Opadelen kirja-arvostelu no. 13: Arnold Schwarzenegger – Total Recall, My Unbelievably True Life Story

Total Recall: My Unbelievably True Life Story

“It’s not what you get out of life that counts. Break your mirrors! In our society that is so self-absorbed, begin to look less at yourself and more at each other. You’ll get more satisfaction from having improved your neighborhood, your town, your state, your country, and your fellow human beings than you’ll ever get from your muscles, your figure, your automobile, your house, or your credit rating.”
– Arnold Schwarzenegger

Iso Arska on tehnyt vakuuttavan uran Hollywoodissa siitäkin huolimatta (tai sen takia), että hänen näyttelijälahjansa eivät ole maailman parhaimmasta päästä. Tämän tietää myös mies itse. Hän löysi kuitenkin paikkansa ja oman roolinsa Hollywoodista, ja läpimurtoelokuvien jälkeen kaikki tuntevat hänet ja hänen ainutlaatuisen tyylinsä elokuvamaailmassa. Elokuvien lisäksi Schwarzenegger on kuitenkin saanut paljon aikaan tietysti kehonrakennuksen puolella (niin oman kroppansa kuin koko lajin kannalta), bisnesmaailmassa ja viimeisimpänä politiikassa, mikä lähti liikkeelle, kun hän pääsi Kalifornian kuvernööriksi. Tuntuu käsittämättömältä, että sodan jälkeisen Itävallan köyhästä perheestä ponnistaa maailmalle mies, joka onnistuu toteuttamaan kaikki nämä asiat. Miten Schwarzenegger on onnistunut toteuttamaan unelmansa niin monella eri rintamalla? Total Recall vastaa näihin kysymyksiin Arnoldin omin sanoin ja kirja valaisee miehen elämää kattavasti, mutta myös hyvin yksipuolisesti.

Total Recall on iso kirja, jossa Arnold käy läpi elämänsä vaihe vaiheelta, alkaen nuoruusvuosista Itävallassa, armeijan palveluksesta ja kehonrakennuksesta. Arnold kertoo tarinaansa hyvin tunnepohjaisesti ja omien arvojen mukaisesti, huumoria unohtamatta. Erityisesti Arnoldin varusmiespalvelusaika on kirjassa hauskaa luettavaa, kun mies kertoo tekemisistään; milloin on ajettu tankilla hallin seinän läpi ja milloin karattu varuskunnasta salaa Saksaan kehonrakennuskilpailuihin. Kirja käy läpi hyvinkin yksityiskohtaisesti läpi Arnoldin nuoruutta, ja tässä kohtaa kirja eteneekin hyvin johdonmukaisesti ja loogisesti. Suunta alkaa häämöttää tietysti koko ajan lähemmäksi Amerikkaan muuttoa, mitä lukijakin odottaa kirjalta luultavasti eniten.

Ennen leffamaailmaan paneutumista kirja käy kattavasti läpi kehonrakennuksen vaiheita urheilulajina Arnoldin silmin, mitä on hyvin mielenkiintoista lukea ihmisenä, joka ei lajin historiasta mitään tiedä. Kirjasta tulee käsitys, että Arnold on ollut kriittisessä roolissa mitä tulee kehonrakennuksen tunnettavuuden kasvuun maailmalla, mutta voi toki olla, että omaelämänkerran yksipuoliset näkemykset tässä kohtaa alkavat jo hiukan sokaista. Ilmeisesti Arnoldin kunnianhimo, markkinointitaidot ja innostus ovat tehneet kuitenkin lajille paljon hyvää. Totuus on myös, että kehonrakennuksen ansiosta Arnold pääsi elokuvamaailmaan; miehen veistosmaisella vartalolla on ollut varmasti suurempi vaikutus leffantekijöihin kuin hänen näyttelijätaidoillaan. Kirja tarjoaa mielenkiintoisia katsauksia siihen, miten Arnold lopulta pääsi Hollywoodiin, mutta tässä kohtaa kirja alkaa käydä myös hiukan sekavaksi.

Arnold alkaa kertoa sijoituksistaan ja bisneksistään. Arnold alkaa kertoa elokuvistaan. Arnold alkaa kertoa jälleen kehonrakennuksesta. Arnold alkaa kertoa ystävistään, kontakteistaan ja suhteistaan. Arnold alkaa kertoa random tapaamisista julkkisten kanssa, millä ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Kirja saavuttaa pikkuhiljaa pisteen, missä Arnold jaarittelee epäolennaisia asioita ja tarinankerronta alkaa poukkoilla asiasta toiseen niin, että fokus alkaa kärsiä ja teksti paisua. Vaikka kirja kertookin Arnoldin omin sanoin hyvin kattavan tarinan, niin tästä lähes 700-sivuisesta kirjasta olisi pitänyt editoida ainakin 200 sivua pois. Yhdessä lauseessa Arnold on kertomassa jostain elokuvasta, kun yhtäkkiä hän kertookin kuinka tapasi Charles Bronsonin bileissä tai oli Oprahin kanssa salilla juttelemassa, miten tärkeää on pysyä kunnossa. Ketä kiinnostaa? Arnoldin kirjoitustyyli alkaa hahmottua lukijalle yhä selvemmin ja selvemmin, ja tekstissä on yksinkertaisesti liikaa huomiohakuisuutta, omahyväisyyttä ja itsekehuista jaarittelua mukana. Lukijalle ei voi jäädä hyvä maku, jos Arnold kertoo Terminator 2 elokuvasta yhtä paljon kuin merkityksettömistä tapaamisistaan muiden julkkisten kanssa.

Kirja ei ole kuitenkaan tuhoon tuomittu. Arnold kertoo hauskoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia elokuvien tekemisistä ja tuo jokaiseen elokuvaan oman näkemyksensä; millaisena hän itse leffaa pitää, miten hän päätyi elokuvaan ja miten hän on sen tekemiseen itse vaikuttanut. Moni tärkeä elokuva kuitenkin ohitetaan suhteellisen nopeasti, mikä on pettymys, mutta toisaalta mies kertoo rehellisesti tekstissä niitä asioita, mitä hän itse näkee merkittävinä, eikä niitä, mitä hänen faninsa ehkä näkevät.

Kirjan ehdottomasti mielenkiintoisimpia aspekteja on kuitenkin Arnoldin yksityiselämän esiin tuominen ja hänen poliittinen uransa. On kiehtovaa kuulla miehen omin sanoin hänen poliittisista näkemyksistään, joita hän myös perustelee kirjassa hyvin vakuuttavasti. Erityisen mausteen hänen poliittiseen elämäänsä on tuonut se, että hän oli republikaanina tuohon aikaan naimisissa Kennedyn kanssa. Arnold kertoo avoimesti urastaan Kalifornian kuvernöörinä; miten hän kampanjoi, miksi hän voitti, mitä päätöksiä hän yritti ajaa läpi ja miksi jotkut asiat epäonnistuivat. Itse näin ainakin aikoinaan asiaan vihkiytymättömänä lähinnä komiikkaa siinä, että Arnold pyrkii kuvernööriksi, mutta Total Recall paljastaa kuitenkin sen, että Arnold on ollut jo kauan ennen kampanjaansa politiikkaan perehtynyt ja vaikuttanut mies, jolla on selkeät visiot siitä, mitä hän haluaa toteuttaa. Vaikka Arnold ei ehkä ymmärtänyt kuvernööriksi lähtiessään poliittisia etikettejä ja nyansseja, niin perinteiseksi julkkispoliitikoksi häntä ei voi mitenkään lokeroida.

Total Recall on pääasiassa mielenkiintoinen teos, joka valaisee Arnoldin elämää ja tekemisiä lukijalle hyvin kattavasti. Kirja on kirjoitettu kuitenkin selkeästi enemmän tunnepohjaisesti kuin rationaalisesti, ja tämä on sekä hyvä että huono: teksti on rehellistä ja Arnoldin näköistä, mutta samalla asiasta toiseen poukkoilu ja jaarittelu tekee siitä välillä liian sekavan ja pitkästyttävän lukea. Rankkaa editointia olisi tähän tarvittu. Kirjaa lukiessa kannattaa myös muistaa, että kyseessä on nimenomaan Arnoldin näkemykset asioista; kirja antaa kuvan vaikuttavasta miehestä, mutta uskon, että hänen elämäänsä ja tarinaansa kuuluu myös negatiivisempiä piirteitä, joita mies käsittelee hyvin rajallisesti. Jos jokin asia kirjasta kuitenkin käy selväksi, niin se on se, että Arnold on poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja töitä paiskiva yksilö, joka ei ole saanut mitään ilmaiseksi. Tavallaan häntä voisi sanoa jopa visionääriksi. Jos jokaisella ihmisellä olisi samanmanlainen draivi päällä läpi elämän kuin mitä Arnoldilla on ollut, niin maailma olisi luultavasti hyvin eri näköinen paikka.

Arvosana: 7,5/10

Opadelen peliarvostelu no. 23: Mass Effect Andromeda

Vihdoin ja viimein sain tämän pelin pelattua läpi. Kaiken muun tekemisen ohessa on vähän vaikea löytää aikaa pelailulle, eikä asiaa helpota se, että nykyajan pelit ovat niin älyttömän isoja. Noh, riittääpähän koluttavaa.

Mass Effect Andromeda

Biowaren Mass Effect trilogia on yksi 2000-luvun rakastetuimpia scifi/roolipelejä ja siihen on syynsä; ne ovat hauskoja pelata, hahmot ovat muistettavia ja tarina on ensiluokkaisen kiehtova. Noh, kyseenalaisesta lopetuksesta huolimatta. Pelit kehittyivät myös koko ajan ja jokainen trilogian osa on omanlaisensa kokonaisuus, ensimmäisen ollessa eniten roolipeli ja kolmannen ollessa eniten toimintapeli. Kakkonen (se paras osa) on jotain tältä väliltä. Muutamaan otteeseen on tullut nuo pelit pelattua ja aloin miettimään, että mistä se johtuu, että joihinkin peleihin palaa mielellään ja joihinkin ei, vaikka kaikki pelit olisivat laadukkaita? Yksi suurin tekijä on ehkäpä se, että nykyajan trendi tuntuu olevan massiivisuus, jota tukee open world ratkaisu, vaikka sitä ei välttämättä tarvittaisi mihinkään. Pelit ovat yksinkertaisesti liian suuria ja pitkiä kokonaisuuksia, että niihin jaksaisi enää ensimmäisen kerran jälkeen palata. Poikkeuksiakin toki on, kuten The Witcher 3 ja Skyrim, mutta näissä open world tekniikka onkin tehty onnistuneesti. Mass Effect trilogiaan on helppo palata, koska pelit kestävät noin 30 tuntia kappale, joten ne pelaa läpi suhteellisen vaivattomassa ajassa. Mutta kuten niin monet nykyajan pelit, myös Mass Effect Andromeda on hurahtanut open world tyyliin, mikä tekee siitä samalla myös erittäin laajan pelin.

Andromeda on pelisarjassa oma kokonaisuutensa, eikä liity alkuperäiseen trilogiaan kuin osittain. Universumi on sama, mutta galaksi eri; Andromeda alkaa nimensä mukaisesti siitä, kun Linnunradan rodut ovat jättimäisellä hankkeella matkanneet 600 vuotta kohti uutta galaksia, Andromedaa, löytääkseen itselleen uuden kodin. Jokaisella rodulla on oma Pathfinder, jonka on tarkoitus kartoittaa elinkelpoisia maailmoja. Hommat kuitenkin kusevat alkumetreille, kun pimeästä energiasta muodostuva Scourge tuhoaa saapuvia laivueita ja on tehnyt lukuisista planeetoista lähes elinkelvottomia. Galaksissa häiriköi myös aggressiivinen Kett rotu, joka sotii paikallista Angaran rotua vastaan. Konflikti, johon Linnunradan sankarit joutuvat tottakai mukaan. Päähenkilö pelissä on Scott Ryder, joka joutuu pakon sanelemana perimään Pathfinder tittelin isältään, ja jonka on määrä saavuttaa rauha Angaran kanssa, voittaa Kett uhka ja tehdä planeetoista jälleen elinkelpoisia.

Peli on ideatasolla hyvä; ajatus siitä, että pelaajan pitää jälleenrakentaa maailmoja elinkelpoisiksi on raikas ja mielenkiintoinen. Valitettavasti toteutuksen tasolla homma ei olekaan niin mielenkiintoista. Maailmojen muuttaminen on jokaisella planeetalla samanlaista; etsi muinaisten Remnant robottien maanalaiset holvit ja käynnistä niiden generaattorit, jotka sitten taikovat ilmakehän jälleen elinkelpoiseksi. Pienempinä prosesseina selvitellään planeettojen poliittisia ja sotilaallisia ongelmia, ja yritetään tehdä elinpaikoista rauhaisia. Vaikka planeetat ovat eri näköisiä, niin käytännössä nämä toimenpiteet kuitenkin koostuvat sarjoista pieniä tehtäviä, jotka muistuttavat enemmän tai vähemmän kaikki toisiaan. Ensimmäisen maailman jälkeen pelaaja tietää jo mitä seuraavassa pitää tehdä, eikä maailmojen muuttaminen siksi ole sen ensimmäisen jälkeen enää kovinkaan mielenkiintoista. Todellista kulttuurin ja infrastruktuurin rakentamista pelissä ei ole, mikä on toki ymmärrettävää, koska paino pelissä on kuitenkin enemmän toiminnassa ja seikkailussa. Ajatus SIMS tyylisestä rakentamisesta olisi voinut olla kuitenkin oikein toteutettuna erittäin mielekäs lisä peliin, nyt planeettojen pelastaminen ja asuttaminen jää ratkaisuiltaan melko pinnalliseksi ja keinotekoiseksi.

Open world alueet ovat suurimmillaan todella laajoja, eikä kulkeminen ilman kulkuneuvoa onnistu mitenkään. Planeettoja on myös lukuisia, joten tutkittavaa pelissä riittää paljon. Pääsemme tässä kohtaa kuitenkin jälleen siihen, että onko open world ratkaisu pelin kannalta välttämätön? Andromedan kohdalla ei ole. Peli astuu täsmälleen samaan miinaan, mihin esim. Metal Gear Solid 5 astui: se päätyy open world tyyliin, koska se on trendikästä, ei siksi, että se olisi tarpeellista. Suurin osa pelin avoimen maailman alueista on pelkkää erämaata ja siirtymistä, eikä alueilla ole oikeasti mitään sellaista, minkä takia jaksaisi motivoitua koluamaan jokaisen vuoren rinteen ja joen penkan. Ainoastaan maailmassa tapahtuvat tehtävät ovat paikkoja, joihin tulee mentyä ja silloinkin fast travel systeemillä, jos mahdollista. Siirtyminen on pelkkää siirtymistä; tylsää ajamista ja kävelyä. Open world on tässä(kin) pelissä täysin turha elementti, josta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Pelattavuus itsessään on pääasiassa hyvin vaivatonta, sujuvaa ja loogista. Taistelutilanteet ovat hauskoja ja intensiivisiä, ja ehdottomasti yksi pelin parhaita puolia. Taisteluamekanismia ei olla alkuperäiseen trilogiaan nähden muutettu juurikaan, ainoina eroina ovat laajempi valikoima biotic/combat/tech liikkeitä, sekä mahdollisuus pomppia jetpack rakettien avulla. Hahmon kehitys on myös hyvin samantyylinen, vaikka runsaasti uusia erikoisliikkeitä pelistä löytyykin. Niillä ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole merkitystä, koska pelaaja pystyy asentamaan vain 3 erikoisliikettä kerrallaan. Tämä aiheuttaa sen, että pelaaja kehittää vain muutamaa voimaa, eikä taisteluissa saa kovinkaan monipuolista liikearsenaalia koskaan käyttöön. Monipuolinen valikoima kuitenkin mahdollistaa sen, että pelaaja saa rakentaa hahmoaan täysin haluamaansa suuntaan; taistelijaluokat (soldier, vanguard, ym.) kehittyvät sen mukaan miten hahmoasi kehität, eikä pelin alussa valita hahmolle minkäänlaista hahmoluokkaa.

Pelin hahmot ja tarina ovat valitettavan keskinkertaisia, ja tässä on ehkä suurin yksittäinen ongelma pelissä. Tarinan alkuasetelma on ihan kiehtova, mutta toteutus jää vain tyydyttävän tasolle. Hahmoissa ei ole samanlaista särmää ja vetovoimaa kuin alkuperäisessä trilogiassa, kaikkien hahmojen jäädessä jotenkin pinnallisiksi ja keinotekoisiksi. Päähenkilö Ryder on suoranainen joo-joo mies, joka saa asioita aikaan, mutta jossa ei ole minkäänlaista karismaa. Muut hahmot seuraavat lampaina perässä, oikeastaan vain Angara rodun edustaja Jaalin ja Drack Kroganin ollessa jollain tasolla mielenkiintoisia persoonia, joista Drack on lopulta myös vain kopio alkuperäisen trilogian Wrexistä. Shepardin, Garruksen, Liaran, Mordinin, Gruntin, Jokerin, Morinthin, Thanen ja The Illusive Manin kaltaisten ikimuistettavien hahmojen tasolle ei pääse kukaan edes lähelle. Tarina on ihan ok, mutta ei tarjoa myöskään mitään originaalia tai ihmeellistä, mihin pelaajat voisivat rakastua ja palata aina uudestaan ja uudestaan. Reapereiden saappaita on toki vaikea täyttää. Juoni on kuitenkin ihan mukiinmenevä, eikä sinällään voida puhua flopista. Yhtä keskinkertainen ja värikäs kuin hahmotkin.

Yksi tekninen miinus pelille muodostuu bugeista ja epäloogisuuksista, niitä pelissä esiintyy paljon. Ruutu jumittaa hetkittäin vähän väliä ja pelissä tapahtuu välillä kummallisuuksia, esim. jos hyökkäät tukikohtaan, häviät taistelun ja aloitat tallennuksesta alusta, niin kaikki viholliset ovatkin jo muka tuhoutuneet ja kadonneet tukikohdasta. Ei mitään logiikkaa. Grafiikkapuolella oli pelin ilmestyessä myös paljon ongelmia ja hahmot näyttivät ilmeisesti hyvin elottomilta, mutta tämä korjattiin peliin ilmeisen nopeasti. Kaiketi peli oli vähän keskeneräinen kun se julkaistiin. Oli miten oli, tämän hetken grafiikat ovat ihan hyvät, vaikka eivät huimaa päätä. Nykyajan teknologialla pitäisi saada kauniimpaa tulosta aikaan, ja vertailukohtia kyllä löytyy esim. Uncharted 4:sta, The Witcher 3:sta ja Horizon Zero Dawnista.

Kokonaisuutena Mass Effect Andromeda on ihan hyvä peli ja sen pelaa ihan mielellään loppuun, mutta se ei tarjoa kuitenkaan mitään ikimuistettavaa ja legendaarista. Joitain teknisiä ongelmia pelissä on, ja jotkut ratkaisut olisi voinut tehdä paljon paremmin, kuten turhan ja häiritsevän open world mallin. Intensiiviset taistelut ja hauska räiskintä kantavat peliä kuitenkin mukavasti, mutta valitettavasti pelkästään sen voimin peli ei nouse lähellekään alkuperäisen trilogian magiaa, vetovoimaa ja erinomaisuutta. Näin jälkikäteen ajateltuna ajatus Andromedasta oli erittäin hyvä, mutta toteutus jäi valitettavan keskinkertaiseksi, eikä pelillä ole juurikaan mitään annettavaa Mass Effect universumiin. Kertaluontoisena kokemuksena se on kuitenkin ihan hauskaa ajanvietettä, jonka parissa viihtyy ihan hyvin, mutta jos aikasi on kortilla ja haluat pelaajana perehtyä vain aikasi arvoisiin peleihin, niin en välttämättä tätä peliä jo laajuutensakaan takia voi suositella. Mass Effect faneille tämä on varmaankin pakkokokeilu, kuten oli itsellenikin. En näe kuitenkaan mitään syytä, miksi missään vaiheessa tätä enää uudestaan koskaan pelaisin. Toisin kuin alkuperäisen trilogian, jonka pariin ajattelin palata piakkoin jälleen, neljännen kerran.

Arvosana: 7,1/10

Opadelen sarja-arvostelu no. 18: Game of Thrones (Osa 3/Kausi 7)

En osaa kirjoittaa tästä ilman spoilereita, joten jos ette ole kautta nähneet, niin älkää lukeko pidemmälle.

Game of Thrones (Osa 3/Kausi 7)

Game of Thronesin taru lähenee loppuaan kiihtyvällä tahdilla ja on vaikea uskoa, että jäljellä on enää yksi seitsemän jakson tuotantokausi. Sarjan taival on ollut pitkä ja tarunhohtoinen, ja matkan varrella siitä on muodostunut yksi kaikkien aikojen suosituimmista, ellei jopa suosituin sarja mitä TV historiassa on nähty. Vaikka George Martinin kirjasarja onkin 99 prosenttisesti sarjaan verrattuna suvereeni, on HBO saanut luotua poikkeuksellisen onnistuneen adaption tarinasta TV ruutuun. Huteja ja mokia on matkan varrella toki tehty enemmän tai vähemmän, mutta on silti todettava, että kaikki 6 tähän astista tuotantokautta ovat olleet omilla tavoillaan TV-viihdettä parhaimmillaan. Tyyli ja tunnelma ovat hiukan toki muuttuneet 5. ja 6. kausien aikana, kun Martinin lähdemateriaali on alkanut ehtyä. Laatu ei ole tämän johdosta kuitenkaan kärsinyt suuremmin, vaikka Dornen tapahtumat 6. kaudella olivatkin suurin yksittäinen rimanalitus koko sarjassa. Uunituore 7. tuotantokausi taitaa olla kuitenkin nyt ensimmäinen kausi, jossa kirjamateriaalia ei ole tukena enää ollenkaan, eikä Martin itse ole enää tuottamassa sarjaa. Vuosia kestänyt pelonsekainen jännitys konkretisoituu siis tämän kauden myötä: pystyvätkö D&D sekä HBO viemään sarjan loppuun kunnialla ilman Martinin mielikuvitusta ja mestarillista tarinankerrontaa?

Aloitetaan kauden hyvillä puolilla. Game of Thrones on äärimmäisen hyvin tuotettu sarja, joka näkyy seitsemännellä kaudella paremmin kuin koskaan aiemmin. Erikoistehosteet ovat TV-sarjaksi huikaisevan hyvän näköistä, täysin vertailukelpoista suuren luokan Hollywood elokuville. Vaikka taistelujen määrä ja toiminta on noussut suurempaan rooliin tällä kaudella, niin dialogi painotteista draaman rakentamista ei olla kuitenkaan unohdettu. Parhaimmillaan taistelukohtaukset menevät toden teolla ihon alle, josta paras esimerkki tältä kaudelta löytyy Spoils of War jaksosta: lopun taistelukohtaus on pitkästä aikaa erinomainen muistutus siitä, miksi sarja on niin loistava; fanit ovat molempien joukkojen puolella hurraamassa sekä Jaime Lannisterin että Daenerys Targaryenin armeijoille. Ja mikä parasta, taistelussa oli todellista arvaamattomuutta, eikä katsoja osannut aavistaa lopputulosta, toisin kuin liian LotR henkinen Battle of the Bastards viime kaudelta, joka näyttävästä ulosannistaan huolimatta oli aivan liian ennalta-arvattava ja kliseinen. Spoils of War tarjosi kuitenkin todellista jännitystä ja draamaa, jollaista ei olla suurissa taistelukohtauksissa nähty sitten toisen kauden erinomaisen Blackwater jakson. GoT:n juonikuviot ovat myös edelleen suoraviivaistumisesta huolimatta ”normaalia” sarjaa monipuolisemmat ja polveilemammat ja sarjassa on edelleen läsnä omalaatuinen vahva tunnelmansa, mistä on paljolti kiittäminen myös Djawadin musiikkeja.

On kuitenkin valitettavaa sanoa, että erinomaisuus kaudessa jää näihin seikkoihin. Missään vaiheessa kausi ei suoranaisesti mene huonon puolelle laadussa, mutta koska kyseessä on Game of Thrones, niin tämä tuottaa automaattisesti jonkinasteisen pettymyksen katsojalle. Mikä lopulta on tehnyt ja tekee GoT:sta erinomaisen sarjan? Uskottavuus. Arvaamattomuus. Yksityiskohdat. Äärimmäisen mielenkiintoiset hahmot, hahmokehitykset ja hahmojen väliset kemiat. Mystiikka. Poikkeuksellisen mielenkiintoinen maailma ja sen historia. Mustavalkoisen hyvä-paha asettelun täydellinen uupuminen. Näitä elementtejä seitsemäs kausi vesittää tarinassa valitettavan paljon.

Sarjaa on vaivannut jo parin kauden aikana se, että hahmojen arkkeja ei rakenneta kunnolla loppuun asti. Yksi vaikuttavin tekijä sarjassa on aina ollut se, että kukaan ei ole turvassa, kaikki voivat kuolla. Aikaisemmin näihin on kuitenkin panostettu paljon paremmin; Robbin ja Catelynin hahmoja kehitettiin upeasti ja kolmannen kauden The Rains of Castameren verilöyly rakennettiin hyytävästi. Ned Starkin kuolemaa viriteltiin koko ensimmäinen kausi. Oberyn Martellin yllättävä kuolema oli niin vaikuttava, koska hahmo kasvatettiin huippuunsa ja kukaan ei sitä odottanut. Ja niin edelleen. GoT on tunnettu siitä, että hahmoja kuolee siinä paljon, mutta viimeisen kahden kauden aikana oikeastaan vain High Sparrown ja kumppaneiden kuolemat on toteutettu vastaavalla tavalla, lähes kaikki muut kuolemat ovat tulleet ilman minkäänaista tarinallista rakentamista ja siksi ne ovat olleet vain tappamista tappamisen vuoksi. Tämä aiheuttaa sen, että kuolemilla ei ole katsojalle enää mitään merkitystä, ne vain tapahtuvat ja homma menee eteenpäin. Uusimmalla kaudella sama trendi jatkuu mm. Dornen äpäränaisten muodossa. Mikä pointti heidän kuolemillaan oli? Mikä pointti on koko Dornella enää? Kirjoissa Dornen asema on erittäin mielenkiintoinen, mutta sarja on päättänyt vain tappaa kaikki tärkeät hahmot sieltä ilman, että sillä olisi sarjan itsensä kannalta yhtään mitään merkitystä. Nyt Dorne vain möllöttää, eikä koko kansakuntaan keskitytä enää millään tavalla. Tämä on huonoa draamaa ja käsikirjoitusta. Martinin tarinassa kuolema saattaa koskea kyllä ketä tahansa, mutta hän ei koskaan tapa hahmojaan turhaan, kuolemilla on aina jokin merkitys tarinan kannalta; Nedin kuolema sytyttää sodan, Robbin kuolema lopettaa sen, Oberynin kuolema tuo Dornen mukaan, Joffreyn ja Tywinin kuolemat luovat valtatyhjiön, etc etc. Nyt kun hahmoja kuolee, ei katsoja hetkahda näistä enää mitenkään, koska kuolemia ei rakenneta ja alusteta mitenkään järkevästi, eivätkä ne vie tarinaa eteenpäin millään tavalla.

Hahmot ja etenkin hahmokehitykset kärsivät myös paljon seitsemännellä kaudella. Dialogi ja draama on paikoitellen oikein laadukasta, mutta tuntuu, että sarja menee näiltä osin eteenpäin pääasiassa täysin menneiden kausien höyryillä. Mitä Bran touhuaa istumisen sijaan? Mikä ihmeen pointti Varyksella on enää yhtään minkään suhteen? Littlefingerin heittosäkiksi muuttunut rooli viedään valitettavasti loppuun ja hahmon kuoleman myötä hän muuttui yhtä mielenkiintoiseksi kuin oksa. Ilmeisesti sarjan tekijät eivät enää vain keksineet hänelle mitään käyttöä. Aryan ja Sansan välinen eripura oli täysin hahmojen vastaista, eikä siinä ollut mitään järkeä. Tässäkin kohtaa tuntuu, että sarjan tekijöiden on vain ollut pakko keksiä heille jotain tekemistä, koska eivät enää itsekään tiedä mitä käyttöä heillä tulevaisuudessa voisi olla. Euronissa on edes vähän särmää, mutta hänenkin motiivinsa ja tekemisensä tuntuvat olevan pahasti tuuliajolla. Tämä kaikki on merkki siitä, ettei sarjan tekijöillä yksinkertaisesti ole tarpeeksi mielikuvitusta viedä tarinalle oleellisia hahmoja mihinkään suuntaan ilman Martinin taustamateriaalia, ja he päättävät siksi joko tappaa ne, olla tekemättä heillä mitään, tai keksiä heille juonikuvioita, jotka eivät oikein käy järkeen. Tämän ansiosta jokaisesta edellämainitusta hahmosta on tullut yksinkertaisesti tylsä, eikä katsoja enää oikein edes välitä, mitä heille käy. Ainut poikkeus on Bran, toivon syvästi, että hänen hahmonsa saa vielä tuulta alleen viimeisessä kaudessa.

Muut sarjan hahmot polkevat myös hiukan paikoillaan, eikä heidän persoonissaan tapahdu enää juurikaan merkittävää kehitystä. Kauden valopilkkuja ovat edelleen Jaime, Tyrion, Jon, Daenerys, Cersei ja Sandor, mutta hekään eivät loista enää samaan tapaan kuin aikaisemmin. Tyrion jää hiukan varjoon Daeneryksen kourana ja Cersein nihilismi on jo vanhaa tuttua. Jaimen kehitys on kauden parasta antia, mikä tekeekin hänestä mielenkiintoisimman yksittäisen hahmon. Mistä tämä hahmojen taantuma sitten johtuu? Luultavasti siitä, että seitsemännen kauden ohjaustyössä, käsikirjoituksessa ja tempotuksessa on vakavia ongelmia. Tahti on tällä kaudella päätä huimaavaa ja ymmärrän sen, että sarja on saatava päätökseen, mutta toteutuksen puolella tämä aiheuttaa paljon soraa. Hahmot siirtyilevät tuhansia maileja kohtausten välillä, korpit lentävät valonnopeudella ja ketään ei tunnu haittaavan. Toki siirtymisien välillä kuluu paljon aikaa, mutta tämä ei valitettavasti välity katsojalle millään tavalla, kun esimerkiksi Jon on yhdessä kohtauksessa Dragonstonella ja seuraavassa muurin toisella puolella. Tämä tekee kaudesta hätäisen oloisen ja katsojalle tulee olo, että sarja halutaan vain purkkiin nopeasti.

Pahiten tämä korostuu Beyond the Wall jaksossa, mikä kärsii niin valtavista uskottavuusongelmista ettei mitään tolkkua. Miten ihmeessä Jon ja kumppanit selvisivät kivellä ilman vettä, ruokaa ja lämpöä niin kauan? Miten Daenerys ratsasti lohikäärmeillään muurin taakse päivässä? Miten hän löysi juuri sille paikalle, vaikka ei ole koskaan käynytkään pohjoisessa? Miksi Night King ei tappanut Drogonia ja Danya Viserionin sijaan? Mistä kuolleet saivat valtavia ketjuja keskellä jäätynyttä erämaata? Jakson lukemattomat ihmepelastumiset eivät myöskään sovi GoT:n maailmaan mitenkään ja näiden ongelmien takia jakso on näyttävyydestään huolimatta yksi koko sarjan heikoimpia, kiitos järkyttävien uskottavuusongelmien, fanien älykkyyden aliarvioimisen ja huonon käsikirjoituksen/ohjauksen. Kaudessa on myös muita samankaltaisia ongelmia, esimerkiksi se, että miten Euron sai yhtäkkiä rakennettua tuhat laivaansa saarella, jossa ei kasva puita? Miten hän pääsi yllättämään Yaran laivaston täysin? Olen aina myös pohtinut, miten Muuri tulee lopulta kaatumaan, mutta tällaista skenaariota en koskaan kuvitellut. Viserionin myllytys kauden lopussa on huikeaa katseltavaa, mutta tässäkään kohtaa siinä ei ole mitään logiikkaa; Muurissa on vahvoja muinaisia taikoja, joiden on tarkoitus estää kuolleiden pääsy sen toiselle puolelle. Toisin sanoen minkään White Walkereiden/Night Kingin taikuuden ei pitäisi tehota Muurin loitsuihin, tai he olisivat tulleet sen läpi jo aikaa sitten. Epäkuolleen Viserionin voimat ovat osa kuolleiden taikuutta, minkä takia sen sinisellä tulimyrskyllä ei pitäisi olla mitään vaikutusta Muuriin. Sarjan tekijöiden perustavanlaatuinen välinpitämättömyys yksityiskohtiin on tuhoamassa omalta osaltaan koko sarjan vetovoimaa, mystiikkaa ja erinomaisuutta.

Jälleen annan varmasti kuvan, että tämä kausi oli kauttaaltaan täynnä virheitä ja että se on huono. Huono se ei ole, jos ajatellaan keskivertosarjoja tai perinteisempää fantasiaa. Fantasian ystäville tämäkin kausi tarjoaa paljon katsottavaa ja kausi on kauttaaltaan oikein viihdyttävä, mutta Game of Thrones kaudeksi se on yksinkertaisesti täynnä ongelmia ja aukkoja. Tempotus on hyperaktiivista, yksityiskohtiin ei paneuduta, hahmoihin ei pureuduta kunnolla ja meininki alkaa muistuttamaan liikaa Hollywoodin elokuvatuotantoja, joissa sankarit pelastuvat aina täpärästi. Game of Thrones on ollut erinomainen sarja juuri siitä syystä, että se poikkeaa omalla uniikilla tavallaan kaikesta muusta fantasiasta ja draamasta, mutta viimeistään seitsemännen kauden myötä se on ajautunut yhä syvemmälle perinteisen fantasiakerronnan tyyliin, missä hyvä kohtaa pahan ja yksityiskohdilla ei ole niinkään väliä. Sarja alkaa olla yhä enemmän ja enemmän ennalta-arvattava. Kaikki nämä seikat tiputtavat GoT S7:n erinomaisesta sarjasta ”vain” hyväksi sarjaksi, jolla olisi ollut kuitenkin potentiaalia vaikka mihin. Toivon hartaasti, että viimeinen kausi korjaa joitain tämän kauden ongelmia, ja että homma ei jatka tällä suoraviivaisella tyylillään, vaan tuo mukanaan todellista draamaa ja yllätyksiä. Erityisesti mitä tulee Night Kingiin.

By the way, missä on Ghost…?

Arvosana: 8,0/10

———————————————————————————-

Jälkilöylyt/Spekulaatio tulevasta:

Ajattelin käyttää tähän loppuun vielä hiukan aikaa siihen, mitä odotan ja toivon tulevalta päätöskaudelta hahmojen ja tapahtumien osalta. Paskin mahdollinen lopetus sarjalle olisi se, että Dany ja Jon (Aegon, wtf? Rhaegarin toisen lapsen nimi oli Aegon. Sekavaa.) rakastuvat, voittavat kuolleiden armeijan, hallitsevat valtaistuinta yhdessä ja kuin ihmeen kaupalla saavat vielä jälkeläisiä. Toivon hartaasti, että HBO ja D&D ymmärtävät, miten kliseinen ja naiivi lopetus tällainen olisi. Ei, Martin on itse sanonut, että kirjojen lopetus tulee olemaan katkeran suloinen, mikä tarkoittaa sitä, että paska lentää tuulettimeen monen hahmon osalta.

Olen jo pitkään ollut lähes satavarma siitä, että Daenerys tulee kuolemaan jossain vaiheessa. Martinin tyyli on ollut aina se, että kun hahmo on täyttänyt tarinan osalta tarkoituksensa, hahmo kuolee. Omasta mielestäni Daeneryksen pointti koko tarinalle on tuoda lohikäärmeet siihen mukaan, ei mitään muuta. Koko sarjan hänen hahmoaan on viety siihen suuntaan, että hän valtaa lopulta valtaistuimen ja hallitsee Westerosia, mutta tämä olisi aivan liian itsestään selvää. Uskon, että hänen on kuoltava jossain vaiheessa, että se on välttämätöntä Night Kingin voittamiseksi. Yksi skenaario voisi olla se, että hän on Azor Ahai profesian Nissa Nissa, joka uhraa itsensä Azorille, jotta legendaarinen Lightbringer voi syntyä, ase joka karkoitti valitun kädessä White Walkerit edellisessä War of Dawnissa. Se, että onko Lightbringer todellakin miekka vai jokin muu symboli, on täysin eri asia. Mikä olisi katkeran suloisempaa kuin se, että Jon joutuu tappamaan Daeneryksen, rakkaansa, voittaakseen sodan elämän puolesta…?

Mitä tulee Joniin, niin näyttää yhä todennäköisemmältä, että hän todellakin on profesian valittu, ei Daenerys. Mutta onko hän lopulta sarjan merkittävin hahmo? Itse näkisin asian niin, että Bran on lopulta ainut, jolla on oikeasti jotain mahdollisuuksia voittaa Night King. Hän on tarinan todellinen jedi ritari. Voi toki olla että Jon ja Bran muodostavat myös kaksikon, joka pystyy haastamaan Night Kingin; Bran psyykkisien voimiensa ansiosta (jotka Night Kingillä ovat myös valtavat) ja Jon R’hollorin valittuna fyysisenä taistelijana. Joka tapauksessa odotan Branin olevan avainasemassa lopputaisteluissa. Kenties hän valtaa voimillaan kuolleen Viserionin ja siirtyy hänen nahkoihin..? Ken tietää. Viserionin kuoltua ja Jonin veriperinnön selvittyä lienee kuitenkin selvää, että Jon on ainut vaihtoehto ratsastamaan Rhaegalilla tulevassa kaudessa. Mutta kuoleeko Jon? Tämä on nyt 50/50. Mahdollisuudet molempiin ovat ihan yhtä todennäköiset.

Cersei raskaana? Eränoita ennusti, että hän tulee saamaan kolme lasta, joten mikäli HBO ei ignoraa jälleen yksityiskohtia, niin on todennäköistä, että Cersei saa keskenmenon tai kuolee kokonaan viimeisessä kaudessa. Jotenkin tuntuu, että hänen kuolemansa tulee olemaan väistämätön asia. Jaime taas on eri juttu ja luulen, että kun pöly on laskeutunut, niin hän seisoo jälleen Kingsguardin komentajana (instituutio, mikä on muuten unohdettu täysin sarjassa…), oli hallitsija kuka tahansa. Tyrion menettää Kouran virkansa Daeneryksen kuoltua, mutta hänestä tulee, viimein, Casterly Rockin hallitsija ja Lannistereiden suvun jatkaja. En näe Tyrionin kuolemista todennäköisenä, hänen kuolemansa ei ajaisi mitään suurempaa agendaa.

Sandor ja Gregor. Heidän taistelunsa on varmasti tulossa ja valitettavasti Gregor tuntuu vähän liian kuolemattomalta Sandorille, joten en usko Sandorin selviävän elossa kauden loppuun. Gregorista en tiedä, mutta ei hänenkään selviytymisellä olisi oikein mitään pointtia, jos Cersei kuolee. Joten sanotaanko näin, että molemmat tuhoutuvat.

Littlefinger valitettavasti jo kuoli, joten Varys kuolee luultavasti myös. Melisandre siitä hiukan vihjaili. Varys on hahmona tuuliajolla, enkä oikein sarjassa keksi hänelle enää mitään käyttöä (toisin kuin kirjoissa). Joten antaa mennä vaan HBO hyväksi havaitsemallanne tavalla.

Sansa ja Arya. Aryasta en osaa sanoa nyt oikein mitään, koska en tiedä mikä hänenkään roolinsa tulevaisuudessa voisi olla. Luultavasti hän selviää hengissä ja hänestä tulee Winterfellin valtiatar. Miksikö hän? Koska uskon edelleen, että Sansa on se nuori ja kaunis kuningatar, joka tulee syrjäyttämään Cersein valtaistuimelta, kuten hänelle on ennustus luvannut. Ei Daenerys, vaan Sansa. Tämä olisi Sansan hahmoa ajatellen looginen vaihtoehto, sillä siitä hän aina unelmoi ja hän sen ansaitsisi. Onko hänellä sitten hallitsijaa rinnalla? En jotenkin usko, mahdollisia kandidaatteja ei tunnu olevan ehdolla. Tai sitten kaiken lopuksi solmitaan Sansan ja herra X:n välinen liitto, joka palauttaa rauhan ja yhtenäisyyden jälleen Westerosiin.

Mielenkiintoisin kysymysmerkki on kuitenkin itse Night King. Kuka hän todella on? Mitä hän oikeasti haluaa? Yksinkertainen vastaus olisi, että hän on vain pahan ruumiillistuma, joka haluaa tuhota kaiken elämän. Mutta mitä jos hänen motiivinsa ovatkin jotain muuta? Netissä on useassa eri lähteessä väläytelty teorioita siitä, että Night King olisikin oikeasti Bran, joka on kyvyillään palannut tuhansia vuosia menneisyyteen, yrittäen estää Night Kingin syntymisen neuvottelemalla Children of the Forestien kanssa, mutta joka joutuu lopulta heidän uhrialttarille ja syntyy uudelleen Night Kinginä. Tämä olisi äärimmäisen mielenkiintoinen juonitwist, mutta en tiedä onko se kovinkaan todennäköistä. Toivon kuitenkin, että Night Kingin persoona olisi lopulta moniulotteisempi kuin sarja antaa ymmärtää, ja että hänessä on vielä puolia, joista emme tiedä mitään. Pelkkä pahan ruumiillistuma olisi hiukan liian perinteinen ratkaisu hyvin epäperinteisessä tarinassa. Mutta hei, siihen suuntaanhan tässä ollaan menossa, niin kuka tietää. Mikäli sarja kuitenkin loppuu niin, että elämä voittaa ja kuolema tuhotaan klassiseen fantasiatyyliin, niin olen syvästi pettynyt.

Kaikkeahan sitä voisi spekuloida, mutta jätetään nyt tähän, ettei lähde ihan käsistä. Odotellaan tulevaa kautta jännityksen ja pelon tuntein.

Opadelen kirja-arvostelu no. 12: Merina Salminen & Pekka Nykänen – Operaatio Elop

Operaatio Elop: Nokian matkapuhelinten viimeiset vuodet

”Arkistojen kaivelu paljastaa, että Elopin yhteydet Microsoftiin olivat toimituksessa nousseet nopeasti esiin. Toimittaja Petri Koskisen pörssikommentin otsikko maanantaina kuului: Microsoftin on ostettava Nokia. Koskisen mukaan moni näki Elopin nimityksen olevan yhdistymisen alkusoittoa. Joillekuille visio oli pelottava, muttei kaikille. Yksi jälkimmäisistä oli eräs Nokian ylimpään johtoon kuulunut johtaja, joka oli ollut tekemisissä Elopin kanssa. Hän muistelee olleensa ikionnellinen kuullessaan nimityksestä. Perjantai-iltana johtaja muistaa avanneensa hyvän, siis oikein hyvän, pullon punaviiniä. Jorma Ollilan tuntemuksia tuon päivän illalta emme tiedä. Sen tiedämme, että hänen muutama kuukausi aiemmin käynnistämänsä operaatio Nokian pelastamiseksi oli ottanut ensimmäisen suuren askeleensa. Nokialla oli nyt uusi vetäjä, sellainen, jota markkinat ja ulkomaiset omistajat olivat häneltä toivoneet. Projekti, jota tämän kirjan kannessa kutsumme nimellä Operaatio Elop, oli lähtenyt liikkeelle.”

Nokia. Ei taida olla olemassa suomalaista, joka ei tuntisi tai tietäisi Nokiaa, tai olisi edes jollain tasolla kuullut sen menestystarinasta. Nokia oli ja on edelleen suomalaisen itsetunnon ja kansallisen identiteetin yksi suurimmista ylpeydenaiheista, eikä suotta; yhtiön 90-luvulla alkanut nousukausi oli kerrassaan häkellyttävä. Vuosia Nokia oli kännykkämarkkinoiden kuningas maailmanlaajuisesti, mutta jossain vaiheessa yhtiö tippui kehityksen kärjestä kauas kilpailijoiden taakse. Bisneksen pelastajaksi palkattiin Kanadalainen Stephen Elop vuonna 2010, ja suurin toivein Nokia alkoi kehittämään älypuhelinmarkkinoitaan tuoreelta pohjalta. Kaikki tietävät miten siinä lopulta kävi: Nokian markkina-arvo romahti ja puhelinbisnes myytiin Microsoftille. Elop ei onnistunut nostamaan Nokiaa suosta, mutta mikä on lopullinen totuus miehen motiiveista Nokiassa?

Operaatio Elop pureutuu Elopin valtakauteen Nokiassa ja pyrkii tuomaan tämän totuuden esille. Kirjaa varten on haastateltu yli 100 henkilöä, joiden pohjalta kirja tekee analyysinsä dokumenttien lisäksi. Operaatio Elop onkin tyylillisesti hyvin analyyttinen ja pyrkii tuomaan asiat esille mahdollisimman puolueettomassa valossa ilman tunteilua, puhtaasti faktoihin nojaten. Salminen ja Nykänen ovat tehneet valtavan työn haastattelujen kasaamisessa ja purkamisessa, minkä lisäksi muuhun lähdemateriaaliin pureutuminen on vienyt varmasti myös paljon aikaa. Kirjaa lukiessa tämä ei välttämättä aina edes välity, sillä esimerkiksi haastattelujen sisällöt on tiivistetty tiiviiksi paketeiksi, eikä kirja siksi pursua pelkkiä sitaatteja. Olennaiset asiat on tuotu kuitenkin esille ja tämä lähestyminen toimii kirjalle eduksi; turha haastattelujen läpikäyminen on jätetty pois, mutta tärkeät pointit ja näkökulmat tulevat silti haastatteluista esille, mikä pitää tekstin mielekkäänä ja jouhevana lukea.

Operaatio Elop on kuivan analyyttisestä tyylistään huolimatta hyvin mielenkiintoisesti kirjoitettu, varsinkin jos sattuu olemaan markkinoista, pörssikursseista ja kapitalismista yhtään kiinnostunut, kuten kaltaiseni piensijoittaja sattuu olemaan. Kirja tarjoaa faktojen lisäksi myös spekulaatioita monista eri näkökulmista, mikä avartaa Nokiaa ympäröinyttä maailmaa aika tavalla. Spekulaatio jää kuitenkin enemmän taka-alalle, ehkä juuri sen takia, että kirja pyrkii puolueettomuuteen ja enemmän asioiden esittelyyn sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat olleet. On kuitenkin mielenkiintoista pohtia kirjaa lukiessa itsekin sitä, mitä Nokialle olisi voinut tapahtua, jos asioita oltaisiin tehty toisin ja olisiko matkapuhelinbisnestä pelastanut lopulta yhtään mikään.

Kiehtovin asia Operaatio Elopissa onkin nimenomaan se, että se tuo päivänvaloon asioita, joita Elopin valtakaudella media tai muut tiedotusvälineet eivät tuoneet. Suurin kysymys kirjassa on tietenkin se, että oliko Elop troijan hevonen ja Microsoftin mies. Tähän kirja myös tarjoaa kattavin perustein vastauksia, ja suosittelen jokaista lukemaan jo tämänkin takia tämän kirjan, etenkin jos sattuu olemaan asiaan jokin mielipide. Harvoin tämmöiset asiat ovat kuitenkaan mielipiteistä kiinni; faktat löytyvät aina huudatuksen ja myllerryksen takaa, mutta liian usein niitä ei jakseta kuunnella tai niihin ei jakseta perehtyä. Tämä pätee vahvasti suomalaisiin ja Elopin Nokiaan: Suomen viennin ylpeys oli suomalaisille suurempi asia kuin vain yritys, se oli osa suomalaista identiteettiä, minkä takia Elopin valtakauden myötä mies käytännössä ristiinnaulittiin täällä Pohjolassa. Toki, hän teki valtavia virheitä toimitusjohtajana, mutta ennenkuin häntä leimaa troijan hevoseksi, niin kannattaa ottaa faktoista selvää. Niitä tämä kirja tarjoaa hyvin kattavasti.

Operaatio Elop on tärkeä teos, sillä se tuo totuuden Nokiasta esille luotettavimmalla mahdollisella tavalla. Sen rationaalinen lähestyminen tunteita herättäneeseen aiheeseen on merkittävä asia, mikä yhdessä faktoihin pohjautuvan analyyttisen kirjoitustyylin lisäksi nostaa kirjan yleissivistyksen monumentiksi. Jos jotain olisi kirjassa voinut vielä tehdä tarkemmin, niin lähdeviitteitä olisi voinut uittaa tekstin sekaan, vaikka kirjan lopussa oleva lähdeluettelo onkin kattava ja tarkka. Ilman viitteitä lukija ei kuitenkaan osaa yhdistää kirjan faktoina esittämiä asioita irralliseen lähdeluetteloon, minkä takia omaehtoinen perehtyminen syvemmin yksityiskohtiin ei ole kovinkaan helppoa. Ehdottomasti parasta kirjassa kuitenkin on se, miten se katkaisee huhumyllyiltä koko ajan siipiä ja tarkastelee tapahtumia mahdollisimman monista näkökulmista, jolloin lukijalle jää hyvin kattava ja laaja-alainen kuva tapahtumista. Henkilökuvaukset ovat myös kattavia; avainasemassa olevien ihmisten taustat käydään tarkasti läpi, mikä auttaa lukijaa saamaan paljon pintaa syvemmän käsityksen tapahtumista, miksi ihmiset kenties tekivät tehtyjä päätöksiä jne. Kirja keskittyy tämän takia pakostakin myös muihin tekijöihin kuin vain Elopiin, mikä käsittää koko Nokian päällystön lisäksi myös muun yritysmaailman henkilöitä, jotka liittyivät jotenkin Nokian tapahtumiin. Operaatio Elop on hyvin suositeltava teos kaikille suomalaisille sekä sivistävänä teoksena että totuuden torvena Nokian tapahtumista. Nokian kohdalla täytyy myös muistaa se, että sen bisnes toimii nykyisellä verkkoliikennetoimialana loistavasti ja näyttäisi Nokia brändinä myydyt uudet puhelimetkin tekevän uutta nousua. Tuhkasta on noustu, eikä sekään olisi ollut mahdollista ilman puhelinbisneksen alasajoa ja myymistä. Sekin täytyy muistaa.

Arvosana: 8,8/10

!SPOILERALERT!

PS, vastaus kirjan kysymykseen on ei, Elop ei ollut Microsoftin lähettämä troijan hevonen. Saadaan tämäkin nyt alta pois, mikäli ette kirjaa lue tai osanneet tätä tekstini rivien välistä lukea suoraan.

Opadelen peliarvostelu no. 22: Gwent – The Witcher Card Game

Helou helou. Pökköä pesään.

Gwent – The Witcher Card Game

Viime vuosina digitaalisten korttipelien suosio on kasvanut roimasti, etenkin Blizzardin Hearthstonen myötä, missä mäiskitään vastustajia Warcraftin universumin tutuilla hahmoilla ja oliolla. Vaikka legendaarinen Magic the Gathering on edelleen fantasia korttipelien ehdoton kuningas, on muissakin genren peleissä paljon strategisia elementtejä ja koukkua mukana. The Witcher pelisarjasta tuttu Gwent korttipeli on sivupeliksi itse pelien ohelle erittäin hauska lisä, joten on ymmärrettävää, että siitä on viimein tullut myös oma installaationsa, vaikkakin vasta beta asteella.

Idealtaan korttipeli on sama kuin The Witcher 3 pelissä: kaksi kolmesta kierroksesta voittaa ja pelaajien on korttien avulla saatava suurempi voimamäärä kuin vastustajalla per kierros voittaakseen. Eri korteilla on eri voimat, minkä lisäksi erikoistaidot ja taiat tuovat paljon jännitettä ja taktikointia peliin. Erikoisvoimat voisikin jakaa kolmeen kategoriaan: vaurioittaviin, voimaannuttaviin ja taktisiin efekteihin. Korttipakkoja on 5 ja jokaisella pakalla on mahdollisuus valita kolmesta eri johtajakortista, joilla on omat erikoisuutensa ja joiden mukaan loppupakka yleensä määräytyy.

Gwentin suola on se, että pelaaja pystyy haastamaan netin kautta toisia pelaajia ympäri maailmaa ja voittojen/häviöiden perusteella määräytyy oma EXP:n kautta kertyvä level sekä ranking taso, joka kertoo käytännössä miten hyvä pelaaja olet. Tämän lisäksi pelissä on päivittäin mahdollisuus kerätä tietty määrä raaka-aineita, joilla pystyy ostamaan uusia korttikekoja ja täten kehittämään omia pakkoja. Puhtaalla rahalla niitä pystyy myös ostamaan, mutta itse en ainakaan tällaisessa hupipelissä ole moiseen lähtenyt. Nämä seikat tuovat peliin mukavasti koukuttavuutta ja jatkuvuutta, kun pelaaja voi yrittää kehittää hahmonsa leveleitä ja rankingia, kenties jopa maailmantilastoille asti. Itse olen tuossa rankingissa sijalla 54 000 +, joten ei siinä ihan helposti ykköseksi päästä.

Itse pelin idea ja pelattavuus on Gwentissä erittäin hyvä ja hauska, ja pelin äärellä saattaakin vierähtää huomaamatta useampi tunti, erityisesti alkuvaiheessa. Pelissä voi kehitellä erilaisia strategioita ja taktiikat muuttuvat usein myös vastustajien mukaan, mikä tekee Gwentistä hyvinkin jännittävän kokemuksen. Erilaiset pakat pitävät sisällään myös hyvin erityylisiä pelitapoja, joista osa on suoraviivaisempia kuin toiset ja osa erittäinkin taktisia; Nilfgaardin pakka on haastava vastus, koska sillä on lukuisia taktisia mahdollisuuksia suolata vastustajan peli, kun taas Monstereiden tietyt tyylit ovat ennalta-arvattavissa ja siksi vastustajalle paremmin hallittavissa, jne. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että tiettyjä pakkoja olisi helpompi voittaa kuin toisia, mutta tietty arvaamattomuus on eduksi tietyille pakoille. Kokemukseen nojaten voisi nyrkkisääntönä sanoa, että pakka, joka keskittyy pelaamaan omaa peliä pärjää huonommin kuin pakka, joka keskittyy suolaamaan vastustajan peliä. Tämäkään ei päde tosin silloin, jos vastustajan suolaus ei ole riittävän tehokasta.

Gwent muistuttaa muutoin paljon Blizzardin Hearthstonea: EXP karttuu pelaamalla, eri pakoilla on eri kortit, pelaaja pystyy kommunikoimaan iskulausein vastustajan kanssa, jne. Pidän itse Gwent peliä kuitenkin mielenkiintoisempana pelinä, johtuen pääasiassa sen erätyylin tuomista taktisista elementeistä ja kombinaatioiden laajemmista käyttömahdollisuuksista. Gwentin ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että vaikka se on The Witcher pelien Gwent versiota paljon monipuolisempi, niin pakkakohtaisia taktiikoita ja kortteja on loppujen lopuksi hyvin rajallinen määrä. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaaja näkee yleensä jo ensimmäisillä vastustajien siirroilla, minkälaista taktiikkaa tämä tulee noudattamaan; pakkakohtaisia strategioita on ainakin tällä hetkellä pelissä vain parista muutamaan. Korttikekojen hankkiminen on tämän takia myös hiukan tylsää, sillä sieltä saa käyttöön pääasiassa aina samoja kortteja, harvinaisuuksien jäädessä oikeasti harvinaisuuksiksi. Tämä aiheuttaa pelissä sen, että vaikka se koukuttaa pelaajan nopeasti, niin yhtä nopeasti siihen myös kyllästyy. Toivotaan, että BETA version jälkeen mahdollisuudet laajenevat huomattavasti.

Gwent on hauska peli, jonka vuoropohjainen pelityyli tekee siitä miellyttävän jopa kaltaiselleni kaverille, joka ei nettipelaamisesta muuten perusta yhtään. Ymmärrän nettipelien koukuttavuuden, mutta pärjätäkseen niissä pelaajan täytyy uhrata aikaa ja energiaa niihin niin kohtuuton määrä, ettei siinä ole enää mitään tolkkua (esim. Starcraft 2). Elämässä on muutakin ja vaikka Gwentin kanssa lukiuduinkin käytännössä kahdeksi viikoksi kokonaan PS4:n eteen, niin se oli koko sen ajan hauskaa ja huoletonta, ei kuumottavaa ja stressaavaa, kuten normaalit nettipelit. Olen tavallaan myös kiitollinen, että peliin kyllästyi suhteellisen nopeasti, sillä en haluaisi enää kolmatta viikkoa ruudun ääressä olla. Joskus peit koukuttavat kuitenkin niin tehokkaasti, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Gwent jää BETA asteellaan nyt kuitenkin hauskaksi ja mielenkiintoiseksi hupipeliksi, josta saa nyhdettyä kaiken tarvittavan hyvinkin lyhyessä ajassa.

Arvosana: 8,0/10

Opadelen kirja-arvostelu no. 11: Matti Riekki – Täältä Pohjoiseen: Sentencedin tarina

Poiketaas välillä fiktiokirjallisuudesta reaalimaailmaan. Suomalaisen metallilegendan tarina Matti Riekin tyylillä.

Täältä Pohjoiseen: Sentencedin tarina

Vuonna 1989 Muhoksella perustettu Sentenced on merkittävä osa suomalaista rock- ja metallihistoriaa. Harva bändi on pystynyt muuntautumaan musiikillisesti yhtä uskottavasti kuin Sentenced, varsinkin kun yhtyeen muutos oli aikanaan niin radikaali; Shadows of the Pastin vanhan koulun viemäri death metal kehittyi ensin Deathin 90-luvun tuotannon hengen mukaiseen melodiseen death metalliin North From Here -albumilla, josta seuraaja Amok kehittyi vielä enemmän death n’ roll suuntaan. Ville Laihialan tarttuessa mikkiin yhtyeen lopullinen soundi löytyi heavy metallin ja rockin maailmasta, ja viimeiset viisi levyä edustavat sitä Sentencediä, mistä se on suurelle kansalle enimmäkseen tullut tutuksi. Käsittämätöntä tässä kehityskulussa on ollut se, että joka ainoa näistä albumeista edustaa Sentencediä parhaimmillaan, joskin Frozen ja Crimson eivät omissa kirjoissani ihan samoihin sfääreihin muiden levyjen kanssa ylläkään. Jokainen levyistä on yhtyeen oman aikansa ilmentymä, ja jokainen kuulostaa tyylieroista huolimatta nimenomaan Sentencediltä.

Onkin yllättävää, että yhtye päätti lopettaa toimintansa vuonna 2005, suosionsa huipulla, juuri kun todellinen maailman valloitus ja läpimurto olisi ollut enemmän kuin todennäköistä. Tämän takia Matti Riekin Täältä Pohjoiseen on äärimmäisen tärkeä julkaisu yhtyeestä ja sen elämästä, sillä se valaisee yhtyeen musiikin taustalla olleita tapahtumia paljon, mikä auttaa faneja ymmärtämään yhtyettä aivan uudella tavalla. Bändin touhuilu on ollut välillä todella sekavaa ja rappiollista, eikä säännöistä tai tapakulttuureista olla välitetty kiertueilla pätkääkään. Lukijalle saattaa muodostua kuva ylimielisistä ja välinpitämättömistä sekoilijoista, mutta itselleni yhtye näyttäytyy enemmänkin äärimmäisen rehellisenä ja omalaatuisena porukkana, joka tekee asiat juuri niinkuin heistä itsestä hyvältä tuntuu. Tämä on monella tapaa ihailtava piirre yhtyeessä, vaikka sitä sekoilua bändin jätkät olisivatkin voineet ehkä myös rajoittaa oman ja muiden hyvinvoinnin vuoksi.

Matti Riekki osaa tuoda kirjassaan hyvin esille bändin kaikki puolet ja hänen tapansa lähestyä yhtyettä kirjassaan on hyvin käytännönläheinen. Materiaali ja historian läpikäyminen tapahtuu pääasiallisesti bändin jäsenten ja kiertuetyyppien haastattelujen kautta, mikä antaa lukijalle hyvinkin yksityiskohtaisen ja aidon käsityksen siitä, miten Sentenced ajautui päätöksiinsä niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisestikin. Tämän lisäksi yhtyeen jäsenet ovat haastatteluissa todellisia velikultia, eikä naurunpyrähdyksiltä pysty välttymään kirjan sivuilla seikkaillessa. Huumori, ja etenkin sysimusta semmoinen, on lähes aina ollut vahvasti läsnä Sentencedin musiikissa, mutta Täältä Pohjoiseen tuo esiin yhtyeen jäsenten vekkulin mutta myös rajunkin huumorintajun heidän persoonistaan, mikä on heijastunut pakostikin myös musiikin tekemiseen ja yhtyeen asenteeseen. Rennolla otteella, pilke silmäkulmassa mutta aina musiikki edellä, suurella intohimolla, vähät välittäen ulkopuolisista paineista, omaa juttua tekemällä. Tässä kaiketi piilee yhtyeen menestyksen salaisuus.

Täältä Pohjoiseen pureutuu bändin persoonien, kemioiden ja sielunmaisemien lisäksi tehokkaasti myös itse Sentencedin musiikillisen uran kehitykseen, mikä oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen aina itse ihmetellyt, mikä ajoi bändin ulos death metal genrestä kohti gootti/hardrock/heavy metal suuntaa ja tähän kirja antaa tyhjentäviä vastauksia. On jotenkin harvinaista, miten luonnollisella tavalla yhtyeen musiikki tuntui kehittyvän; muutos vain tapahtui ilman että yhtye sitä olisi sen kummemmin edes suunnitellut. Ehkä juuri tämän takia tyylinmuutos ei tunnu kuulijastakaan mitenkään takin käännöltä, kun muutoksessa ei ole musiikillisesti tai muutenkaan mitään väkinäistä tai keinotekoista. Kirjassa käydään sulavasti jokainen levyntekovaihe läpi muiden asioiden lomassa, ilman suurempia analyysejä tai mielipiteitä. Tämä on Riekiltä hyvä veto; hän vain kertoo miten albumin ensivaiheet syntyivät, kuinka levyä tehtiin ja mitä mieltä asianomaiset tuosta kaikesta olivat, minkä jälkeen aiheet siirtyvät jo uuteen asiaan. Ei turhaa jauhamista, vaan pelkkää asiaa tiiviissä muodossa.

Täältä Pohjoiseen on muutoinkin hyvin helppolukuinen teos, joka etenee jouhevasti eteenpäin ja nappaa lukijan välittömästi otteeseensa. Kirja on juuri sopivan pituinen ja aktiivisella lukemisella sen lukee parissa kolmessa päivässä. Kirja tuo esiin kuitenkin kaiken olennaisen Sentencedistä ja sen jäsenistä, ilman kummoisempia analyyseja tai lähdemateriaalin läpikäymistä. Kaikki perustuu pääosin haastatteluihin ja tämän kaltainen lähestyminen tekee Täältä Pohjoiseen kirjasta hyvin intiimin, autenttisen, ihmisläheisen ja ennenkaikkea mielenkiintoisen teoksen. Lukija oppii tutustumaan yhtyeen jäseniin, vaikka ei koskaan heitä olisi nähnytkään. Kirjan ote on koko ajan samaa henkeä itse Sentencedin kanssa; rento, rehellinen, konstailematon, suoraviivainen, huumorintajuinen. Mutta myös täyttä asiaa, ilman turhaa paskan jauhantaa.

Sentencedin uraan mahtui melko kirjava joukko tapahtumia kännisekoiluista kujeiluun, draamasta tragediaan sekä ilosta suruun ja ahdistukseen. Jos jotain lukija kirjan sivuilta pystyy poimimaan, niin sen, että Sentenced oli jäsenille sekä pelastus että turmio. Kaikki elivät ja hengittivät yhtyettä koko sielullaan ja ruumiillaan, mutta samaan aikaan yhtyeen olemassaolo alkoi hitaasti kalvaa ja syödä kaikkien jäsenien henkisiä voimavaroja, kunnes ainut oikea tapa oli enää lyödä lopullisesti pillit pussiin. Miika Tenkulan traagisen poismenon jälkeen viimeisetkin comeback toiveet on luultavasti haudattu, eikä siinä olisi enää järkeäkään. Yhtye oli ja on edelleen Suomalaisen metallimusiikin pioneeri ja kulmakivi, jonka tarina meni niinkuin meni, eikä Sentenced sitä olisi voinut mitenkään muuten tehdä olematta keinotekoinen. Ehkä näin on paras. Matti Riekki tekee tällä kirjallaan kunniaa yhtyeelle, josta olisi voinut tulla HIM:n tai Nightwishin kaltainen maailmanlaajuinen ilmiö, mutta jonka musiikki on kuitenkin jäänyt elämään kuin muistutuksena ajoista, jolloin bändissä soittaminen oli intohimon ja vallankumouksellisuuden ajamaa. Sentencedin kaltaisia bändejä nykyajan pirstaloituneessa musiikkikentässä tullaan tuskin enää koskaan näkemään.

Arvosana: 8,7/10

Opadelen levyarvostelu no. 16: Ayreon – The Source

Uutta Ayreonia pitkästä aikaa tullut ulos. Otetaan järkäle suurennuslasin alle.

The Source

Progemaestro Arjen Lucassenin lempilapsi Ayreon on sementoinut paikkansa nykyaikaisen progemetallin suunnannäyttäjänä ja jättiläisenä jo kauan aikaa sitten, mutta siitä huolimatta on aina pakko hämmästellä miehen visioiden suuruutta ja kykyä löytää todellisia superkokoonpanoja levyillensä mukaan. Eritoten Ayreon on tunnettu sen lukuisista laulajistaan, jotka vaihtelevat levyittäin. Mikin varressa ovat olleet mm. Bruce Dickinson (Iron Maiden), Andi Deris (Helloween), Timo Kotipelto (Stratovarius), Marco Hietala (Tarot, Nightwish), Anneke Van Giersbergen (The Gathering), Cristina Scabbia (Lacuna Coil), Damian Wilson (Threshold), Daniel Gildenlöv (Pain of Salvation), Devin Townsend (SYL, DTP), Floor Jansen (Nightwish), Mikael Åkerfeldt (Opeth), jne jne, lista on loputon ja aivan mieletön (Wikipedian mukaan laulajia on historian aikana ollut yhteensä 78). Ayreonin vahvuus onkin ollut juuri aina siinä, että sen levyillä kuulija pääsee nauttimaan todellisesta laulamisen riemujuhlasta, kun lukuisat äärimmäisen taitavat vokalistit pistävät osaamisensa koetukselle Lucassenin rockoopperoissa. The Source ei ole tässä kohtaa poikkeus.

Musiikillisesti The Source ei eroa juurikaan edeltäjistään, mutta se on silti varsin omannäköisensä kokonaisuus. Pituutta levyllä on jälleen kahden levyn verran, joten mitenkään helposta albumista ei voida taaskaan puhua. Vahvojen progevaikutteiden lisäksi The Source tarjoaa jälleen paljon myös folk elementtejä, mikä ilmenee selkeiten viulun ja huilun mukanaolosta ja kansanmusiikillisista melodioista. Levyllä on vaihtuvien tahtien, tempojen ja sävellajien lisäksi kuitenkin myös yllättävän suoraviivaista soittoa, mikä piristää kokonaisuutta mukavasti. Levyn aloittava The Day That The World Breaks Down tiivistää koko levyn ytimen komeasti jo alkumetreillä: seesteinen intro kasvaa suureleiseksi, melodikseksi ja energiseksi metallijunaksi, jossa ei ole jarruja. Tuplabasarikompit muuntuvat folk melodioiksi, jyräävät kitarat antavat tilaa jammailunomaiselle fiilistelylle ja upea laulajakaarti tuo kappaleelle vaihtelevuutta ja koukkua enemmän kuin olisi tarve. Erityisesti puolivälin a capella kuoro on varsin maukas yksityiskohta. Kappale nousee heti levyn parhaimmistoon toimien koko rockoopperan alkusoittona, overtuurina.

Sea of Machines tarjoilee seesteisempää ja akustisempaa antia, vaikka sähkökitarat valtaavat ajallaan tässäkin pelikentän. Kappale on täynnä upeita melodioita ja erityisesti loppupuolen kasvatus ja yllättävä tiputus alun rauhallisuuteen tekee kappaleen rakenteesta hyvin toimivan ja polveilevan. Everybody Dies on omia suosikkejani levyltä ja samalla levyn suoraviivaisimpia kappaleita, vaikka esim. Motörheadiin verrattuna se voisi olla klassinen sinfonia. Kappale on räväkkä ja omalla tavallaan kieroutunut, jopa koominen, mutta tuo nyrjähtänyt tunnelma tekee siitä todella energisen ja muistettavan palan. Koukkua koukun perään. Star of Sirrah edustaa levyn heavy metallisempaa osastoa ja kappaleen mahtipontisuus on omaa luokkaansa. Kitarasoololle erityismaininta, nam.

All That Was edustaa selkeiten leyn folk antia runsaiden viulu- ja huilumelodioidensa ansiosta. Vaivatta soljuva kappale, jossa on myös paljon koukkuja ja jää siksi mieleen parhaiten levyltä, erityisesti puolivälin kerrassaan fantastisen kitaramelodiansa ansiosta. Run! Apocalypse! Run! on levyn suoraviivaisin kappale tuplabasareineen ja jyräävine kitaroineen, mutta ei poikkeavuudestaan huolimatta nouse sävellyksenä lähellekään levyn parhaimmistoa. Toimii kuitenkin hyvänä varianttina levyn keskellä kokonaisuutta ajatellen. Condemned To Live on paljon tunnelmallisempi teos, joka rauhoittaa menoa mukavasti. Kappale toimii enemmän väliosana kokonaisuudessa, mutta on kuitenkin sävellyksellisesti oikein maukas kappale. Aquatic Race ei alun komeasta laulukuorosta huolimatta yllä valitettavasti levyn muun materiaalin tasolle ja kappaleen keskitempoinen junnaavuus käy massiivisessa kokonaisuudessa jopa hiukan puuduttavaksi. Jos joku kappale edustaa täytemateriaali The Sourcella, se on tämä.

The Dream Dissolves on pahaenteinen ja uhkaavan kuuloinen kappale, josta löytyy kuitenkin myös paljon herkkyyttä ja kauneutta. Kansanmusiikkivaikutteet ovat jälleen paljolti läsnä, mikä toimii kappaleelle hyvin edukseen. Kappaleen melodiat ovatkin jälleen ensiluokkaisia ja lopun intensiivinen tunnelman kasvatus, seesteinen väliosa ja lopun eeppinen kitarasoolo nostavat teoksen heittämällä levyn parhaimmistoon. Deathcry of a Race tarjoilee sekä rivakampaa folk metal antia että fiilistelevää akustista näppäilyä. Lauluosuudet ovat, jälleen kerran, fantastista kuunneltavaa ja nostavat kappaleen aivan omalle tasolleen. Itämainen hoilaus kappaleen keskellä toimii yllättävän hyvin, mutta oopperatyylinen sopraanoduetto on lyhyydestään huolimatta omituinen ratkaisu, eikä palvele kappaletta kuin pahassa. Osuus ei istu omaan korvaani kappaleeseen oikein mitenkään.

Into The Ocean on levyn raskaimpia ja suoraviivaisimpia teoksia, josta tulee mieleen vahvasti sekä Deep Purple että Nobuo Uematsun Final Fantasy pelien loppubossien tunnarit, minkä sanon tietysti vain hyvässä. Kappaleen energia on käsin kosketeltava. Bay of Dreams tuo vahvasti mieleen Pink Floydin ja kappaleen alun sumuinen tunnelma erottaa sen levyn muusta annista omalla tavallaan. Lopun nostatus toimii ihan hyvin myös, vaikka ei tarjoakaan mitään ikimuistettavaa. Planet Y Is Alive on yllättävän power metallinen teos, jossa ääneen oikeutetusti eniten pääseekin Blind Guardianin Hansi Kürsch. Kertosäe kappaleessa on erittäin toimiva ja jää korvamadoksi todella tehokkaasti, kappaleen edustaessa muutenkin levyn terävintä kärkeä. The Source Will Flow on todellinen tunnelman rauhoittaja ja kappaleena oikein kaunis. Teos rauhoittaa kokonaisuutta myös mukavasti, etenkin edeltävän kappaleen energisyyden jälkeen. Uninen on adjektiivi, jota ehkä ensimmäisenä hakisin kappaletta kuunneltaessa.

Journey To Forever enteilee levyn päätöstä ja kappaleen iloinen meininki saa hymyn huulille. Alun kuoro, duuripohjaiset melodiat, kepeä tunnelma ja laulajien ilosanoma antavat kappaleelle ja levylle raikkaan tuulahduksen. The Human Compulsion toimii eräänlaisena loppusoittona levylle, kappaleen tarjoillessa tiiviisti pariin minuuttiin jo aikaisemmin kuultuja riffejä ja melodioita. Eräänlainen summaus. Lopulta levy päättyy March of the Machines outroon, joka on tyylillisesti hiukan hämmentävä tapa lopettaa levy. Kappaleen idea selviää kuitenkin tarkastelemalla levyn tarinaa, joka tälläkin levyllä on konseptimuotoa: Andromedan galaksissa Alpha planeetalla kaikkea pyörittävä tekoäly päättää, että siellä asuvien ihmisten on kuoltava, joten valikoitu joukko lähtee maanpakoon Sirrahin tähden läheisyyteen uudelle planeetalle rakentamaan tulevaisuutta. ”The Source” nimellä kulkeva lääke antaa selviytyjille poikkeuksellisen pitkän eliniän, kyvyn elää veden alla (-> vesiplaneetta) ja kyvyn telepatiaan, mutta asettumisen jälkeen yksi selviytyjistä päättääkin lääkkeen avulla tulla uudeksi tekoälyn kaltaiseksi voimaksi ja ottaa planeetan haltuunsa, aloittaen samalla pimeyden ajanjakson (The Age of Shadows), jossa viitataan suoraan kymmenen vuoden takaiseen Ayreonin binäärilevyn avausraitaan, The Age of Shadows kappaleeseen. The Source levyn outro onkin siis samalla intro entisaikojen Ayreon levylle, mikä tekee tästä metkalla tavalla mielenkiintoisen lopetuksen.

Ayreonin levyjen suurimpia vahvuuksia laulajien lisäksi ovatkin juuri niiden tarinallisuudet. Jokainen Ayreon levy on konseptialbumi, jossa laulajat esittävät tarinan hahmoja ja vievät juonta eteenpäin omilla lauluosuuksillaan. Tämän takia levyjä kuunnellessa kuulija alkaa visualisoida elokuvamaista filmiä ajatuksissaan, mikä tuo yllättävän paljon syvyyttä ja mielenkiintoa kuuntelukokemukseen. Levyjä ei turhaan sanota rockoopperoiksi ja niistä huokuu aina vahvat musikaalivibat, ja tämä pätee myös The Sourcen kohdalla. Lauluosuudet itsessään ovat myös jälleen taattua Ayreon laatua, vaikka ihan edellislevyn revittelyyn ei ylletäkään. Shown varastaa myös viime levyllä laulanut Tommy Karevik (Kamelot), jonka korkea mutta voimakas ja tarvittaessa raspinen ääni on kerrassaan fantastisen kuuloinen. Lucassen on säveltäjänä ja visionäärinä saanut aina revittyä laulajistaan ulos heidän parasta osaamistaan ja The Source on jälleen todistus tästä.

The Source on vahva albumi, jossa ei ole suoranaisesti heikkoja hetkiä, mutta ei myöskään tajunnanräjäyttäviä sävellyksiä. Hetkittäin levy tarjoilee fantastisia riffejä ja melodioita, mutta todelliseksi mestariteokseksi näiden kanssa ei vielä ylletä. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva ja levy on täynnä laadukkaita kappaleita, jotka tyydyttävät progehörhöjen korvia vakuuttavasti. Levy on pituutensa ja kappalemääränsä takia kuitenkin myös raskas kuunnella ja sisäistää, mutta tästä huolimatta The Source pitää otteessaan tasaisen laadukkaan materiaalinsa ja yksittäisten tähtihetkiensä ansiosta. Musiikillisia vaikutteita levylle on ainakin kuulijan näkökulmasta otettu vahvasti Pink Floydilta, mutta Ayreon kuulostaa ennenkaikkea kuitenkin Ayreonilta. Bändillä on ollut jo pitkään täysin omanlaisensa soundi, mikä on nykypäivän tarjonnassa elintärkeää menestyksen ja arvostuksen kannalta. Tästä nostan Lucassenille jälleen hattua ja jään odottamaan seuraavaa levyä luottavaisin mielin; tuntuu, ettei tämän bändin kohdalla kun voi oikein ikinä pieleen mennä.

Arvosana: 8,4/10
Kohokohdat: The Day That The World Breaks Down, Everybody Dies, Planet Y Is Alive & The Dream Dissolves

Spämmiluolan vuosikatsaus no. 2 (3.6.2016-3.6.2017)

Kappas, meni ihan iteltäkin ohi blogin vuosipäivä, mutta ei hätää, kirjoitetaan vuosikatsaus muutaman päivän myöhässä. Eli homman nimi on se, että otan lyhyeen tarkkailuun kuluneen vuoden kovimmat arvosanat saaneet arvostelut jokaisesta kategoriasta. Eli ei vuoden aikana julkaistuja tekeleitä, vaan arvostelemiani tekeleitä, eli ns. best of katsaus noteeraamistani teoksista musiikin, kirjallisuuden, elokuvien, sarjojen ja pelien maailmasta. Eli jos jäi kaikki arvostelut lukematta, niin ei hätää, tästä voitte bongata vielä kermat kakun päältä.

Spämmiluolan vuosikatsaus no. 2

TV-sarja: Breaking Bad, kaudet 1-6
– Arvosana: 9,5/10 (arvosteltu 10.7.2016)

Westworld ja Black Mirror antoivat hyvän vastuksen, mutta on se vaan myönnettävä, että Breaking Bad liitelee vielä ihan omassa kastissaan. Harvoin tulee vastaan kokonaisvaltaisesti niin onnistuneita sarjoja, ettei niitä haluaisi muuttaa mitenkään, mutta Breaking Bad on yksi tämmöisistä sarjoista. Tarinankerronta ja hahmot kypsyvät sarjassa hitaasti ja välillä meno saattaa tuntua laahaavalta, mutta isommassa kuvassa kaikki etenee juuri niinkuin pitääkin. Sarjan päättävät neljä jaksoa summaavat koko upean draaman erittäin väkevästi, nostaen sarjan loppuratkaisun heittämällä kaikkien aikojen parhaaksi lopetukseksi, mitä olen koskaan sarjoissa nähnyt.

Vieroitusoireisiin on onneksi olemassa Netflixin Better Call Saul, joka on kaikinpuolin loistava spin off. Tuo syvyyttä myös alkuperäiseen sarjaan runsaasti ja avartaa merkittävien hahmojen menneisyyttä ja syitä sille, mikä heidät on ajanut Breaking Badin lähtöpisteeseen. Siitä sarjasta tosin enemmän joskus myöhemmin.

Opadelen sarja-arvostelu no. 13: Breaking Bad (kaudet 1-6)

Peli: Final Fantasy X
– Arvosana: 9,4/10 (arvosteltu 28.8.2016)

Kaippa tätäkin voisi jo klassikkopeliksi sanoa, sen verran vanha tekele kyseessä. Final Fantasy XV oli ihan kelpo peli, mutta muuten FF brändi ei ole onnistunut yltämään vanhaan loistoonsa kympin jälkeen. FF X oli viimeinen loistava FF peli ja omasta mielestäni tämä on se kaikista paras FF kautta aikojen. Tarina, hahmojen kehittäminen ja pelattavuus ovat parasta, mitä Square on saanut koskaan aikaan. Aikaisempien FF pelien klassikkoasemaa ei käy kiistäminen, mutta niitä kaikkia vaivaa tietynlainen naiivius, VIII peliä ehkä lukuunottamatta. FF X vie tarinan kuitenkin pois mustavalkoisuudesta ja tuo filosofisessa mielessä enemmän sävyjä tarinaan. Monet kerrat on tämä läpi pelattu ja tulen pelaamaan tätä myös tulevaisuudessa, vastaavaa jälleenpelaamisarvoa ei ihan joka pelissä esiinny. Varsinkaan nykyään, kun pelit ovat niin massiivisia, että kynnys aloittaa niitä uudestaan on melko korkea.

Opadelen peliarvostelu no. 16: Final Fantasy X

Musiikki: Rainbow – Rising
– Arvosana: 9,5/10 (arvosteltu 27.5.2017)

Vähän aikaa sitten arvosteltu klassikkolevy, joka on saanut selkeästi parhaimmat pisteet arvosteluistani. Johtunee siitä, että kyseessä on ainut klassikkolevy, jota olen kuluneen vuoden aikana arvostellut. Nykypäivänä tulee vastaan myös yhä harvemmin todellisia jalokiviä musiikin saralta, en tiedä mistä sekin sitten johtuu. Jos ajatellaan vuosikymmeniä 70-luvulta eteenpäin, niin jokaisella aikakaudella on ollut paljon klassikkoalbumeja: 70-luvun rock, 80-luvun metallit, 90-luvun äärimetalli ja alternative, 2000-luvun omaperäisyydet. 2010-luku on jatkanut 2000-luvun trendiä, mutta jostain syystä todellisia klassikkolevyjä ei ole tullut vastaan läheskään niin usein. Ehkä vika on myös itsessä, kun ei tule enää niin aktiivisesti musiikkia seurattua kuin aikaisemmin. Anyway, 70-luku oli musiikin kulta-aikaa, josta Rising on väkevä esimerkki.

Opadelen levyarvostelu no. 15: Rainbow – Rising

Elokuva: Manchester By The Sea
– Arvosana: 9,2/10 (arvosteltu 10.3.2017)

Tänä vuonna on tullut käytyä elokuvissa useasti ja vuosi on leffojen osalta ollut melko hyvä, mutta Manchester By The Sea yllätti puun takaa. Elokuva on todella autenttinen ja realistinen kuvaus ihmisen elämästä ja siitä, miten tragediat saattavat muuttaa elämää pysyvästi. Casey Affleck tekee elokuvassa elämänsä roolisuorituksen ja nousee ainakin omissa silmissäni isojen poikien liigaan. Elokuva on koskettava, mukaansa tempaava ja kerrassaan upea taidonnäyte. Draaman ystäville erittäin suositeltava leffa.

Opadelen leffa-arvostelu no. 19: Manchester By The Sea

Kirja: Harry Potter (kirjat 1-7)
– Arvosana: 8,7/10 (arvosteltu 22.1.2017)

Harry Potterin tuntevat kaikki, vaikka ei olisi koko tarinaan perehtynytkään. Ne jotka ovat, tietävät mistä on kyse ja ne jotka eivät ole, eivät tässä vaiheessa tarinaan halua varmaankaan edes tarttua, joten turhat palopuheet sikseen. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että kyseessä on todella suuren mittaluokan ilmiö, jonka suosiolle on myös syynsä. En niitä tässä ala erittelemään, syvempiä arvioita suosiolle voitte lukea arvostelusta linkin takaa. On kuitenkin turvallista sanoa, että Harry Potter on heittämällä yksi kaikkien aikojen mullistavimmista fantasiasaagoista, mitä kirjallisuus on nähnyt.

Opadelen kirja-arvostelu no. 8: Harry Potter saaga (Kirjat 1-7)

Kevään aikana on kirjoittamisen tahti blogiin on hiukan hiipunut, johtuen sekä kiireistä omassa elämässä että arvosteltavien kohteiden puutteesta. Kirjoja on luettavana tälläkin hetkellä useita, mutta niiden eteneminen on aina hidasta. TV-sarjoja ei keväällä ollut tarkasteltavana paljoa, mutta näin kesää kohti niitäkin on katsottavana jo useita. Mielenkiintoisia uusia levyjulkaisuja ei ole kauheasti vielä tullut vastaan musiikin puolelta, joten niidenkin syynääminen on ollut pienempää. Myöskään mielenkiintoisia elokuvia ei ole ihan hirvittävästi tänä vuonna tullut vielä vastaan. Pelejä olisi nyt tarjolla vaikka kuinka, mutta ajanpuutteen takia niiden koluaminen on myös hidasta hommaa (koko kevään vei Fallout 4, muutoinhan tuossa olisi jonossa Horizon Zero Dawn, Dead Space 3, Mass Effect Andromeda, Assassin’s Creed 1 & 2 sekä Life is Strange). Kirjoitellaan kuitenkin silloin kun ehtii ja on oikeasti asiaa, eli satunaisesti.

Kohti kolmatta vuotta.

Opadelen levyarvostelu no. 15: Rainbow – Rising

Koska uusiin sarjoihin, kirjoihin, peleihin, leffoihin ja levyihin tutustuminen on vaiheessa (tulossa vaikka mitä), on ehkä hyvä hetki käyttää odotellessa aikaa klassikkojen parissa. Klassikkolevyjähän löytyy maailmasta pilvin pimein, mutta automatkalla Lappeenrannasta Pohjanmaalle tuli tämä Rainbown Rising soitettua läpi jälleen kerran, joten makustellaas vähän sitä.

Rising

70-luku oli monella tapaa rockin kulta-aikaa: metallimusiikin kehittyessä vasta 80-luvulla, edusti rock raskainta populaarimusiikin mainstream muotoa punk rockin ohella mitä oli tarjolla, mutta samalla rockin ilmaisumuotojen laajetessa se tarjosi myös hyvin kirjavat mahdollisuudet artisteille toteuttaa itseään. Erityisesti progressiivisen rockin ja ns. klassisen rockin pelikentillä tapahtui mullistavia asioita 70-luvulla: Kansas, Rush, Pink Floyd, Jethro Tull, Deep Purple, Black Sabbath, Led Zeppelin ja lukemattomat muut bändit työstivät vuoron perään semmoisia levyjä, ettei vastaavaa mestariteosten sarjaa olla taittu nähdä sen kummemmin millään vuosikymmenellä. Deep Purplesta muuhun tuotantoon laajentanut kitaristi Richie Blackmore loi aikanaan myös Rainbow nimisen sivubändin, joka on sittemmin noussut arvoon arvaamattomaan. Muuan nuoren herran Ronnie James Dion tarttuessa yhtyeen mikrofoniin ja kunnianhimoisen Blackmoren luotsatessa kykenevän soittajiston ympärilleen, ei Rainbown menestystä pitkässä juoksussa voinut enää estää.

Rising on yhtyeen toinen levy (1976) ja se edustaa 70-luvun timanttisen tarjonnan kirkkainta kärkeä. Albumi on tiivis puolen tunnin paketti ja sisältää vain 6 kappaletta, mutta tämä toimii monella tapaa levylle eduksi: materiaalin ollessa todella terävää, ei kuulija jää kaipaamaan kokonaisuuteen enää mitään ylimääräistä. Levy alkaa Tarot Womanin utuisen värikkäällä kosketinlurittelulla, josta musiikki lähtee rullaamaan hard rock groovessa energisesti eteenpäin. Nuori Dio on elämänsä kunnossa laulajana ja hänen omaperäinen soundinsa sopii kappaleen musiikilliseen ilotulitukseen täydellisesti. Ilmava eteneminen, koukuttavat riffit ja melodiat sekä erittäin toimiva rakenne tekevät kappaleesta välittömän klassikon. Erityisen lisämaisteen biisille antaa Tony Careyn eloisat ja raikkaan kuuloiset kosketinmelodiat.

Run With The Wolf vaihtaa tyylin astetta letkeämmäksi, hidastempoisemmaksi ja raskaammaksi, menettämättä kuitenkaan pykälääkään Tarot Womanin asettamasta groovesta. Kappale on tyylillisesti levyn suoraviivaisimpia teoksia, istuen kokonaisuuteen kuitenkin upeasti juuri sen takia, että se kuulostaa sekä uniikilta että kokonaisuuteen istuvalta. Erinomainen kappale juuri Tarow Womanin jälkeen, sillä se kuljettaa levyn draaman kaarta eteenpäin upeasti letkeämmällä otteellaan suurteosten välissä. Starstruck pistää jälleen isompaa pykälää silmään kasvattaen levylle ominaista groovea entisestään. Kappale on todellista hittiainesta erinomaisen koukuttavien riffiensä, komppigroovensa ja Dion ikimuistettavien laulumelodioiden ansiosta. Kappale edustaa myös selkeästi levyn suoraviivaisempaa hard rock antia.

Do You Close Your Eyes jatkaa edelleen suoraviivaisella ulosannilla, jossa näkyvyyttä saavat eniten juurikin kitarariffit ja Dion ulosanti. Melodisella tulituksella ei pelata vielä tässä kappaleessa hirvittävästi. Omanlaisensa leiman kappaleelle antaa sen levyn tyylistä poikkeavat sanoitukset; siinä missä Dio laulelee fantasianomaisella mielikuvituksella maustettua tarinointia, on Do You Close Your Eyes enemmän arkista pohdiskelua siitä, sulkeeko sitä rakastellessa silmänsä vai ei. Tärkeiden asioiden äärellä siis ollaan. Kappale on kaikinpuolin kompakti ja toimiva teos, mutta jää levyn timanttisessa annissa hiukan väliteoksen rooliin. Täytekappaleesta ei voi kuitenkaan missään nimessä puhua, sillä keskinkertaisimmilla levyillä se edustaisi hittimateriaalia.

Stargazer valmistelee levyn grande finaalia ollen itselleni sekä tämän levyn paras kappale että kautta aikojen paras rockkappale ylipäänsä Deep Purplen Child in Timen rinnalla. Eeppinen on sana, jota viljellään nykyään liian usein, mutta tämän kappaleen kohdalla sitä on yksinkertaisesti pakko käyttää. Tämä yli 8 minuuttinen rockeepos ei kikkaile vaihtuvilla rytmeillä tai tahtilajeilla, vaan lyö luun kurkkuun tehotoistolla, raskaalla tempotuksella ja intensiivisen minimaalisella kasvatuksella. Ronnie James Dio tekee elämänsä laulusuorituksen tässä kappaleessa revitellen semmoisella tunteen palolla, ettei vastaavaan pysty kovinkaan moni. Rakenteellisesti kappaleen kaari on yksinkertainen mutta erittäin toimiva ja lopun rumputulitus, Dion erinomaisuus, taustalla humiseva jousimatto ja raskas riffittely nostattavat joka ikinen kerta ihokarvat pystyyn. Kerrassaan upea kappale, johon koko Rising kulminoituu.

Lähes yhtä mahtipontisiin mittoihin yltää myös levyn päätöskappale A Light In The Black, joka vie upean levyn upeasti rakennetun draaman kaaren upeasti päätökseensä. Tempoa nostetaan jälleen energisimmille tasoille ja kuullaanpa kappaleessa jopa aikansa musiikille epätavallista tuplabasaripoljentoa. Suurimman huomion kappaleessa vie kuitenkin sen huikea soolo-osuus, joka alkaa Tony Careyn sähäkällä kosketinsoitin tulituksella, josta tykitys jatkuu Careyn ja Blackmooren unisono soololla, Blackmoren aina yhtä mahtavalla kitarasoololla ja lopulta jälleen suureleisellä unisono soololla. Jos joku kertoisi etukäteen, että kappaleen soolo-osuus kestää 3 minuuttia, niin luultavasti nauraisin räkäisesti, mutta tämän kappaleen kohdalla homma tehdään niin tyylikkäästi, värikkäästi ja maukkaasti, ettei yhtyeen kunnianhimoa voi olla ihailematta. Lopun revittelyt Diolta sinetöivät vielä kappaleen ja koko levyn mahtipontisen tyylitajuisesti ja suureleisesti.

Rising on siitä uniikki levy, että se ei edusta yksiselitteisesti kumpaakaan 70-luvun rockin kulta-ajan tyyliä, progressiivista rockia tai klassista rockia. Sen sijaan albumi on poikkeuksellisen onnistunut sekoitus molempia tyylejä: levy on pohjimmiltaan hard rockia ja klassista 70-luvun rockia, mutta runsas koskettimien ja melodioiden käyttö, sekä useat musiikilliset kerrokset erityisesti kappaleissa Tarot Woman, Stargazer ja A Light In The Black antavat levylle todella vahvan progevaikutteisen sävyn. Rising onkin juuri tämän takia yksi 70-luvun omaperäisimmistä klassikkoalbumeista, jonka omalaatuisen musiikillisen lähestymisen lisäksi levyn kaari ja musiikillinen tarinankerronta yhdistettynä kerrassaan upeisiin kappaleisiin tekee siitä heittämällä yhden kautta aikojen parhaista rockalbumeista. Levyn merkitystä musiikin kehitykselle on myös vaikea arvioida, mutta on ehkä turvallista sanoa, että albumi on toiminut innoittajana luultavasti lukuisille myöhemmille bändeille. Erityisen kiehtovaa olisi selvittää albumin merkitys 90-luvun power metal buumille, sillä Rising on monella tapaa power metal tyylin prototyyppi melodioidensa, tuplabasariensa ja Dion fantasiatyylisten sanoitusten ansiosta. Erityisen kiehtovan tästä ajatuksesta tekee se, että Rising on 70-luvun puolenvälin albumi, mikä sijoittuu ajallisesti 20 vuotta aikaan ennen power metallin nousua. Todellista pioneerityötä ja edelläkäyntiä, joskin tuskin tarkoituksenmukaista. Rising on itselleni kevyesti Rainbown paras albumi ja kokonaisuutena yksi vahvimpia 70-luvun rockin albumeita, mikä on tarjonnan huomioon ottaen melko paljon sanottu.

Arvosana: 9,5/10

Kohokohdat: Tarot Woman, Stargazer & A Light In The Black

Opadelen peliarvostelu no. 21: Fallout 4

Monen kuukauden urakka takana. Kylläpä tämmöisissä aikaa vaan vierähtää, varsinkin jos pelityyli on ”silloin tällöin joskus vähän”. 59 levelin ja lukuisien tehtävien jälkeen en näe enää kuitenkaan tarvetta jatkaa urakkaa pääjuonen ja lisäosien läpäisyn jälkeen, joten aika arvostella päättymätön peli vaikka nyt sitten tässä kohtaa.

Ympäripyöreitä spoilereita luvassa, ei mitään yksityiskohtaista.

Fallout 4

Fallout on pelisarjana yksi vaikutusvaltaisimmista ja legendaarisimmista roolipelisarjoista mitä on koskaan tehty. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat nauttineet jo pitkään klassikkostatuksen leimasta, pelien vietyä aikoinaan roolipelattavaa open-world ajattelua ja valinnan vapauden riemua ennennäkemättömän pitkälle. Bethesdan ottaessa pelisarjasta ohjat 2000-luvulla on pelien tyyli muuttunut modernimmaksi 3D räminäksi, mutta alkuperäisten pelien post-apokalyptinen henki on edelleen vahvasti läsnä. Itse olen pelaajana onnistunut missaamaan kuitenkin koko pelisarjan aikaisemmin totaalisesti (2:sta pelattu muutamia tunteja, ei lasketa), minkä takia nurinkurisesti Fallout 4:sta tutustumaan aloittaminen on sekä hyvä että huono juttu: en osaa sanoa tarkkaan, mikä pelisarjan kehityskaari on tähän peliin tultaessa ollut, mutta pystyn katsomaan peliä täten myös true fania paljon tuoreemmilla silmillä. Olenkin koko pelisession ajan verrannut tätä peliä enemmän Bethesdan fantasiaeepos Skyrimiin kuin mihinkään muuhun peliin, sillä yhtäläisyyksiä tähän löytyy runsaasti eri genreluokittelusta huolimatta.

Peli alkaa vuodesta 2077, jolloin ydinholokausti tuhoaa koko tunnetun maailman ja päähenkilö pakenee perheensä kanssa maanalaiseen holviin syväjäädytykseen. Jossain vaiheessa päähenkilön vauva varastetaan ja hänen vaimonsa murhataan jäädytyskennoon, mutta päähenkilö vapautuu omasta syväjäästään vasta tätä myöhemmin. Parisataa vuotta ydintuhon jälkeen päähenkilömme lopulta pääsee vapauteen ja hän alkaa etsimään vaimonsa murhaajaa ja mahdollisesti elossa olevaa lastaan, huomatakseen vain, että maailma on muuttunut anarkian ja hävityksen tyyssijaksi. Open world alueena toimiva Commonwealth on laaja ja pelaajalla on suhteellisen vapaat kädet alusta pitäen tehdä mitä haluaa vallitsevassa ympäristössä.

Commonwealthissa on mahdollisuus lyöttäytyä yhteen usean suuren valtaryhmittymän kanssa: pienten ihmisten asiaa ajava Minutemen, militaristisen kurinalainen Brotherhood of Steel, kyborgien oikeuksia ajava Railroad, sekä kyseenalaisesti ihmiskunnan tulevaisuutta rakentava Institution. Pääjuoni ja tärkeimmät sivujuonet liittyvät kaikki näihin neljään tekijään (lisäosia lukuunottamatta) ja jokaisen ryhmittymän tarinankehitys vaikuttaa myös muihin ryhmittymiin. Täten pelaajan teoilla on aina merkitystä siihen, miten juoni pelissä etenee, kun kaikki on kytköksissä toisiinsa. Lopulta pelaajan täytyy tehdä myös valinta, kenen liittolainen ja vihollinen päättää olla. Valinnanvapaus on sinällään kiehtovasti tehty peliin tarinankehityksen kannalta, mutta siinä piilee yksi perustavanlaatuinen ongelma: teit minkä tahansa päätöksen, niin aina se on jollain tavalla väärä. Valitsemalla puolesi joudut tuhoamaan muita ryhmittymiä pakon sanelemana, vaikka olet ollut heidän liittolaisensa koko pelin ajan. Pelaajalla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tehdä ultimaattista sovittelua koko Commonwealthin kanssa. Variaatioita on tästä huolimatta lukuisia ja pelaaja joutuu kiperien valintojen eteen koko ajan, minkä lisäksi pääjuoni on Bethesdan standardeilla varsin mukiinmenevä.

Pelin maailmaan itsessään on onnistuttu saamaan mukavat maailmanlopun fiilikset, vaikka välillä joutomaassa vaeltaminen tuntuukin juuri siksi vähän puuduttavalta ja masentavalta. Pelattavaa löytyy kuitenkin todella paljon ja tehtävät ovat pääasiallisesti hauskoja. Hahmon kehittäminen on myös hyvin monipuolista, sillä pelaaja pystyy runsaan kykyvalikoiman lisäksi kehittämään myös aseitaan ja taisteluvarustustaan hyvin laaja-alaisesti ja pikkutarkasti. Mikäli pelaaja kuitenkin haluaa saada parhaat mahdolliset varusteet tuunattua, niin täytyy olla takana melkoinen määrä leveleitä ja oikeanlaisia kykyjä aktivoituna. Itse en päässyt hiomaan omia aseitani huippuunsa edes 59 levelillä, mihin vaikuttaa toki myös se, että keskityin hahmossa paljon muihinkin puoliin kuin aseistuksen kehittämisen mahdollistamiseen. Tässä pelin ongelma tosin juuri piilee; mahdollisuuksia on kehittää vaikka mitä, mutta resurssit ja levelit eivät yksinkertaisesti riitä kattamaan läheskään kaikkea. Kiperiä valintoja on tehtävä tälläkin saralla. Power armorin tuunaamisesta pelille plussaa, oiva lisä normaalin varustelun rinnalle.

Skyrimistakin tuttu taistelutoveri on mahdollista ottaa myös Fallout 4:ssa mukaan tehtäviin ja tämä toimii tässä huomattavasti Skyrimia luontevammin. Skyrimissa stealth toiminta on erittäin suuressa roolissa läpi pelin, minkä takia taistelutoverin tuominen mukaan on enemmän tai vähemmän huono idea, sillä se tuppaa pilaamaan kaikki hiipimismahdollisuudet. Fallout 4:ssa ei stealth toiminnolla ole kuitenkaan juurikaan sijaa pelissä, sillä taistelut painottuvat lähes yksinomaan ampuma-aseisiin lähitaistelun sijaan. Tällöin seuralaisesta on paljon hyötyä, etenkin kun välillä peli on ärsyttävän vaikea. Kumppanille saa myös lastattua omia tavaroitaan, mikä mahdollistaa huomattavasti paremmat kyvyt kantaa hyödyllistä materiaalia mukanaan. Nämä sivuhahmot ovat myös mukavaa väriä tarinalle, ja erityisesti pidin kyborgi Nick Valentinen persoonasta. Bondasimme saman tien, hänen läsnäolonsa jopa vaikutti lopullisiin päätöksiini pelissä.

Fallout 4:n suuremmat DLC lisäosat Automatron, Nuka-World ja Far Harbor tuovat peliin paljon lisää hauskuutta ja syvyyttä. Jokainen DLC on hyvin omanlaisensa ja niiden eroavaisuudet ovat niille edukseen. Erityisesti Far Harborin ja Nuka-Worldin uudet open-world alueet tuovat runsaasti lisää pelattavaa Fallout 4:een, ja lisäosien tarinat vetävät mukanaan tehokkaasti. Far Harborin välienselvittely kolmen ryhmittymän välillä tuo pelaajan eteen kiperiä valintoja ja Nuka-Worldin raidereiden valloittaman huvipuiston palauttaminen loistoonsa on hyvin hauskaa puuhaa. Erityisesti, jos päättääkin lahdata kaikki raiderit heidän avustamisensa sijaan, harvoin pääsee peleissä nauttimaan roskasakin eliminoinnista tämmöisessä mittakaavassa.

Taistelujen lomassa Fallout 4 tarjoaa myös muuta puuhailtavaa. Näistä selkein on asutusten jälleenrakentaminen, missä pelaajan tulee muodostaa yhteisöille elinkelpoiset olot rakentamalla asutuksille elinkeinoa, suojaa, nukkumapaikkoja, puolustussysteemejä, ja ylipäänsä infrastruktuuria. Tämä on ideatasolla toimiva ja hauska konsepti, mutta se ei konkreettisesti toimi, sillä asutuksia on pelissä niin paljon. Millään pelaajan keräämät resurssit eivät riitä tekemään edes yhdestä tai kahdesta asutuksesta täysin omavaraista, sillä suurin osa keräämästä materiaalista menee oman hahmon aseistuksen/asustuksen kehittämiseen ja korjaamiseen. Eikä asutusten rakentamisesta edes kostu oikein mitenkään, niin ne jäävät lopulta melko turhakkeiksi.

Teknisesti Fallout 4:ssa on ainakin PS4 alustalla parannettavaa. Grafiikat ovat kohtuu hyvät, mutta suureksi ärsytykseksi pelissä muodostuu hahmon liikuttaminen ja vihollisten ampuminen. Hahmon liikuttaminen on jostain syystä pelissä todella hankalaa, sillä ohjain reagoi koko ajan pienellä viiveellä ja peli kääntelee menosuuntaa välillä ihan oman päänsä mukaan. Todella usein pelaajan täytyy tämän lisäksi navigoida ahtaissa portaissa ja putoamisuhan alla, eikä tämän kaltainen liikkuminen ole millään tavalla luontevaa, vaan tarpeettoman työlästä ja raivostuttavaa. Samat ongelmat ilmenevät taistelutilanteissa; vaikka tähtäät aseellasi vihollista, niin kuti saattaa mennä ihan eri paikkaan kuin aseen tähtäyspiste. Osut esim. vieressä olevaan seinään, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään kiitoradan tiellä. Ampumisen ongelmat korostuvat entisestään siksi, että monet pelin viholliset liikkuvat kohtuuttoman nopeasti, eikä niihin meinaa osua siksi millään. On todella turhauttavaa, kun oma panssaroitu ja hyvin aseistettu hahmo häviää piripäiselle säteilymyyrälle vain sen takia, että myyrän liikkuminen on sairaalloisen nopeaa, eikä siihen osu millään. Ymmärrän, että peliin on haluttu haastetta, mutta joissain kohdin pelin ratkaisut ovat yksinkertaisesti naurettavia ja toimimattomia.

Fallout 4 on iso peli, jossa riittää paljon tutkimista ja tekemistä. Pelissä on hauska löytöretkeillä uusille kohteille, tehtävien suorittaminen on pääasiassa mielekästä ja hahmon kehittäminen on mukavaa. Bethesda ei ole koskaan loistanut tarinankerronnallisella puolellaan, eikä Fallout 4 ole poikkeus; tästä huolimatta pelin pääjuoni ja siihen liittyvät sivujuonet ovat varsin onnistuneita, joskin ongelmallisia juuri sen takia, että joudut tekemään väärältä tuntuvia päätöksiä uskollisuudesta riippumatta. Fallout 4 on kuitenkin pelattavuudeltaan vähän turhankin suoraviivainen; taistelut ovat poikkeuksetta aina pelkkää ampumista ja usein jopa päätöntä räiskimistä, mikä alkaa turruttamaan jossain vaiheessa pelaamista omalla tavallaan. Skyrimiin verrattavia vaihtoehtoja ei oikeastaan ole, jos puhutaan lähitaistelun monimuotoisuudesta ja stealth toiminnosta. Tämän lisäksi pelin tekniset ongelmat liikkumisen ja osumatarkkuuden osalta alkavat turhauttamaan monesti pelin aikana. Ongelmistaan huolimatta Fallout 4:n parissa aika kuluu leppoisan rattoisasti ja peli on ehdottomasti pelaamisen arvoinen kokonaisuus, mutta samaan aikaan sen maailma ei ole niin kiehtova, että jaksaisin siihen enää uudestaan palata. Toisin kuin Skyrimin kohdalla.

Arvosana: 7,4/10

Opadelen kirja-arvostelu no. 10: Lauren Beukes – Zoo City

Koitetaas aktivoitua taas kirjojenkin osalta. Lauren Beukesin scifi/kyberpunk teos Zoo Cityä olisi tarjolla, olkaa hyvät.

Zoo City

“Don’t get too close buddy ’ I warn Sloth. Unofficially there’s a code of conduct but animals are still animals. And animals can be assholes too.”

Lauren Beukesin 2010-vuoden scifiromaani Zoo City voitti ilmestymisensä jälkeen parikin kirjallisuuspalkintoa ja lyhyen tutustumisen jälkeen vakuutuin itsekin ottamaan tämän teoksen työn alle. Afrikkaan sijoittuva, fantasiaelementeillä miedosti maustettu eläinteemainen kyberpunk vaikutti lähtökohtaisesti myös melko mielenkiintoiselta konseptilta. Kirja kertoo nuoren afrikkalaisen naisen, Zinzi Decemberin elämästä. Zinzi on yksi monista ”eläimellisistä” ihmisistä, jotka joutuvat kantamaan omaa eläintään voimakkaan taian alla, mikä tarkoittaa sitä, että eläin ja sen isäntä ovat erottamattomia. Zinzin eläin on laiskiainen ja eläimellisyyden myötä hänellä on myös oma yksilöllinen kykynsä: hän kykenee aistimaan ihmisten kadottamia asioita, minkä johdosta hän tekee pikkurahaa vastaan myös kadonneiden tavaroiden etsintähommia. Eläimelliset ihmiset ovat kaikki olleet jollain tavalla elämässään rikollisia ja eläintä pidetään eräänlaisena kirouksena ja rangaistuksena. Pahin mahdollinen kohtalo eläimellisille on niin sanottuun Pohjavirtaan joutuminen, mikä saattaa nielaista ihmisen helvetilliseen kuolemaan. Zinzi joutuu kirjassa etsimään erästä kadonnutta laulajalahjakkuutta, mutta joutuu tapahtumien edetessä yhe syvemmälle ja syvemmälle ala-maailman raakuuksien keskelle, vaikka hän kovasti on yrittänyt koko eläimellisen aikansa päästä sieltä velkoineen pois.

Zoo City on tyylillisesti ja teemallisesti hyvin omalaatuinen teos ja vaatii siksi aika paljon lukijalta totuttelua. Lauren Beukesin kirjoitustyyli on hyvin sivaltavaa ja täynnä mysteerejä; virkkeet ovat terävän ytimekkäitä ja jättävät usein paljon tulkinnanvaraan, ja asioita ei avata kovinkaan usein lukijalle. Kirjassa puhutaan Zinzin menneisyydestä, Pohjavirrasta, taikuudesta, eläimellisistä, ynnä muista, mutta missään vaiheessa ei oikein selitetä mitä ne oikeasti pitävät sisällään tai mikä niiden todellisuus ja alkuperä on. Tämä jättää lukijan aivot raksuttamaan omaa tahtiaan tekemään omia tulkintojaan. Tulkinnanvaraisuus yhdistettynä tiiviiseen kirjoitustyyliin tekee Zoo Citystä omalla tavallaan hyvin vaikealukuisen teoksen, joka vaatii lukijan huomion kaiken aikaa. Allekirjoittaneen pitäisi ainakin rehellisesti lukea tämä teos vielä uudelleen, sillä pätkittäisen lukemistyylin takia jäi havaitsematta luultavasti paljon olennaisia asioita kokonaisuuksien sisältä. Tämän kaltainen tekstityyli on tavallaan hyvä, sillä se ei päästä lukijaansa helpolla, mutta samalla se tekee lukemisesta aavistuksen liian työlästä ja sekavaa.

Miljööltään ja tarinaltaan Zoo City on melko ainutlaatuinen. Harvoin scififantasiat sijoittuvat Afrikan mantereelle, ja tämä lähestyminen tuo kirjaan tiettyä eksoottisuutta. Urbaaneilla sivukujilla liikkuminen ja rikollisessa maailmasssa vellominen antavat kirjalle myös hyvin väkivaltaisen ja moraalittoman tunnelman, ja Zoo Cityn maailma onkin hyvin lohduton ja karu, jopa dystooppinen, mutta myös hyvin realistisen oloinen. Taikuudella on oma roolinsa teoksessa, mutta sen esiintyminen on hyvin hienovaraista, eikä kirjan kohdalla voida puhua missään nimessä perinteisestä fantasiasta. Tämä on kirjalle eduksi, sillä Zoo City ilmentää magiaa tuoreella tavalla, yhdistäen sen mielenkiintoisesti rikollisgenreen ja kyberpunkkiin.

Tarinan eteneminen on kirjassa arvaamatonta ja yllätysellistä, vaikka tempotus onkin kokonaisuutena hyvin looginen ja onnistunut. Kirjan haastavan kirjoitustyylin takia tarina on kuitenkin hiukan vaikeasti seurattava. Hahmoja tulee ja menee kirjassa jatkuvasti, eikä lukija välttämättä pysy kovin hyvin kartalla siitä, kuka oli kuka ja kuka teki mitä. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja saa lukijan tuntemaan olonsa hiukan tyhmäksi, mutta toisaalta tämäkin tekee vain selvemmäksi sitä, että kirja vaatii useita lukukertoja tai todella keskittynyttä lukemista auetakseen kunnolla. Tarinan suuret linjat etenevät kuitenkin selkeästi ja draaman kaari on toteutettu hyvin, eikä kirja ole millään muotoa ennalta-arvattava. Loppuratkaisussa lukija jätetään vetämään omia johtopäätöksiään tapahtumien kuluista ja jatkosta, mikä vahvistaa kirjan tulkinnanvaraisuutta entisestään. Lukija jää pohtimaan asioita vielä kirjan päätyttyäkin, mikä on omalla tavallaan iso saavutus kirjailijalta.

Hahmokavalkaadista löytyy muutama hyvin mielenkiintoinen tapaus, joista yksi on ehdottomasti kirjan päähenkilö Zinzi ja hänen laiskiaisensa. Zinzin persoona on mukava sekoitus hyvää ja pahaa; hänellä on selkeästi terveet moraalikäsitykset oikesta ja väärästä ja hän on pohjimmiltaan sydämellinen ihminen, mutta kovat kokemukset ovat tehneet hänestä myös eräänlaisen nihilistin. Tuntuu kuin maailma olisi imenyt hänestä suuren osan inhimillisyyttä pois ja Zinzi olisi väsynyt yrittämään muuttaa maailman epäkohtia. Hän myös tiedostaa maailman sellaisena kuin se on, ilman utopistisia ja sinisilmäisiä kuvitelmia paremmasta huomisesta ja täydellisestä onnellisuudesta. Tämä tekee hahmosta sekä surullisen että älykkään. Erityismainintana hahmosta on sanottava se, että on poikkeuksellisen virkistävää ja upeaa saada modernin scififantasiatarinan päähenkilöksi tummaihoinen nainen. Voisiko sanoa jopa poikkeukselliseksi ratkaisuksi.

Zoo City on omaperäinen scifi/kyberpunk teos, niin hahmoiltaan, tyyliltään, kirjoitusasultaan kuin teemoiltaankin. Kirja on haastava ja vaatii paljon keskittymistä, mutta sen tulkinnanvarainen ulosanti tekee siitä omalla tavallaan myös hyvin mielenkiintoisen. Liiallinen asioiden avaaminen on kuitenkin myös lukijan aliarvioimista ja vie usein pois mielekkyyttä tarinalta kuin tarinalta. Tunnelma kirjassa on kolkko ja scifi/fantasiastaan huolimatta myös realistinen, mikä ilmenee parhaiten alamaailmaan sijoittuvilla elementeillä. Mitään eeppistä fantasiamättöä tai suurieleistä scifiä Zoo City ei edustakaan millään tavalla, vaan tapahtumat sijoittuvat yhteen kaupunkiin, hyvin pieniin piireihin ja paikallisiin rikollisiin tapahtumiin. Tunnelma on tämän takia Zoo Cityssä melko intiimi, se on kuvaus tietyn elämäntavan ihmisistä, jotka kuvastavat kuitenkin myös suurempia globaaleja ilmiöitä ja ongelmia. Zoo City ei ole ehkä paras kirja mitä olen lukenut, mutta genreleikittelynsä ja hyvin omaperäisten tyyliensä ansiosta ehdottoman virkistävä ja lukemisen arvoinen teos.

Arvosana: 8,1/10

Opadelen leffa-arvostelu no. 19: Manchester By The Sea

Manchester By The Sea

Ohjaus: Kenneth Lonergan
Julkaisuvuosi: 2017
kesto: 137 min

Kenneth Lonergan on ohjaajana yleisesti hiukan tuntemattomampi tapaus, mutta käsikirjoittajana hän on kunnostaunut useammin, mm. elokuvilla Gangs of New York ja Analyze This (Terapian tarpeessa). Älyttömän isoa CV:tä hänellä ei filmien saralla kuitenkaan kokonaisuutena ole, minkä takia Manchester By The Sea pääsi yllättämään niin sanotusti puun takaa. Elokuva kertoo Bostonissa asuvasta talonmiehestä Lee Chandlerista (Casey Affleck), joka joutuu selvittämään käytännön asioita hänen veljensä Joe Chandlerin (Kyle Chandler) kuoltua, erityisesti Joen lapsen Patrickin (Lucas Hedges/Ben O’Brien) huoltajuutta koskevissa asioissa. Elokuvan aikana palataan säännöllisesti Leen menneisyyteen ja katsojalle alkaa valaistua miehen elämä suuremmassa valossa, mikä selittää paljon myös miehen persoonan ominaisuuksia. Ja kaikkea sitä, mitä hän on joutunut kokemaan.

Manchester By The Sea on puhdasverinen draamaelokuva ja omassa lajissaan erittäin vaikuttava. Draamaelokuvia on nähty leffahistorian aikana lukuisia ja monet niistä ovat hyviä, mutta monet ovat myös omalla tavallaan hiukan puuduttavia ja jopa juustoisia. Manchester By The Sea on kuitenkin heittämällä yksi parhaista genren elokuvista mitä olen nähnyt. Elokuva nousee ”tavallisten” draamaelokuvien yläpuolelle monestakin syystä. Ensinäkin elokuvan ohjaustyö on mukavan omalaatuisesti toteutettu. Manchester By The Sea on suhteellisen pitkäkestoinen draamaksi, mutta ohjaustyön ja tarinankerronnan ansiosta se pitää mielenkiinnon yllä ja katsojan otteessaan koko kestonsa ajan. Pitkä kesto mahdollistaa sen, että asioita kypsytellään kaikessa rauhassa ja hahmojen persooniin päästään pureutumaan hätäilemättä. Erityisesti pidin Lonerganin tavasta palata säännöllisesti elokuvassa menneisyyteen, missä tapahtuneilla asioilla on lopulta hyvin suuri merkitys nykyisyyden kanssa, ja samalla tapahtumille tulee selkeyttä mielenkiintoisella tavalla. Tempotus ja eteneminen on elokuvassa juuri sopivaa.

Tarina itsessään ei paperilta luettuna kuulosta mitenkään erityisen mielenkiintoiselta, mutta elokuvan arkinen ote on sen suurimpia vahvuuksia. Elokuvan realistisuus ja autenttisuus on jotain ainutlaatuista, ja ehdottomasti se suurin voimavara, minkä varaan elokuvan ydin pohjaa. Missään vaiheessa elokuvaa dialogi ei tunnu millään tavalla käsikirjoitetulta, vaan vuorosanat ovat kuin suoraan oikeasta elämästä. Hahmojen persoonat ja käyttäytymiset tilanteissa näyttäytyvät myös hämmentävän realistisella tavalla. Tämän kaltainen lähestyminen elokuvan tekemiseen näin onnistuneella toteutuksella tekee Manchester By The Seasta hyvin aidon kokemuksen, ja se onnistuu siksi koskettamaan katsojaa poikkeuksellisen voimakkaalla tavalla.

Realistisuutta vahvistaa elokuvassa myös se, että käsikirjoituksessa ei olla edes yritetty luoda minkäänlaisia opetuksia tai kliseisiä itsensä löytämisiä ja pelastuksia, vaan tarina etenee karun todentuntuisella tavalla: joskus elämässä vain tulee niin suuria tragedioita ja menetyksiä kohdalle, ettei niistä koskaan pääse enää kunnolla jaloilleen. Tämä on karu fakta, ihminen kestää vain tietyn määrän surua ja menetystä, ja jokaisella on omat murtumispisteensä. Kaikki suuret ja pienet mullistukset myös aina muokkaavat ihmisiä pysyvästi. Jos jotain elokuva tahtoo kertoa ja tuoda ilmi, niin se on tämä.

Vakuuttavan ohjaustyön ja käsikirjoituksen vahvistukseksi Manchester By The Sea sisältää huikeita näyttelijäsuorituksia, ja erityisesti Casey Affleck tekee elokuvassa elämänsä roolisuorituksen. Parhaan miespääosan pysti Oscareissa meni tässä kohtaa kyllä täysin oikeaan osoitteeseen. En koskaan aiemmin ole edes käsittänyt miten karismaattinen persoona Affleck on, mutta tämän elokuvan jälkeen arvostukseni mieheen näyttelijänä on huimasti korkeampi. Elokuvan toista päähenkilöä Patrickia näyttelevä Lucas Hedges tekee nuorena miehenä lähes yhtä vaikuttavan suorituksen ja kaksikon väliset kemiat tuovat elokuvaan paljon dynamiikka, ja ovat myös yksi elokuvan kantavia voimia.

Erityismaininta elokuvasta on myös annettava sen soundtrackille, jonka loistava musiikki tukee elokuvan tunnelmaa erinomaisella tavalla. Leslie Barberin säveltämä kuorokoraali luo heti elokuvan alussa hyvin vahvan latauksen ja viimeistään Lontoon Filharmonian nauhoittama Albinonin Adagio vetää katsojan täysin hiljaiseksi, tämän koskettavan kappaleen soidessa taustalla elokuvan traagisimmassa kohtauksessa. Muutenkin elokuvan klassiseen musiikkiin, ja erityisesti a capella kuorohymneihin ja koraaleihin painottava musiikillinen anti tuo jo valmiiksi erinomaiseen tunnelmaan paljon syvyyttä lisää.

Manchester By The Sea on autenttinen, koskettava ja väkevä draama, joka pitää katsojan otteessaan alusta loppuun asti. Elokuvan realistinen ja aito tyyli tekee siitä hyvin omalaatuisen ja vaikuttavan kokemuksen, jonka hahmoihin katsoja pystyy muodostamaan tunnesiteen todella elävästi ja nopeasti. Loistava ohjaustyö ja käsikirjoitus, erinomaiset musiikit ja kerrassaan upeat näyttelijäsuoritukset nostavat elokuvan vielä aivan omalle jalustalleen, mutta nimenomaan elokuvan aitous on se suurin yksittäinen elementti, mikä vakuuttaa katsojan tehokkaimmin. Kaikki osa-alueet tekevät kuitenkin toki yhdessä elokuvasta juuri niin loistavan, kuin se on. Manchester By The Sea on draamaelokuva, joka menee ihon alle hyvin vakuuttavalla tavalla, jättäen katsojan tunneryöppyjen valtaan vielä pitkäksi aikaa elokuvan katsomisen jälkeenkin.

Arvosana: 9,2/10

Opadelen sarja-arvostelu no. 17: Black Mirror (Kaudet 1-3)

Black Mirror (Kaudet 1-3)

Vuonna 2011 alkanut Black Mirror on brittiläinen sarja, jonka Netflix osti kahden ensimmäisen tuotantokauden jälkeen itselleen. Sarjan tyyli on omalaatuinen, sillä jokainen jakso on oma tarinansa omilla näyttelijöillään ja ohjaajillaan. Teemallisesti sarjalla on kuitenkin selkeä punainen lanka, sillä jokainen jakso keskittyy kuvitteelliseen lähitulevaisuuteen, jossa teknologian kehitys on huimaa, mutta sen kehityksen myötä maailma on mennyt myös epätodellisempaan ja synkempään suuntaan. Vai miltä kuulostaisi maailma, jossa ihmiset jaotellaan somessa kerättyjen pisteiden mukaan? Jossa ihmisten tietoisuus voidaan kopioida ja orjuuttaa digitaaliseen muotoon palvellakseen alkuperäistä isäntää? Jossa voi kommunikoida kuolleiden läheistensä digitaalisten jälkien muodostamien bottien kanssa? Tässä vain muutama esimerkki sarjan teemoista, jotka olisivat toteutuessaan huikeita saavutuksia, mutta samalla äärimmäisen vaarallisia ja epäterveellisiä inhimillisyydelle.

Black Mirror käsittelee jaksojen aiheita satiirinomaisesti ja kärjistäen, ja lähes jokaisessa jaksossa myös keskitytään nimenomaan teknologian varjopuoliin; onnellisia loppuja ei yhtä jaksoa lukuunottamatta tällä sarjalla ole tarjota. Satiiriseen tyyliinsä sarja pyrkii pikemminkin olemaan opetus ihmiskunnalle, mitä pahimmissa tapauksissa ihmisille ja kulttuureille voi tapahtua, ellei teknologisten luomusten kanssa olla varovaisia. Tämän vuoksi sarja on hyvin puhutteleva ja pistää katsojan miettimään asioita vähän eri kantilta, mikä nostaa Black Mirrorin selkeästi perinteistä viihdesarjaa arvokkaammaksi tapaukseksi. Kaikista häiritsevin asia sarjaa katsoessa on huomata, miten jotkut teknologisen kehityksen haittavaikutukset ovat näkyvissä jo nykypäivän todellisessakin maailmassa.

Parhaimmillaan Black Mirror on erinomainen sarja, joka tuottaa mukavasti juonitwistejä ja laadukasta tarinankerrontaa. Esimerkiksi toisen kauden päätösjakso White Christmas ja kolmannen kauden päätösjakso Hated in the Nation ovat kerrassaan fantastisia jaksoja, joista molemmat voisin heittää helposti kaikkien aikojen parhaiden yksittäisten jaksojen joukkoon yhdessä Game of Thronesin The Rains of Castameren ja Breaking Badin Ozymandiaksen kanssa. Sarjan jaksojen erilaiset lähestymistavat teknologiateemaan on myös tärkeä osa sarjan viihdyttävyyttä; välillä ratkotaan murhamysteerejä, välillä joudutaan kirityspelien uhriksi, välillä keskitytään rikosten rangaistuksiin, välillä armeijan tekemisiin, välillä politiikkaan, etc. Useimmiten tarkasteltavana ovat kuitenkin normaalit ihmiset, jotka alkavat tehdä kummallisia tekoja, koska teknologia ksinkertaisesti mahdollistaa sen.

Vaikka sarjan jaksot ovat hyvin erilaisia, niin samoja teknologisia ratkaisuja käytetään useasti, esimerkiksi silmiin asennetut kamerat esiintyvät monissa jaksoissa. Tietyllä tapaa tämä aiheuttaa sarjassa epämukavaa toiston tuntua, mutta erilaisten käyttöratkaisujen ansiosta sarja ei onneksi ala toistamaan itseään liikaa. On enemmänkin hauska aloittaa aina uusi jakso ja arvuutella, mitä kaikkea sarjan tekijät ovat nyt keksineet; mielikuvitusta heiltä ei ainakaan puutu. Ohjaustyöltään ja käsikirjoitukseltaan Black Mirror onkin ensiluokkaisen laadukasta.

Näyttelijäsuoritukset ovat sarjassa myös erittäin vakuuttavia. On hienoa törmätä TV-sarjaan, jossa on niin monia päänäyttelijöitä, jaksojen erillisten tarinoiden ansiosta. Vielä hienompaa tästä tekee se, että näyttelijät ovat pääasiassa kaikki suurelle yleisölle tuntemattomampia lahjakkuuksia, mikä tuo sarjaan mukavasti tuoreutta. Voisi kuvitella, että Black Mirror on avannut ovia isompiin ympyröihin lukuisille brittinäyttelijöille, ehkä jopa Hollywoodiin asti. Ei ehkä samassa mittakaavassa kuin satoja näyttelijöitä sisältävä Game of Thrones, mutta kuitenkin. Black Mirrorin brittiläisyys tekee sarjasta myös virkistävän tapauksen, jenkkisarjojen viedessä näköalaa nykypäivän tarjonnassa vähän liikaakin.

Black Mirror on sarjana häikäilemätön, kaunistelematon ja aiheuttaa pahimmillaan jopa henkistä pahoinvointia. Sarjan teemat ovat synkkiä ja maalailevat karuja kuvia mahdollisesta tulevaisuudesta. Moraali, etiikka ja inhimillisyys ovat kaiken keskiössä, ja jos jotain sarja tuo esille, niin sen, että nämä käsitteet muuttuvat käsi kädessä kulttuurin ja teknologian kehityksen myötä. Jos jotain pidämme nyt eettisesti arvelluttavana, niin kenties tulevaisuudessa se on normaalia, mikäli teknologia ja kulttuuri muuttuvat siihen suuntaan. Ja tässä juuri piilee teknologian vaarallisuus; asioita ei enää kyseenalaisteta, kun niistä tulee arkisia normeja. Otetaan esimerkiksi älypuhelimet ja sovellukset, joiden asentamiseksi ihmiset antavat vapaaehtoisesti oikeuksia markkinoille ja yrityksille. Internet tietää kaiken mitä teet ja se tieto jakautuu markkinavoimille, jolloin yksilön kohtaama informaatiotulva muokkautuu juuri sen näköiseksi, kuin miksi teknologia sen haluaa muokkautuvan, ja tämä muuttaa myös ihmisen maailmankuvaa ja ajattelumaailmaa. Mutta hei, tämähän on ihan normaalia..? Kuinka moni edes ajattelee näitä asioita? Olisiko tämä kuulostanut jopa kauhistuttavalta 20 vuotta sitten? Black Mirror edustaa tällaisen kehityksen irvikuvaa ja osuu pelottavan lähelle totuutta. Tämän sci-fi elementin lisäksi sarjassa on kuitenkin paljon myös draamaa ja ihmissuhde-elementtejä mukana, mikä tekee siitä omalla tavallaan mielenkiintoisen genrehybridin. Yksi asia sarjassa on kuitenkin varmaa; se ei raa’an luonteensa takia sovellu välttämättä ihan kaikille. Mutta siitä huolimatta kyseessä on sarja, jonka jokaisen nykyteknologian orjan tulisi katsoa.

Arvosanat:
Kausi 1: 8,9/10
Kausi 2: 9,2/10
Kausi 3: 9,1/10

Kokonaisarvosana: 9,1/10

Opadelen levyarvostelu no. 14: Vola – Inmazes

Uusia tuttavuuksia Tanskan maalta.

Inmazes

Tanskalainen Vola haudutteli ja kypsytteli debyyttialbumiaan pitkän aikaa, mutta lopulta 2016 vuoden lopulla yhtyeen esikoinen näki päivänvalon. Inmazes nimellä kulkeva lätty on tyylillisesti melko kaukana perinteisestä metallimusiikista, mutta se hyödyntää silti olemassa olevia ideoita muilta bändeiltä, kuulostaen kuitenkin täysin omalta itseltään. Tämä on jopa hämmentävää, sillä erityisesti Meshuggahin nykivää rytmitakomista Vola käyttää hyödykseen lähes plagiointimielessä, mutta bändi ei kuulosta silti juurikaan muuten Meshuggahilta. Mukana on paljon muitakin elementtejä, kuten utuiset melodiat, poppimaiset kertosäkeet, elektromausteet ja mukavan ilmava soundimaailma. Hybridityylinsä ansiosta bändiä onkin vaikea lokeroida oikein mihinkään, mikä on tietenkin vain merkki siitä, että heidän ilmaisunsa on raikasta ja omaperäistä. Varsinkin, kun yhtye ei kuulosta missään vaiheessa väkinäiseltä tai liikayrittämiseltä.

Levyn aloittava The Same War luo alkuriffittelyllään erittäin vahvat Meshuggah vibat ja kuulijan ensimmäinen reaktio onkin todeta bändi halvaksi Meshuggah kopioksi. Ennakkoluulot hälvenevät kuitenkin nopeasti, kun laulaja/kitaristi Asger Mygind avaa suunsa ja ensimmäinen kertosäe iskeytyy vasten kasvoja täydellä voimalla. Murskaavan groovaavan alun jälkeen on lähes hämmentävää, miten hienovaraisesti tunnelma vaihtuu melodiseksi ja suurieleiseksi sing-along koukkusarjaksi, ja vice versa. Hei, tämähän saattaa jopa toimia? Stray The Skies jatkaa samalla linjalla, sekoittaen suoraviivaista, kevyempää ulosantia hävyttömän hienosti katujyrän lailla murskaavan riffittelyn kanssa. Kertosäe jää tässäkin veisussa soimaan välittömästi päähän.

Starburn ui tyylillisesti hiukan syvemmissä vesissä, tarjoillen kuitenkin myös paljon samoja elementtejä kuin levyn alkupuolikin. Tunnelma on kuitenkin astetta rauhallisempi ja leijailevampi. Kertosäe on jälleen tappoa, vaikka kuulostaakin hyvin samanlaiselta kuin alunkin kappaleissa, kuitenkin niin, että kuulijalle tulee mieleen vahva yhtenäisyys toiston sijaan. Laulumelodiat ovat kappaleessa muutenkin täynnä koukkuja. Owls painottaa aavistuksen enemmän rytmipohjaisuuteen ja raskauteen kuin edeltäjänsä, tuoden mukaan kuitenkin myös tiettyä mystisyyttä ja hiljaisempaa yleisnyanssia, melodisuudesta tinkimättä. Selkeästi levyn musiikillinen tarina etenee, punaisen langan pysyessä kuitenkin koko ajan vahvana ja selkeänä.

Your Mind Is A Helpless Dreamer ei tuo tyyliin mitään uutta ja mullistavaa, mutta jatkaa Starburnin viitoittamalla tiellä laadusta tinkimättä. Ehkä kuitenkin jos levyltä pitäisi jokin väliteos/täytekappale valita, niin se olisi tämä. Kyseessä on kuitenkin loistava biisi, joten täytebiisiksi sitä on siksi vaikea rankata. Lopun elektromausteista plussaa, vaikka ovatkin jäädä vähän liikaa pinnalliseksi kuriositeetiksi. Emily on ensimmäinen oikeasti pakasta erottuva kappale, sen edustaessa melko puhdasveristä slovaria. Kappale on utuinen ja tuo omalla tavallaan mieleen Massive Attack -yhtyeen erinomaisen Mezzanine -levyn trip hopille kumartavine rytmityksineen, mikä on tietenkin vain plussaa. Mukava rauhoittelu levyn keskellä.

Gutter Moon maalailee myös sekä raskaita riffejä että tunnelmallisia melodioita, ja tässä kappaleessa elekrovaikutteet istuvat luonnollisemmin ja mielenkiintoisemmin musiikkiin, kuin aiemmin levyllä. Vahvaa tunteenpaloa alusta loppuun. A Stare Without Eyes palauttaa levyn jälleen energisemmälle ja nykivämmälle linjalle, eikä kappaleen groovea voi olla ihailematta. Välillä kappale tuo mieleen jopa Nu-metal aallon ja etenkin Kornin pomppivalla bassollaan, mutta ainut ero Korniin on siinä, että Vola tekee sen tyylillä, satunaisesti ja viemättä sillä liikaa huomiota. Bändi kuulostaa edelleen täysin itseltään. Kertosäe on, jälleen kerran, kerrassaan upea.

Feed The Creatures yhdistelee maukkaasti seesteistä ja ilmavaa elektrobiittifiilistelyä, tuttua nykivää riffimuuria ja melodisen tarttuvia lauluosuuksia. Kappale on tunnelmallisesti levyn outolintu (mikä nyt terminä sopisi koko levyyn, mutta näin paremman sanan puutteessa) ja selkeästi mietteliäin fiilikseltään. Levyn päättävä nimikkobiisi Inmazes lähtee alun hämäryyden jälkeen rullaamaan samaan aikaan kepeästi ja raskaasti, kappaleen luodessa Devin Townsendmaisia tunnelmia mahtipontisuudessaan. Selkeästi levyn pisin kappale on suureleisyytensä ja lopullisuutensa ansiosta täydellinen valinta päätöskappaleeksi ja viimeistään tämän kappaleen aikana kuulija ymmärtää, että Inmazes -levyä on todellakin tehty kokonaisuus mielessä, irrallisten kappaleiden säveltämisen sijaan.

Inmazes on, edelleen, hämmentävä levy. Kappaleita on hyvin vaikea kuvailla toistamatta itseään, sillä lopulta lähes kaikki albumin biisit ovat enemmän tai vähemmän toistensa kaksosia. Jokaisella kappaleella on kuitenkin omanlaistaan särmää, ja yhdessä ne luovat erittäin vahvan kokonaisuuden, joka rikkoo perinteiset genrerajat, säilyttäen kuitenkin ajatuksensa ja punaisen lankansa vakuuttavasti koko ajan. Volan musiikissa yhdistyy todella luontevasti juuri Meshuggahin kaltainen raskas, rytmikäs riffittely ja päätä huimaava, jopa poppimaisen kevyt melodiataju (niin soittimissa kuin laulussa). Tähän vielä mausteeksi ripaus elektroa ja Opethia/Devinismiä, niin kokonaisuus on valmis. Vaikka progevaikutteet ovat selvästi kuultavissa, niin Vola etenee koko ajan musiikki edellä, eikä missään vaiheessa sorruta minkäänlaisiin ylilyönteihin. Kokonaisuus on raikkaan ilmava ja piristävän omaperäinen, vaikka sopassa hyödynnetäänkin olemassa olevia musiikillisia aineksia. Vola saa aikaan kuitenkin vanhoista keinoista jotain uutta ja tekee debyytillään sen, mistä monet bändit vain unelmoivat: he ovat löytäneet oman soundin. Vieköön tämä heidät vielä uralaan pitkälle.

Arvosana: 8,8/10

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi