaa luettavaksi ei vain ASOIAF faneille, vaan myös Game of Thrones TV-sarjan faneille, sillä se avaa sarjankin historiaa hyvin kattavasti. Nykyisellään TV-sarja ja kirjasarja ovat veistetty täysin eri puista, eikä kyse ole enää samasta tarinasta, mutta molempien versioiden historia on kuitenkin sama, ja tähän historiaan Fire and Blood antaa kattavia näkemyksiä, vastauksia ja tietoja. Kirja on raskas eepos, mutta hyvin palkitseva ja se tuo paljon syvyyttä ja ymmärrystä Martinin kiehtovaan maailmaan ja tarinaan, minkä takia on ehdottoman hienoa, että Martin on jaksanut tähänkin asiaan panostaa. Itseasiassa toivoisin, että tämän kaltaisia teoksia tulisi jatkossa lisääkin, tietenkin niin, ettei itse päätarinan jännitys vesity tai häiriinny. Ja toki myös niin, ettei liikaa mystiikan verhoa avata tämän fantasiamaailman ympäriltä, sillä yksi suurimmista hienouksista tässä tarinassa on juuri se, että kaikkea ei selitetä auki; spekulaatiolle jätetään tilaa, mikä tekee tarinasta vain ja ainoastaan upeamman.
Arvosana: 8,7/10
Keith Flintin muistolle.
Fat of the Land
Vuodet 2005-2010 olivat omassa elämässäni intensiivistä musiikin kuuntelun aikaa, jollaista ei ole koskaan ollut aiemmin tai sen jälkeen. Tuona viiden vuoden aikana tulin ostaneeksi yli 500 albumia ja suuri intohimoni oli tutustua jatkuvasti uudenlaiseen musiikkiin. Mikä alkoi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksesta, Metallicasta ja Viikatteesta, laajeni hyvin nopeasti genrerajat ylittäviin musadiggailuihin, kunnes soittolistoilla soivat niin metallin eri alalajit (death, doom, black, thrash, power, progressiivinen, etc), hip hop, punk, pop-rock, indie, post-rock, klassinen musiikki, alternative, rytmimusiikki (lattarit, big band, jazz, ym) proge, ambient, avant garde, kuin erilaiset 2000-luvun hybridigenretkin. Aluksi en pitänyt juuri mistään uudesta musasta – varsinkaan vähänkään äärimmäisemmästä – mutta mietin asiaa aina tältä kantilta: jos joku levy on oman tyylilajinsa klassikko, niin senhän täytyy olla silloin hyvää musiikkia, en vain vielä ymmärrä sitä. Ja kun tarpeeksi teki siedätyshoitoa ja perehtyi eri tyylilajeihin, niin aina sieltä se punainen lanka nousi esiin ja ahaa elämykset olivat valmiit. Mikään ei ollut niin mahtavaa, kuin löytää jokin uusi genre tai bändi, josta ei tajua mitään ja jopa ei pidä, mutta joka jossain vaiheessa aukeaa musiikkia kuunnellessa. Tässä musiikin kuuntelun ekskursiossa ns. ”porttibändit” olivat avainasemassa: Mokoma ja Children of Bodom avasivat ovet raskaampaan musiikkiin, Sigur Ros post-rockin upeaan maailmaan, Faith No More ja Mr. Bungle kokeellisempaan musiikkiin, ja niin edelleen. The Prodigy on itselleni juuri tämän takia merkittävä yhtye, sillä bändi ja erityisesti sen klassikkolevy Fat of the Land avasivat silmäni ja korvani konemusiikin ja elektronisen musiikin upeaan maailmaan.
Vuonna 1997 julkaistu yhtyeen kolmas täyspitkä Fat of the Land onkin kiistatta yksi suurimmista konemusiikin klassikkoalbumeista. Levyn avaava Smack My Bitch Up laittaa välittömästi jalan ja niskan nykimään yksinkertaisella, mutta erittäin tehokkaalla rytmipoljennollaan. Kappaleen intro on ehkä hiukan pitkähkö, mutta sähäköillä konesoundeilla kyllästetyt rytmiset melodiat, pirteätempoinen groove ja toistuvaa komppia mukavasti rikkova puolivälin seesteisempi osuus hoilauksineen tekevät kappaleesta kaikessa yksinkertaisuudessaan totaalisen tarttuvan groovepläjäyksen, jonka klassikkoaseman sinetöi lopullisesti kappaleen kyseenalainen, mutta kerrassaan mieleenpainuva musiikkivideo. Breathe on myös yksi levyn kolmesta sinkkubiisistä ja jatkaa samoissa tempoissa kuin levyn avausraitakin. Koneelliset sähkökitarataustat ja Flintin rähisevä laulutyyli antavat kappaleelle paljon särmää ja raskautta, minkä lisäksi tummanpuhuvat, sähköiset melodiaosuudet luovat kappaleelle melko uhkaavan ilmapiirin. Jo toinen ikimuistettava kappale ja vasta kaksi biisiä menty levyä.
Diesel Power on selkeästi keskitempoisempi biisi ja erottuu levyn muusta materiaalista Kool Keithin vierailevan räppilaulun takia. Kappaleessa ei esiinny juurikaan variansseja, mutta tasaisen tappavasti mylläävä komppi ja Keithin kappaletta liidaava, vakuuttavan voimakas räppäys tekevät biisistä kuitenkin enemmän tasaisen vahvan kuin yksitoikkoisen puuduttavan, mikä antaa myös mukavaa vaihtelua kahden ensimmäisen kappaleen samanhenkiseen rytmiikkaan. Funky Shit on pääasiallisesti instrumentaalibiisi, jossa hoetaan kappaleen legendaarista nimeä silloin tällöin. Biisi on tunnelmaltaan ja tyyliltään hyvin rave-henkinen ja sen aggressiivinen ja toistoon perustuva konemusiikki poljento toimii sekä taustamusiikkina että jalat alta vievänä tanssihurmoksena. Vain strobovalot puuttuvat. Kaikessa yksinkertaisuudessaan eritääin vahva kappale.
Serial Thrilla nojaa enemmän konemusiikilla höystettyyn keskitempoiseen heavy metal soundiin, jos näin voi sanoa. Komppi groovaa mutta on samalla raskas ja taustalla möyrivät sähkökitaravallit luovat metallimaista möyrintää kappaleeseen, olkoonkin, että kitarasoundit ovat hiukan ehkä liikaa taustalla ja soundi voisi olla raskaampikin. Elektroniset konemusiikin rytmimelodiat kuitenkin lopulta tekevät kappaleesta Prodigyn kuuloisen ja kaiken kruunaa Flintin jälleen raa’an kuuloinen mylvintä. Ei ehkä levyn parhaita paloja, mutta oiva väliteos levyn keskellä, eikä missään nimessä huono kappale. Mindfields tuo mieleen vahvasti nerokkaan Shpongle yhtyeen erityisesti melodian ja rytmin osalta; itämaisetmelodiat, soljuva komppi ja elektroniset lirputtelut luovat vahvaa psybient äänivallia, jonka päälle Flintin vokaalisuoritukset vasaroivat kappaleen maaliin. Myös enemmän väliteos, eikä niin mieleenpainuva kuin vaikka levyn avausraidat, mutta mukavan erilainen biisi jälleen tukemassa kokonaisuutta.
Narayan jatkaa samalla psykedeelisellä linjalla, ollen selvästi kuitenkin enemmän tyyliltään myös levyn alkupuoliskon tapainen elektrobiitti pläjäys. Psykedeelisen rock -yhtye Kula Shakerin (loistava yhtye, btw) laulaja ja perustajajäsen Crispian Mills vierailee raidalla laulussa, mikä tietenkin nostaa kappaleen hyvin erityiseksi teokseksi levyllä. Itämaisia elementtejä on jälleen hyödynnetty tehokkaasti, etenkin puolivälin seesteisemmässä hoilausosuudessa. Lopun instrumentaaliosuus kantaa hienosti koko kappaleen 9 minuutin keston jamimaisella fiilistelyllään, vaikka lopetus voisi kenties tulla myös hiukan aikaisemminkin. Legendaarinen Firestarter jatkaa levyn pomminvarmaa linjaa tykittämällä kuulijoiden korviin suoraviivaista ja vahvaa rytmiä, missä ei liiallisella monimuotoisuudella kikkailla, eikä tarvitsekaan. Prodigyn kohdalla suoraviivaisuus jälleen toimii, sillä tämänkin kappaleen teho perustuu nimenomaan aggressiiviseen, jopa punkhenkiseen ulosantiin, joka kuitenkin groovaa rytmisten elementtiensä ansiosta loistavasti. Flint on jälleen jalokivi kappaleessa, miehen vokalisointi on kuin käärme sylkisi myrkkyä vasten kasvoja.
Levy lähenee loppuaan ja Climbatize enteilee jo tunnelmaltaankin sitä, sillä kappaleessa on sitä selittämätöntä ”viimeisen kappaleen fiilistä”. Groove senkun paranee ja eikun reiveihin soimaan, meno on jälleen suoraviivaista ja psykedeelistä. Kappale on toki myös instrumentaali, minkä takia se tipahtaa myös enemmän väliteoksen rooliin. Levyn päättävä Fuel My Fire on levyn nopeatempoisimpia ja raskaimpia teoksia, mistä tulee hyvin vahvasti mieleen 70-luvun brittiläiset punkbändit, jotka ovat vain hiukan musiikillisesti aineissa. Hyvinkin punkhenkiset lauluosuudet Flintiltä toimivat loistavasti raskaamman koneistetun kitaroinnin ja kompin kanssa, ja elektroniset mausteet antavat mukavasti biisiin lisäsärmää ja kontrastia. Levy päättyy yhtä äkillisesti kuin se alkoikin, ja kuulija on jäänyt ainakin ensimmäisellä kuuntelulla varmasti hiukan hämmentyneenä ihmettelemään, että mitä ihmettä minä juuri kuuntelin?
Fat of the Land on näennäisen suoraviivainen albumi, mutta kun siihen perehtyy enemmän, niin huomaa, että kyseessä on itseasiassa yllättävän monipuolinen albumi. Levy on leimattu elektron/konemusiikin alle, mutta todellisuudessa se on sekoitus konemusiikkia, heavy metallia, hip hoppia, punkkia ja itämaista musiikkia. Toki konemusiikki on vallitsevassa roolissa, mutta muutkin tyylilajit nousevat esille koko ajan levyä kuunnellessa, välillä hienovaraisemmin, välillä suoraviivaisemmin. Juuri tämän takia tämä levy on itselleni varmasti niin merkittävä, sillä se musiikinkuuntelu mikä alkoi heavy metal diggailusta minulla aikanaan, laajeni nopeasti hyvin monelle osa-alueelle, ja heavy diggarina The Prodigy kuulosti heti hyvin mielenkiintoiselta musiikilta, erityisesti kun puhutaan juuri Fat of the Land -levystä. Mutta kun tähän albumiin pääsi sisälle, niin ovet olivat auki myös punkille, elektromusalle laajemmin (genrenä kyseessä on kuitenkin varsin mielenkiintoinen ja laaja musiikkityyli) ja myös hip hopille. Fat of the Land ei ole täydellinen levy, mutta se onnistuu omassa hybridityylissään hämmästyttävän hyvin, ja tämä tekee levystä erittäin originaalin ja uniikin kokonaisuuden. Kaiken kruunaa juurikin Keith Flintin omaperäiset vokaalitulkinnat ja sähköinen ulosanti, ja on sanottava, ettei vastaavia laulajia ole kyllä hirveästi tullut vastaan vuosien varrella. Ei teknisesti lähelläkään parasta, mutta omalla asenteellaan ja tinkimättömällä tyylillään kerrassaan ikimuistoinen laulaja. En tiedä mikä The Prodigyn tarina tulee olemaan Flintin menehtymisen jälkeen, mutta jos siihen joku vielä pestataan, niin toivon, että henkilö tulee olemaan todellinen The Prodigy fani, joka tekee kunniaa Flintin muistolle. Mutta samalla toivon, että bändi ei enää ottaisi uutta laulajaa. Kävi miten kävi, The Prodigy on ansainnut merkittävän paikkansa musiikin historiassa ja erityisesti Fat of the Land, joka on ehdottomasti yksi tyylilajinsa merkittävimpiä teoksia, niin yleisesti kuin henkilökohtaisestikin.
Arvosana: 9,1/10
Jaaaa uutta levyarvostelua.
Syskofrenia – Minä
Suomen pop-musiikin uudempaan kaartiin lukeutuvalla Syskofrenialla on tuotannossaan alla Kasvoton Kaupunki EP vuodelta 2016, jonka arvostelin myös tuolloin (linkki). Lokakuun lopulla kuluvaa vuotta yhtye julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä, joka kantaa nimeä Minä, minkä myötä Syskofrenia pääsee laajentamaan diskografiaansa toivottuun suuntaan. Yhtyeen musiikki tällä levyllä on edelleen tyyliltään popin ja jazzin sopusuhtaista tasapainottelua, aivan kuten debyytti EP:lläkin. Kokoonpano yhtyeellä on edelleen myös sama: basso, rummut, piano, laulu, trumpetti/flyygelitorvi ja käyrätorvi (+ muutamassa biisissä pasuuna, nam) ja tämä kitaraton paketti kertoo jo ennen ensimmäistä kuunteluakaan, että yhtyeen soundimaailma on luultavasti edelleenkin omalaatuinen ja tunnistettava, kuten aiemmalla EP:lläkin.
Levyn avaava Anna mun nukkua vie kuulijan Syskofrenian omalaatuisen musiikin ytimeen välittömästi. Kappaleen tunnelma on unenomainen, rauhakseen soljuva popveto mukavilla jazzmausteilla, missä puhaltimet tuovat mukavaa lisäväriä komppisektion ja herkän laulun kylkeen. Kappaleen sanoitukset herättävät ensimmäisenä myös kuulijan huomion, biisin kertoessa käytännössä maailman pahuudesta, epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä, että joskus ihminen vain haluaisi sulkea kaiken sen pois mielestään. Erinomainen avausraita. Leikitään vie musiikkia enemmän rytmimusiikin ja jazzin maailmaan ja nimensä mukaisesti kappale on tunnelmaltaan hyvin leikkisä ja pirteä. Ensimmäisen kappaleen tapaan Leikitään on kuitenkin myös hyvin tunnelmoiva ja vaivattomasti soljuva, smooth jazz tyyliin. Komppisektio toimii jälleen moitteettomasti ja ilmavasti, puhaltimien jälleen täydentäessä kokonaisuutta upeasti taustalla (ja välillä solistisessakin muodossa). Lauluosuudet ovat saumatonta, jatkuvaa melodiavirtaa, mikä vain korostaa kappaleen katkeamatta soljuvaa tyyliä hienosti.
Sinusta jatkaa hyvin samankaltaisella musiikillisella linjalla, rytmiryhmän kuitenkin polkiessa selkeästi enemmän poptyylisellä pulssilla kuin rytmimusiikin keinoin. Kappaleen keskitempoinen groove toimii mainiosti ja teos on nyansseiltaan ja dynamiikaltaan selkeästi levyn monipuolisin raita, ja kappaleen jännitteiden kasvatus toteutetaan varsin hyvin. Erityismaininta psykedeelisille free piano lurituksille kappaleen puolivälistä eteenpäin; vaikka teos on muuten melko suoraviivainen, antaa tuo säväkkä jazz mauste mielenkiintoisen ja persoonallisen vivahteen kappaleelle. Hetki vielä painottaa myös enemmän popmusiikkiin kuin jazziin, vaikka erityisesti taustalla näppäilevä basso, piano ja sordiinoitu trumpetti antavatkin tiettyä savuista fiilistä biisille. Hetki vielä on ehkä levyn helpoimmin lähestyttäviä biisejä, sillä tässä on selkeästi jaoteltu kertosäe ja säkeistö erilleen, siinä missä aiemmissa kappaleissa laulumelodiat ovat olleet yhtäjaksoista janaa. Kertosäe on myös hyvin tarttuva ja kappaleen kesäisestä fiiliksestä, niin sanoituksissa kuin musiikissakin, tulee hyvä fiilis.
Kuka vaan palauttaa tunnelman hämyisen jazzklubin uumeniin ja tästä leppoisasta biisistä tulee mieleen 40-luvun Amerikan jazzklassikot, mikä on vain hyvä asia. Biisin ote on rento, huoleton ja rauhoittava, vaikka kertosäkeessä onkin tiettyä tummuutta myös mukana. Oikein tyylikäs välipala levyn keskellä. Uusi minä aiheuttaa itselleni eniten ristiriitaisia fiiliksiä levyllä, sillä biisi yrittää olla samalla räväkkää bluesia ja smooth jazz tunnelmointia. On hyvä, että bändi taipuu monenlaiseen tunnelmointiin levyllä, mutta Syskofrenian peruselementtinä toimii kuitenkin nimenomaan tietynlainen huolettomuus ja easy going tyyli, mikä kuuluu myös läpi tässä kappaleessa, vaikka bändi selvästi yrittää hakea vähän räväkämpää ulosantia. Räväkkyys ei kuitenkaan ilmene omasta mielestäni tarpeeksi räikeänä ja siksi tämä puoli biisissä jää omaan korvaani hiukan keinotekoisen oloiseksi. Kappale ei ole huono, päinvastoin, mutta olisin kaivannut lisää tiukkuutta ja särmää semmoisiin kohtiin, missä sitä selvästi yritettiin tuoda esille.
Ole kaunis niinkuolet on selkeästi ensimmäinen slovari levyllä ja tässä tyylilajissa bändi on ehdottomasti parhaimmillaan. Kappale hengittää todella upeasti ja Söderströmin tavaramerkiksi muodostuva soljuva laulu maalaa hienoja maisemia. Muut soittimet ovat melko minimaalisessa roolissa, luoden vähemmän-on-enemmän mentaliteetillaan hauraan ja kauniin taustan Söderströmin laululle. Todella kaunis kappale. Meillä oli kaikki palauttaa musiikin jälleen letkeän keskitempoisen pop-grooven pariin ja kappaleen huoleton tunnelma toimii oikein hyvin. Trumpetti ja pasuuna saavat paljon roolia, mikä on aina plussaa. Vaikka kappale on pääosin melko kepeä tunnelmaltaan, niin sanoituksia kuunnellessa voi silti havaita, että teksti on yllättävän vakava; valokuvissa näkyvät onnelliset perheet voivat helposti olla vain illuusiota. Tämä toimii mielestäni hyvin myös nykypäivän sosiaaliseen mediaan, missä ihmiset vaikuttavat elävänsä unelmiensa elämää, mutta totuus on kuitenkin se, että ihmiset julkaisevat vain sellaisia kuvia, mitä itse haluavat ja siksi someen suodattuu vain täydellisen elämän sisältävät palat ihmisen elämästä. Totuus on usein jotain ihan muuta. Levyn päättävä Jotain kaunista rumalla pohjalla on puhdasverinen slovari ja heittämällä levyn paras kappale, erinomainen päätösraita. Jälleen kerran Syskofrenia todistaa, että herkässä tunnelmoinnissa bändi on parhaimmillaan; kappale on koskettava niin musiikillisesti kuin sanoituksiltaankin ja saa aidosti aikaan kylmiä väreitä.
Minä on oikein onnistunut kokonaisuus, mutta se ei päästä myöskään kuulijaansa helpolla. Kappaleet kuulostavat näennäisen helposti sulateltavilta, mutta yhtyeen omintakeinen pop-jazz tyyli aiheuttaa sen, että biisit avautuvat vasta useamman kuuntelun jälkeen. Biiseissä on kuitenkin erityisen kokoonpanon vuoksi paljon kerroksia ja havaittavaa, eikä Söderströmin soljuvat laulumelodiat ole alkuun mikään helpoin nakki sisäistää. Tietty hittihakuisten melodioiden puute on aluksi haaste, mutta samalla lauluosuudet avautuvat hitaasti muodostuen ajan saatossa kuitenkin myös korvamadoiksi, ja ennenkuin kuulija huomaakaan, hän laulaa biisien mukana iloisesti. Tämä luo ainakin itselleni sellaisen fiiliksen, että nämä kappaleet tulevat kestämään ajan hammasta melko tehokkaasti. Soundimaailma levyllä on samaan aikaan hyvin ilmava ja täyteläinen; kappaleita ei ole ahdettu täyteen, vaan jokaisella soittimella on selkeästi oma roolinsa kokonaisuudessa. Jälleen kerran, vähemmän on enemmän, ja juuri tämä tilan antaminen tekee levyn kuuntelemisesta miellyttävää ja huokeaa. Värejä biiseistä silti löytyy paljon, minkä varmistaa erityisesti pianon monipuolinen käyttö sekä upeat vaskipuhallinpaikat, sordiinoineen ja ilman. Minä on omaperäinen, mielenkiintoinen ja paikoitellen jopa erinomainen levy, joka sementoi Syskofrenian omanlaisen tyylin Suomen musiikkikenttään vieläkin tehokkaammin kuin tätä edeltänyt EP. Bändin tyyli, tekstinkäsittely ja soundi on tunnistettava, mikä ei nykypäivänä ole missään nimessä itsestäänselvyys, vaan arvokas ja harvinainen asia, erityisesti näin nuorelle bändille.
Arvosana: 8,3/10
Kohokohdat: Anna mun nukkua, Meillä oli kaikki & Jotain kaunista rumalla pohjalla
Terve taas pitkästä aikaa. Blogi on ollut aika hiljaisena viime kuukaudet, mutta kun ei voi pakottamalla tekstiä tuottaa. Luova tauko, jos näin voisi sanoa. Tällä hetkellä ei ole mitään suurempia uutuuksia arvosteltavana mistään taidemuodosta, mutta huomasin etten ole levyarvostelua tehnyt pitkään aikaan, joten siitä on hyvä taas lähteä liikkeelle, onhan musiikin saralla täysin ehtymätön materiaali mitä voi koluta. Tänään päätin lähteä metalliklassikkolinjalle, sillä pitkästä aikaa tuli tämä kyseinen levy kuunneltua, minkä aikana heräsi kaikenlaisia ajatuksia levystä. Klassikko on kyseessä, mutta onko se kuitenkaan täydellinen levy?
Dimebag Darrelin ja Vinnie Paulin muistoa kunnioittaen.
Cowboys From Hell
80-luvun Pantera tuotti tukkaheviä keskinkertaisella menestyksellä, mutta Phil Anselmon tartuttua mikkiin nähtiin jo selkeä muutos yhtyeen tyylissä 88-vuoden Power Metal levyllä. 90-luku oli kuitenkin bändin kulta-aikaa, mistä yhtye pääosin muistetaan. 1990 vuoden Cowboys From Hell aloitti menestystarinan, jonka aikana yhtye jätti jälkeensä monia klassikkolevyjä ja antoi merkityksen musiikkityyleille ”groove metal” ja ”post-thrash”. 80-luvun tukkahevi oli taakse jäänyttä aikaa ja tilalle tuli armottoman tiukkaa, groovaavaa ja turpaanvetävää metallimusiikkia, jossa oli kuitenkin myös herkät puolensa ja melodista tarttuvuutta.
Levyn aloittava nimiraita Cowboys From Hell on ajaton klassikko ja täydellinen levyn aloitusraita. Psykedeelisen kitaraintron jälkeen Dimebagin legendaarinen kitarariffittely pääsee valloilleen ja pistää hevarin pään nytkymään välittömästi. Rexin bassottelu ja Vinnie Paulin raskaan keskitempoinen komppi saavat kokonaisuuden kuulostamaan rytmikkäältä ja aidolta heavy metallilta. Phil Anselmon lauluosuudet huokuvat asennetta ja mies on äänensä kanssa elämänsä kunnossa; raspia, äänialaa, melodisuutta, kaikkea samassa paketissa. Kitarasoolo on kertaheitolla klassikkokamaa ja erityisesti pidän tässä osuudessa Vinnie Paulin jopa diskobiittimäisesta rumpukompista. Ajaton klassikko jo syntyessään. Levyä jatkava Primal Concrete Sledge on lyhyt, nopea ja suoraviivainen rykäisy, josta päällimmäisenä mieleen jäävät Anselmon korkeat raspihuudot, ei voi kuin ihailla miehen kuntoa ja heittäytymistä.
Psycho Holiday leikittelee enemmän rytmiikalla ja on keskitempoisemmalla tyylillään enemmän jälleen rytmiikkaan painottava kappale. Riffeiltään biisi ei ehkä ole levyn parhaimmistoa, mutta Vinnie Paulin tarttuva kannuttelu ja Anselmon jälleen kerran huikeat vokaalisuoritukset nostavat biisin vähintään kiitettävälle tasolle. Heresy tuo mieleen jostain syystä Metallican Kill Em All aikaisen tuotannon: biisi on räväkkä, hyvin paljon perinteiseen thrash metalliin pohjaava ja jälleen suoraviivainen. Puolivälin hidastempoisempi osuus muistuttaa myös osaltaan Metallican alkupään tuotantoa, tykkäsihän tuokin bändi (ja tykkää edelleen) merkittävistä rytminvaihdoksista. Voin vain kuvitella, miten mahtavia mosh pittejä tämän biisin tahdissa on aikoinaan pistetty pystyyn.
Cemetery Gates ei ole enempää eikä vähempää kuin Panteran paras yksittäinen kappale ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista musiikkityylistä riippumatta. Tämä teos on syy, miksi nostan Phil Anselmon kaikkien aikojen metallilaulajien kärkikastiin. Jos levyn alkupää oli enemmän tai vähemmän turpaanvetoa, niin Cemetery Gates korostaa bändin melodisempaa ja herkempää puolta, raskaudesta kuitenkaan tippaakaan tinkimättä. Kaikki biisissä on kohdillaan alun kitaranäppäilystä pääriffin tajunnanräjäyttävyyteen, Anselmon kauniista puhtaasta laulusta kertosäkeen vakuuttavaan rähjäämiseen ja uskomattoman hienosta Dimebagin kitarasoolosta lopun falsetti-kitara battlen uskomattomuuteen. Kerrassaan mahtava biisi, jolle ei metallimaailmasta löydy vertaista.
Domination tyyliltään samanlainen kuin Heresy, mutta siihen on lisätty grooveasteikkoa piirun verran lisää. Erittäin tarttuva kappale, jonka lopun hidastempoinen yhden riffin louhiminen on ehkä raskainta Panteraa koskaan. Kitarasoololle jälleen erityismaininta, Dimebag oli velho tämän soittimen kanssa. Shattered yhdistää maukkaasti räväkämmän ulosannin ja rytmikkään tarttuvuuden. Anselmon lauluosuudet tuovat monessa kohtaa mieleen jopa Rob Halfordin ja Judas Priestin Painkiller levyn, sen verran korkealta ja kovaa Anselmo tässä vetää. Vai pitäisikö sanoa, että Painkiller kuulostaa enemmänkin tältä biisiltä, koska tämä levy on julkaistu paria kuukautta aiemmin? Kenties. Yhtäläisyydet ovat kuitenkin huomattavat.
Clash With Reality pistää groovemittarit jälleen tappiin, erityisesti alun junnaava riffi kirkuvien poliisisireenien vinkuessa taustalla on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas ja totaalisen koukuttava paikka. Vinnie Paul taikoo jälleen teräksen kovia komppeja, Dimebagin ja Rexin survoessa riffimyrskyillään teoksen upeasti maaliin. Medicine Man on yksi levyn heikoimmista kappaleista, jonka olisin ehkä jättänyt jopa kokonaisuudesta kokonaan pois. Kappale ei ole huono, mutta se omaa selvästi vähemmän koukkuja kuin levyn muut biisit. Säkeistö on omituisen hämyinen, kertosäe ei ole kovin tarttuva ja kappaleen riffit eivät ole oikein millään tavalla mieleenpainuvia. Anselmon hiukeat vokaalisuoritukset pelastavat paljon, mutta tästä huolimatta kappale jää jotenkin turhan vaisuksi kokonaisuudeksi, joka ei oikein etene mihinkään. Jopa Dimebagin kitarasoolo vaikuttaa hiukan päälleliimatulta kappaleen muun rakenteen seassa.
Message In Blood kärsii vähän samanlaisesta keskinkertaisuudesta kuin sitä edeltäväkin kappale. Vaikka tempo on keskinkertainen, niin groove ei ole silti samaa luokkaa kuin monissa muissa levyn kappaleissa. Riffit ovat raskaita, mutta kuitenkin myös kovin paikallaan junnaavia, eikä niistä löydy sellaista tarttumapintaa, mikä nostaisi ne erinomaisuuden puolelle. Tämä kappale kärsii myös samasta ongelmasta kuin Medicine Man, eli se ei oikein etene mihinkään, eikä biisi jaksa olla riittävän mielenkiintoinen sen olemassa olevilla riffeillään ja osuuksillaan, että kokonaisuus jaksaisi kantaa koko päälle 5 minuutin aikansa. Ennen viimeistä kertosäettä kuultava nyrkintakomisriffi on ehdottomasti biisin paras osuus, mutta sekin kuulostaa kappaleen seassa kovin irralliselta osuudelta.
The Sleep palauttaa kuitenkin jälleen erinomaisuuden levylle ja biisi on heittämällä yksi levyn kohokohdista. Hidastempoinen rytmi saa tukea tällä kertaa maukkaista riffeistä ja erityisesti Vinnie Paulin rytmikoneesta; raskaan ja yksinkertaisen takomisen lisäksi Vinnie heittää biisiin ehkä kaikkien aikojen tyylikkäimpiä rumpufillejä, joista ei voi olla nauttimatta. Kappaleen paras osuus on kuitenkin täysin ehdottomasti Dimebag Darrelin kertakaikkian uskomattoman hieno kitarasoolo, joka saa kylmät väreet joka kuuntelukerralla aikaan. Mitä tulee kitarasooloihin, niin tämä on yksi kaikkien aikojen tyylikkäimmistä mitä olen koskaan kuullut. Levyn päättävä The Art of Shredding on oikein kelpo biisi ja levyn suoraviivaisimpia kappaleita. Riffit ovat kuin suoraan thrash metallin oppikirjasta, mutta suoraviivainen thrash veto kappale ei ole, lähinnä omintakeisempien komppien ja vaihtelevan rytmiikan ansiosta. Kappale on kuitenkin räväkkä ja täynnä koukkuja, ja päättää upean levyn kunniakkaasti.
Cowboys From Hell määritteli Panteran uuden tyylisuunnan vuonna 1990, mitä pitkin yhtye eteni levyltä levylle aina hamaan loppuunsa asti. Tämä levy, kuten kaikki myöhemmätkin levyt, on kuitenkin täysin omanlaisensa teos, eikä se kuulosta suoranaisesti miltään muulta levyltä, edes bändin oman tuotannon sisällä. Cowboys From Hell on uniikki ja originaali metalliteos, jolla bändi ei suoranaisesti kulkenut minkään muun metallin alalajin vanavedessä, vaan loi omanlaisensa tyylin, mikä on toiminut innoittajana myöhemmin lukuisille muille yhtyeille hyvin monella tavalla. Cowboys From Hell on ajaton metalliklassikko ja vaikka se ei mielestäni ole bändin paras levy saatika täydellinen kokonaisuus, niin se on kuitenkin räjähtävä paketti täynnä koukkuja, ikimuistettavia riffejä, groovea, raskautta, asennetta ja voimaa, jollaista metallimusiikissa näkee loppujen lopuksi hyvin harvoin.
Arvosana: 9,0/10
Kohokohdat: Cowboys From Hell, Cemetery Gates, The Sleep
